KAKSI TIETÄ.

Sinisen, siintävän järven rannalla oli kerran maailmassa suuri

talo. Laajat, hedelmälliset niityt ja viljavat pellot levisivät

silmänkantamattomiin talon ympärillä. Talossa asui rikas talonpoika

vaimonsa ja kahden poikansa kanssa.

Eräänä päivänä istui talonpoika tuvassaan miettien. Hän oli jo vanha,

iäkäs mies, ja huomasi kyllä, ettei hän enää pitkiä aikoja kykenisi

isännyyttä pitämään. Siksipä sanoikin hän vaimollensa:

»Lienee tässä jo aika järjestellä hiukan talon asioita. Kuinka

ollakaan, huomaan tulleeni jo vanhaksi ja vaivaiseksi. Täytyisi siis

saada taloon uusi isäntä. Sillä kukapa sen tietää, vaikkapa kuolema

tulisi jo huomenna.»

»Niinhän se on», huokasi emäntä ja pyyhki silmiään. »Saattaahan se

lähtö piankin tulla.»

»Totta puhut», sanoi isäntä. »Siksipä aionkin nyt heti järjestää asiat.

Vanhin poikani, Pekka, sopii mielestäni hyvin isännäksi. Vai mitä sinä

arvelet?»

Emäntä kiivastui.

»Pekka on liian saita», sanoi hän. »Matti on kyllä nuorempi, mutta

muuten paljon miehekkäämpi. Anna talosi hänelle!»

Siihen ei isäntä kuitenkaan suostunut. Olipa silloin syntyä kiivas ja

ankara riita talon haltijain välillä. Mutta miten ollakaan: isäntä

mietti asiaa mielessään ja löysi oivan keinon riidan poistamiseksi.

Hän kutsui Pekan ja Matin luokseen, antoi kumpaisellekin suuren summan

rahaa ja sanoi heille:

»Ottakaa sauva käteenne, vyöttäkää itsenne ja lähtekää suureen,

avaraan maailmaan. Olkaa siellä täsmälleen yksi vuosi ja tuokaa kotiin

tullessanne jokin lahja minulle. Se teistä, joka tuo harvinaisimman,

kallisarvoisimman ja hyödyllisimmän lahjan, pääsee isännäksi

kotitaloonsa. Lähtekää siis matkalle, ja olkoon siunaus mukananne!»

No, mikäpäs siinä! Arvaahan sen, että pojat olivat iloisia päästessään

kerrankin suureen, kauniiseen maailmaan. Alussa he kulkivat yhdessä

tietä pitkin ajattelematta ollenkaan matkansa vakavaa tarkoitusta.

He vain iloitsivat ja riemuitsivat kaikesta siitä kauniista, jota

matkallaan näkivät.

Tulivatpa he sitten pitkän, väsyttävän vaelluksen jälkeen paikkaan,

josta haarautui kaksi tietä. Vasemmanpuolinen tie oli leveä, kaunis ja

tasainen. Tien laidassa oli taulu, jossa seisoi seuraavat merkilliset

sanat:

»Tie rikkauteen!»

Mutta oikeanpuolinen tie oli kapea, kivikkoinen ja kuoppia täynnä.

Sielläkin oli vanha, vino ja lahonnut taulu, josta voi vaivoin lukea

sanat: »Tie onneen!»

Olipa siinä todellakin kaksi merkillistä tienviittaa!

Pojat pysähtyivät pitkäksi aikaa tähän tienristeykseen. Olihan siinä

niin paljon miettimistä! Piti näet päättää kumpaa tietä nyt lähtisi

eteenpäin kulkemaan.

»Tie rikkauteen on paras», sanoi Pekka. »Kulta tuo muassaan valtaa,

mainetta ja kunniaa. Puhe onnesta on paljasta lörpötystä. Raha on

suurin onni mitä maan päällä voi saavuttaa. Seuraa siis minua!»

»En voi», sanoi Matti vakavasti. »Sydämen onni on kallisarvoisempi kuin

kaikki maailman kullat ja kalleudet. Mutta tehkäämme näin: mene sinä

omaa tietäsi rikkautta etsimään, minä taas lähden onnea tavoittamaan.

Sitten vuoden kuluttua kohtaamme toisemme tässä samassa paikassa. Kumpi

meistä on valinnut oikean tien, se nähdään sitten.»

No, Pekka tietysti suostui veljensä ehdotukseen. Tie saattoi olla pitkä

kummallakin; siksipä he erosivat ja lähtivät aikaa tuhlaamatta kumpikin

omaa tietänsä.

