Suuri ja mahtava oli sulttaani Harun al Rashidin valtakunta. Sanottiin
ettei hänen valtakunnassaan aurinko koskaan laskenut. Harun al Rashid
oli maailman mahtavin hallitsija, jonka nimen kuullessaan erämaan
villit ryövärijoukotkin pelosta vapisivat.
Sulttaanilla oli tytär, kaunis ja suloinen kuin kedon lilja. Kun nuori
prinsessa oli täyttänyt viisitoista vuotta, katosi hän aivan äkkiä,
salaperäisesti, pienintäkään jälkeä jättämättä.
Harun al Rashid epätoivoisena pani toimeen perinpohjaisen etsinnän
valtakunnassaan. Kaukaiset salokylät, erämaat, metsät ja kaikki
salaiset kätköpaikat etsittiin mitä tarkimmasti, mutta tuloksetta.
Sulttaani raivostui. Visiirit vapisivat hänen vihansa edessä.
Sulttaani Harun al Rashid syytti heitä kavalluksesta ja panetti heidät
valtakuntansa lujimpaan vankilaan. Ainoastaan suurvisiiri, Muhammed
Ali, johon sulttaani luotti kuin kallioon, sai elää vapaana.
Ilmestyipä silloin miehiä, nuoria, rohkeita, korkeassa asemassa olevia,
jotka pyysivät päästä kadonnutta prinsessaa etsimään. Harun al Rashid
antoi heidän mennä. Lähtipä silloin matkalle prinssejä, kalifeja ja
muita uljaita ja komeita herroja, mutta yksikään heistä ei milloinkaan
palannut takaisin. Viikkoja, kuukausia, vuosia vieri, eikä jälkeäkään
löydetty kadonneesta prinsessasta eikä niistä miehistä, jotka olivat
lähteneet häntä pelastamaan.
Harun al Rashidin valtakunnan kaukaisimmassa kolkassa eleli nuori ja
kaunis, mutta köyhä paimenpoika. Eipä hän ollut edes oikea paimenkaan,
vaan viheliäinen ja halveksittu sikopaimen. Hänenkin korviinsa saapui
huhu kadonneesta prinsessasta. Silloin oli tapahtumasta jo vuosia
kulunut. Niin kauan oli näet huhu matkalla viipynyt. Mutta eihän se
mikään ihme ollut, koska valtakunta kerran oli niin laaja.
Päättipä silloin paimenpoikakin lähteä kadonnutta prinsessaa
etsimään. Halki hiekkaisen, polttavan kuuman erämaan, läpi metsien,
yli vuolaitten virtojen, kulki hänen retkensä sulttaania, Harun al
Rashidia, tapaamaan. Penniäkään rahaa ei pojalla, Abdullahilla ollut
mukanaan, mutta nuorekas voimansa ja iloisuutensa hankki hänelle aina
tarpeellisen ravinnon ja yösijan.
Matka valtakunnan pääkaupunkiin oli pitkä, vaivalloinen ja vaaroja
täynnä, mutta Abdullah suoritti sen iloisesti laulaen ja hymy
huulillaan. Saavuttuaan sulttaanin linnan portille, ei vartija halunnut
päästää häntä sisään, mutta Abdullah iski miehen kumoon ja syöksyi
valtaistuinsaliin, jossa sulttaani parhaillaan istui jalat ristissä
allaan visiiriensä ja neuvonantajiensa ympäröimänä.
Kaikki nämä arvokkaan näköiset, pitkäpartaiset herrat hypähtivät
suuttuneina pystyyn nähdessään kutsumattoman vieraan astuvan sisään.
Mutta Abdullah ei välittänyt vähääkään hämmästyneistä visiireistä, vaan
astui suoraan sulttaani Harun al Rashidin eteen ja kiinnitti häneen
tiukan, läpitunkevan katseensa.
»Olen Abdullah, sikopaimen», sanoi hän. »Olen saapunut prinsessaa
pelastamaan.»
Äänekäs naurunhohotus seurasi näitä sanoja.
»Poikahan on hullu!» huudahti suurvisiiri, Muhammed Ali. »Vartija,
heitä hänet kolkoimpaan vankikomeroon!»
»Odota!» sanoi sulttaani tyynesti. »Ei niin kiirettä. Tahdon kuulla,
mitä pojalla on sanottavaa.»
