Laajan, karpaloita kasvavan suon keskellä asuu Hallatar maanalaisessa
jäälinnassaan. Suopursut peittävät linnaan johtavan salaisen käytävän,
ja virvatulet tanssivat suolla tarkkaa vartiopalvelusta toimittaen.
Päivällä, auringon valaistessa maata, nukkuu Hallatar linnassaan sikeää
unta. Mutta kun yö tulee, nousee hän kiireesti ylös maan päälle ja
karkeloi ympäri suota hyppien mättäältä mättäälle virvatulien valjussa
valossa.
Hallatar on ylpeä, kylmä ja kova kuin kirkas jää. Hän tahtoo olla
yksinvaltias kuningatar valtakunnassaan. Voi sitä, joka sattumalta tahi
vapaasta tahdostaan joutuu hänen kättensä ulottuville! Virvatulien
petollinen leikki viekottelee sellaisen onnettoman kauas suolle, jossa
Hallatar vihdoin jäisellä henkäyksellään jäädyttää hänet jääkalikaksi.
Silloin Hallatar tanssii riemusta koko pitkän yön, niin että
kristallikirkkaan huntunsa liepeet korkealle hulmuavat.
Eräänä päivänä heräsi Hallatar unestaan heleään kellojen kalkkeeseen.
Vihastuneena hypähti hän jääkukin koristellusta vuoteestaan ja kysyi
Pursulta, joka piti vartiota oven edessä:
»Mistä se semmoinen kilke ja kalke kuuluu?»
»Tuoltahan se, aholta metsän takaa», vastasi Pursu. »Virvatulet sanovat
siellä olevan karjaa laitumella.»
»Vai karjaa laitumella», mutisi Hallatar pahanilkisesti. »Sitten siellä
on paimenkin. Hänestä se kaikki paha lähtee.»
Samassa kuuluikin yli suon heleänkirkas, kaukainen lapsen ääni. Se
lauloi jotakin iloista vallatonta laulua, jota kaiku kantoi suon
toiselta laidalta toiselle, kunnes ääni viimein tuntui tulevan kaikilta
neljältä ilmansuunnalta. Sitten ääni häipyi häipymistään ja lakkasi
lopulta kokonaan kuulumasta.
Hallatar oli katketa kiukusta. »Uskaltaako tuommoinen mitätön
paimentyttö minua uhmata», ajatteli hän. »Totta kyllä on, etten nyt
päivällä voi hänelle mitään. Mutta tuleepa kerran yö, ja silloin hän
saa tuntea valtani.»
Tulihan yö, mikäs siinä, mutta silloin paimentyttö ei enää ollut
Hallattaren saavutettavissa. Pois hän oli kiiruhtanut karjoineen
kaukaiseen, varakkaaseen taloon, jonka karjaa hän paimensi ja josta hän
sai elatuksensa. Yöllä paimentyttö nukkui talon aitassa, jossa paitsi
häntä piti asuntoa pieni piippolakkinen, pitkäpartainen tonttu. Tonttu
ja tyttö olivat hyviä ystäviä ja juttelivat pitkiä juttuja keskenään
milloin vain aika myöten antoi. Varsinkin vanha tonttuvanhus tiesi
kertoa monia kummallisia tarinoita siitä kaukaisesta ajasta, jolloin
karhut ja sudet kiertelivät talon ympärillä. Tyttö puolestaan kertoi
tontulle minkälaisilta metsät nykyään kaukana salolla näyttivät ja
miten siellä elettiin. Niin oli vähitellen kehittynyt syvä ja kaunis
ystävyys tonttuvanhuksen ja paimentytön välille. Kumpikin heistä olisi
ollut valmis uhraamaan itsensä toisen edestä.
No niin, paimentyttö siis saapui rauhassa kotiin tietämättä mitään
Hallattaren pahoista aikeista. Hän meni levolle aittaansa ja puheli
sinä yönä myöhään tonttuvanhuksen kanssa.
»Tiedätkö, tonttuseni», sanoi hän, »olen tänään löytänyt harvinaisen
suuren suon. Sen lähellä on vanha, nurmettunut aho, josta karja saa
syödä mehevää ruohoa. Ja itse suolla kasvaa niin suuria, punaisia
ja kauniita karpaloita, ettet sinäkään koko pitkän ikäsi aikana ole
varmaankaan sellaisia nähnyt, saati sitten maistanut. Mutta huomenna,
tonttuseni, otan minä tuokkosen mukaani ja poimin sinulle oikein paljon
marjoja. Kelpaapa meidän sitten taas elellä.»
Tonttuvanhus hymähteli, nauroi ja hymyili, ja silitteli pelkästä ilosta
partaansa, niin että kaksi karvaa irtautui siitä ja putosi lattialle.
