Kaksi ryysyistä, paljaskinttuista poikaa taivalsi ääneti eteenpäin
tiheässä kuusikossa. Ensimmäinen heistä oli kookas, komea poika
ja näytti toveriaan paljon vanhemmalta. Hänen voimakkailla,
lujapiirteisillä kasvoillaan ei näkynyt mitään liikutuksen merkkiä,
vaikka jäljestä tulevan toverin itku ja nyyhkytys silminnähtävästi
kiusasi häntä. Tämä toveri oli pieni ja hento, melkein tyttömäinen
vartaloltaan ja luonteeltaankin. Hänen nimensä oli Kalle, vanhemman
pojan olivat taas hänen vanhempansa ristineet Niiloksi.
Aamulla anivarhain olivat he lähteneet mustikoita poimimaan. Jo
puolipäiväksi oli heillä ollut aikomus palata takaisin kotiin.
Lähtiessä oli isä vielä varoittanut heitä karhusta, jonka oli nähty
liikuskelevan lähitienoilla. Ja äiti oli sanonut, että elleivät he
ennen iltaa saapuisi kotiin, saisivat he varmasti selkäänsä. Pojat
olivat nimittäin veljeksiä, vaikka näyttivätkin niin kovin erilaisilta.
Mutta kuinkas kävi! Metsässä oli niin suuria, kauniita, tummansinisiä
mustikoita, että he heti unohtivat kaikki sanat ja varoitukset. Aivan
huomaamattaan olivat pojat kulkeneet yhä syvemmälle ja syvemmälle
metsään, kunnes äkkiä outo ryske oli säikäyttänyt heitä kauheasti. Ja
eikös ollutkin siellä astellut esiin itse vanha Mesikämmen, mörissyt
ja irvistellyt heille vihaisesti. Onneksi oli karhu vast'ikään
syönyt mustikoita ja muurahaisenmunia; se oli varsin kylläinen eikä
halunnut enää lisää ruokaa. Ohimennessään se vallattomasti iski
kämmenellään molemmat pojat kumoon ja jatkoi taas rauhallisena
matkaansa. Mutta pojat olivat pahasti pelästyneet ja päättivät heti
lähteä paluumatkalle. Tällöin kävi kuitenkin selville, että heidän
välillään vallitsi suuri erimielisyys mitä tuli matkan suuntaan
nähden. Koska Niilo kuitenkin oli vanhempi, sai hän helposti Kallen
taipumaan mielensä mukaan. Mutta miten ollakaan, vaikka he olivat jo
parisen tuntia kiivaasti kävelleet ei kodista kuitenkaan näkynyt vielä
merkkiäkään. Täytyipä Niilon lopultakin myöntää olevansa eksyksissä ja
se oli sitä nöyryyttävämpää, koska ilta jo alkoi hämärtää, eikä ollut
toivoakaan päästä kotimökille ennen yötä.
»Sinähän sanoit varmasti tietäväsi tien kotiin», puhkesi Kalle
nyyhkyttäen puhumaan. »Sinun on syysi, jos nyt kuolemme tänne viluun ja
nälkään.»
»Et kai sinä niin vähästä kuole», sanoi Niilo halveksivasti. »Onhan.
sinulla kylliksi marjoja syödäksesi, ja vilu ei taas näin kesällä
haittaa juuri ollenkaan.»
»Niin, mutta yökin tulee tuossa tuokiossa», valitti Kalle.
»Mitä siitä, jos tuleekin? Onko nyt niin kumma asia viettää yksi yö
metsässä?»
»Eihän se, mutta täällä metsässä on karhuja ja susia, ja ne vielä
syövät meidät, ennen kuin aamu tulee.»
»Eikä syö. Luota sinä vain minuun. Ja toisekseen: luuletko sinä, että
olisit voinut viedä meidät nopeammin kotiin kuin minä?»
