Ennen muinoin asui ja vallitsi kuningas Pakkanen täällä Suomenmaassa.
Hänen valtakuntansa ulottui kauaksi etelään, itään ja länteen
puhumattakaan pohjoisesta, josta hän oli tänne saapunut. Hän asui
komeassa, jäisessä linnassaan ja hänen sanottiin olevan ankara
hallitsija. Hän tahtoi olla aivan yksin suuressa valtakunnassaan ja
surmasi armotta kaikki, jotka sinne yrittivät tunkeutua. Toverinaan
ja tihutöittensä viipymättömänä toimeenpanijana oli hänellä pureva
Pohjatuuli. Pohjatuulen avulla oli kuningas Pakkanen vähitellen saanut
kaiken elämän valtakunnassaan sammumaan. Aurinkokin oli paennut kauas
etelään, ja vain joskus uskalsi kirkas valonsäde pimeään pohjolaan
tunkeutua.
Voitoistaan rohkaistuneena päätti kuningas Pakkanen sammuttaa kaiken
elämän maan päältä. Hän teki suuria sotaretkiä yhä kauemmaksi
eteläänpäin, jäätävä Pohjatuuli etujoukkonansa. Toisinaan hyökkäsi
aurinko tulisine ratsuinensa kuningas Pakkasen kimppuun ja pakotti
hänet kiireesti peräytymään jäälinnansa turviin. Mutta Pakkanen oli
leppymätön. Hän ei säikähtänyt pienistä vastoinkäymisistä, vaan teki
yhä uusia ja uusia yrityksiä laajentaakseen valtaansa. Hän hyökkäsi
pian uudistetulla innolla auringon ja elämän kimppuun ja sai kun saikin
kappaleita vihollistensa valtakunnasta itselleen anastetuksi. Ja missä
Pakkanen kerran oli valtaan päässyt, siellä kuoli heti kaikki elämä,
ja pimeys, kylmyys ja jää astui sijaan kuoleman tuskia tuoden. Niin
Pakkasen valtakunta levisi leviämistään hengittäen jäätävää kylmyyttä
yli koko maanpiirin. Ja kaukana etelässä itki elämä ja aurinko
tuhoutuneita luotujaan muistellen. Totisesti näytti elämä, lämpö ja
valkeus olevan häviämässä maan päältä.
Silloin arveli aurinko ajan olevan käsissä puuttuakseen vakavasti
asiaan. Se nimittäin tahtoi pitää valtakuntansa ja säilyttää siellä
elämän. Siksi aurinko lähetti tyttärensä taistelemaan Pakkasta vastaan,
kukistamaan hänet ja perinpohjin hävittämään hänen valtakuntansa.
Arkana ja hentona hiipi Auringontytär kohti kylmää, pimeätä pohjolaa.
Jossakin siellä kaukana tiesi hän kuningas Pakkasen linnan olevan.
Sinne päätti hän tunkeutua ja tuhota Pakkasen omaan kotiinsa. Hän
vapisi vilusta ja kenties pelostakin, mutta valituksen ääntäkään ei
kuulunut hänen huuliltansa. Hän vain hymyili iloisesti tallatessaan
paljain jaloin kylmää hankea. Ja missä hän kulki, siellä suli hanki ja
jää ja iloinen, riemuitseva elämä puhkesi uuteen kukkaan.
Jopa saapui tieto Pakkasen korviin tästä uudesta, hurjanrohkeasta
vihollisesta. »Mene ja tuhoa hänet!» sanoi Pakkanen Pohjatuulelle.
Tämä ei toista käskyä tarvinnut; tuiskuna hän kiisi pois ja ryntäsi
Auringontyttären kimppuun. Mutta vaikka hän kuinka pommitti
vihollista rakeilla ja lumilla, ei hän kaikella tällä touhullaan
saanut mitään sanottavaa aikaan. Hän hengitti jäistä viimaansa
Auringontytärtä vastaan, mutta tämä hänestä vähääkään piittaamatta
jatkoi vain etenemistään kuningas Pakkasen linnaa kohti. Silloin tuli
Pohjatuulelle hätä. Hän kiiruhti nopeasti Pakkasen luo ja kertoi tälle
turhista yrityksistään ja kuinka vaarallisen vihollisen tämä oli
Auringontyttärestä saanut. Ja tämä kurja olento, tämä vihatun elämän
tuoja, oli jo aivan lähellä kuningas Pakkasen linnaa ja saapuisi kai
pian sinne.
»Tulkoon hän vain tänne», arveli Pakkanen». Yhdellä henkäykselläni minä
hänet jäähdytän.»
Ja Auringontytär tuli. Arasti, pelokkaasti hän hiipi sisälle Pakkasen
jäiseen linnaan, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaasti ja
lämmittävästi. Nuo silmät lumosivat kuningas Pakkasen ja hänestä tuntui
kuin olisi jokin kova ja kylmä sulanut hänen rinnassaan. Hän tunsi niin
outoa, kummallista väsymystä. Samassa alkoivat hänen palatsinsa jäiset
seinät sortua ja sulaa Auringontyttären katseen vaikutuksesta. Silloin
kuningas Pakkanen nousi. Hitaasti, vapisevin jaloin hän tallusteli
ulos linnastaan ja alkoi väsyneesti vaeltaa pohjoista kohti. Ja siellä
pohjoisnavan seutuvilla elää hän yhä vieläkin pitäen maata vallassaan,
pimeydessä ja pakkasessa, kokonaista kuusi kuukautta yhtä mittaa.
Mutta kuningas Pakkasen entisessä valtakunnassa alkoi uusi elämä kasvaa
ja kukoistaa hangen ja jään alta. Auringontytärkin ihastui niin tähän
maahan, että jäi tänne iäksi päiviksi. Se elää täällä yhä vieläkin,
sitä vain on niin vaikea huomata.