Ja sulttaani Harun al Rashid, maailman mahtavin hallitsija, kiinnitti
kylmän katseensa Abdullahiin, paimenpoikaan, ja katseli häntä tarkasti
kiireestä kantapäähän. Sitten hän vaipui pitkäksi aikaa syviin
mietteisiin, unohtaen kokonaan Abdullahin ja hiirenhiljaa odottavat
visiirinsä.
»Vai sinä haluat lähteä maailman kauneinta prinsessaa etsimään»,
virkkoi sulttaani vihdoin. »Vastaa minulle suoraan: onko se todella
aikomuksesi?»
»Onpa niinkin, herra sulttaani», vastasi Abdullah.
»Ja sinäkö luulet onnistuvasi siinä, missä kaikki muut ovat
epäonnistuneet!» huudahti Harun al Rashid. »Sinä, kerjäläinen, jonka
kukkarossa ei ole yhtä ainoata kilisevää kolikkoa! Mutta yhdentekevää
se minulle on. Saat kyllä lähteä matkalle, vaikka en uskokaan, että
sinä kykenet prinsessaa pelastamaan.»
No, eipä Abdullahille mikään ollut sen mieluisempaa. Sulttaanilta hän
sai miekan kiiltävän, leveäteräisen, joka suojelisi häntä rosvoja
vastaan. Mitään muuta hän ei suostunut ottamaan, ei edes yhtä ainoata
keltaista kultarahaa. Vain muutama kova leipä eväänä hän lähti
vaaralliselle retkelleen.
Hän kulki kulkemistaan, ensin asuttuja maita, valtateitä pitkin, sitten
synkkiä korpia, asumattomia, tiettömiä metsiä, joissa vain metsän pedot
asuivat ja korviasärkevää melua pitivät. Siellä peikot, menninkäiset
häntä peloittivat karvaisilla ruumiillaan, pukinsarvillaan ja pitkillä,
tupsupäisillä hännillään. Mutta lujasti hän luotti onnistumiseensa,
eivätkä voineet häntä säikähdyttää peikot eivätkä metsän pedot.
Sattuipa Abdullah kerran kulkiessaan kapeata, kivikkoista metsätietä,
kohtaamaan joukon rosvoja. Hän kuuli avunhuutoja edestäpäin. Hetkeäkään
viivyttelemättä hän sivalsi miekan tupesta, niin että kirkas terä
välähti, kiiruhtaen sitten juosten eteenpäin. Pian hän kohtasi kolme
ryöväriä, jotka olivat vanhan, harmaapartaisen äijän kimpussa. Sivallus
vain ja samassa makasi yksi roistoista päättömänä maassa. Pian teki
toinen rosvo seuraa toverilleen. Jäljellä oli enää vain yksi, joka
kohotti miekkansa ja huusi:
»Nyt olet kuoleman oma!»
Mutta samalla hetkellä sivalsi Abdullahin miekka häneltä pään poikki,
ja rosvo sortui maahan. Abdullah kääntyi nyt katsomaan vanhusta, mutta
tämä olikin taistelun kestäessä kadonnut. Samassa poika kuitenkin
huomasi korkealla päänsä päällä, mahtavan puun oksalla, pienen,
valkean, kultahöyhenisen linnun, joka äkkiä avasi suunsa ja puhkesi
vienoon, iloiseen liverrykseen. Silloin nuorukainen arvasi, että hän
olikin auttanut haltijaa, joka nyt linnuksi muuttuneena tahtoi kiittää
häntä laulullaan. Haltija oli epäilemättä mahtava. Kallisarvoinen ja
hyödyllinen olisi Abdullahille siis hänen ystävyytensä. Niinpä Abdullah
siis päätti, ettei hän milloinkaan hätyyttäisi lintua, vaan suojelisi
sitä kaikkien muidenkin pahaa aikovien olentojen hyökkäyksiltä.
Koko päivän seurasi lintu häntä. Illalla se kuitenkin katosi, tuottaen
suuren pettymyksen Abdullahille, jota oudon linnun seura oli suuresti
miellyttänyt. Mutta kun Abdullah aamulla heräsi ja avasi silmänsä,
huomasi hän linnun seisovan ihan päänsä vieressä. Se katseli häntä
tarkasti ja sanoi kirkkaalla ihmisäänellä:
»Poikani, oletko väsynyt elämääsi, kun uskallat yksin kulkea kuoleman
korvessa? Etkö tiedä, ettei yksikään ihminen ole elävänä päässyt tämän
metsän halki? Käänny siis takaisin, jos henkesi on sinulle rakas.»