Tähän pontevaan vetoomukseen ei Kalle vastannut mitään. Hän pyyhki
kuitenkin kyyneleensä ja lakkasi hetkeksi itkemästä. Mutta tämä
näennäinen uljuus petti hänet pian, ja hän alkoi taas ääneen nyyhkyttää.
»Olehan hiljaa!» huudahti Niilo äkkiä vihaisesti. »Katso, tuolla näkyy
iso talo puiden välistä!»
»Kenenkähän se on?» kysyi Kalle.
»Siitä otamme selvän», sanoi Niilo päättävästi. »Kenties saamme siellä
ruokaa ja yösijan.»
»Niin varmasti saammekin, ellei siellä asu peikkoja ja menninkäisiä»,
lisäsi Kalle.
»Huh, taisitpa osata oikeaan», naurahti Niilo. »Sillä kovin omituiselta
talo todellakin näyttää.»
»Käännytään takaisin», pyysi Kalle vapisten.
»Ei käännytä», sanoi Niilo, »asukoonpa talossa vaikka kymmenen peikkoa.»
Ja Niilo hiipi varovasti ja ympärilleen vilkuillen talon pihaan. Kalle
seurasi häntä pelosta vapisten. Pihan poikki oli pingoitettu nuora,
jossa riippui käärmeitä, maamyyriä, rottia y.m. sellaista riistaa.
Tämä näytti jo varsin epäilyttävältä, mutta pojat jatkoivat kuitenkin
matkaansa sisälle taloon. Sisällä vallitsi kauhea epäjärjestys.
Eläinten nahkoja, havuja, lehtiä ja puiden juuria oli sikinsokin hiekan
ja saven peittämällä lattialla. Eräässä nurkassa oli astia täynnä
heinäsirkoista, suolaheinistä ja mustikoista keitettyä puuroa. Näkyi
selvästi, että talon asukas oli vasta hiljattain sitä maistellut.
Vuodetta ei koko talossa ollut; eräässä nurkassa vain oli kasa havuja
ja heiniä, joka kai toimitti vuoteen virkaa. Muuten oli siellä myöskin
maamyyrä- ja hiiripaistia, joka ei kuitenkaan vaikuttanut erikoisesti
ruokahalua kiihoittavasti.
»Olet hyvä arvaamaan», sanoi Niilo, »sillä peikko täällä asuu.»
»Metsänpeikko», oikaisi Kalle.
»No niin, Metsänpeikko. Mutta tällä hetkellä ei hän kuitenkaan ole
kotona.»
»Hän saattaa pian tulla», sanoi Kalle. »Ja silloin hän syö meidät
suuhunsa.»
»Sinähän olet arka kuin jänis», virkahti Niilo. »Ikäänkuin ei täällä
olisi kylliksi piilopaikkoja. Vahinko, ettei peikolla ole mitään
oikeata syötävää. Minulla on jo aikamoinen nälkä.»
»Niin minullakin», sanoi Kalle.
Samassa kuului raskaita askeleita portailta.
»Hiljaa nyt!» varoitti Niilo. »Se on peikko itse.»
Hiiren hiljaa kyykistyivät pojat havujen taa piiloon. Samassa astui
hännällä ja yhdellä ainoalla silmällä varustettu peikko sisälle
huoneeseen. Hän nuuski ilmaa epäluuloisen ja vihaisen näköisenä.
»Hohhoh», huokasi hän. »Onpa täällä omituinen haju. Voisin melkein
vannoa sen tulevan ihmisistä.»
Peikko kulki nuuskien ja tarkastellen joka huoneen läpi, pysähtyi
sitten siihen huoneeseen, jossa pojat olivat piilossa ja sanoi:
»Totta tosiaan on täällä käynyt ihmisiä. Vahinko, että he ehtivät jo
mennä pois. Muuten olisin syönyt heidät suuhuni.»
Kallen sydän melkein lakkasi lyömästä kuullessaan nämä peikon sanat.
