Sinisen, siintävän järven rannalla oli kerran maailmassa suuri
talo. Laajat, hedelmälliset niityt ja viljavat pellot levisivät
silmänkantamattomiin talon ympärillä. Talossa asui rikas talonpoika
vaimonsa ja kahden poikansa kanssa.
Eräänä päivänä istui talonpoika tuvassaan miettien. Hän oli jo vanha,
iäkäs mies, ja huomasi kyllä, ettei hän enää pitkiä aikoja kykenisi
isännyyttä pitämään. Siksipä sanoikin hän vaimollensa:
»Lienee tässä jo aika järjestellä hiukan talon asioita. Kuinka
ollakaan, huomaan tulleeni jo vanhaksi ja vaivaiseksi. Täytyisi siis
saada taloon uusi isäntä. Sillä kukapa sen tietää, vaikkapa kuolema
tulisi jo huomenna.»
»Niinhän se on», huokasi emäntä ja pyyhki silmiään. »Saattaahan se
lähtö piankin tulla.»
»Totta puhut», sanoi isäntä. »Siksipä aionkin nyt heti järjestää asiat.
Vanhin poikani, Pekka, sopii mielestäni hyvin isännäksi. Vai mitä sinä
arvelet?»
Emäntä kiivastui.
»Pekka on liian saita», sanoi hän. »Matti on kyllä nuorempi, mutta
muuten paljon miehekkäämpi. Anna talosi hänelle!»
Siihen ei isäntä kuitenkaan suostunut. Olipa silloin syntyä kiivas ja
ankara riita talon haltijain välillä. Mutta miten ollakaan: isäntä
mietti asiaa mielessään ja löysi oivan keinon riidan poistamiseksi.
Hän kutsui Pekan ja Matin luokseen, antoi kumpaisellekin suuren summan
rahaa ja sanoi heille:
»Ottakaa sauva käteenne, vyöttäkää itsenne ja lähtekää suureen,
avaraan maailmaan. Olkaa siellä täsmälleen yksi vuosi ja tuokaa kotiin
tullessanne jokin lahja minulle. Se teistä, joka tuo harvinaisimman,
kallisarvoisimman ja hyödyllisimmän lahjan, pääsee isännäksi
kotitaloonsa. Lähtekää siis matkalle, ja olkoon siunaus mukananne!»
No, mikäpäs siinä! Arvaahan sen, että pojat olivat iloisia päästessään
kerrankin suureen, kauniiseen maailmaan. Alussa he kulkivat yhdessä
tietä pitkin ajattelematta ollenkaan matkansa vakavaa tarkoitusta.
He vain iloitsivat ja riemuitsivat kaikesta siitä kauniista, jota
matkallaan näkivät.
Tulivatpa he sitten pitkän, väsyttävän vaelluksen jälkeen paikkaan,
josta haarautui kaksi tietä. Vasemmanpuolinen tie oli leveä, kaunis ja
tasainen. Tien laidassa oli taulu, jossa seisoi seuraavat merkilliset
sanat:
»Tie rikkauteen!»
Mutta oikeanpuolinen tie oli kapea, kivikkoinen ja kuoppia täynnä.
Sielläkin oli vanha, vino ja lahonnut taulu, josta voi vaivoin lukea
sanat: »Tie onneen!»
Olipa siinä todellakin kaksi merkillistä tienviittaa!
Pojat pysähtyivät pitkäksi aikaa tähän tienristeykseen. Olihan siinä
niin paljon miettimistä! Piti näet päättää kumpaa tietä nyt lähtisi
eteenpäin kulkemaan.
»Tie rikkauteen on paras», sanoi Pekka. »Kulta tuo muassaan valtaa,
mainetta ja kunniaa. Puhe onnesta on paljasta lörpötystä. Raha on
suurin onni mitä maan päällä voi saavuttaa. Seuraa siis minua!»
»En voi», sanoi Matti vakavasti. »Sydämen onni on kallisarvoisempi kuin
kaikki maailman kullat ja kalleudet. Mutta tehkäämme näin: mene sinä
omaa tietäsi rikkautta etsimään, minä taas lähden onnea tavoittamaan.
Sitten vuoden kuluttua kohtaamme toisemme tässä samassa paikassa. Kumpi
meistä on valinnut oikean tien, se nähdään sitten.»
No, Pekka tietysti suostui veljensä ehdotukseen. Tie saattoi olla pitkä
kummallakin; siksipä he erosivat ja lähtivät aikaa tuhlaamatta kumpikin
omaa tietänsä.