Abdullah katseli vakavasti linnun kirkkaisiin silmiin.
»Kiitän sinua», sanoi hän, »että varoitit minua. Mutta takaisin en voi
koskaan kääntyä.»
»Ohoh», virkkoi lintu. »Sen virren olen kuullut ennenkin. Mutta mikä
siis onkaan asiasi, jonka tähden aiot henkesikin uskaltaa?»
Abdullah tietysti kertoi hänelle koko jutun. Kuinka hän oli kuullut
prinsessan katoamisesta, lähtenyt matkaan ja päättänyt pelastaa hänet.
Ja lopuksi sanoi hän, ettei mikään, ei vaarat suurimmatkaan, saisi
häntä kesken takaisin kääntymään.
»No niin», sanoi lintu, »jos se on sinun päätöksesi, niin tahdonpa
puolestani auttaa sinua. Hyvä on sinun kuitenkin tietää, ettei kukaan
ole ennen sinua perille asti päässyt. Kaikki ovat he väsyneet kesken.
Katso, ettei sama kohtalo sinuakin tapaa!»
»Sitä en pelkää», sanoi Abdullah. »Mutta sano minulle, mikä on ollut
syynä heidän epäonnistumiseensa.»
»Sen saat tietää», virkkoi lintu. »Ei kenenkään heidän sydämensä
ole ollut puhdas. Ei kukaan heistä ole lähtenyt matkalle jalossa,
epäitsekkäässä mielessä. Eikä kukaan heistä ole ollut valmis uhraamaan
itseään prinsessan pelastuksen tähden. Kaikilla heillä on ollut
itsekäs tarkoitus. Kuka on himoinnut kultaa, kuka kunniaa, kuka
mainetta. Sellainen itsekäs, opillinen mieli ei pysy lujana vaarojen ja
vastuksien kohdatessa. Ja sitäpaitsi on heiltä puuttunut usko. Eivät
he ole itsekään uskonet, että todella voisivat pelastaa kadonneen
prinsessan. Kuinka he olisivatkaan voineet uskoa, kun eivät ole olleet
valmiita uhraamaan itseään toisen hyväksi? Sen vuoksi ovat heidän
yrityksensä lyhyeen päättyneet. He ovat sortuneet jo alkumatkallansa.
Sillä vain se, jolla on puhdas sydän ja usko, joka siirtää vuoria, voi
pelastaa prinsessan. Tämä on sinun pidettävä mielessäsi lähtiessäsi
vaaralliselle, mutta samalla pyhälle retkellesi.»
»Mikäli minun vallassani on», jatkoi lintu hetkisen kuluttua, »tahdon
auttaa sinua. Minä annan sinulle taidon muuttua miksi eläimeksi vain
tahdot, mutta vain silloin, kun henkesi on vaarassa, kun todella muuten
menettäisit henkesi. Sinulla täytyy silloin olla usko, joka uskoo
mahdottomiakin; se olkoon pelastajasi vaaroissa ja vaikeuksissa.»
»Sana vain», huudahti Abdullah. »Seuraatko sinä minua?»
»Seuraanpa tietenkin», vastasi lintu. »Olen kaikkien niiden palvelija,
jotka hyvää tekevät.»
»Sinä kai tiedät prinsessan vankilan, sinä, joka tiedät kaikki?» puheli
Abdullah. »Sano minulle, missä hän on!»
»Matka sinne on pitkä ja vaarallinen», lausui lintu. »Mutta sinä pääset
sinne onnellisesti, kunhan vain seuraat minua ja tottelet neuvojani.
Prinsessa on pienellä saarella, aavan meren takana, vanhan taikurin
vallassa, jonka noitakeinot ovat varsin mahtavat. Pidä siis päämäärä
aina silmiesi edessä; silloin voit vaaratta lähestyä saarta. Taikurin
noitakeinot eivät silloin näet sinuun pysty.»