Hän olisi varmasti päästänyt hätähuudon, ellei Niilo olisi oikealla
hetkellä asettanut kätensä hänen suunsa eteen.
»Sinun täytyy olla ääneti», kuiskasi hän. »Muuten olemme hukassa.»
Peikko istahti lattialle, aivan poikien luo, ja oikaisi pitkät koipensa.
»Onpa hyvä», sanoi se, »että minulla on se merkillinen taikasauvani.
Muuten täytyisi minun taas väsynein jäsenin lähteä itselleni ruokaa
etsimään. Minä olen onnellisin kaikista veljistäni. Vuorenpeikkokin,
vaikka on rikas, kadehtii minua.»
»Voitko käsittää», kuiskasi Niilo, »mistä sauvasta hän puhuu?»
»En minä ymmärrä», mutisi Kalle.
Samassa peikko veti jostakin havujen alta esille pienen sauvan, joka
oli siitä merkillinen, että sen toisessa päässä kasvoi muutamia aivan
luonnollisia kukkia. Tätä kukoistavaa keppiään heilautti peikko kolme
kertaa päänsä ympäri ja sanoi:
»Tahdon saada parhaimman ja herkullisimman maamyyräpaistin!
Jälkiruuaksi mustikoita ja suolaheinää!»
Tuskin oli peikko saanut tämän sanotuksi, kun halutut tavarat jo
ilmestyivät hänen eteensä. Peikko pisti sauvan jälleen kätköönsä ja
alkoi syödä hyvällä ruokahalulla.
Mitä suurimman ihmetyksen vallassa katselivat pojat peikon
hommia. Kallelta oli unohtunut suukin selkosen selälleen pelkästä
hämmästyksestä.
»Mitäs arvelet», kuiskasi Niilo, »tuo sauva meidän pitäisi saada?»
Kalle sulki suunsa ja säpsähti pelosta. »Sitä emme uskalla tehdä»,
virkkoi hän.
»Olet tyhmä kuin saapas», julisti Niilo. »Kuka nyt aikoisikaan sitä
ottaa peikon valveilla ollessa. Mutta peikon nukkuessa — ei mikään ole
sen helpompaa.»
»Olet oikeassa», myönsi Kalle.
Syötyään otti peikko jälleen sauvan esille, heilautti sitä kolme kertaa
päänsä ympäri ja lausui:
»Tuolla nurkassa on kasa havuja. Etsikää minulle parhaimmat ja
pehmeimmät vuodat koko maailmassa ja tehkää niistä vuode sinne. Mutta
pian, sillä olen väsynyt!»
Vuode ilmestyi heti paikalla. Peikko potkaisi raskaat saappaat
jalastaan ja heittäytyi väsyneesti pehmeälle taljavuoteelle.
Taikasauvan kätki hän havujen alle. Pian alkoi kuulua kamalaa
kuorsausta, joka pani melkeinpä seinät tärisemään.
Nyt kohosivat pojat varovasti piilostaan ja hiipivät peikon luo. Peikko
makasi suu auki ja suuret, karvaiset kädet ristissä rinnalla. Hän ei
tietänyt tuon taivaallista tästä maailmasta.
»Laputa sinä jo ulos täältä!» käski Niilo kuiskaten Kallea. »Minä vain
sieppaan sen taikasauvan ja tulen heti perässä.»
»Muista vain olla varovainen», varoitti Kalle.
»Ole huoleti», sanoi Niilo. »Tämähän käy kuin tanssi.»
Hän hiipi varpaisillaan peikon luo ja pisti varovasti kätensä
havujen alle. Mutta Kalle astui jo ulos pihalle vapisten ankarasti
jännityksestä ja pelosta. »Kalle on huono juoksemaan», ajatteli Niilo.
