TONTTUKUNINKAAN KIITOLLISUUS.

Kerran maailmassa kauan, kauan sitten kulki eräs köyhä poika tietä

pitkin. Väsynyt hän oli ja nälkäinen, hyvin nälkäinen. Hän toivoi pian

pääsevänsä suureen, varakkaaseen kylään, jossa saisi syödä ja levätä

eilispäivänkin edestä. Mutta mikä lieneekään ollut syynä siihen, kylää

vain ei kuulunut, ei näkynyt. Ympärillä, edessä ja takana levisi vain

synkkä, raivaamaton korpi.

»Hohhoh», puheli poika itsekseen. »Ikävää on elämä. Leipä, vaatteet,

jalkineet, kaikki täytyy kerjätä. Se elämä ei totisesti huvita.

Antaisin mitä tahansa päästäkseni uljaaksi, rautapukuiseksi ritariksi!»

Tätä huudahdusta seurasi korven äänetön, alakuloinen hiljaisuus.

Poikaan se vaikutti masentavasti, ja hän melkein kauhistui ympärillään

vallitsevaa suurta yksinäisyyttä. Huomaamattansa hän kiiruhti

askeleitaan ja rohkaistakseen mieltään alkoi vanhaan tapaansa puhua

itseksensä.

»Kylläpä täällä metsässä on kolkkoa», sanoi hän.» Ja miten

salaperäinen, kammottava hämärä täällä vallitsee. Melkeinpä luulisi

täällä piileskelevän pahoja peikkoja ja menninkäisiä, kuten saduissa

kerrotaan.»

Sitten hän naurahti hiukan halveksivasti. Eihän hän toki enää sellaisia

juttuja uskonut! Nehän olivat vain satuja sellaiset...

Silloinpa huomasi poika äkkiä edessään tiellä pienen, punaisen, lian ja

tomun ryvettämän piippolakin. Mistä se lienee siihen joutunut, sitä hän

ei tietänyt, mutta otti kuitenkin lakin maasta ja pisti sen taskuunsa.

Samassa kuuli hän vähäistä rahinaa tien laidasta, säikähti , hiukan ja

käännähti katsomaan.

Siellä seisoi pienen pieni, pitkäpartainen ja hyväntahtoisen näköinen

äijä. Pituudeltaan saattoi hän olla noin peukalon pituinen, ja hänen

harmaat, takkuiset hiuksensa valuivat vapaina olkapäille. Äijän

pienillä, lempeillä kasvoilla lepäsi säteilevä, kumman viehättävä hymy.

»Mikäs outo elävä sinä olet?» kysyi poika ihmetellen »Enpä ole ennen

sinun laistasi olentoa nähnyt.»

»Sen kyllä uskon», naurahti äijä herttaisesti. »Tavallisissa oloissa

emme näet näyttäydy ihmisille. Mutta eräs onneton, harmillinen sattuma

pakoittaa minut nyt kääntymään sinun puoleesi.»

»Vai niin, vai niin», puhui poika. »No, jos voin, tahdon mielelläni

auttaa sinua.»

»Kysyt kuka olen», jatkoi äijä. »Olen kaikkien tonttujen kuningas.

Tullessani äsken eräistä suurista pidoista riihitontun luota, putosi

punainen piippolakkini johonkin tänne metsään. Lähdin heti takaisin

sitä etsimään ja olinkin vähällä löytää sen. Silloin tulit sinä tietä

pitkin ja veit lakkini. Pyytäisin nyt saada sen sinulta, en ilmaiseksi,

vaan hyvää palkkiota vastaan.»

»Vai sinun se lakki olikin», sanoi poika. »No, tuossa saat sen nyt

takaisin.»

»Ja mitä vaadit?» kysyi Tonttukuningas, painaen innokkaasti lakin

päähänsä.

»En mitään sen enempää.»

»Älähän, tämä on kallis lakki, tämä. Se on kulkenut perintönä

suvussamme isältä pojalle. Nyt se on jo toistatuhatta vuotta vanha.»

»Ohoh, vai niin vanha. No, voisitko sinä kenties hankkia minulle hyvän

aterian tuonne kuusen juurelle.»