Niinpä siis Abdullah, valkoinen lintu oppaanaan, lähti uusin
voimin ja uusin toivein pelastamaan vangittua prinsessaa ilkeän
taikurin kynsistä. Kului päiviä, kului viikkoja, mutta yhä taivalsi
nuorukainen eteenpäin yhtä väsymättömänä ja toivorikkaana kuin
matkalle lähtiessäänkin. Lujasti, horjumatta hän uskoi pääsevänsä
perille ja vapauttavansa prinsessan. Mikään ei voinut hänen uskoansa
lannistaa. Yli läpipääsemättömien soiden, joissa vilisi kauheita
krokodiileja ja kummia, kammottavia kyöpeleitä, kulki hänen merkillinen
tiensä. Monta kertaa oli hän hengenvaarassa, monta kertaa luuli hän
viimeisen hetkensä tulleen, mutta aina hän kumminkin pelastui ja
jatkoi pelkäämättä matkaansa. Tulipa hän sitten kerran leveän virran
partaalle, jonka yli ei vienyt ainoatakaan siltaa. Näyttipä silloin tie
lopultakin nousevan pystyyn neuvokkaan Abdullahin edessä. Hän katsahti
seuralaiseensa, valkoiseen lintuun — se lensi epäröimättä suoraan
ylitse. Hänen täytyisi sitä seurata, mutta miten? Neuvottomana hän
katseli virtaan, kunnes lintu tuli takaisin ja puheli hänelle:
»Tämän virran yli ei vie ainoatakaan siltaa sen lähteeltä hamaan mereen
asti. Jo ammoisista ajoista asti on se ollut rajana kahden vihamielisen
valtakunnan välillä. Jos siis haluat päästä ylitse, heittäydy virtaan
ja ui. Se on kyllä vaarallista ja voi maksaa henkesikin, mutta mitään
muuta keinoa tässä tapauksessa ei ole.»
»Pelkuri en ole koskaan ollut!» huudahti Abdullah ja heittäytyi
rohkeasti kuohuihin.
Odottamattomaksi ilokseen huomasi hän pysyvänsä verrattain helposti
pinnalla, jopa etenevänsä nopeasti vastaista rantaa kohti. Tämä
kummastutti suuresti häntä, erämaan lasta, joka ei milloinkaan
aikaisemmin ollut edes nähnyt kenenkään ihmisen uivan. Mutta
vilkaistessaan sattumalta omaan ruumiiseensa, huomasi hän sen
limaiseksi ja paksun, suomuisen panssarin peittämäksi. Silloin hän heti
arvasi muuttuneensa krokodiiliksi, kauheaksi matelijaksi kai siitä
syystä, että hänen olisi helpompi päästä virran yli.
Niin todella olikin asian laita. Valkoisen linnun sanat olivat pitäneet
paikkansa. Hän oli saanut avun juuri viime hetkessä, siinä tärkeässä
silmänräpäyksessä, jolloin hänen elämänsä liekki lepatti kaikkein
heikoimmin ja pienimmästäkin henkäyksestä olisi saattanut sammua. Mutta
heti kun hänen jalkansa olivat astuneet kuivalle maalle, muuttui hän
jälleen ihmiseksi. Ja iloisesti laulaen, luja luottamus sydämessään
alkoi hän jälleen taivaltaa eteenpäin.
Tulipa hän taas muutaman päivän perästä korkean vuoren juurelle.
Sen terävä, lumenpeittämä huippu kimalteli niin kirkkaasti auringon
säteissä, että teki silmiin kipeää siihen katsoessa. Mutta rohkeasti
alkoi nuorukainen kavuta ylöspäin vuoren jyrkkää rinnettä. Yli
kuilujen, poikki vaarallisten rotkojen ponnisti hän seuraten siivekästä
opastajaansa, jonka laulu kaikui korkealla pilvissä hänen päänsä
päällä. Usein vieri hän pitkälti alaspäin vuoren rinnettä, pahoin
satuttaen itseänsä. Lopen väsyneenä, kurjana ja verissään saapui hän
viimein vuoren huipulle. Mutta täällä ilmestyi hänelle taas uusi pulma
eteen. Toinen puoli vuoresta oli näet ihan äkkijyrkkä, niin jyrkkä,
ettei mikään siivetön olisi voinut siitä alas laskeutua. Abdullah
ymmällään kysyi valkealta linnulta mitä hänen nyt oli tehtävä.
»Heittäydy vain alas», sanoi lintu vakavasti.
»Sehän olisi varma kuolema», ajatteli Abdullah. Kuitenkin hän sulki
silmänsä ja heittäytyi epäröimättä syvyyteen. Ja kas! Samassa havaitsi
hän muuttuneensa suureksi, linnuksi, mahtavaksi kotkaksi, joka
valtavien siipiensä varassa kevyesti liiteli ilmassa. Iltaan asti hän
lensi yli keltaisen, polttavankuuman erämaan, yli läpitunkemattoman
aarniometsän, jossa petojen kaamea kiljunta kajahteli, kunnes saapui
suuren meren rantaan. Siellä hän väsyneenä laskeutui maahan ja muuttui
ihmiseksi taas. Mutta koska ilta oli jo varsin myöhäinen, ei hän
lähtenyt enää matkaansa jatkamaan, vaan heittäytyi hiekalle ja nukkui
pian.