»Paras antaa hänelle hiukan etumatkaa, jos tästä niinkuin äkkilähtö
tulisi.» Vasta kun hän arveli Kallen kylliksi kauas ehtineen, veti
hän taikasauvan havujen alta ja kiiruhti ulos. Mutta miten lieneekään
hän kiireessä kävellyt niin varomattomasti, että kompastui kynnykseen
ja vieri nurin niskoin portaita alas. Siitä syntyi jyske ja jytinä
semmoinen, että se varmasti kuului pitkien matkojen päähän. Kalle
aivan jäykistyi hämmästyksestä, ja Niilo itsekin säikähti kelpolailla.
»Nyt se peikko varmasti heräsi!» huudahti hän. »Ota nyt jalat allesi
ja seuraa minua!» Eikä milloinkaan ollut kumpikaan pojista juossut
sellaista vauhtia kuin nyt, jolloin hirveä peikko saattoi minä
silmänräpäyksenä tahansa tarttua heihin suurine, karvaisine käsinensä.
Pelko antoi ikäänkuin siivet heidän jaloillensa.
Peikko oli todellakin herännyt siihen kauheaan jyskeeseen. Suuttuneena
hän kömpi ylös vuoteestaan ja ärisi. Tuttu haju tunkeutui hänen suuriin
sieraimiinsa ja peikko leimahti raivoon kuin sytytetty kynttilä.
Ikäänkuin jotakin epäillen pisti hän kätensä havujen alle — ja päästi
kauhean karjahduksen.
Taikasauva oli poissa!
Sekunnin ajan seisoi peikko paikoillaan ikäänkuin ei olisi uskonut tätä
hämmästyttävää tapausta. Sitten hän äkillisellä liikkeellä kiskaisi
saappaat jalkaansa ja syöksähti ulos. Hän ehti nähdä vilahduksen
kahdesta ruskeasta sääriparista, jotka juuri katosivat vastapäätä
olevan metsikön sisään. Peikko ei epäröinyt hetkeäkään, vaan ponnistaen
voimansa äärimmilleen kiiruhti poikien perässä.
Kova töminä ja ryske, jonka peikko juostessaan aiheutti, kuului
kaameana poikien korviin. He eivät pysähtyneet hetkeksikään, mutta
kuulivat kuitenkin, että tuo töminä lähenemistään läheni.
»Peikko on jäljillämme», huohotti Niilo. »Meidän täytyy päästä
nopeammin eteenpäin.»
»Minä en jaksa enempää», valitti Kalle itkien.
»Sinun täytyy. Muuten saavuttaa peikko meidät tuossa tuokiossa.»
Äkkiä iski Niilon mieleen pelastava ajatus. »Mitähän, jos juoksisimme
tuon pensasmetsän lävitse», huomautti hän. »Siellä ehkä peikko eksyy
jäljiltämme.»
Tuumasta toimeen. Mutta peikko polki pensaat jalkoihinsa ja saavutti
tuntuvasti poikia.
»Täytyy keksiä jotakin», arveli Niilo, »muuten olemme hukassa.»
Yhä lähempää kuului töminä ja rytinä, yhä lähempää peikon huohotteleva
hengitys.
Silloin metsä äkkiä loppui ja tuli suo eteen. »Siinä on pelastus!»
huudahti Niilo. »Peikko on raskas; hän ei voi seurata meitä yli suon.»
Mutta se oli erehdys. Peikko oli kyllä raskas, mutta pitkäsäärinen
ja voimakas. Missä suo oli upottavaa ja vetelää, siinä peikko käytti
pitkiä sääriään ja hyppäsi yli. Pojat kyllä juoksivat keveästi yli
suon, mutta välimatka peikon ja heidän välillään ei sentään pitentynyt,
vaan lyheni. Ja suon toisella puolella jatkui kilpajuoksu jälleen
entistä kiihkeämpänä ja tulisempana.
Mutta pojat alkoivat jo väsyä. Sydän tykytti haljetakseen kummankin
rinnassa ja suolainen, kirvelevä hiki valui sokaisevana silmiin. Ellei
jotakin odottamatonta tapahtuisi, olisivat he ennen pitkää peikon
armoilla.
