Kauan, kauan sitten eli jossakin maamme kolkassa köyhä suutari poikansa
kanssa. Isä oli taitava, harjaantunut mies ammatissaan, jonka tekemiä
kenkiä kuului itse korkea kuningaskin käyttävän. Hän pani parhaansa
opettaakseen poikansakin hyväksi suutariksi, mutta miten ollakaan: hän
ei siinä puuhassaan ollenkaan onnistunut.
Panipa suutari taas kerran poikansa tekemään kenkiä pienelle lapselle.
»Kenkien pitäisi tulla sievät ja pienet, juuri parahiksi kämmenen
pituiset», selitti suutari. Työ oli hiukan vaikea, mutta hän uskoi
kuitenkin lujasti, että poika kykenisi sen kunnialla suorittamaan.
Eihän omena useinkaan putoa kovin kauaksi puusta!
No, ryhtyipä poika siis työhön. Hän leikkasi, ompeli ja naulasi aina
iltaan asti. Kun hän sitten tarkasteli kättensä töitä, havaitsi hän
tehneensä kengät, jotka varsin hyvin olisivat sopineet jättiläiselle.
Varmasti olisi yhteen ainoaan kenkään sopinut suutarin vanha Vahti
koira häntineen päivineen. Poika oli kuitenkin varsin tyytyväinen
työhönsä. Sillä ei hän enää sitä muistanut, että kenkien piti olla
kämmenen pituiset.
Arvaahan sen, ettei suutari suurestikaan ihastunut moiset jalkineet
nähdessään. »Tuskinpa sinusta koskaan tulee hyvää suutaria», tuumi
hän. »Mutta voidaanhan sentään vielä yrittää. Sinulla näyttää olevan
taipumusta suurien jalkineiden tekoon. Hyvä, sinä saat tehdä sellaiset.
Nämä kyllä eivät kelpaa mihinkään» — ja suutari heitti suuret
jättiläiskengät halveksien nurkkaan.
No, mikäpäs siinä! Asuipa suutarin lähellä, melkeinpä naapurissa,
suuri, lihava kalastaja, jolla oli kauhean isot jalat. Tälle mahtavalle
miehelle täytyi suutarin pojan nyt ryhtyä kenkiä tekemään. Ja tekihän
hän ne, mikäs siinä, mutta tällä kertaa tulivat kengät hirveän pienet.
Ne olivat tuskin tuumankaan pituiset ja niin kapeat, että poika
töintuskin sai sormensa sisälle mahtumaan. »Jopa taisi käydä hullusti»,
tuumi poika. »Mutta eihän se minun syyni ole. En todellakaan ymmärrä
kuinka maailmassa nuo kengät sattuivat tulemaan niin pieneksi.»
Tietää sen, ettei isä-suutari juuri iloinnut katsellessaan poikansa
työtä. Suoraan sanoen hän aivan raivostui ja torui poikaansa
kelpolailla. »Tuskinpa sinä milloinkaan kykenet leipääsi ansaitsemaan»,
huusi hän. »Ei sinusta ainakaan koskaan tule minkäänlaista suutaria.»
»Niin, isä», sanoi poika tyynesti, »suutaria minusta ei tule, se on
selvä. Täytyypä minun siis lähteä avaraan maailmaan valloittamaan
valtakuntaa itselleni.»
»No, siinä olet oikeassa», sanoi isä. »Lähde sinä vain maailmalle.
Sinusta ei todellakaan ole minulle mitään hyötyä. Mutta kas,
valtakuntia ei olekaan vain niin joka oksalta otettavissa.»
»Ehkä ei», myönsi poika. »Enpä kuitenkaan tule takaisin ennen kuin olen
saanut valtakunnan.»
Ja poika etsi käsiinsä isä-suutarin vanhan miekan, sitoi sen vyöllensä
ja lähti matkalle. Maailma oli kaunis ja suuri, suloinen ja lämmin,
mutta mitään seikkailuja ei siellä näyttänyt olevan. Harvoinpa sai
vanha miekka välähtää tupestaan, vielä harvemmin sai se salamoida
tulisessa taistelussa. Ikävältä tuntui pojasta maailma, tietää sen;
mutta kotiin ei hän kuitenkaan palannut. Saattoihan onni vielä
hänellekin hymyillä.
Saapuipa poika kerran matkallaan komeaan kuninkaanlinnaan. »Täällä kai
minua tarvitaan», ajatteli hän ja mieli antautua kuninkaan palvelukseen.
Mutta linna näytti hiukan kummalliselta. Kaikki ihmiset, jotka
kulkivat portista sisään ja ulos kävelivät varpaisillaan ja näyttivät
kovin surullisilta. »Mitähän tämä merkitsee?» tuumi poika ja kysyi
portinvartijalta asiaa.
