SATU MATISTA JA NOITA-AKASTA.

Kaukana kaikista ihmisasunnoista, sinisenä siintävän salon keskellä,

eleli aikojansa köyhä vaimo Matti nimisen poikansa kanssa. Oli heillä

siellä seuranansa lehmä, muutamia lampaita ja iso koira, jonka nimi oli

Musti. Yksinkertainen ja vaatimaton oli heidän pieni punainen mökkinsä

vähäisen salo järven rannalla. Eipä kumminkaan, kaikesta puutteesta

ja kurjuudesta huolimatta, kumpikaan heistä ollut tyytymätön köyhään

elämäänsä. Olenpa varma, että he olivat paljon onnellisempia kuin rikas

kuningas komeassa linnassansa.

Matin paras leikkitoveri vuodet läpeensä oli Musti. Vaikka se olikin

jo vanha ja vakaantunut, velvollisuutensa tunteva koira, leikki se

kuitenkin mielellään Matin kanssa. Musti oli Matin ainoa toveri ja

seurakumppani niinä tosin harvoina päivinä, jolloin hänen äitinsä lähti

kylille voita ja villoja myömään.

Siellä salon sydämessä oli heillä kuitenkin naapuri, joka ei tuntunut

erityisen miellyttävältä. Synkän kuusikon keskellä, pimeässä, pahalle

haisevassa luolassa asui nimittäin ilkeä, vanha noita-akka. Tällä

akalla, niin kerrottiin, oli hallussaan taikasauva, jonka paljas

kosketus riitti muuttamaan ihmisen eläimeksi ja päinvastoin, mitenkä

noita vain halusi.

Tällä noidalla oli muuan paha tapa. Aina kun hän tarvitsi lihaa,

varasti hän lehmän tai lampaan laitumelta. Vaikka noidalla olikin rahaa

kuin roskaa, ei hän milloinkaan ostanut mitään, vaan otti omin lupinsa

mitä milloinkin tarvitsi.

Tietysti olisi tällainen vahingollinen noita-akka jo aikoja sitten

hävitetty maailmasta, jos sen vain kuka olisi kyennyt tekemään.

Kaukaisista ajoista asti oli sitä kyllä yritetty, mutta tuloksetta.

Mitäpäs niillä ihmisten keinoilla sellaiselle mahtavalle noidalle

saattoi tehdä. Täytyi vain tyytyä osaansa, ihmisten, ja kärsiä yhä

eteenkinpäin noidan vaarallista naapuruutta.

Eräänä päivänä kohosi noita-akka luolastansa maan uumenista ihmisten

ilmoille. Siinä hän seisoi silmiään siristellen ja auringon kirkkaan

valon melkein sokaisemana. Ruma hän oli, hyvin ruma, ja niin vanha,

että hänen kasvonsa melkein näyttivät sammalta kasvavan. Hetkisen

noita-akka seisoi siinä joka puolelle pälyen. Silloin kuului hänen

korviinsa kaukainen karjan kellojen kalke, ja noita-akka hymyili

itseksensä.

»Niin, niin», mutisi hän, »täytyypä tässä taas saada hiukan tuoretta

lihaa. Tuntuu niin kovin hiukovan.»

Hän puristi lujasti taikasauvansa karvaiseen kouraansa alkaessaan

kompuroida kellojen kalketta kohti. Tuntui tuo ruumiskin niin

raihnaalta näin äkkipäätä liikkeelle lähtiessä. Tosihan se oli, että

hän oli iäkäs ja puolisokea, mutta vielä hänellä oli mahtia liiaksikin.

Niin mietiskeli noita-akka astellessaan eteenpäin, ja katosi niine

mietteineen synkkään kuusikkoon.

Kesäisen, kirkkaan päivän houkuttelemana olivat Matti ja Musti

lähteneet marjoja poimimaan. Siinä lähellä, aurinkoisella aholla,

käyskenteli valkoisen ja punaisen kirjava Mansikki mehevällä

laitumella. Taivas oli pilvetön, päivänpaiste lämmin ja mansikat

niin makeita, suuria ja punaisia, että Matti tuon tuostakin heitti

kuperkeikan pelkästä ilosta. Tahtoipa hän Mustillekin opettaa saman

tempun, mutta arvaahan sen, ettei tämä enää vanhoilla päivillään

halunnut semmoisiin hommiin ryhtyä. Murahti vain Matille ja juoksi pois

tarpeellisen matkan päähän. Siellä sitten istui ja silmäili Mattia

ylhäisen suojelevasti, niin kuin hänen tapansa oli.

Äkkiä kajahti ilmoihin Mansikin hätääntynyt ammunta. Niin surkea, apua

anova ja kutsuva oli se ammunta, että Matti paikalla aavisti lehmän

olevan hädässä. Samassa Mustikin haukahti äkäisesti ja syöksyi aholle

päin. Silloin Mattikin otti jalat alleen ja seurasi Mustia. Paljaat

sääret vain vilkkuivat siinä menossa.