Kun hän aamulla heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla, mutta hänen
siivekästä opastajaansa, valkoista lintua, ei näkynyt missään. Pian se
kuitenkin palasi kiivaasti lentäen mereltä päin.
»Olen saanut tietää», kertoi lintu, »että huomenna ottaa suuri taikuri
vangitun prinsessan vaimokseen. Pohjatuuli, hyvä ystäväni, kertoi sen
minulle suurena salaisuutena. Sinun täytyy pitää kiirettä, jos aiot
ennen häitä vapauttaa prinsessan.»
»Kuinka pääsisin tämän meren yli?» puheli Abdullah levottomana.
»Täytyykö minun nyt vihdoinkin luopua matkastani ja kääntyä takaisin?»
»Sitä et saa tehdä!» sanoi lintu ankarasti. »Sinun tarvitsee vain
uskoa, että onnistut, ja tulet näkemään, että kaikki käy hyvin. Seuraa
nyt vain minua!»
Tämän sanottuaan levitti lintu siipensä ja kohosi ilmaan. Abdullah
epäröi hetkisen, rohkaisi sitten mielensä ja hyppäsi mereen. Samassa
muuttui hän haikalaksi, syvyyksien hirmuksi; eikä se vauhti, jolla hän
nyt lähti kiitämään, todellakaan ollut vähäinen. Vesi oikein kohisi
hänen ympärillään, kun hän voimakkaan pyrstönsä avulla ui eteenpäin.
Eipä ollut nyt hyvä pienempien meren asukkaiden tulla hänen tiellensä;
armotta olisi hän ne rusentanut rautaisten leukojensa välissä. Mutta
eipä kukaan yrittänytkään hänen matkaansa estää, vaan kaikki uivat
pakoon niin nopeasti kuin pääsivät. Tietäähän sen, kun sellainen
syvyyksien hirmu on liikkeellä. Yksinpä mahtava valaskalakin väistyi
kunnioittavasti syrjään, kun näki Abdullahin kaukaa tulevan. Niin
suurta kunnioitusta — tai mieluummin pelkoa — nautti näet haikala
Vellamon väen keskuudessa.
Alkoipa vihdoin taivaanrannalla häämöttää suuri saari ja saaren
keskellä korkea linna. Abdullahin haikalan sydän alkoi nyt tykyttää
kiivaasti. Näkihän hän nyt vihdoinkin edessään matkansa päämäärän,
viheliäisen taikurin luolan, josta hänen täytyisi pelastaa vangittu
prinsessa — millä keinoin? sitä hän ei vielä itsekään tietänyt.
Äkkiä näki Abdullah ympärillään suuria henkiä, kammottavia muotoja,
jotka huutelivat hänelle pilkka- ja ivasanoja saadakseen hänet
kääntymään takaisin. Samassa näytti hänestä saarikin linnoineen
ikäänkuin vaipuvan taivaanrannan taakse, eikä hän siitä enää saattanut
huomata kuin jonkunlaisen hämärän hahmokuvan.
»Nyt älä katsele sivuillesi!» huusi valkoinen lintu käskevästi. »Älä
enää päästä linnaa silmistäsi! Jos sen teet, olet kuoleman oma.»
Samassa puhkesi Abdullahin takana mitä kauhein ivanauru, mutta hän ei
kääntänyt päätänsäkään. »Vanhan taikurin noitakeinoja», ajatteli hän
vain ja piti silmänsä kiinteästi linnaan suunnattuina. Se näyttikin
hetki hetkeltä tulevan yhä lähemmäksi, kunnes hän vihdoin viimein
saapui saaren rantaan. Sielläpä olikin lohikäärmeitä vartioimassa,
ettei kukaan pääsisi luvatta nousemaan saarelle. Kähisten raivosta,
suuret myrkkyhampaat paljastettuina, ne asettuivat Abdullahin eteen,
sulkien häneltä tien. Mutta eipä Abdullah näistä matelijoista
suuriakaan välittänyt. Aukaisten mahtavan haikalankitansa, puraisi hän
parilta lohikäärmeeltä pään poikki ja kiipesi näin syntyneestä aukosta
kuivalle maalle. Samassa muuttui hän jälleen ihmiseksi.