Kuten sanottu oli »tie rikkauteen» leveä ja tasainen. Ja mitä

kauemmaksi eteenpäin Pekka kulki, sitä komeammaksi muuttui tie. Tästä

Pekka oli suuresti iloissaan ja ajatteli säälien veljeään, joka oli

lähtenyt sille kuraiselle ja kapealle tielle.

Pitkältä ei Pekka vielä ollut ehtinyt kulkea, kun hän huomasi vanhan

äijäpahaisen kävellä kompuroivan edellään. Äijä parka läähätti

ankarasti ja näytti aivan loppuun nääntyneeltä. Hänellä olikin suuri,

raskas säkki selässään. Ukko rukka käveli aivan kumarana raskaan

taakkansa alla ja hiki tippui suurina, raskaina pisaroina hänen

kasvoiltaan maahan. Saavuttuaan ukon luo kuuli Pekka hänen mutisevan

ikäänkuin itsekseen:

»Nuorilla on aina voimia enemmän kuin itse tarvitsevatkaan. Helppo on

heidän sen vuoksi matkustaa. Mutta vanha, väsynyt kulkija saa usein

nääntyä avun puutteessa.»

Pekka ei ollut ukosta tietääkseenkään. Mitäpä olisikaan hän mokomasta,

ikäkulusta äijäpahasesta välittänyt. Hän vain jatkoi tyynesti matkaansa

ja aikoi sivuuttaa ukon sen pitemmittä puheitta.

Mutta silloin äijä pysähtyi ja laski säkkinsä maahan. »Nuorukainen»,

sanoi hän, »etkö tahdo kantaa pikkusen matkaa säkkiäni? Maksan sinulle

runsaan korvauksen.»

»Milläpä sinä sen maksat?» tuumi Pekka hymyillen halveksivasti.

Kuitenkin heitti hän säkin selkäänsä ja alkoi astua eteenpäin. Ukko

seurasi häntä kummallisesti hymyillen.

Säkki oli raskas, niin raskas, että Pekkaa puolittain kadutti, kun tuli

ollenkaan ryhtyneeksi leikkiin. Kauan aikaa hän kantoi säkkiä, kunnes

hänen koko ruumiinsa oli niin väsynyt, että hän luuli kuolevansa ja

silmissä musteni. Silloin hän laski säkin maahan ja sanoi:

»Luulen, että se saa jo riittää!»

»Jopa toki», hymähti ukko. »Kauanpa sinä kestitkin.»

Sitten ukko kaivoi säkistään esille kultaisen linnun, piti sitä Pekan

ihmettelevien silmien edessä ja lausui:

»Kultaa ja kalleuksia minulla ei ole antaa sinulle. Mutta minä

lahjoitan sinulle tämän linnun. Tiedä, että se on taikalintu ja munii

yhden kultarahan joka päivä. Ota se palkkioksi jalosta työstäsi!»

Ja ennenkuin Pekka oli edes ehtinyt kiittää lahjasta, hävisi ukko

säkkineen päivineen hänen silmiensä edestä. Silloin Pekka tuli

vakavaksi ja alkoi miettiä asiaa. Kyllä hän nyt ymmärsi, että ukko ei

ollutkaan mikään tavallinen ihminen, vaan jokin haltija. Mutta tietysti

se oli ollut hyvä haltija, koska kerran oli antanut hänelle niin

kallisarvoisen lahjan. Siksipä Pekka katsoikin turhaksi lähteä etempää

rikkautta etsimään, vaan kääntyi takaisin, kiiruhtaen kultalintuineen

sovittuun yhtymäpaikkaan Mattia odottelemaan.

Vanha äijä oli kuin olikin haltija. Siksipä ei olekaan ihmettelemistä

siinä, että hän melkein samalla hetkellä, jolloin oli Pekan näkyvistä

kadonnut, ilmestyi Matille, jälleenkin kantaen raskasta taakkaa.

Harmaat hapset valuivat takkuisina ukon olkapäille ja hän näytti

kovin kehnolta ja kurjalta. Matin kävi häntä sääliksi ja tarjoutui

vapaaehtoisesti kantamaan säkkiä hetkisen aikaa.

Ukko katsahti häneen tutkivasti, hymähti sitten ja nosti säkin hänen

selkäänsä. Säkki oli suuri ja kookas, mutta Matti kantoi sitä iloisella

mielellä ja siksi se tuntui hänestä kovin kevyeltä. Matti kantoi säkkiä

koko päivän ja olisi kantanut vielä seuraavanakin, ellei ukko olisi

itse estänyt häntä siitä.

