Kerran maailmassa kauan, kauan sitten kulki eräs köyhä poika tietä
pitkin. Väsynyt hän oli ja nälkäinen, hyvin nälkäinen. Hän toivoi pian
pääsevänsä suureen, varakkaaseen kylään, jossa saisi syödä ja levätä
eilispäivänkin edestä. Mutta mikä lieneekään ollut syynä siihen, kylää
vain ei kuulunut, ei näkynyt. Ympärillä, edessä ja takana levisi vain
synkkä, raivaamaton korpi.
»Hohhoh», puheli poika itsekseen. »Ikävää on elämä. Leipä, vaatteet,
jalkineet, kaikki täytyy kerjätä. Se elämä ei totisesti huvita.
Antaisin mitä tahansa päästäkseni uljaaksi, rautapukuiseksi ritariksi!»
Tätä huudahdusta seurasi korven äänetön, alakuloinen hiljaisuus.
Poikaan se vaikutti masentavasti, ja hän melkein kauhistui ympärillään
vallitsevaa suurta yksinäisyyttä. Huomaamattansa hän kiiruhti
askeleitaan ja rohkaistakseen mieltään alkoi vanhaan tapaansa puhua
itseksensä.
»Kylläpä täällä metsässä on kolkkoa», sanoi hän.» Ja miten
salaperäinen, kammottava hämärä täällä vallitsee. Melkeinpä luulisi
täällä piileskelevän pahoja peikkoja ja menninkäisiä, kuten saduissa
kerrotaan.»
Sitten hän naurahti hiukan halveksivasti. Eihän hän toki enää sellaisia
juttuja uskonut! Nehän olivat vain satuja sellaiset...
Silloinpa huomasi poika äkkiä edessään tiellä pienen, punaisen, lian ja
tomun ryvettämän piippolakin. Mistä se lienee siihen joutunut, sitä hän
ei tietänyt, mutta otti kuitenkin lakin maasta ja pisti sen taskuunsa.
Samassa kuuli hän vähäistä rahinaa tien laidasta, säikähti , hiukan ja
käännähti katsomaan.
Siellä seisoi pienen pieni, pitkäpartainen ja hyväntahtoisen näköinen
äijä. Pituudeltaan saattoi hän olla noin peukalon pituinen, ja hänen
harmaat, takkuiset hiuksensa valuivat vapaina olkapäille. Äijän
pienillä, lempeillä kasvoilla lepäsi säteilevä, kumman viehättävä hymy.
»Mikäs outo elävä sinä olet?» kysyi poika ihmetellen »Enpä ole ennen
sinun laistasi olentoa nähnyt.»
»Sen kyllä uskon», naurahti äijä herttaisesti. »Tavallisissa oloissa
emme näet näyttäydy ihmisille. Mutta eräs onneton, harmillinen sattuma
pakoittaa minut nyt kääntymään sinun puoleesi.»
»Vai niin, vai niin», puhui poika. »No, jos voin, tahdon mielelläni
auttaa sinua.»
»Kysyt kuka olen», jatkoi äijä. »Olen kaikkien tonttujen kuningas.
Tullessani äsken eräistä suurista pidoista riihitontun luota, putosi
punainen piippolakkini johonkin tänne metsään. Lähdin heti takaisin
sitä etsimään ja olinkin vähällä löytää sen. Silloin tulit sinä tietä
pitkin ja veit lakkini. Pyytäisin nyt saada sen sinulta, en ilmaiseksi,
vaan hyvää palkkiota vastaan.»
»Vai sinun se lakki olikin», sanoi poika. »No, tuossa saat sen nyt
takaisin.»
»Ja mitä vaadit?» kysyi Tonttukuningas, painaen innokkaasti lakin
päähänsä.
»En mitään sen enempää.»
»Älähän, tämä on kallis lakki, tämä. Se on kulkenut perintönä
suvussamme isältä pojalle. Nyt se on jo toistatuhatta vuotta vanha.»
»Ohoh, vai niin vanha. No, voisitko sinä kenties hankkia minulle hyvän
aterian tuonne kuusen juurelle.»
