Talossa asui kaksi tonttua, Nippe ja Nappe. Molemmilla oli pitkä,
harmaa parta ja punaiset piippolakit, niinkuin tontuille kuuluukin.
Ellei Nipen parta olisi ollut lyhyempi ja harvakarvaisempi kuin Napen,
ei heitä olisi kukaan voinut eroittaa toisistaan. Niin yhdennäköisiä he
olivat. Mutta katsomalla tarkasti heidän partojaan, saattoi juuri ja
juuri sanoa, kuka oli Nippe, kuka Nappe.
Tietystihän talossa asui muitakin kuin nämä kaksi tonttua. Talon oikea
omistaja oli vanha, köyhä leskivaimo ja hänen kaksi lastansa, Hannu ja
Kerttu. Ennenvanhaan, lasten isän eläessä, oli talo nähnyt hyviäkin
päiviä. Mutta sitten oli tullut puute ja kurjuus, köyhyys ja hätä,
eikä lapsilla lopulta ollut leipääkään syödäksensä. Ei milloinkaan
oltu tässä talossa niin kurjia päiviä vietetty, sen saattoivat tontut
vakuuttaa, jotka olivat asuneet talossa jo toistasataa vuotta.
Ja heidän kävi pienissä sydämissään kovasti sääliksi lapsia, ja
he alkoivat miettiä, millä tapaa saisivat puutteen ja hädän edes
hetkiseksi karkoitetuksi pois talosta.
Eräänä iltana, vähää ennen joulua, saapui leskivaimo väsyneenä ja
alakuloisena kotiin työstä. Lähestyvä joulu oli lumonnut lapset; he
asettuivat äidin ympärille ja alkoivat udella joulusta ja Joulupukista.
»Äiti, tuleeko Joulupukki meille tänä vuonna?» kysyi Hannu äkkiä.
»Naapurin Pekka sanoi sen käyneen heillä viime vuonnakin.»
Äiti huokasi. »Ei Joulupukki tule köyhien luo», sanoi hän surullisesti.
»Vai ei tule», sanoi Hannu alakuloisesti. Mutta sitten hänen silmänsä
leimahtivat ja hän huudahti katkerasti: »Joulupukki on ilkeä! En tahdo
milloinkaan nähdä häntä!»
»Niin, katsos, lapseni», selitti äiti, »eihän se Joulupukin syy ole.
Hänellä on niin paljon työtä ja hommaa näin joulun edellä, ettei
hän mitenkään ehdi kaikkia muistaa. Eikä minulla ole edes rahaakaan
voidakseni kirjoittaa hänelle.»
»Älähän sentään sure, poikaseni», jatkoi äiti silitellen Hannun tummia,
pehmeitä hiuksia. »Voihan Joulupukki kaikesta huolimatta kerran vielä
tulla meillekin. Kukapa sen tietää. Kunhan vain lupaatte olla kilttejä
lapsia.»
»Sen lupaamme», vakuuttivat Hannu ja Kerttu.
Mutta Nippe ja Nappe istua kököttivät uunilla ja olivat kuulleet koko
keskustelun. Nyt he iskivät silmää toisilleen ja Nippe sanoi:
»Olisikohan Joulupukki todellakin saattanut unohtaa Kertun ja Hannun?
Se olisi kauhean väärin Joulupukin puolelta, sillä niin kilttejä lapsia
ei ole koko maailmassa.»
»Väärin todellakin», sanoi Nappe. »Mutta minä olen kuullut
tallitontulta, että Joulupukki useimmiten tulee juuri kilttien lasten
luo.»
»Sitten tämä on käsittämätöntä», aprikoi Nippe. »Olisikohan Joulupukki
sittenkin unohtanut koko asian?»
»Oli miten oli», sanoi Nappe päättävästi, »minä pidän paljon lapsista
ja tahdon tehdä jotakin heidän hyväksensä.»
»Sehän juuri on minunkin ajatukseni», puhui Nippe. »Mutta mitäpä
tekisimme? Ai, kuules veli, mitähän, jos lähtisimme Joulupukin luo
puhumaan tästä Kertun ja Hannun asiasta?»
»Sen me teemme», innostui Nappe. »Kerromme hänelle oikein
perusteellisesti kuinka kilttejä ja hyviä lapsia Hannu ja Kerttu ovat.
Varmasti ukko heltyy, sillä hänellä on hyvä ja hellä sydän, joka sykkii
lämpimästi kaikille köyhille ja kärsiville. Ja saammepa nähdä, ettei
ukko ensi jouluna unohda käydä täällä.»