Hän lähti nyt astumaan linnaa kohti, joka näytti olevan verrattain
lähellä. Tien sinne sulki kuitenkin korkea aita, joka oli täynnä
pistäviä piikkejä ja myrkyllisiä okaita. Kuinkapa nyt päästä tämän
piikkimuurin lävitse?
»Sinun tarvitsee vain uskoa», sanoi lintu Abdullahille, »ja tie avautuu
silloin heti.»
Silloinpa Abdullah astahti suoraan piikkiseinää kohti. Ja katso!
Heti avautui aitaan tie, josta hän saattoi astua läpi satuttamatta
ruumistaan myrkyllisiin piikkeihin. Nyt luuli Abdullah vapaasti
pääsevänsä linnaan. Vielä mitä! Äkkiä havaitsi hän seisovansa syvän
vallihaudan partaalla, joka leimusi tulessa ja liekeissä. Eikä tämän
haudan yli ollut ainoatakaan siltaa.
»Taikuri on lumonnut sinulta silmät», sanoi valkoinen lintu. »Ei siinä
mitään vallihautaa ole.»
Abdullah astui eteenpäin — eikä siinä mitään ollutkaan. Nyt pääsi hän
vapaasti linnan portille, jota vartioitsi kaksi kamalan näköistä,
mulkosilmää lohikäärmettä. Ne kiemurtelivat uhkaavina Abdullahia kohti,
mutta tämä vetäisi samassa miekan tupestaan ja vilauksessa katkesivat
molempien petojen päät. Sitten Abdullah tunkeutui paljastettu miekka
kädessään sisälle linnaan.
Hän nousi leveitä kiviportaita linnan torniin, saapuen matoilla
verhottuun huoneeseen, jossa taikuri istui työhönsä syventyneenä. Mutta
heti kun Abdullah astui sisälle, nousi taikuri äkkiä ylös ja kohotti
molemmat kätensä Abdullahia vastaan. Kovalla äänellä luki hän jotakin
loitsua, samalla viittoen ja huitoen kuin hullu. Mutta nähdessään,
etteivät hänen mahtavat sanansa saaneetkaan aikaan toivottua
vaikutusta, kävi taikuri varsin levottomaksi ja kysyi:
»Mika antaa sinulle voimaa vastustaa maailman mahtavimman tietäjän
sanoja?»
»Sen on usko tehnyt», visersi silloin valkoinen lintu kirkkaalla
äänellä.
Tuskin oli taikuri tämän kuullut, kun hän äkkiä kävi kalpeaksi
kasvoiltaan, horjui, vapisi, ja vihdoin kaatui kuoliaana maahan
Abdullahin jalkojen juureen. Abdullah ei hänestä sen enempää
välittänyt, vaan riensi pois etsimään vangittua prinsessaa.
Ylös, ylös hän nousi, kunnes hän viimein saapui tornin viimeiseen
kerrokseen. Siellä istui prinsessa pienessä kammiossa, kasvot käsiin
painettuina, miettien kolkkoa kohtaloaan. Hän ei kuullut Abdullahin
tuloa, eikä hän olisi siitä välittänytkään; siksi syvä oli suru hänen
sydämessään.
»Älähän itke, prinssessa rukka», sanoi Abdullah lohdutellen. »Olen
tullut sinua pelastamaan.»
Silloin prinsessa kohotti katseensa.
»Kuka sinä olet?» kysyi hän.
»Olen Abdullah, sikopaimen», selitti Abdullah vakavasti.
»Ja sinäkö olet tullut minua pelastamaan?» kysyi prinsessa katkerasti.
»Sinä, kerjäläinen, jolla ei ole edes kunnollista turbaaniakaan.
Luulinpa totisesti, ettei minua kykenisi muu kuin prinssi tai kalifi
vapauttamaan. Enkä usko, että sinä sen kykenet tekemään. Eihän
sinussa ole muuta sankaria muistuttavaa kuin tuo miekka, joka roikkuu
kupeellasi.»
»Se riittääkin», sanoi Abdullah. »Tule, noita on kuollut, lähtekäämme
pois tältä lumotulta saarelta!»
Silloin prinsessan kauan kärsinyt sydän heltyi viimeinkin ja hän
heittäytyi nyyhkyttäen Abdullahin kaulaan.
