Olipa kerran pieni poika, Kultasydän nimeltään, joka asui pienessä
mökissä suuren meren rannalla. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kauan
sitten kuolleet jossakin haaksirikossa, ja Kultasydän eleli nyt vanhan
isoisänsä kanssa kahden. Nimensä oli poika saanut hyvästä sydämestään,
jonka sanottiin olevan puhdasta kultaa.
Suuri, rannaton meri oli jo aikaisin tehnyt syvän vaikutuksen poikaan.
Tuntikausia saattoi Kultasydän viipyä meren rannalla keräillen
simpukoita ja näkinkenkiä tahi rakennellen valkeasta hiekasta komeita
linnoja ja uljaita torneja. Mutta iloinen ja tyytyväinen oli hän aina,
eikä hän milloinkaan valittanut suurta yksinäisyyttään.
Vanha iso-isä suri kuitenkin sitä, ettei Kultasydämellä ollut
ikäistensä seuraa Siksipä hän otti usein pojan mukaansa mennessään
verkkojaan tai siimojaan kokemaan. Joskus myöskin, kun ilma oli lämmin
ja meri tyyni, saattoi vanhus tuntikausia kertoilla satuja hartaasti
kuuntelevalle pojalle. Näiden tarinoiden tapahtumapaikkana oli aina
meri, ja merestä ja sen asukkaista ne useimmiten kertoivatkin.
Kultasydämen silmissä oli aina vanhuksen puhuessa omituinen, kaipaava
katse, jonka ilmettä iso-isä ei pystynyt selittämään.
Mutta Kultasydän, arvaahan sen, ei ollutkaan mikään tavallinen lapsi.
Hän olikin prinssi satujen mailta, vaikkapa hän ei edes itse sitä
tietänyt. Siitä johtui hänen silmiensä syvä ja kiehtova katse ja
siitä koko hänen olentonsa merkillinen salaperäisyys. Siksi kuunteli
hän satuja kaipaava ilme silmissään, sillä hän ikävöi kotimaahansa,
satujen maahan, jossa hänen oikea kotinsa oli. Niin, hän oli todellakin
satuprinssi, joka jostakin kohtalon oikusta oli joutunut tänne
maailmaan. Kerrotaanhan sellaisia joskus eläneen täällä tavallisten
ihmisten joukossa.
Iso-isällä oli muun omaisuutensa ohella kaunis, valkeaksi maalattu
vene, joka tavallisesti oli kiinnitetty laituriin vahvalla köydellä.
Kultasydän olisi joskus mielellään soudellut sillä, mutta sitä ei
iso-isä koskaan sallinut. Suuren meren kanssa ei näet ollut leikkimistä.
Eräänä päivänä istui Kultasydän tapansa mukaan meren valkealla
hiekkarannalla. Hän katseli kauas yli meren aaltojen, sinne, missä
taivas melkein huomaamatta yhtyi meren sineen, ja ajatteli, että
mahtaisi olla ihanaa saada joskus purjehtia tuonne kauas. Mutta
hän ymmärsi, että se oli mahdotonta, ja syvä huokaus kohosi hänen
rinnastaan.
Silloin näytti hänestä kuin olisi taivaanrannalle kohonnut komea linna.
Korkeat tornit piirtyvät selvästi taivasta vasten, ja kimmelsivät
auringonpaisteessa kuin sula kulta. Kukkivat puut ympäröivät koko
linnaa mitä värikkäimmän vyön lailla. Linnan ikkunat kimmelsivät
auringon välkkeessä kuin sateenkaari. Ja yli aaltojen kantautui ihanaa,
kiehtovaa soittoa, joka kumman kutsuvana kajahteli Kultasydämen
korvissa.
Ihmetellen ja ihastuneena seisoi Kultasydän rannalla linnaa katsellen.
Milloinkaan ennen ei hän ollut nähnyt mitään niin kaunista. Äkkiä alkoi
linna vaipua taivaanrannan taakse ja katosi kuin sumu hänen silmiensä
edestä.
Kultasydän siristi silmiään paremmin nähdäkseen, mutta linna oli kuin
olikin kadonnut. Silloin hän aivan kuin heräsi unesta ja juoksi tupaan
iso-isän luo.
»Tiedätkö, iso-isä, olen nähnyt jotakin oikein kaunista», selitti hän
iloisesti. »Näin kaukana Merellä niin suuren ja komean linnan, ettei
sen vertaista liene toista maailmassa. Sano minulle mikä linna se on!»
»Vai niin», sanoi iso-isä hitaasti. Sitten hän lopetti verkon kutomisen
ja pisti verkon paulaan. »Ei se mikään linna ole. Se on vain kangastus.»
»Mutta mistä se johtuu?» tiedusteli Kultasydän edelleen.