Päästyään ahon laitaan oli Matti kaatua selälleen hämmästyksestä. Oli

hän kyllä kuullut noita-akan varkauksista puhuttavan, mutta että se nyt

tulisi ja veisi heiltä Mansikin — sitä hän ei ollut osannut ajatella.

Siellä se kuitenkin kompuroi, noita-akka nimittäin, vetäen vastaan

hangoittelevaa Mansikkia mukanaan metsän laitaa kohti. Se näytti kyllä

rumalta ja ilkeältä, mutta ei erikoisen voimakkaalta. Siksipä Matti

ensi kiihtymyksessään päättikin muistamatta ollenkaan vaarallista

taikasauvaa vapauttaa Mansikin noita-akan käsistä. Siepaten tukevan

seipään aseeksensa hyökkäsi Matti epäröimättä noita-akan kimppuun.

Silloin tämä kohotti taikasauvaansa ilkeästi nauraen.

»Älä koske minuun, nulikka!» sanoi se. »Vai tahdotko, että muutan sinut

varikseksi?»

Sitä ei Matti tietystikään tahtonut. Luoden uhkaavan silmäyksen

irvistelevään noitaan lähti hän pois, kutsuen Mustin mukaansa. Suoraan

kotiinsa hän meni, unohtaen marjansakin mansikkamaalle ahon laitaan.

Suuri oli köyhän torpan vaimon suru, saatuaan tietää ainoan lehmänsä

kohtalon. Mutta Matti lohdutti äitiänsä näin sanoen:

»Älähän sure, äiti kulta. Kohta minä tästä lähden noidan luolalle ja

tuon Mansikin takaisin.»

»Ei, ei, sitä et saa tehdä!» huudahti äiti säikähtyneenä. »Voisihan

noita muuttaa sinut vaikka metsänpedoksi. Onhan hänellä taikasauva.»

Matti ei sitten puhunut asiasta sen enempää. Mutta kun äiti vähän

myöhemmin meni noutamaan vettä kaivosta, pujahti Matti nopeasti ulos

tuvasta ja vilisti yhtäkyytiä metsään, Musti tietysti perässä.

Kauas, kauas he juoksivat läpi vihreän metsän, kunnes saapuivat sille

aholle, josta noita oli Mansikin ryöstänyt. Siellä he hetkiseksi

pysähtyivät. Täytyi näet odottaa, kunnes Musti löytäisi noidan ja

Mansikin jäljet ja lähtisi niitä seuraamaan. Pian ne löytyivätkin, ja

sitten Musti lähti menemään sellaista vauhtia, että Matilla oli täysi

työ sitä seuratessa.

Sattuipa siinä vauhdissa Musti juoksemaan vanhan, raihnaisen

korppivanhuksen päälle. Musti otti tietysti korpin suuhunsa ja toi sen

Matille. Se oli aivan elävä ja virkeä ja katseli Mattia kirkkailla

silmillään.

»Voi, lintu parka!» surkutteli Matti. »Taidatpa olla aivan kykenemätön

lentämään, niin että minun on parasta antaa sinut Mustille.»

»Päästä minut vapaaksi!» sanoi silloin korppi. »Ei minua mikään vaivaa.

Miten lienen äsken sattunut torkahtamaan. Siksi sai Musti minut kiinni.»

»No, jos asia on niin», sanoi Matti, »en tahdo kauemmin pidättää sinua.

Lennä siis vapauteesi!»

Mutta korppipa ei pitänytkään kiirettä. »Näin äsken noita-akan menevän

tästä ohitse», kertoi se. »Oletteko mahdollisesti ajamassa häntä takaa,

koska seuraatte juuri hänen jälkiään?»

»Niin ollaan», vakuutti Matti reippaasti. Sitten hän kertoi korpille

koko jutun.

»Voi veikkonen», päivitteli korppi, »minkälaisilla asioilla olettekaan!

Etkö tiedä, että noita-akalla on taikasauva, jolla hän voi muuttaa

sinut vaikkapa varikseksi.»

»Sen kyllä tiedän», myönsi Matti. »Mutta Mansikki täytyy meidän saada

takaisin, vaikka mikä olisi. Äiti on sanonut, ettei hänellä ole enää

rahaa uuden lehmän ostamista varten. Saisimme siis olla koko ikämme

ilman maitoa, nyt, kun Mansikki on mennyt pois. Mutta kyllä minä tuon

sen takaisin kotiin, vaikkapa siinä yrityksessä henkeni menisi.»

»No niin», tuumi korppi, »luulen, että olet oikeassa. Minäkin vihaan

noita-akkaa. Tahdonpa siis liittyä seuraanne, jos sen sallitte. Ehkä

voin neuvoillani auttaa teitä.»