Tämä olisi saattanut olla varsin vakava tapaus, sillä kaikki tontut
pitävät partaansa äärettömän pyhänä. Onneksi ei tonttu itsekään
huomannut koko tapausta.
»Pidän paljon marjoista, tyttöseni», puhui hän. »Vanha tonttuvanhus
saakin niin kovin harvoin mitään parempaa ruokaa. No, hyväähän on kyllä
joulupuuro ja pääsiäismämmi, mutta ne suuret juhlapäiväthän ovat vain
kerran vuodessa. Minkälaista elämä näin arkioloissa on, sen tiedät itse
parhaiten.»
»Mutta siitähän minun ei pitänyt sinulle puhua», jatkoi tonttu.
»Tahdoin vain hiukan varoittaa sinua, ettet siellä retkeillessäsi
eksyisi metsään tai sortuisi suolle. Siellä on paljon sellaisia
salahautoja, joihin helposti saattaisit vajota ja jäädä iäksi päiviksi.»
»En minä eksy», sanoi paimentyttö.
Sitten hän pian nukkui lapsen huoletonta unta.
Mutta kaukana suolla riehui Hallatar raivoissaan. Olihan paimentyttö
livahtanut häneltä sivu suun, mennyt ties kuinka kauas ja saattoi nyt
rauhassa nauraa hänen vihalleen. No niin, olisihan hänen pitänyt se
tietää! Kukapa tulisikaan suolle öiseen aikaan, virvatulien kaameaan
välkkeeseen. Mutta hän, Hallatar, keksisi kyllä keinon, jolla saisi
paimentytön viipymään iltaan asti.
»Asettakaa parhaat marjat mättäille!» sanoi hän virvatulille. »Pankaa
ne siihen järjestykseen, että ne vähitellen johtavat poimijansa kauas
suolle. Huomis-aamuksi pitää kaikki olla valmista!»
Virvatulet ryhtyivät työhön. Ne liehuivat, hyppivät ja tanssivat kuin
virmatautiset. Mutta kun aamu tuli, loistivat kauneimmat karpalot
mättäillä, punaisina, suurina, houkuttelevina. Ne oli sovitettu niin
mestarillisen viettelevään järjestykseen, että poimijan täytyi seurata
niitä ja joutua auttamattomasti eksyksiin keskelle suota.
Hallatar oli äärettömän iloinen saatuaan ilkeän juonensa näin hyvään
päätökseen. »Nyt paimentyttö on varmasti minun», ajatteli hän, »ja minä
pääsen kuulemasta hänen hirveitä laulujaan.» Sitten hän tanssi suuren
voittotanssin suolla, kunnes aamu vihdoin valkeni, ja hänen täytyi
laskeutua alas kylmään jäälinnaansa. Siellä hän laskeutui uhkealle
vuoteelleen ja koetti nukkua. Mutta niin hartaasti odotti hän puuhiensa
onnistumista, ettei uni koko pitkänä päivänä tullut hänen silmiinsä.
Vasta iltapäivällä saapui paimentyttö karjoineen suuren suon
lähettyville. Karjansa jätti hän aholle, metsän laitaan, mutta kiiruhti
itse innosta palaen marjoja poimimaan. Ensin hän löysi mitättömän
pieniä ja mauttomia marjoja, joita ei juuri viitsinyt tontulle viedä.
Mutta, miten ollakaan, äkkiä huomasi hän edessään, mättään täynnä
mitä herkullisimman näköisiä, suuria, tummanpunaisia karpaloita. Hän
kiiruhti heti sinne, ja hyppeli sitten mättäältä mättäälle seuraten
virvatulien rakentamaa, eksyttävää reittiä.
Oli jo ilta, kun paimentyttö vihdoinkin lähti kulkemaan siihen
suuntaan, jossa otaksui ahon ja karjan olevan. Mutta hän lähtikin
kokonaan toisaalle päin kuin olisi pitänyt. Hän kulki yhä syvemmälle
ja syvemmälle vesiperäisellä, upottavalla suolla, kunnes hän vihdoin
huomasi eksyneensä ja alkoi itkeä. Joka puolella hänen ympärillään
levisi sulia suonsilmiä ja suuria lammikoita. Näytti aivan
mahdottomalta selviytyä hengissä kaikkien noiden salahautojen yli
senkin vuoksi, kun ilta jo alkoi hämärtää. Tämän huomasi paimentyttökin
ja alkoi entistä katkerammin itkeä.