»Niin no, kerrotaanhan siitä kangastuksesta paljonkin», virkkoi
iso-isä. »Sanotaan, että siellä kaukana meren takana on satulinna.
Siellä kuuluu asuvan satuprinsessa aivan yksinään. Merimiehet kertovat
nähneensä linnan usein aivan läheltä, mutta kenenkään ei ole vielä
onnistunut päästä sinne sisälle. Monet ovat sitä kyllä yrittäneet,
mutta turhaa se on ollut. Kerrotaankin ettei linnaan kukaan tavallinen
ihminen voi päästä. Sinne pääsee vain oikea satuprinssi, jota prinsessa
siellä kuuluu odottavan. Kukapa sitten sen paremmin tietää! Sen
parempaan selvyyteen ei linnasta kuitenkaan ole päästy.»
Iso-isä täytti piippunsa, sytytti sen ja jatkoi sitten:
»Olen minäkin sitä linnaa etsinyt monta vuotta. Mutta jälkeäkään en
ole siitä milloinkaan tavannut. Se on kuin saavuttamaton satu meille
ihmisille.»
»Kun tulen suureksi», puhui Kultasydän miettiväisenä, »lähden minä
satulinnaa etsimään. Minä löydän sen varmasti.»
»Ehkä», hymyili iso-isä. »Mutta siihen asti saat olla sitä
ajattelematta.»
Olisipa iso-isä silloin tiennyt, että Kultasydän olikin satuprinssi;
eipä hän silloin olisi niin välinpitämättömästi hänelle puhunut. Mutta
hän ei sitä aavistanutkaan, ja luullakseni olikin se parasta heille
molemmille.
Sillä eräänä aamuna iso-isä ei noussutkaan vuoteeltaan kahvia
keittämään, kuten hänen tapansa ennen oli ollut. Hän vain lepäsi
vuoteellaan kylmänä, kalpeana, liikkumattomana. Kultasydän nousi ja
katseli vanhusta ihmetellen.
»Herää, isoisä!» pyysi hän hartaasti. »Minä olen täällä niin yksin.»
Hän tarttui vanhuksen kurttuiseen käteen ja ihmetteli, miksi käsi oli
niin kylmä ja kankea. Sitten hän taas koetti saada vanhusta heräämään.
Mutta hän ei itkenyt yhtään, sillä hän ei käsittänyt kuolemaa.
Ja eräänä päivänä tuli mökille paljon vieraita ihmisiä ja he veivät
mennessään pois vanhan iso-isän ruumiin. Kultasydämelle he sanoivat,
että iso-isä oli mennyt taivaaseen. Kultasydän uskoi sen kyllä, sillä
olihan iso-isä usein sanonut, että kaikki hyvät ihmiset kuoltuaan
pääsevät taivaaseen. Ja iso-isä oli hyvä, siitä ei ollut epäilystä.
Sitä Kultasydän vain suri, ettei hän päässyt taivaaseen iso-isän mukana.
Ihmiset olisivat vieneet Kultasydämenkin muassaan, mutta hän juoksi
ulos ja piiloutui metsään. Vasta seuraavana päivänä uskalsi hän tulla
jälleen mökille.
»Täytyykö minun nyt kuolla nälkään», tuumi Kultasydän itsekseen. »Onhan
iso-isä mennyt taivaaseen.»
Samassa sattui hän luomaan katseensa merelle päin, ja siellä välkkyi
ja kimmelsi satulinna entistään paljon komeampana. Nyt ei Kultasydän
enää voinut kiusausta vastustaa; hän pisti muutamia iso-isän leipomia
leipiä, eväspussiin, juoksi laiturille ja astui valkeaksi maalattuun
veneeseen. Sitten hän irroitti veneen laiturista ja alkoi soutaa
satulinnaa kohti.
Kauan aikaa hän sousi aavaa merta, eikä satulinna vain tullut
lähemmäksi. Mutta Kultasydän ei hellittänyt, vaan itseensä luottaen
ponnisti yhä eteenpäin. »Tuo satulinna on elämäni ainoa päämäärä»,
ajatteli hän. »Minun täytyy se saavuttaa.»
Ja hän sousi ja sousi yhä. Mutta eräänä päivänä, kurkistaessaan
sattumalta yli laidan, havaitsi hän hiuksensa muuttuneen
lumivalkoisiksi. Vuodet olivat vierineet aivan huomaamatta ja hänestä
oli tullut vanhus.
»Kai minä kohta jo kuolen», ajatteli Kultasydän. »Ja satulinna on vielä
saavuttamatta.»
Hän tarttui taas airoihin ja entistä nopeammin alkoi vene kiitää
eteenpäin. Mutta eräänä päivänä nousi hirveä myrsky, ja Kultasydän
veneineen joutui keskelle hurjinta myllerrystä.