»Sinäpä taidatkin olla rohkeampi ja jalompi kuin mikään prinssi»,
sanoi hän. »Ja niin täytyykin olla, koska vain sinä yksin kykenit
vapauttamaan minut täältä. Silloinpa minä tahdonkin saada sinut
puolisokseni, koska sinä sellainen sankari olet.»
Eipä Abdullahistakaan mikään olisi sen mieluisempaa ollut, sillä kaunis
ja komea oli prinsessa ja kovin oli Abdullahin sydän jo ehtinyt häneen
kiintyä. Mutta tällä kertaa ei hän mitään tunteistaan puhunut, sillä
paljon oli hänellä nyt muutakin ajattelemista.
Oli heidän nyt keksittävä keino miten päästä meren yli mantereen
puolelle. Löysivät he viimein jostakin saaren kätköstä suuren laivan,
astuivat siihen, kohottivat purjeet ja kulkivat uljaasti poikki suuren
meren.
Pitkän, vaiherikkaan ja vaarallisen matkan jälkeen saapuivat he vihdoin
Harun al Rashidin valtakuntaan. Ylellisen komea oli se vastaanotto,
jolla sulttaani tervehti kadonnutta, mutta jälleen löydettyä
tytärtänsä. Mutta kun prinsessa sanoi menevänsä naimisiin köyhän
pelastajansa kanssa, suuttui sulttaani kauheasti.
»Ota paimenesi!» sanoi hän ankarasti. »Mutta älä sitten enää
milloinkaan tule silmieni eteen.»
Prinsessa itki ja rukoili polvillaan hänen edessään. Kaikki turhaan.
Harun al Rashid oli järkähtämätön. Joko oli prinsessan lähdettävä
kerjäläisenä maailmalle tahi luovuttava Abdullahista. Mitään muuta
vaihtoehtoa ei ollut.
Tapahtuipa sitten niin, että prinsessa katsoi parhaimmaksi jäädä
isänsä kotiin ja hylätä Abdullah. Mutta Abdullah, saatuaan kuulla
asiasta, kummastui niin moista kiittämättömyyttä, että jäykistyi
äkkiä ja muuttui suolapatsaaksi. Silloinpa prinsessa vasta huomasi
kuinka suuresti hän oli Abdullahia rakastanut. Seitsemän päivää hän
istui suolapatsaaksi muuttuneen Abdullahin vieressä; ei syönyt, ei
juonut, eikä puhunut kenellekään sanaakaan. Mutta sydämessään hän
lupasi vaikka oman henkensäkin antaa, jos saisi Abdullahin takaisin
henkiin heräämään. Mutta eihän suolapatsas siitä tietysti ollut
tietääkseenkään; seisoa kökötti vain liikkumattomana paikallaan.
Ilmestyipä sitten kahdeksannen päivän aamuna — mistä lienee tullutkaan
— valkoinen lintu surevan prinsessan eteen ja kysyi kirkkaalla
äänellään:
»Tahdotko herättää hänet jälleen henkiin?»
Prinsessa tuli niin iloiseksi ja liikutetuksi näistä sanoista, ettei
pitkään aikaan saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän kuitenkin kuiskasi
vapisevin huulin:
»Sano minulle, kuinka voin sen tehdä!»
Ja lintu kertoi sen hänelle. Kaukana, kaukana seitsemän valtakunnan
takana oli elämän lähde, jonka vesi oli siitä merkillistä, että
se saattoi antaa elämän vaikka kuinkakin kauan kuolleina olleille
henkilöille. Pisarakin tätä vettä teki heti eläväksi kenen tahansa
kuolleen ihmisen, kun sitä vain hänen päällensä pirskoitettiin. Mutta
tätä elämän vettä oli vaikea saada, sillä paitsi matkan vaaroja, oli
siellä vielä neljä kauheata jalopeuraa, jotka vartioivat tarkasti
lähdevettä. Mutta jos prinsessa todella aikoi uskaltaa henkensä
Abdullahin elämän puolesta, oli valkoinen lintu kyllä auttava häntä
neuvoillaan. Olihan hän haltija, ja tiesi siis tarkoin kaikki sellaiset
seikat.
No, lähtipä siis prinsessa matkalle. Monen, monen valtakunnan halki
hän kulki kärsien vilua, nälkää ja kuumuutta. Toisin ajoin hän sai
kerjätäkin saadakseen nälkänsä tyydytetyksi. Ihmiset ivasivat,
pilkkasivat ja pahoinpitelivät häntä, mutta hän vain ei kääntynyt
takaisin. Valkoinen lintu oli aina hänen seurassaan neuvoen ja
rohkaisten häntä. Toisinaan prinsessa väsyneenä ja alakuloisena
piti matkaansa toivottomana ja toivoi hartaasti kuolemaa. Sellainen
mielentila piti häntä kuitenkin vallassaan vain hetkisen; pian
hän karkoitti epätoivon sydämestään ja jatkoi taas iloisena ja
voitonvarmana matkaansa.