»Niinpä luulisin», virkkoi Tonttukuningas. Hän viittasi kädellään ja

heti paikalla ilmestyi mainittuun paikkaan jos jonkinlaisia ruokia.

»Hyvästi nyt», jatkoi äijä, »minulla on kiire. Etkö mitään muuta vaadi?»

»En tällä kertaa», vastasi poika, huikaistuneena monien herkkujen

paljoudesta. »Mutta saanhan kai tavata sinua milloin haluan?»

Tonttukuningas mietti hetkisen.

»No, saat», lupasi hän vihdoin. »Hiukan vaivalloista se minulle tosin

on. Tässä saat pienen, punaisen lankakerän, jota sinun tulee säilyttää

huolellisesti. Jos siis tahdot tavata minua, heitä lankakerä kolme

kertaa pääsi ylitse. Silloin saavun heti luoksesi.»

»Kiitos, kiitos», sanoi poika. Hän otti lankakerän, kietoi sen

huolellisesti nenäliinaansa ja pisti taskuun. Sitten hän nälkäisenä,

ahnaana kävi maukkaaseen ruokaan käsiksi. Tonttukuningas taas lähti

omille teillensä.

Ahmittuaan suuren määrän herkkuja suuhunsa nousi poika ja lähti

virkistyneenä jatkamaan matkaansa. Pian hän saapuikin suureen kylään.

Siihen hän ei kuitenkaan pysähtynyt, ei hetkeksikään, vaan lähti kohta

kulkemaan yhä eteenpäin.

Niinpä hän sitten kerran sattui saapumaan suureen kaupunkiin, jossa

kuningas ja kaikki korkeat herrat asuivat. Siellä oli kuningas

parhaillaan kuuluttanut, että se, joka voi tuoda prinsessalle

auringonkullasta taotun sormuksen saa omakseen prinsessan ja puolen

valtakuntaa. Mutta joka yrittäisi petosta tai valhetta käyttää, hän

tulisi heti hirtetyksi.

»Ehkäpä minä voin sen tehdä», ajatteli poika. »Näyttäköön

Tonttukuningas nyt mahtiansa.»

Hän heitti lankakerän kolme kertaa päivässä ylitse. Tonttukuningas

ilmestyi paikalla hänen eteensä.

»Mikä hätänä?» kysyi hän.

»Nyt on niin», selitti poika, »että sinun täytyy tuoda minulle

auringonkullasta taottu sormus. Prinsessa tuolla linnassa tarvitsee

näet sitä.»

»No, vai ei muuta, vai ei muuta», puheli Tonttukuningas ja viittasi

kädellään. Heti ilmestyi siihen välkkyvän komea, loistava kultainen

sormus. Poika pisti sen oitis sormeensa ja lähti linnaan.

Siellä istuivat täydessä komeudessaan kuningas, kuningatar, prinsessa

ja koko hovi. Moisesta komeudesta tuli poika niin hämilleen, ettei

saanut sanaakaan sanotuksi, seisoi vain ja töllisteli ympärilleen.

»No, mitäs sinulla on asiaa?» kysyi kuningas silminnähtävästi

huvitettuna.

»Niin... tuota... se sormus», änkytteli poika.

»Mitä sinä tiedät sormuksesta?» uteli kuningas, ja prinsessakin kohotti

päätään.

»Minulla on se tässä», sanoi poika ja ojensi sormuksen prinsessalle.

Prinsessa otti ahnaasti sormuksen hänen kädestään ja tarkasteli sitä

joka puolelta.

»Kyllä se on oikea, isä», sanoi hän sitten.

»Todellako?» huudahti kuningas. »No, sittenhän ei auta muu kuin antaa

pojalle sinut ja puolen valtakuntaa. Lupaushan on lupaus.»

»Pyh», sanoi prinsessa, »minäkö tuollaisen kerjäläisen omaksi! No,

olkoon menneeksi. Jos hän ennen huomisen päivän laskua tuo minulle kuun

kullasta kudotun harson, niin silloin tapahtukoon se.»