Silloin metsä äkkiä harveni paljastaen näkyviin matalahkon,
loivarinteisen vuoren. Ei ollut tilaisuutta kääntyä takaisin; pojat
siis oikaisivat suoraan loivaa rinnettä ylöspäin. Vaahto valui jo
peikonkin suusta, mutta perässä hän siitä huolimatta tuli — ja
arveluttavan lähellä tulikin.
Vuoren huippu oli sileä ja tasainen, mutta laskeutui toiselta puolen
äkkijyrkkänä alas syvyyteen. Viime hetkessä välttyivät pojat Putoamasta
kuiluun ja löysivät turvapaikan kapealla pengermällä noin metrin vuoren
huippua alempana. Mutta peikko, ollen väsynyt ja raivon sokaisema, ei
ollenkaan huomannut uhkaavaa vaaraa, ennenkuin oli liian myöhäistä.
Kun hän juosten saapui vuoren huipulle, ei hän jaksanut enää hillitä
vauhtiaan, vaan päästäen mitä hirveimmän huudahduksen, putosi alas
syvyyteen. Sinne meni peikko ja musertui tuhansiksi palasiksi kuilun
pohjalla olevia teräviä kiviä vasten.
Pojat tulivat nyt esille piilostaan aivan huumaantuneena näistä
viimeisistä, merkillisistä tapauksista. Nyt vasta rupesi väsymys
oikein tuntumaan, kun jännitys ja pelko oli poissa. Mutta silloin he
odottamattomaksi ilokseen huomasivat kaukaisen savun kohoavan korkealle
taivasta kohti. Savu ei ollut niin aivan kaukanakaan, korkeintaan
kilometrin tai parin päässä. Sitä kohti lähtivät pojat nyt kulkemaan ja
saapuivatkin vihdoin väsyneinä perille.
Mutta suuri oli heidän ilonsa ja hämmästyksensä, kun he havaitsivatkin
savun kohoavan omasta pienestä, rakkaasta kotimökistään. Ilosta
huutaen he kiiruhtivat tupaan, niin nopeasti kuin pienillä,
väsyneillä jaloillaan suinkin pääsivät. Ja sielläkös sitten ilo
alkoi, arvaahan sen, nuhteista ei ollut puhettakaan, vielä vähemmän
luvatusta selkäsaunasta. Ja lopuksi veti Niilo taikasauvan esille ja
alkoi tehdä sillä kerrassaan ihmeitä. Nytkös kaikki ihmettelemään!
Tietäähän sen, kun Niilo vain kiepautti sauvaansa kolme kertaa päänsä
ympäri, ilmestyi siihen heti mitä ikinä hän halusi. Ja paljon Niilo
halusikin kaikenlaista, se täytyy tunnustaa. Hyvää ruokaa hän tahtoi,
paljon komeita hevosia itselleen ja lopuksi muutti hän heidän pienen
mökkinsäkin komeaksi linnaksi. Sitäkös kaikki ihmettelivät! Ja komea se
olikin, hyvin komea, eikä siitä puuttunut kerrassaan mitään. Kylläpä
kelpasi nyt Niilon, hänen vanhempainsa ja sisarustensa elellä tässä
maailmassa. Mutta Niilo oli viisas ja harkitseva eikä koskaan käyttänyt
loputtomia aarteitaan muulloin kuin todella tarpeen vaatiessa. Mutta
köyhiä ja sorretuita hän suuresti auttoi, ja siksi tuli hänen nimensä
kunnioitetuksi ja rakastetuksi kautta maan. Ja kun hän vihdoin iäkkäänä
kuoli, surivat häntä kaikki kuin suurta, palvottua, todellista isäänsä.
Mutta kukaan ei tiedä minne taikasauva Niilon kuoleman jälkeen joutui.
Hävittikö hän sen itse ennen kuolemaansa, vai tuhoutuiko se jossakin
onnettomassa sattumassa, sitä ei ole koskaan selville saatu.