»Se on surullinen juttu», huokasi tämä pyyhkien poskiltaan suuria
kyyneliä. »Kaikki johtuu prinsessan sairaudesta. Hän on maannut
sairaana ties kuinka kauan, eikä kukaan ole kyennyt häntä parantamaan.
Kuningas on aivan epätoivoissaan, ja on luvannut prinsessan käden ja
puolet valtakuntaa sille, joka voi pelastaa prinsessan.»
»Mikä häntä sitten vaivaa?» tiedusteli poika kiihtyneenä.
»Niin, niin», vaikeroi portinvartija, »sitäpä juuri ei kukaan tiedä.
Prinsessa raukka nukkuu vain eikä syö mitään. Hän sanoo elämän olevan
niin kurjaa, ettei täällä kannata elää. Siksi tahtoo hän nukkua, aina
nukkua. Mitä lajia se tauti sitten lieneekään, en tiedä.»
»Kyllä minä hänet parannan», tuumi poika ja astui sisälle linnaan.
Koko hoviväki oli siellä niin murheissaan, ettei kukaan kiinnittänyt
huomiota vieraaseen miekkamieheen. Poika meni suoraan linnan keittiöön,
täytti pienen pullon puhtaalla vedellä ja lähti sitten etsimään
prinsessaa.
Tätä ei ollutkaan vaikea löytää. Prinsessan läheisyyden saattoi havaita
jo ihmisten aroista, pelokkaista katseista ja hiipivistä askeleista.
Mutta poika käveli aivan huoletonna ja miekkaansa kalistellen
prinsessan oven eteen. Siinä hän pysähtyi ja katsoi sisään.
Siellä makasi prinsessa komeassa vuoteessaan aivan liikkumattomana ja
seinään päin kääntyneenä. Kaunis hän oli, hyvin kaunis, ja niin pitkät
olivat hänen hiuksensa, että ne peittivät melkein koko hänen ruumiinsa
kuin kultainen pilvi. Ei poika ollut ikinä niin kaunista ihmistä
nähnyt. Arvaahan sen, että hänen sydämensä alkoi kohta sykähdellä
tavallista nopeammin, ja hartaasti hän toivoi prinsessaa omakseen.
Kultaisella tuolilla prinsessan vuoteen vieressä istui kuningas
alakuloisena ja murtuneena. Kultainen kruunu oli hänellä päässä ja
valtikka kädessä. Hän olisi näyttänyt oikein mahtavalta mieheltä, ellei
syvä suru olisi häntä painanut.
Poika astui nyt yli kynnyksen huoneeseen ja käveli prinsessan vuoteen
luo, välittämättä vähääkään askeltensa aiheuttamasta kolinasta.
»Hiljaa, hiljaa!» huudahti kuningas päätään kääntämättä. »Etkö näe,
että prinsessa nukkuu?»
Poika ei sanonut siihen mitään. Silloin kuningas käänsi päätänsä ja
katsahti häneen. Majesteetin kasvot muuttuivat samassa punaisiksi
vihasta ja hän hypähti suuttuneena tuoliltansa.
»Kuinka uskallat tulla tänne?» huudahti kuningas. »Ulos heti paikalla
tahi lävistän sinut miekkani kärkeen!»
»Rauhoittukaa, herra kuningas», sanoi poika. »En ole saapunut tänne
asiatta. Minä tiedän lääkkeen, joka voi parantaa prinsessan sairauden.»
»Todellako?» huudahti kuningas. Ja hän tuli niin iloiseksi, että
vapisi? »Missä se on?»
»Se lääke on minulla tässä», sanoi poika ja näytti pulloa.
»Hyvä, hyvä, annetaan sitä heti prinsessalle», touhusi kuningas. »Kas
tässä, tyttöseni, ota tätä lääkettä, se antaa sinulle jälleen elämän.»
»En tahdo elää», sanoi prinsessa raukeasti. »Tahdon nukkua, nukkua vain
ja sitten kuolla.»
»Kas siinä näette», sanoi kuningas neuvottomana. »Prinsessa ei tahdo
tullakaan terveeksi.»
»Ei, herra kuningas, ei se niin käy», sanoi poika hiljaa. »Täytyy
käyttää toisia keinoja.»
»Armollinen prinsessa», virkkoi hän. »Minulla on tässä pullossa
maailman harvinaisinta lääkettä. Jos sitä juo vaikkapa yhden
pisarankin, näkee mitä ihanimman unen. Tahdotteko, armollinen
prinsessa, maistaa tätä lääkettä? Ette tule sitä katumaan, sen vakuutan
teille.»
»Anna se tänne!» huudahti prinsessa kiihkeästi. Ja hän tyhjensi pullon
yhdellä henkäyksellä.
»Armollinen prinsessa!» karjahti poika äkkiä kauhistuen. »Nyt olette
kuoleman oma!