Ennen kuin Kultasydän oli ehtinyt laskea kolmeen, keikahti vene
kumoon ja hän itse joutui aaltojen varaan. Siitä hän ei kuitenkaan
hämmästynyt, ei vähääkään, vaan alkoi heti uiden pyrkiä satulinnaa
kohti.
Mutta mahdotontahan sellaisessa aallokossa oli kauan kestää, arvaahan
sen, ja Kultasydän havaitsikin pian viimeisen hetkensä olevan
käsissä. Viimeisen kerran kohosi hän nyt aallon harjalle ja katsahti
ympärilleen. Silloin hän kuuli äkkiä kovaa suhinaa selkänsä takaa.
»Mikä suhina se on?» ihmetteli Kultasydän ja katsahti taakseen.
Hän näki siellä suuren linnun, vaakalinnun semmoisen, että se melkein
pani hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Lintu lensi suoraan hänen
luoksensa, ja koska hän oli hengenhädässä, tarttui hän lujasti sen
pyrstöön kiinni. Se kohosi heti ylös ilmaan, ja Kultasydän kiipesi
vaivalloisesti linnun selkään, johon asettui mukavasti istumaan.
Yli raivoavien aaltojen, halki pilvien, ilmojen teitä lensi lintu,
kunnes myrsky äkkiä taukosi ja tuli tyven. Silloin huomasi Kultasydän
aivan lähellään kaivatun, satulinnan kultaisten tornien välkkyvän.
Lintu lensi suoraan linnaa kohti, laski Kultasydämen sen kukkien
koristamalle pihalle, suihkukaivon reunalle, virkistävän veden
ulottuville. Sitten se lensi pois.
Hetkisen istui Kultasydän paikallaan kuin pyörtyneenä; sitten hän
väsyneenä ryömi kaivon partaalle ja joi ahnaasti helmeilevän kirkasta
vettä. Veden mukana hän tunsi voimiensa jälleen palaavan ja riemusta
huudahtaen kohosi hän pystyyn siitä iloissaan, että vihdoinkin oli
saavuttanut päämääränsä. Silloin hän huomasi lapsen tai nuoren tytön
seisovan vieressään ja katselevan häneen tarkkaavasti. Tytöllä oli
kukista tehty kruunu päässä ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuin
kaksi tähteä.
»Tervetuloa satulinnaan!» sanoi tyttö ja hymyili. »Kauan olen sinua jo
odottanutkin.»
»Kuka sinä olet?» kysyi Kultasydän.
»Minähän olen satuprinsessa», virkkoi tyttö.
»Ja sinä olet kaivattu satuprinssi. Luulin jo, ettet milloinkaan
saapuisi tänne. Tässä hetkinen sitten näin sinun kuitenkin kamppailevan
aaltojen keskellä, ja lähetin Rok-lintuni sinua pelastamaan.»
»Vai sinä sen lähetit», sanoi Kultasydän. Sitten hän huokasi syvään ja
jatkoi: »Mutta minä olen jo vanha ja vaivainen. Ei ole minusta sinulle
paljoakaan iloa.»
»Sitä en minä näe», sanoi tyttö, ja se oli totta. »Satulinnassa ei
vanhuutta ole ollenkaan. Samoin kuin kuolema, on sekin täältä pois
karkoitettu. Täällä on vain nuoruutta, nuoruutta ikuisesti.»
Vanha, harmaapartainen Kultasydän oli kuin olikin muuttunut ihanaksi
nuorukaiseksi. Saattaa arvata, ettei hänen ilollansa ollut nyt määrää
päästyänsä vihdoinkin kaivattuun satulinnaan. Mutta äkkiä menivät hänen
kasvonsa pilveen ja hän huokasi raskaasti:
»Miksi se kesti niin kauan?» sanoi hän ikäänkuin itsekseen.
Tyttö hymyili. »Olisit sinä tänne jo ennenkin päässyt», sanoi hän.
»Mutta sinulta on puuttunut lapsen-usko. Satulinna oli sinua kyllä aina
yhtä lähellä.»
»Sitäpä en tiennyt», sanoi Kultasydän. »Kummallista, sinä, joka näytät
niin nuorelta, olet kuitenkin paljon viisaampi kuin minä.»
»Minun ikääni ei voi laskea», naurahti satuprinsessa. »Kuitenkin se
lienee useita tuhansia vuosia.»
Onnellinen hohde syttyi Kultasydämen silmiin.
»Kaivattu satujen maa», sanoi hän hiljaa. »Olen siis vihdoinkin sen
saavuttanut».
»Niin», sanoi satuprinsessa, »kiitä onneasi! Sillä vain täällä voimme
todella tuntea itsemme onnellisiksi.»