»Niinpä luulisin», virkkoi Tonttukuningas. Hän viittasi kädellään ja
heti paikalla ilmestyi mainittuun paikkaan jos jonkinlaisia ruokia.
»Hyvästi nyt», jatkoi äijä, »minulla on kiire. Etkö mitään muuta vaadi?»
»En tällä kertaa», vastasi poika, huikaistuneena monien herkkujen
paljoudesta. »Mutta saanhan kai tavata sinua milloin haluan?»
Tonttukuningas mietti hetkisen.
»No, saat», lupasi hän vihdoin. »Hiukan vaivalloista se minulle tosin
on. Tässä saat pienen, punaisen lankakerän, jota sinun tulee säilyttää
huolellisesti. Jos siis tahdot tavata minua, heitä lankakerä kolme
kertaa pääsi ylitse. Silloin saavun heti luoksesi.»
»Kiitos, kiitos», sanoi poika. Hän otti lankakerän, kietoi sen
huolellisesti nenäliinaansa ja pisti taskuun. Sitten hän nälkäisenä,
ahnaana kävi maukkaaseen ruokaan käsiksi. Tonttukuningas taas lähti
omille teillensä.
Ahmittuaan suuren määrän herkkuja suuhunsa nousi poika ja lähti
virkistyneenä jatkamaan matkaansa. Pian hän saapuikin suureen kylään.
Siihen hän ei kuitenkaan pysähtynyt, ei hetkeksikään, vaan lähti kohta
kulkemaan yhä eteenpäin.
Niinpä hän sitten kerran sattui saapumaan suureen kaupunkiin, jossa
kuningas ja kaikki korkeat herrat asuivat. Siellä oli kuningas
parhaillaan kuuluttanut, että se, joka voi tuoda prinsessalle
auringonkullasta taotun sormuksen saa omakseen prinsessan ja puolen
valtakuntaa. Mutta joka yrittäisi petosta tai valhetta käyttää, hän
tulisi heti hirtetyksi.
»Ehkäpä minä voin sen tehdä», ajatteli poika. »Näyttäköön
Tonttukuningas nyt mahtiansa.»
Hän heitti lankakerän kolme kertaa päivässä ylitse. Tonttukuningas
ilmestyi paikalla hänen eteensä.
»Mikä hätänä?» kysyi hän.
»Nyt on niin», selitti poika, »että sinun täytyy tuoda minulle
auringonkullasta taottu sormus. Prinsessa tuolla linnassa tarvitsee
näet sitä.»
»No, vai ei muuta, vai ei muuta», puheli Tonttukuningas ja viittasi
kädellään. Heti ilmestyi siihen välkkyvän komea, loistava kultainen
sormus. Poika pisti sen oitis sormeensa ja lähti linnaan.
Siellä istuivat täydessä komeudessaan kuningas, kuningatar, prinsessa
ja koko hovi. Moisesta komeudesta tuli poika niin hämilleen, ettei
saanut sanaakaan sanotuksi, seisoi vain ja töllisteli ympärilleen.
»No, mitäs sinulla on asiaa?» kysyi kuningas silminnähtävästi
huvitettuna.
»Niin... tuota... se sormus», änkytteli poika.
»Mitä sinä tiedät sormuksesta?» uteli kuningas, ja prinsessakin kohotti
päätään.
»Minulla on se tässä», sanoi poika ja ojensi sormuksen prinsessalle.
Prinsessa otti ahnaasti sormuksen hänen kädestään ja tarkasteli sitä
joka puolelta.
»Kyllä se on oikea, isä», sanoi hän sitten.
»Todellako?» huudahti kuningas. »No, sittenhän ei auta muu kuin antaa
pojalle sinut ja puolen valtakuntaa. Lupaushan on lupaus.»
»Pyh», sanoi prinsessa, »minäkö tuollaisen kerjäläisen omaksi! No,
olkoon menneeksi. Jos hän ennen huomisen päivän laskua tuo minulle kuun
kullasta kudotun harson, niin silloin tapahtukoon se.»