Tuli yö, ja virvatulet alkoivat välähdellä suolla. Paimentyttö värisi
vilusta ja pelosta ja kätki kasvonsa esiliinaansa, sillä hänestä tuntui
niin kammottavalta täällä suolla. Silloin hän paremmin tunsi kuin näki
erään virvatulen tanssivan aivan edessään, ja mikä ihmeellisintä: hän
kuuli sen puhuvan selviä, ymmärrettäviä sanoja puhtaalla ihmiskielellä.
»Oletko eksynyt?» kysyi se. »Silloin teet parhaiten seuraamalla minua.
Ohjaan sinut pian yli suon kuivaa, lujaa polkua pitkin, joka alkaa
tästä läheltä.»
»Todellako?» huudahti paimentyttö. »Olisipa se hauskaa!»
Ja virvatuli alkoi heti tanssia eteenpäin ja viittasi paimentyttöä
seuraamaan itseään. Itkien, kylmästä vapisevin jaloin harppaili tyttö
eteenpäin toivoen kauhean suon pian loppuvan. Mutta virvatuli ei
ajatellutkaan opastaa paimentyttöä suorinta tietä kuivalle maalle;
olihan se Hallattaren palvelija ja sen täytyi noudattaa tämän tahtoa.
Se siis kuljetti tyttöä sinne päin, missä Hallattaren valmistama,
maanalainen vankila häntä odotti. Ja tyttö seurasi virvatulta
aavistamatta ollenkaan tämän ilkeitä aikeita.
Yht’äkkiä kuului humahdus — shumms! — ja paimentyttö vajosi pimeään,
kosteaan vankilaansa. Samassa saapui Hallatar paikalle ja nauroi
ilkeästi. »Siellä saat olla», sanoi hän, »kunnes joku vapaaehtoisesti
astuu luoksesi.» Sitten Hallatar riensi pois ja tanssi kuin villitty
pelkästä ilosta.
Mutta alhaalla synkässä luolassa itki paimentyttö rajusti ja
katkerasti: »Täällä saan olla ikäni kaiken», huokasi hän, »sillä ei
kukaan ole niin hullu, että vapaaehtoisesti astuisi tänne pimeyteen.»
Ja paimentyttö heittäytyi pitkälleen luolan lattialle ja makasi siinä
aivan murtuneena surusta ja epätoivosta.
Mutta suuren talon aitassa istui vanha tonttu levottomana odottaen
tyttöä. Yö kului yhä pitemmälle ja pitemmälle, mutta tyttöä ei vain
kuulunut. Vihdoin tonttuvanhus ei enää voinut pysyä paikallaan; juuri
kun aurinko nousi korkean vaaran takaa, astui hän ulos aitasta ja lähti
metsään. Hän käveli matalana ja tarkasti piilossa pysyen, ettei vain
kukaan ihminen sattuisi häntä huomaamaan. Onneksi oli aamu vielä liian
aikainen väsyneelle ihmiskunnalle; pihapuussa vain kukkui käki ensi
tervehdyksensä aamuauringolle...
Metsään päästyään alkoi tonttu juosta. Paimentytön kuvauksesta hän
tiesi missä päin suo oli, ja sinne hän nyt kiiruhti kuin hengenhädässä.
Pian hän kuulikin kaukaista kellojen kalketta. Hän oli kulkenut hiukan
liiaksi oikealle, piti nyt oikaista mutka ja panna vielä lisää vauhtia
vanhoihin jäseniin. Jopa saapuikin hän aholle, jossa karja rauhallisena
märehti ja söi ruohoa. Tonttuvanhus silmäili etsien ympärilleen, mutta
suota ei vain missään näkynyt. Aivan oikein! Paimentyttöhän oli sanonut
sen olevan pienen metsikön takana. Tonttu kiiruhti metsään ja pujahteli
kuin kärppä oksien alitse. Joka silmänräpäys odotti hän suon tulevan
näkyviin naavaisten kuusien välistä. Viimein tonttuvanhus väsyneenä
pysähtyi levähtämään. Suosta ei näkynyt merkkiäkään, näkyi vain puita
niin kauas kuin silmä kantoi. »Olen lähtenyt väärälle suunnalle»,
ajatteli tonttuvanhus pyyhkien hikeä otsaltaan. Sitten hän kääntyi ja
kiiruhti takaisin aholle.
Siellä hän pysähtyi hetkeksi tuumimaan. Hän oli niin väsynyt, että
vapisi ja pitkä parta valui repaleisena ja takkuisena alas rinnalle:
Mutta sitä ei tonttu ajatellut, ei ollenkaan, hän vain aprikoi
millä ilmansuunnalla mahtoi suuri suo olla. Sitten hän luulikin sen
keksineensä ja kiiruhti juoksujalkaa takaisin metsään.