No, mikäpäs siinä! Tietää sen, että Matti suostui sellaisen viisaan,

vanhan korpin ehdotukseen. Lähtivät siis yhdessä eteenpäin, Musti

edellä, Matti perässä ja korppi Matin olkapäällä. Synkkä ja pimeä oli

metsä, ja kummia ääniä siellä kuului. Mattia oikein pyrki peloittamaan

tällainen kammottava hämärä. Mustiin hän kuitenkin luotti. Se oli aina

niin rohkea ja urhokas milloin tarvittiin. Varmasti se taistelisi hänen

puolestaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, siitä Matti oli varma.

Kulkivat siis aikansa noidan jälkiä seuraten. Vihdoin saapuivat

korkean, jylhän vuoren juurelle. Siinä oli noita mennyt luolaansa

aukosta, joka oli puoleksi rehevien pensaiden peittämä. Aukosta kohosi

ilmaan sinertävä savupatsas osoittaen, että noita tällä hetkellä oli

kotona.

Korppi, joka oli pienin heistä kolmesta, päätti lähteä

tiedusteluretkelle luolan sisään. Pian se palasi takaisin lentäen

nopein, hätäisin siiveniskuin.

»Siellä se noita istuu sisällä», kertoi korppi, »ja lämmittää uunia.

Kuulin noidan itsekseen sanovan, että kun uuni on tarpeeksi lämmin,

heittää hän Mansikin sinne paistumaan.»

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen!

Kauan he miettivät, punnitsivat, tuumivat. Vihdoin korppi esitti

suunnitelmansa, joka hänen mielestään oli paras.

»Minä lennän ensiksi sisään», sanoi se, »ja puhkaisen nokallani

noidalta silmät. Sitten tulee Musti ja sieppaa hampaisiinsa vaarallisen

taikasauvan. Sen jälkeen sinä, Matti, tulet sisään ja työnnät akan

palavaan uuniin. Mutta nyt alkaa jo olla aika toimia, sillä käydessäni

äsken luolassa, olivat puut uunissa jo puoliksi palaneet.»

Niin korppi siis lehahti lentoon ja laskeutui aukosta pimeään,

kosteaan luolaan. Noita-akka istui siellä itsekseen hymisten ja

tuleen tuijottaen. Vähääkään epäröimättä hyökkäsi korppi noita-akan

kimppuun, kohotti nokkansa ja iski nopeasti kaksi kertaa, niin että

noidan molemmat silmät puhkesivat. Noita-akka karjahti vihasta, pelosta

ja tuskasta, tavoitellen haparoivin käsin taikasauvaansa, joka oli

pudonnut lattialle. Samassa saapui kuitenkin Musti paikalle, sieppasi

taikasauvan suuhunsa ja syöksähti ulos. Akka vain yhä kopeloi tyhjää

ilmaa ympärillään ja karjui. Silloinpa astui Matti luolaan ja työnsi

noita-akan palavaan uuniin. Pian oli akka palanut poroksi.

Nyt Matti tutki tarkoin koko luolan. Joka sopen, kolon ja syvennyksen

hän etsi mitä tarkimmasti. Varsin suuria rikkauksia ei noita-akalla

näyttänyt olleen. Olipa sentään kultaa niin paljon, että Matti

arveli sen riittävän hänelle ja äidilleen ainakin sadaksi vuodeksi —

jos nimittäin he niin kauan eläisivät. Taikasauva oli käynyt aivan

arvottomaksi noidan kuoltua, sillä kukaan muu kuin hän itse ei osannut

sitä käyttää. Muistona päätti Matti kuitenkin sen pitää.

Koska päivä oli jo varsin pitkälle kulunut, päättivät Matti ja Musti

lähteä paluumatkalle. Musti kulki edellä tietä näyttäen, Matti perässä

Mansikkia sarvesta taluttaen. Turhaan houkuttelivat he korppia

lähtemään mukaansa. »Minä olen metsässä syntynyt ja elänyt», sanoi se,

»ja täällä tahdon kuollakin.» Siihen täytyi Matin ja Mustin tyytyä.

Tietää sen, että Matin äiti oli iloinen saatuaan kaikki rakkaansa

terveinä takaisin. Hän olikin jo luullut Matin eksyneen metsään ja oli

etsinyt häntä kaikkialta. Suuri oli nyt ilo mökissä, kun pienen perheen

kaikki jäsenet taas olivat kotona.

Seuraavana päivänä äiti, Matti ja Musti lähtivät uudelleen noidan

luolalle. Kaikki aarteet, kullat ja kalleudet he toivat sieltä kotiin.

Ja niitä oli niin paljon, ettei heidän enää milloinkaan senjälkeen

tarvinnut kärsiä puutetta.

Hallatar ja paimentyttö · 第 13 / 14 题