Poika kumarsi syvään, raapaisi kantapäällään lattiaa ja poistui
takaperin linnasta. Saavuttuaan asuntoonsa otti hän heti lankakerän
esille ja kutsui Tonttukuningasta.
»Mitä tahdot nyt?» kysyi tämä.
»No, sitä kuun kullasta kudottua harsoahan minä tällä kertaa
pyytäisin», selitti poika. »Jos tuota niinkuin voisit hankkia sen
minulle?»
»Ka, miksen», hymähti Tonttukuningas. »Heti paikalla sinä sen saat.»
Mennessään nyt linnaan hopeaharso käsivarrellaan ei poika enää
käyttäytynyt niin kömpelösti kuin ensi kerralla. Hän meni suoraan
prinsessan luo ja kumarsi syvään.
»Armollinen prinsessa», sanoi hän, »olen iloinen voidessani täyttää
toivomuksesi. Kaunis, harvinaisen hieno hopeaharso on minulla tässä.»
Prinsessa asetti harson polvillensa, levitti sitä ja näytti hyvin
tyytyväiseltä. »Ihanaa», sanoi hän, »se on kauniimpi kuin osasin
toivoakaan. Kuulehan! Jos tuot minulle vielä kastehelmistä taotun
kruunun, olen iäti sinun, ja sinun on koko valtakunta.»
No, mikäpäs siinä! Poika kiiruhti asuntoonsa, lukitsi tarkoin ovet ja
akkunat ja käytti kolmannen kerran lankakeränsä voimaa. Tonttukuningas
ilmestyi tietysti heti.
»Haluatko jotain?» kysyi se.
»Kyllä niin», sanoi poika. »Pitäisi saataman semmoinen kastehelmistä
tehty kruunu sille kauniille kuninkaantyttärelle.»
»Ahaa!» vihelsi ukko pitkään. »Se on hiukan vaikeata. Mutta kuitenkin
minä hankin sen sinulle.»
»Tahtoisin vielä saada täydellisen ritaripuvun ja varustukset», pyysi
poika, kun Tonttukuningas toi kruunun. »Eihän tällaisissa ryysyissä
oikein ilkeä kuninkaan linnaan mennä.»
»Eipä tosiaankin», hymähti Tonttukuningas. »No, saat kaikki mitä
haluat, ja enemmänkin. Minä en milloinkaan ole itara.»
Samassa ilmestyi pojan hämmästyneitten silmien eteen ritarin
rautapaita, miekka ja kypäri. Ne välkkyivät ja kimaltelivat komeasti
auringon kultaisessa valossa. Ja liehuipa vielä kypärissä muhkea,
monivärinen höyhentöyhtö. Poika puki kaikki nämä varustukset yllensä
ja näytti nyt uljaalta, rohkealta ritarilta. Ulos mennessään huomasi
hän pihalla komean, mustan ratsun, joka kärsimättömänä kuopi maata
kavioillaan. Poika hyppäsi hevosen selkään, tämä puhaltautui heti
täyteen laukkaan, ja niinkuin lentäen saavuttiin nyt kuninkaanlinnaan.
Siellä luultiin suurenkin herran olevan tulossa, ja kuningas,
kuningatar ja prinssessa asettuivat parhaissa puvuissaan ottamaan
vierasta vastaan. Kun poika astui sisään, nousivat he kaikki pystyyn ja
kumarsivat hänelle syvään. Poika ihmetteli, mistä tällainen muuttunut
käytös mahtoi johtua. Hänkin kumarsi , syvään ja sanoi:
»Lupaukseni mukaan olen nyt tuonut tänne sen kastehelmistä taotun
kruunun».
Silloin vasta he tunsivat hänet.
»Oi», huudahti prinsessa, »olit siis sittenkin valepukuinen ritari!»
Arvaatte kai, mitä sitten seurasi. Poika ja prinsessa menivät
naimisiin, ja kuninkaanlinnassa vietettiin ylellisen komeat häät. Ja
kun vanha kuningas muutamia vuosia myöhemmin kuoli, tuli poika hänen
jälkeensä kuninkaaksi.
Sen pituinen se!