Tällä kertaa hän osui oikeaan. Aava, alakuloisen näköinen suo avautui
tuossa tuokiossa hänen silmiensä eteen. Suon laitaan tonttu pysähtyi
epäröiden, ei kastumisen pelosta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä,
ettei hän yhtään tietänyt, ei aavistanutkaan, mistä paimentyttö olisi
löydettävissä. Silloinpa huomasi hänet vanha, hyväntahtoinen sammakko,
joka tunsi ja tiesi kaikki suon asiat ja salaisuudet.
»Kylläpä olet kurjassa tilassa, ukko rukka», päivitteli sammakko. »Mikä
tuuli sinut tänne suolle toi?»
Tonttu katsahti tutkivasti sammakkoon. Hänestä sammakko näytti
hyväsydämiseltä ja luottamusta herättävältä. Eikä hän enää epäröinyt,
vaan kertoi sammakolle kaikin huolensa ja vastoinkäymisensä.
»Vai sillä tavalla on asiat», puheli sammakko miettivästi. »Onko
paimentyttö kauankin ollut kadoksissa?»
»Eilisillasta lähtien», sanoi tonttu surullisesti.
»Vai niin, vai niin. No, kyllähän se on ikävä juttu. Mutta... mutta jos
minä autan sinua, voit kyllä helposti tytön vapauttaa.»
»Missä hän on?» huudahti tonttu kiihkeästi.
»Satunpa senkin tietämään», virkkoi sammakko. »Kuulehan: jos viet minut
pois täältä suolta ja suojelet minua, niin kerron sinulle kaikki.»
»Sen kyllä teen, ellet muuta vaadi», lupasi tonttu.
»No kuule siis: pikku tyttö on Hallattaren vallassa. Kauheassa,
maanalaisessa luolassa istuu hän vangittuna, kunnes nälkä ja vilu hänet
viimein tappaa.»
»Kauheata!» huudahti tonttu. »Sittenhän hänellä ei ole enää pitkältä
elonaikaa. Lähtekäämme heti pelastamaan hänet!»
»Ei se niin helposti käy», virkkoi sammakko tyynesti. »Lujat lukot on
Hallatar pannut luolan ovelle. Satuin kuulemaan hänen sanansa silloin.
Tahdotko kuulla ne?»
Tonttu nyökäytti päätänsä, ja sammakko toisti ne sanat, jotka jo
ennestään tiedämme. »Mutta sehän on helppoa», tuumi tonttu. »Minä
antaisin vaikka henkeni tytön edestä.»
»Kyllä se saattaa siltä tuntuakin», hymähti sammakko
arvoituksellisesti. »No, saadaanpa nähdä.»
He lähtivät kulkemaan suota pitkin, sammakko edellä, tonttu perässä.
Saapuivat vihdoin paimentytön vankilan ovelle ja pysähtyivät siihen.
Ovi oli leveä, suppilomainen suonsilmäke, joka näytti arvaamattoman
mustalta ja syvältä.
»Eikö Hallatar voi estää meitä paimentyttöä pelastamasta?» tiedusteli
tonttu.
»Ei, sitä hän ei voi», sanoi sammakko. »Yöllä ehkä voisi, vaan ei nyt
päivällä. Hallatar on nyt aivan voimaton.»
»Ja mitä minun on tehtävä?» kysyi tonttu neuvottomana.
»Senhän tiedät», vastasi sammakko. »Sinun on mentävä alas tytön luo.»
Silloin tonttu ei epäröinyt enää, päättävästi hän ummisti silmänsä
ja heittäytyi alas syvyyteen. Kuului vain humahdus, kun tonttu
tulla tupsahti pimeään luolaan. Siellä makasi paimentyttö lattialla
katkerasti itkien.
»Nouse ylös, tyttöseni!» sanoi tonttu lempeästi. »Lumous on haihtunut,
olet pelastettu.»
Paimentyttö huudahti ilosta, pyyhki kyyneleensä ja heittäytyi kiltin
tontun kaulaan. Sitten tyttö asettui seisomaan luolan seinää vasten,
tonttu kiipesi hänen olkapäälleen ja kohosi niin ylös maanpinnalle. Nyt
tonttu etsi suolta pitkän, oksaisen puun, jonka avulla paimentyttökin
pääsi pois vankilastaan. Ja tyttö kääri sammakon nenäliinaansa, pisti
sen sitten poveensa ja yhdessä alkoivat he astua kaukaista kotia kohti.
Mutta seuraavana yönä riehui Hallatar vimmoissaan suolla. Vihdoin ei
hän jaksanut enää hillitä itseään, vaan lähti hävitysretkille ihmisten
pelloille ja kukoistaville niityille. Ja näitä retkiänsä jatkaa hän yhä
vieläkin.