»Jo riittää, poikaseni», sanoi äijä tavattoman lempeästi. »Pyydä nyt

minulta jotakin palkaksesi?»

Matti mietti tuokion, katsellen ukon kirkkaita loistavia silmiä.

»En tahdo mitään», sanoi hän sitten päättävästi.

Ukko hymyili. »En sinulle kultaa tarjoaisikaan», sanoi hän. »Mutta ehkä

voin toisella tavalla olla sinulle hyödyksi. Sano minulle minne olet

matkalla!»

»Sitä en tiedä itsekään», virkkoi poika. »Mutta minä etsin täältä

onnea.»

»Ohoh», hämmästeli ukko. »Onneako etsit? Sitten lienee sinun parasta

kääntyä takaisin, sillä onnea et täältä milloinkaan löydä.»

Matti katseli miettien eteensä. — »Ei», sanoi hän sitten varmasti,

»takaisin en käänny. Minun täytyy löytää onni.»

»No, hyvä», tuumi ukko. »Olisi minulla täällä pussissani esine, joka

sinulle onnen toisi. Minäpä lahjoitankin sen sinulle. Itse en sitä enää

tarvitse.»

Niinpä ukko siis kai voi pussistaan esille kallisarvoisen lahjansa. Se

oli vanha, kulunut, mitättömän näköinen huilu. Matin täytyi hymyillä

ukon lahjaa katsellessaan. Mutta hän ei sanonut mitään, sillä hän ei

tahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä.

»Enpä antaisikaan tätä sinulle», sanoi ukko, »ellei se olisi käynyt

minulle tarpeettomaksi. Tällä huilulla on unohduksen suuri lahja. Saat

kohta kokea sen voimaa.»

Ukko kohotti huilun huulilleen ja heläytti ilmoille raikkaan sävelen.

Ja niin ihana, surumielisen kaihoava ja kaikkinielevä oli se sävel,

että Matti luuli olevansa seitsemännessä taivaassa. Ikinä ei Matti

ollut sellaista soittoa kuullut. Kaikki häipyi kuin uneen hänen

ympäriltään — jälelle jäi vain yksi ainoa, siunattu onnen tunne.

Kun soitto oli lakannut kuulumasta; katsahti Matti ympärilleen ja

huomasi, että ukko oli kadonnut. Taikahuilua, tuota merkillistä huilua,

havaitsi hän pitävänsä kädessään. Hän katseli sitä hetkisen ja pisti

sen sitten varovasti poveensa.

»Tämä on suuri lahja», ajatteli hän. »Minä olen todellakin löytänyt

onnen.»

Silloin Matti otti kiireesti jalat alleen ja lähti taivaltamaan

kohti tienristeystä. Siellä oli Pekka jo jonkun aikaa häntä ikävällä

odotellut.

»Missä sinulla nyt on se onni?» kysyi Pekka Matilta.

»Sen saat kotona nähdä», vastasi Matti. »Mutta missäs se sinun

rikkautesi on? Vai onko se tuo kultalintu?»

»Sepä juuri», sanoi Pekka ylpeästi.

»Isä saa ratkaista kumman lahja on parempi», virkkoi Matti. »Vuosi on

kulunut; lähtekäämme siis kotiin.»

Talonpoika oli suuresti iloissaan saadessaan kaksi niin harvinaista

lahjaa. Pekan kultalintu oli hänestä erittäin kallisarvoinen ja

hyödyllinen kapine. Mutta Matin huilu ei hänestä ollut paljonkaan

arvoinen. Siksi sai Pekka talon, ja Matin täytyi lähteä maailmalle.

Matti kulki suruissaan tietä pitkin ja soitteli huiluaan. Sattuipa

silloin kuningas matkustamaan siitä ohi ja kuulemaan tuon vienon

tenhoisan soiton. Se oli kuninkaasta niin kaunista, että hän kutsui

Matin luokseen, käski hänen nousta kultaisiin vaunuihinsa ja vei

hänet mukanansa kuninkaanlinnaan. Siellä Matti kohosi arvossa ja

kuninkaansa suosiossa, kunnes häntä lopulta sanottiin valtakunnan

»kruunaamattomaksi kuninkaaksi».

Hän oli siis sittenkin valinnut oikean tien — sen tien, joka vie

todelliseen, läpi koko elämän kestävään onneen!

Hallatar ja paimentyttö · 第 6 / 14 题