Poika kumarsi syvään, raapaisi kantapäällään lattiaa ja poistui

takaperin linnasta. Saavuttuaan asuntoonsa otti hän heti lankakerän

esille ja kutsui Tonttukuningasta.

»Mitä tahdot nyt?» kysyi tämä.

»No, sitä kuun kullasta kudottua harsoahan minä tällä kertaa

pyytäisin», selitti poika. »Jos tuota niinkuin voisit hankkia sen

minulle?»

»Ka, miksen», hymähti Tonttukuningas. »Heti paikalla sinä sen saat.»

Mennessään nyt linnaan hopeaharso käsivarrellaan ei poika enää

käyttäytynyt niin kömpelösti kuin ensi kerralla. Hän meni suoraan

prinsessan luo ja kumarsi syvään.

»Armollinen prinsessa», sanoi hän, »olen iloinen voidessani täyttää

toivomuksesi. Kaunis, harvinaisen hieno hopeaharso on minulla tässä.»

Prinsessa asetti harson polvillensa, levitti sitä ja näytti hyvin

tyytyväiseltä. »Ihanaa», sanoi hän, »se on kauniimpi kuin osasin

toivoakaan. Kuulehan! Jos tuot minulle vielä kastehelmistä taotun

kruunun, olen iäti sinun, ja sinun on koko valtakunta.»

No, mikäpäs siinä! Poika kiiruhti asuntoonsa, lukitsi tarkoin ovet ja

akkunat ja käytti kolmannen kerran lankakeränsä voimaa. Tonttukuningas

ilmestyi tietysti heti.

»Haluatko jotain?» kysyi se.

»Kyllä niin», sanoi poika. »Pitäisi saataman semmoinen kastehelmistä

tehty kruunu sille kauniille kuninkaantyttärelle.»

»Ahaa!» vihelsi ukko pitkään. »Se on hiukan vaikeata. Mutta kuitenkin

minä hankin sen sinulle.»

»Tahtoisin vielä saada täydellisen ritaripuvun ja varustukset», pyysi

poika, kun Tonttukuningas toi kruunun. »Eihän tällaisissa ryysyissä

oikein ilkeä kuninkaan linnaan mennä.»

»Eipä tosiaankin», hymähti Tonttukuningas. »No, saat kaikki mitä

haluat, ja enemmänkin. Minä en milloinkaan ole itara.»

Samassa ilmestyi pojan hämmästyneitten silmien eteen ritarin

rautapaita, miekka ja kypäri. Ne välkkyivät ja kimaltelivat komeasti

auringon kultaisessa valossa. Ja liehuipa vielä kypärissä muhkea,

monivärinen höyhentöyhtö. Poika puki kaikki nämä varustukset yllensä

ja näytti nyt uljaalta, rohkealta ritarilta. Ulos mennessään huomasi

hän pihalla komean, mustan ratsun, joka kärsimättömänä kuopi maata

kavioillaan. Poika hyppäsi hevosen selkään, tämä puhaltautui heti

täyteen laukkaan, ja niinkuin lentäen saavuttiin nyt kuninkaanlinnaan.

Siellä luultiin suurenkin herran olevan tulossa, ja kuningas,

kuningatar ja prinssessa asettuivat parhaissa puvuissaan ottamaan

vierasta vastaan. Kun poika astui sisään, nousivat he kaikki pystyyn ja

kumarsivat hänelle syvään. Poika ihmetteli, mistä tällainen muuttunut

käytös mahtoi johtua. Hänkin kumarsi , syvään ja sanoi:

»Lupaukseni mukaan olen nyt tuonut tänne sen kastehelmistä taotun

kruunun».

Silloin vasta he tunsivat hänet.

»Oi», huudahti prinsessa, »olit siis sittenkin valepukuinen ritari!»

Arvaatte kai, mitä sitten seurasi. Poika ja prinsessa menivät

naimisiin, ja kuninkaanlinnassa vietettiin ylellisen komeat häät. Ja

kun vanha kuningas muutamia vuosia myöhemmin kuoli, tuli poika hänen

jälkeensä kuninkaaksi.

Sen pituinen se!

Hallatar ja paimentyttö · 第 5 / 14 题