No, eihän siinä mitä! Tontut pujahtivat ketterästi alas uunilta ja
hiipivät ulos lumeen ja pakkaseen. Joulupukki kuului asuvan jossakin
Pohjoisnavan lähellä, tontut siis suuntasivat askeleensa suoraan
räiskyviä revontulia kohti. Tonttumaailmassa ei kyllä ole rautateitä
eikä höyrylaivoja, mutta heillä on siellä paljon nopeampiakin
kulkuneuvoja, siitä saatte olla varma. Hirvet, nuo pitkäkoipiset
eläimet, ne kuljettavat tonttuja paikasta paikkaan pikajunan
nopeudella. Sellaisen selkään istahtavat Nippe ja Nappekin ja saapuivat
tuossa tuokiossa Joulupukin satumaiselle asunnolle.
Sielläkös vasta oli työtä ja touhua! Kokonainen tonttuparvi siellä
kilkutti ja kalkutti, hyöri ja pyöri. Joulupukki itse valvoi
ylimmäisenä johtajana koko tätä tyytyväisenä ahertavaa tonttujoukkoa.
Kaunis ja komea oli Joulupukin työpaja jo ulkopuoleltakin. Korkealle
tähtiä kohti kohosivat sen läpinäkyvät jääseinät, kimaltaen kummasti
täysikuun valjussa valossa. Nippe ja Nappe eivät olleet täällä,
Joulupukin asunnossa, käyneet yhdeksäänkymmeneen vuoteen, ja silloin
oli tämä linna ollut verrattain mitätön. Kovin mahtavaksi oli linna
heidän poissaollessaan kohonnut ja kasvanut, se täytyi heidän myöntää.
Eipä siis ihme, ettei Joulupukki kaikkia köyhiä, pieniä lapsia
muistanut. Olisihan hänellä nytkin jo liiaksikin paljon työtä ja hommaa.
Tonttuja hiukan peloitti mennä häiritsemään Joulupukkia kesken tulisinta
aherrusta. Mutta sitten he ajattelivat Kerttua ja Hannua, rohkaisivat
mielensä ja hiipivät arasti Joulupukin luo. Eivät he edes ehtineet
luoda katsettakaan niihin moniin kaluihin ja koristeisiin, joita pikku
tontut kaikkialla salissa valmistivat.
Mutta eihän Joulupukki ollut heille ollenkaan vihainen, mitäs hän,
sellainen lempeä, hyväsydäminen ukko. Mielellään hän kuunteli tonttujen
esitystä asiasta — tahi oikeastaan Nippe yksin puhui, Nappe vain
nyökähytteli päätänsä silloin tällöin esityksen lomassa.
»Arvoisa Joulupukki», puhui Nippe, »olemme saapuneet tänne kaukaa
Etelä-Suomesta. Siellä on kaksi maailman parasta lasta, tyttö ja poika,
jotka eivät ole milloinkaan saaneet lahjaa sinulta. Rohkenemme kysyä
sinulta, arvoisa Joulupukki, oletko ainoastaan unohtanut heidät, vai
onko olemassa toisia, meille vielä tuntemattomia, syitä kummalliseen
menettelyysi?»
Joulupukki näytti olevan hiukan hämillään. »Vai niin, vai niin», sanoi
hän. »Olen totta tosiaan unohtanut heidät. Mutta ovatko lapset sitten
todellakin kilttejä?»
»Kilttejäkö?» huudahtivat Nippe ja, Nappe. »Ei parempia lapsia ole koko
maailmassa. Totisesti ei mikään lahja ole heille kylliksi hyvä.»
»No, tuumitaan», virkkoi Joulupukki. »Kaikki valmiit lelut on minulta
kyllä jo tilattu, mutta voinhan vielä teettää uusia. Mitä arvelette
lasten eniten kaipaavan?»
»Niin, lastenko!» aprikoi Nippe. »Pikku tytöt kaipaavat etupäässä
nukkeja. Tuo siis Kertulle oikein kaunis, suuri, komea nukke,
semmoinen, joka osaa silmänsäkin sulkea. Hannulle taas voit tuoda
sellaisen keinuhevosen, jonka selässä voi ratsastaa. Nämä lahjat tuovat
heille parhaan ja ehjimmän ilon, niin luulen.»
»Mutta mitähän annamme äidille?» kysyi Joulupukki.