Ja niin sitten tapahtui, että prinssessa eräänä päivänä saapui
päilyvän lähteen partaalle. Se oli tuo kuuluisa elämän lähde, ja neljä
jalopeuraa vartioi sitä. Prinsessa vapisi pelosta pedot nähdessään,
eikä hän tiennyt kuinka voisi saada vettä petojen repimättä häntä
kappaleiksi. Mutta valkoinen lintu sanoi hänelle:
»Mene epäröimättä kaivolle ja täytä pullosi vedellä. Pedot eivät tee
sinulle mitään, kun et vain pelkää niitä.»
Prinsessa kavahti kauhusta taaksepäin nämä sanat kuullessaan, mutta
niin suuri oli hänen rakkautensa Abdullahiin, että hän kuitenkin
kaikitenkin ilmeisestä hengenvaarasta huolimatta päätti uskaltaa
yrityksen. Nopeasti astui hän lähteen ääreen ja täytti pullonsa,
koko ajan katseellansa halliten hirveitä petoja. Eivätkä jalopeurat
tehneet hänelle kerrassaan mitään. Koskaan ei yksikään ihminen ollut
uskaltanut lähestyä niitä, ja ne olivat nyt niin hämmästyneitä moisesta
rohkeudesta, etteivät kyenneet liikahtamaan paikaltansa. Ne vain
istuivat hiljaa ja ihmettelivät. Luulenpa, että ne istuvat siellä vielä
tänäkin päivänä.
Mutta prinsessa kiiruhti iloisena kotimaatansa kohti. Saavuttuaan
pääkaupunkiin, verisenä, revityin, ryysyisin vaattein ja hajalla
hapsin, ei hän mistään muusta välittänyt, vaan kiiruhti suoraan
Abdullahin luo. Hän tipautti pisaran suolapatsaan päälle, ja silloinpa
virkosi Abdullah eloon entistä ehompana.
»Ohhoh, olenpa kauan nukkunut», sanoi hän. »Hyvä että herätit minut.»
»Olisitpa iäti nukkunut», sanoi prinsessa, »ellen minä olisi herättänyt
sinua unestasi.»
Sitten prinsessa kertoi kummasta matkastaan Abdullahille, ja sanoi,
että nyt ei enää mikään voinut erottaa heitä toisistaan. Arvaa sen,
että Abdullah silloin oli iloinen. Nyt he saivat tietää, että sulttaani
Harun al Rashid, prinsessan isä» oli kaatunut sodassa, ja kansa huusi
silloin urhean Abdullahin hänen jälkeensä sulttaaniksi. Ja niin uljaat
olivat Abdullahin, sikopaimenen, ja ylhäisen prinsessan häät, että
sellaisia ei ole ennen eikä jälkeen kuultu eikä nähty. Valkoinen
lintukin oli mukana heidän häissään, tuottaen kaikille suurta iloa
kauniilla laulullaan. He koettivat suostutella sitä jäämään ainiaaksi
sinne, mutta siihen ei lintu suostunut, vaan sanoi:
»Te olette jo onnelliset, ettekä enää kaipaa minua. Mutta paljon on
vielä maailmassa onnettomia sieluja, joita minun täytyy koettaa saada
onnesta osallisiksi. Siksi minulla on aina kiire. En jouda hetkeäkään
lepäämään. Elämä on niin kovin lyhyt, ja minun täytyy pitää todella
kiirettä ennättääkseni jakaa edes muutamia onnen murusia.»
Tämän sanottuaan levitti lintu siipensä ja lensi kauas, kauas pois
Abdullahin ja prinsessan valtakunnasta, palaamatta sinne enää koskaan.
Mutta jos sinä joskus elämässäsi satut kohtaamaan valkoisen linnun,
niin tiedä, että se on hyvä haltija, joka kaukaa satujen mailta
on lähetetty sinulle onnea tuomaan. Hän voi kertoa sinulle jutun
paimenpojasta ja prinsessasta, jotka kauan kärsittyään lopultakin
perivät suuren ja ihanan onnen.
Häneltä minäkin olen tämän sadun kuullut.