Kuten sanottu oli »tie rikkauteen» leveä ja tasainen. Ja mitä
kauemmaksi eteenpäin Pekka kulki, sitä komeammaksi muuttui tie. Tästä
Pekka oli suuresti iloissaan ja ajatteli säälien veljeään, joka oli
lähtenyt sille kuraiselle ja kapealle tielle.
Pitkältä ei Pekka vielä ollut ehtinyt kulkea, kun hän huomasi vanhan
äijäpahaisen kävellä kompuroivan edellään. Äijä parka läähätti
ankarasti ja näytti aivan loppuun nääntyneeltä. Hänellä olikin suuri,
raskas säkki selässään. Ukko rukka käveli aivan kumarana raskaan
taakkansa alla ja hiki tippui suurina, raskaina pisaroina hänen
kasvoiltaan maahan. Saavuttuaan ukon luo kuuli Pekka hänen mutisevan
ikäänkuin itsekseen:
»Nuorilla on aina voimia enemmän kuin itse tarvitsevatkaan. Helppo on
heidän sen vuoksi matkustaa. Mutta vanha, väsynyt kulkija saa usein
nääntyä avun puutteessa.»
Pekka ei ollut ukosta tietääkseenkään. Mitäpä olisikaan hän mokomasta,
ikäkulusta äijäpahasesta välittänyt. Hän vain jatkoi tyynesti matkaansa
ja aikoi sivuuttaa ukon sen pitemmittä puheitta.
Mutta silloin äijä pysähtyi ja laski säkkinsä maahan. »Nuorukainen»,
sanoi hän, »etkö tahdo kantaa pikkusen matkaa säkkiäni? Maksan sinulle
runsaan korvauksen.»
»Milläpä sinä sen maksat?» tuumi Pekka hymyillen halveksivasti.
Kuitenkin heitti hän säkin selkäänsä ja alkoi astua eteenpäin. Ukko
seurasi häntä kummallisesti hymyillen.
Säkki oli raskas, niin raskas, että Pekkaa puolittain kadutti, kun tuli
ollenkaan ryhtyneeksi leikkiin. Kauan aikaa hän kantoi säkkiä, kunnes
hänen koko ruumiinsa oli niin väsynyt, että hän luuli kuolevansa ja
silmissä musteni. Silloin hän laski säkin maahan ja sanoi:
»Luulen, että se saa jo riittää!»
»Jopa toki», hymähti ukko. »Kauanpa sinä kestitkin.»
Sitten ukko kaivoi säkistään esille kultaisen linnun, piti sitä Pekan
ihmettelevien silmien edessä ja lausui:
»Kultaa ja kalleuksia minulla ei ole antaa sinulle. Mutta minä
lahjoitan sinulle tämän linnun. Tiedä, että se on taikalintu ja munii
yhden kultarahan joka päivä. Ota se palkkioksi jalosta työstäsi!»
Ja ennenkuin Pekka oli edes ehtinyt kiittää lahjasta, hävisi ukko
säkkineen päivineen hänen silmiensä edestä. Silloin Pekka tuli
vakavaksi ja alkoi miettiä asiaa. Kyllä hän nyt ymmärsi, että ukko ei
ollutkaan mikään tavallinen ihminen, vaan jokin haltija. Mutta tietysti
se oli ollut hyvä haltija, koska kerran oli antanut hänelle niin
kallisarvoisen lahjan. Siksipä Pekka katsoikin turhaksi lähteä etempää
rikkautta etsimään, vaan kääntyi takaisin, kiiruhtaen kultalintuineen
sovittuun yhtymäpaikkaan Mattia odottelemaan.
Vanha äijä oli kuin olikin haltija. Siksipä ei olekaan ihmettelemistä
siinä, että hän melkein samalla hetkellä, jolloin oli Pekan näkyvistä
kadonnut, ilmestyi Matille, jälleenkin kantaen raskasta taakkaa.
Harmaat hapset valuivat takkuisina ukon olkapäille ja hän näytti
kovin kehnolta ja kurjalta. Matin kävi häntä sääliksi ja tarjoutui
vapaaehtoisesti kantamaan säkkiä hetkisen aikaa.
Ukko katsahti häneen tutkivasti, hymähti sitten ja nosti säkin hänen
selkäänsä. Säkki oli suuri ja kookas, mutta Matti kantoi sitä iloisella
mielellä ja siksi se tuntui hänestä kovin kevyeltä. Matti kantoi säkkiä
koko päivän ja olisi kantanut vielä seuraavanakin, ellei ukko olisi
itse estänyt häntä siitä.