»No, hän tarvitsee etupäässä rahaa», selittivät tontut. »Ja lisäksi
vaatteita ja ruokatavaroita.»
»Hän saa ne kaikki», lupasi Joulupukki, »ja lapset myös, lapset myös.
Mutta lähtekäähän nyt hiukan silmäämään työpajaani.»
Joulupukki otti pieniä vieraitaan kädestä ja näytti heille mahtavan
salinsa joka sopen. Työpaikan luota toiselle hän johdatti heitä puhua
rupatellen ja selitellen koko ajan. Välistä hän oikein innostui ja
puhui yksinään pitkänajan, tonttujen hajamielisinä kuunnellessa ja
katsellessa kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Ja ihmeellisyyksiä ne
todella olivat. Eräässäkin paikassa valmistettiin pelkkiä keinuhevosia
niin mahdottomat määrät, että niitä varmasti olisi riittänyt monelle
tuhannelle pikku pojalle Toisessa paikassa taas tehtiin nukkeja,
kolmannessa kelkkoja, neljännessä suksia j.n.e. — Niin, kyllähän
Joulupukilla olisi riittänyt juttelemista ja näyttelemistä vaikka
kuinka pitkäksi aikaa, ellei tonttuja olisi alkanut ikävä vaivata. He
siis sanoivat jäähyväiset Joulupukille ja lähtivät pois. Joulupukki
pani vielä erään pikku tontun parhaalla ajokkaallaan kyyditsemään heitä
kotiin.
Sekös vasta oli vauhtia! Suuri, komea hirvi teki taivalta pikajunan
nopeudella. Sen sorkat iskivät tulta ja puut vilisivät ohitse kuin
karusellissä. Tämä kauhea vauhti alkoi lopulta tonttuja melkein
pyörryttää. Vihdoin toki saavuttiin kotimökin luo, hirvi hiljensi
vauhtiaan ja tontut hypähtivät puolipyörryksissä alas sen selästä.
Hirvi ei pysähtynyt edes lepäämään; se kääntyi heti takaisin ja
kiiruhti metsään pikku tontun hyppiessä ja heiluessa korkealla sen
selässä.
Mutta Nippe ja Nappe hiipivät hiljaa ja varovasti sisälle mökkiin
— omaan mökkiinsä. Äiti, Hannu ja Kerttu nukkuivat rauhallisina
vuoteissaan. Kuului vain heidän tasainen hengityksensä.
»Hyvä, antaa heidän nukkua», virkkoi Nippe. Ja lisäsi: »Onpa hauska
nähdä heidän hämmästystänsä jouluiltana.»
Hymyillen ja hiljaa naureskellen nousivat tontut uunille. Sitten he
matkan vaivoista väsyneinä vaipuivat uneen ja nukkuivat yhtäkyytiä aina
jouluiltaan asti.
Kun he vihdoin heräsivät, oli joulupuuro jo syöty ja köyhä vaimo luki
juuri päivän evankeliumia. Lapset istuivat pienillä jakkaroilla äidin
molemmin puolin ja kuuntelivat lukua harras, juhlallinen ilme pienillä
kasvoillaan. Äkkiä alkoi Hannu kuitenkin näyttää varsin levottomalta,
hän pyöri ja kieppui tuolillaan eikä saanut rauhaa enää ollenkaan.
»Äiti», sanoi hän viimein, »ei se Joulupukki tänäkään iltana tuo meille
mitään lahjoja.»
Silloinpa ovi aukeni ihan äänettömästi ja sisään astui Joulupukki,
toisessa kädessä pieni kuusi, toisessa suuri säkki. Kuusen hän asetti
keskelle lattiaa ja ryhtyi sitten kaivelemaan säkkiään. Ja sieltäkös
ilmestyi tavaraa. Äidille ihka uusi, villainen hamekangas ja suuri,
nahkainen pussi täynnä kultarahoja. Hannulle keinuhevonen ja Kertulle
komea nukke. Asetettuaan vielä pöydälle suuren joukon ruokatavaroita,
heitti ukko säkin selkäänsä, kumarsi ja poistui. Mutta tuvassa alkoi
nyt ilo ja riemu, sellainen, että seinät ja katto kajahtelivat sen
voimasta, ja ylhäällä uunilla istuivat tontut onnellisina kuunnellen
kaikkea tätä melua.
»Mepä tämän onnen alkuun saimme», sanoivat he. Ja sitten he heittivät
kuperkeikan pelkästä ilosta.