Kaukana kaikista ihmisasunnoista, sinisenä siintävän salon keskellä,
eleli aikojansa köyhä vaimo Matti nimisen poikansa kanssa. Oli heillä
siellä seuranansa lehmä, muutamia lampaita ja iso koira, jonka nimi oli
Musti. Yksinkertainen ja vaatimaton oli heidän pieni punainen mökkinsä
vähäisen salo järven rannalla. Eipä kumminkaan, kaikesta puutteesta
ja kurjuudesta huolimatta, kumpikaan heistä ollut tyytymätön köyhään
elämäänsä. Olenpa varma, että he olivat paljon onnellisempia kuin rikas
kuningas komeassa linnassansa.
Matin paras leikkitoveri vuodet läpeensä oli Musti. Vaikka se olikin
jo vanha ja vakaantunut, velvollisuutensa tunteva koira, leikki se
kuitenkin mielellään Matin kanssa. Musti oli Matin ainoa toveri ja
seurakumppani niinä tosin harvoina päivinä, jolloin hänen äitinsä lähti
kylille voita ja villoja myömään.
Siellä salon sydämessä oli heillä kuitenkin naapuri, joka ei tuntunut
erityisen miellyttävältä. Synkän kuusikon keskellä, pimeässä, pahalle
haisevassa luolassa asui nimittäin ilkeä, vanha noita-akka. Tällä
akalla, niin kerrottiin, oli hallussaan taikasauva, jonka paljas
kosketus riitti muuttamaan ihmisen eläimeksi ja päinvastoin, mitenkä
noita vain halusi.
Tällä noidalla oli muuan paha tapa. Aina kun hän tarvitsi lihaa,
varasti hän lehmän tai lampaan laitumelta. Vaikka noidalla olikin rahaa
kuin roskaa, ei hän milloinkaan ostanut mitään, vaan otti omin lupinsa
mitä milloinkin tarvitsi.
Tietysti olisi tällainen vahingollinen noita-akka jo aikoja sitten
hävitetty maailmasta, jos sen vain kuka olisi kyennyt tekemään.
Kaukaisista ajoista asti oli sitä kyllä yritetty, mutta tuloksetta.
Mitäpäs niillä ihmisten keinoilla sellaiselle mahtavalle noidalle
saattoi tehdä. Täytyi vain tyytyä osaansa, ihmisten, ja kärsiä yhä
eteenkinpäin noidan vaarallista naapuruutta.
Eräänä päivänä kohosi noita-akka luolastansa maan uumenista ihmisten
ilmoille. Siinä hän seisoi silmiään siristellen ja auringon kirkkaan
valon melkein sokaisemana. Ruma hän oli, hyvin ruma, ja niin vanha,
että hänen kasvonsa melkein näyttivät sammalta kasvavan. Hetkisen
noita-akka seisoi siinä joka puolelle pälyen. Silloin kuului hänen
korviinsa kaukainen karjan kellojen kalke, ja noita-akka hymyili
itseksensä.
»Niin, niin», mutisi hän, »täytyypä tässä taas saada hiukan tuoretta
lihaa. Tuntuu niin kovin hiukovan.»
Hän puristi lujasti taikasauvansa karvaiseen kouraansa alkaessaan
kompuroida kellojen kalketta kohti. Tuntui tuo ruumiskin niin
raihnaalta näin äkkipäätä liikkeelle lähtiessä. Tosihan se oli, että
hän oli iäkäs ja puolisokea, mutta vielä hänellä oli mahtia liiaksikin.
Niin mietiskeli noita-akka astellessaan eteenpäin, ja katosi niine
mietteineen synkkään kuusikkoon.
Kesäisen, kirkkaan päivän houkuttelemana olivat Matti ja Musti
lähteneet marjoja poimimaan. Siinä lähellä, aurinkoisella aholla,
käyskenteli valkoisen ja punaisen kirjava Mansikki mehevällä
laitumella. Taivas oli pilvetön, päivänpaiste lämmin ja mansikat
niin makeita, suuria ja punaisia, että Matti tuon tuostakin heitti
kuperkeikan pelkästä ilosta. Tahtoipa hän Mustillekin opettaa saman
tempun, mutta arvaahan sen, ettei tämä enää vanhoilla päivillään
halunnut semmoisiin hommiin ryhtyä. Murahti vain Matille ja juoksi pois
tarpeellisen matkan päähän. Siellä sitten istui ja silmäili Mattia
ylhäisen suojelevasti, niin kuin hänen tapansa oli.
Äkkiä kajahti ilmoihin Mansikin hätääntynyt ammunta. Niin surkea, apua
anova ja kutsuva oli se ammunta, että Matti paikalla aavisti lehmän
olevan hädässä. Samassa Mustikin haukahti äkäisesti ja syöksyi aholle
päin. Silloin Mattikin otti jalat alleen ja seurasi Mustia. Paljaat
sääret vain vilkkuivat siinä menossa.