»Jo riittää, poikaseni», sanoi äijä tavattoman lempeästi. »Pyydä nyt
minulta jotakin palkaksesi?»
Matti mietti tuokion, katsellen ukon kirkkaita loistavia silmiä.
»En tahdo mitään», sanoi hän sitten päättävästi.
Ukko hymyili. »En sinulle kultaa tarjoaisikaan», sanoi hän. »Mutta ehkä
voin toisella tavalla olla sinulle hyödyksi. Sano minulle minne olet
matkalla!»
»Sitä en tiedä itsekään», virkkoi poika. »Mutta minä etsin täältä
onnea.»
»Ohoh», hämmästeli ukko. »Onneako etsit? Sitten lienee sinun parasta
kääntyä takaisin, sillä onnea et täältä milloinkaan löydä.»
Matti katseli miettien eteensä. — »Ei», sanoi hän sitten varmasti,
»takaisin en käänny. Minun täytyy löytää onni.»
»No, hyvä», tuumi ukko. »Olisi minulla täällä pussissani esine, joka
sinulle onnen toisi. Minäpä lahjoitankin sen sinulle. Itse en sitä enää
tarvitse.»
Niinpä ukko siis kai voi pussistaan esille kallisarvoisen lahjansa. Se
oli vanha, kulunut, mitättömän näköinen huilu. Matin täytyi hymyillä
ukon lahjaa katsellessaan. Mutta hän ei sanonut mitään, sillä hän ei
tahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä.
»Enpä antaisikaan tätä sinulle», sanoi ukko, »ellei se olisi käynyt
minulle tarpeettomaksi. Tällä huilulla on unohduksen suuri lahja. Saat
kohta kokea sen voimaa.»
Ukko kohotti huilun huulilleen ja heläytti ilmoille raikkaan sävelen.
Ja niin ihana, surumielisen kaihoava ja kaikkinielevä oli se sävel,
että Matti luuli olevansa seitsemännessä taivaassa. Ikinä ei Matti
ollut sellaista soittoa kuullut. Kaikki häipyi kuin uneen hänen
ympäriltään — jälelle jäi vain yksi ainoa, siunattu onnen tunne.
Kun soitto oli lakannut kuulumasta; katsahti Matti ympärilleen ja
huomasi, että ukko oli kadonnut. Taikahuilua, tuota merkillistä huilua,
havaitsi hän pitävänsä kädessään. Hän katseli sitä hetkisen ja pisti
sen sitten varovasti poveensa.
»Tämä on suuri lahja», ajatteli hän. »Minä olen todellakin löytänyt
onnen.»
Silloin Matti otti kiireesti jalat alleen ja lähti taivaltamaan
kohti tienristeystä. Siellä oli Pekka jo jonkun aikaa häntä ikävällä
odotellut.
»Missä sinulla nyt on se onni?» kysyi Pekka Matilta.
»Sen saat kotona nähdä», vastasi Matti. »Mutta missäs se sinun
rikkautesi on? Vai onko se tuo kultalintu?»
»Sepä juuri», sanoi Pekka ylpeästi.
»Isä saa ratkaista kumman lahja on parempi», virkkoi Matti. »Vuosi on
kulunut; lähtekäämme siis kotiin.»
Talonpoika oli suuresti iloissaan saadessaan kaksi niin harvinaista
lahjaa. Pekan kultalintu oli hänestä erittäin kallisarvoinen ja
hyödyllinen kapine. Mutta Matin huilu ei hänestä ollut paljonkaan
arvoinen. Siksi sai Pekka talon, ja Matin täytyi lähteä maailmalle.
Matti kulki suruissaan tietä pitkin ja soitteli huiluaan. Sattuipa
silloin kuningas matkustamaan siitä ohi ja kuulemaan tuon vienon
tenhoisan soiton. Se oli kuninkaasta niin kaunista, että hän kutsui
Matin luokseen, käski hänen nousta kultaisiin vaunuihinsa ja vei
hänet mukanansa kuninkaanlinnaan. Siellä Matti kohosi arvossa ja
kuninkaansa suosiossa, kunnes häntä lopulta sanottiin valtakunnan
»kruunaamattomaksi kuninkaaksi».
Hän oli siis sittenkin valinnut oikean tien — sen tien, joka vie
todelliseen, läpi koko elämän kestävään onneen!