Päästyään ahon laitaan oli Matti kaatua selälleen hämmästyksestä. Oli
hän kyllä kuullut noita-akan varkauksista puhuttavan, mutta että se nyt
tulisi ja veisi heiltä Mansikin — sitä hän ei ollut osannut ajatella.
Siellä se kuitenkin kompuroi, noita-akka nimittäin, vetäen vastaan
hangoittelevaa Mansikkia mukanaan metsän laitaa kohti. Se näytti kyllä
rumalta ja ilkeältä, mutta ei erikoisen voimakkaalta. Siksipä Matti
ensi kiihtymyksessään päättikin muistamatta ollenkaan vaarallista
taikasauvaa vapauttaa Mansikin noita-akan käsistä. Siepaten tukevan
seipään aseeksensa hyökkäsi Matti epäröimättä noita-akan kimppuun.
Silloin tämä kohotti taikasauvaansa ilkeästi nauraen.
»Älä koske minuun, nulikka!» sanoi se. »Vai tahdotko, että muutan sinut
varikseksi?»
Sitä ei Matti tietystikään tahtonut. Luoden uhkaavan silmäyksen
irvistelevään noitaan lähti hän pois, kutsuen Mustin mukaansa. Suoraan
kotiinsa hän meni, unohtaen marjansakin mansikkamaalle ahon laitaan.
Suuri oli köyhän torpan vaimon suru, saatuaan tietää ainoan lehmänsä
kohtalon. Mutta Matti lohdutti äitiänsä näin sanoen:
»Älähän sure, äiti kulta. Kohta minä tästä lähden noidan luolalle ja
tuon Mansikin takaisin.»
»Ei, ei, sitä et saa tehdä!» huudahti äiti säikähtyneenä. »Voisihan
noita muuttaa sinut vaikka metsänpedoksi. Onhan hänellä taikasauva.»
Matti ei sitten puhunut asiasta sen enempää. Mutta kun äiti vähän
myöhemmin meni noutamaan vettä kaivosta, pujahti Matti nopeasti ulos
tuvasta ja vilisti yhtäkyytiä metsään, Musti tietysti perässä.
Kauas, kauas he juoksivat läpi vihreän metsän, kunnes saapuivat sille
aholle, josta noita oli Mansikin ryöstänyt. Siellä he hetkiseksi
pysähtyivät. Täytyi näet odottaa, kunnes Musti löytäisi noidan ja
Mansikin jäljet ja lähtisi niitä seuraamaan. Pian ne löytyivätkin, ja
sitten Musti lähti menemään sellaista vauhtia, että Matilla oli täysi
työ sitä seuratessa.
Sattuipa siinä vauhdissa Musti juoksemaan vanhan, raihnaisen
korppivanhuksen päälle. Musti otti tietysti korpin suuhunsa ja toi sen
Matille. Se oli aivan elävä ja virkeä ja katseli Mattia kirkkailla
silmillään.
»Voi, lintu parka!» surkutteli Matti. »Taidatpa olla aivan kykenemätön
lentämään, niin että minun on parasta antaa sinut Mustille.»
»Päästä minut vapaaksi!» sanoi silloin korppi. »Ei minua mikään vaivaa.
Miten lienen äsken sattunut torkahtamaan. Siksi sai Musti minut kiinni.»
»No, jos asia on niin», sanoi Matti, »en tahdo kauemmin pidättää sinua.
Lennä siis vapauteesi!»
Mutta korppipa ei pitänytkään kiirettä. »Näin äsken noita-akan menevän
tästä ohitse», kertoi se. »Oletteko mahdollisesti ajamassa häntä takaa,
koska seuraatte juuri hänen jälkiään?»
»Niin ollaan», vakuutti Matti reippaasti. Sitten hän kertoi korpille
koko jutun.
»Voi veikkonen», päivitteli korppi, »minkälaisilla asioilla olettekaan!
Etkö tiedä, että noita-akalla on taikasauva, jolla hän voi muuttaa
sinut vaikkapa varikseksi.»
»Sen kyllä tiedän», myönsi Matti. »Mutta Mansikki täytyy meidän saada
takaisin, vaikka mikä olisi. Äiti on sanonut, ettei hänellä ole enää
rahaa uuden lehmän ostamista varten. Saisimme siis olla koko ikämme
ilman maitoa, nyt, kun Mansikki on mennyt pois. Mutta kyllä minä tuon
sen takaisin kotiin, vaikkapa siinä yrityksessä henkeni menisi.»
»No niin», tuumi korppi, »luulen, että olet oikeassa. Minäkin vihaan
noita-akkaa. Tahdonpa siis liittyä seuraanne, jos sen sallitte. Ehkä
voin neuvoillani auttaa teitä.»
No, mikäpäs siinä! Tietää sen, että Matti suostui sellaisen viisaan,
vanhan korpin ehdotukseen. Lähtivät siis yhdessä eteenpäin, Musti
edellä, Matti perässä ja korppi Matin olkapäällä. Synkkä ja pimeä oli
metsä, ja kummia ääniä siellä kuului. Mattia oikein pyrki peloittamaan
tällainen kammottava hämärä. Mustiin hän kuitenkin luotti. Se oli aina
niin rohkea ja urhokas milloin tarvittiin. Varmasti se taistelisi hänen
puolestaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, siitä Matti oli varma.
Kulkivat siis aikansa noidan jälkiä seuraten. Vihdoin saapuivat
korkean, jylhän vuoren juurelle. Siinä oli noita mennyt luolaansa
aukosta, joka oli puoleksi rehevien pensaiden peittämä. Aukosta kohosi
ilmaan sinertävä savupatsas osoittaen, että noita tällä hetkellä oli
kotona.
Korppi, joka oli pienin heistä kolmesta, päätti lähteä
tiedusteluretkelle luolan sisään. Pian se palasi takaisin lentäen
nopein, hätäisin siiveniskuin.
»Siellä se noita istuu sisällä», kertoi korppi, »ja lämmittää uunia.
Kuulin noidan itsekseen sanovan, että kun uuni on tarpeeksi lämmin,
heittää hän Mansikin sinne paistumaan.»
Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen!
Kauan he miettivät, punnitsivat, tuumivat. Vihdoin korppi esitti
suunnitelmansa, joka hänen mielestään oli paras.
»Minä lennän ensiksi sisään», sanoi se, »ja puhkaisen nokallani
noidalta silmät. Sitten tulee Musti ja sieppaa hampaisiinsa vaarallisen
taikasauvan. Sen jälkeen sinä, Matti, tulet sisään ja työnnät akan
palavaan uuniin. Mutta nyt alkaa jo olla aika toimia, sillä käydessäni
äsken luolassa, olivat puut uunissa jo puoliksi palaneet.»
Niin korppi siis lehahti lentoon ja laskeutui aukosta pimeään,
kosteaan luolaan. Noita-akka istui siellä itsekseen hymisten ja
tuleen tuijottaen. Vähääkään epäröimättä hyökkäsi korppi noita-akan
kimppuun, kohotti nokkansa ja iski nopeasti kaksi kertaa, niin että
noidan molemmat silmät puhkesivat. Noita-akka karjahti vihasta, pelosta
ja tuskasta, tavoitellen haparoivin käsin taikasauvaansa, joka oli
pudonnut lattialle. Samassa saapui kuitenkin Musti paikalle, sieppasi
taikasauvan suuhunsa ja syöksähti ulos. Akka vain yhä kopeloi tyhjää
ilmaa ympärillään ja karjui. Silloinpa astui Matti luolaan ja työnsi
noita-akan palavaan uuniin. Pian oli akka palanut poroksi.
Nyt Matti tutki tarkoin koko luolan. Joka sopen, kolon ja syvennyksen
hän etsi mitä tarkimmasti. Varsin suuria rikkauksia ei noita-akalla
näyttänyt olleen. Olipa sentään kultaa niin paljon, että Matti
arveli sen riittävän hänelle ja äidilleen ainakin sadaksi vuodeksi —
jos nimittäin he niin kauan eläisivät. Taikasauva oli käynyt aivan
arvottomaksi noidan kuoltua, sillä kukaan muu kuin hän itse ei osannut
sitä käyttää. Muistona päätti Matti kuitenkin sen pitää.
Koska päivä oli jo varsin pitkälle kulunut, päättivät Matti ja Musti
lähteä paluumatkalle. Musti kulki edellä tietä näyttäen, Matti perässä
Mansikkia sarvesta taluttaen. Turhaan houkuttelivat he korppia
lähtemään mukaansa. »Minä olen metsässä syntynyt ja elänyt», sanoi se,
»ja täällä tahdon kuollakin.» Siihen täytyi Matin ja Mustin tyytyä.
Tietää sen, että Matin äiti oli iloinen saatuaan kaikki rakkaansa
terveinä takaisin. Hän olikin jo luullut Matin eksyneen metsään ja oli
etsinyt häntä kaikkialta. Suuri oli nyt ilo mökissä, kun pienen perheen
kaikki jäsenet taas olivat kotona.
Seuraavana päivänä äiti, Matti ja Musti lähtivät uudelleen noidan
luolalle. Kaikki aarteet, kullat ja kalleudet he toivat sieltä kotiin.
Ja niitä oli niin paljon, ettei heidän enää milloinkaan senjälkeen
tarvinnut kärsiä puutetta.