minut tekemään erään toisenkin havainnon, joka minun täytyy kertoa
sinulle. Elämämme on niin ruumiiseen kuin sydämeen nähden kokoonpantu
eräistä säännöllisistä liikunnoista. Jokainen kohtuuttomuus tämän
koneiston toiminnassa aiheuttaa riemun tai tuskan tunteen; mutta niin
riemu kuin tuskakin on luonteeltaan ohimenevää sielun kuumetta,
sentähden että sitä on mahdoton kauan kestää. Tehdä kohtuuttomuus koko
elämänsä sisällöksi, eikö se ole sairaloista! Sinä elät sairasta
elämää, kun alati pysytät intohimon asteella tunteen, jonka
avioliitossa tulisi muuttua tasaisesti kannattavaksi ja puhtaaksi
voimaksi. Niin, enkelini, nyt todella tunnen sen, kodin kunnia on
juuri tuossa levollisuudessa, tuossa syvässä molemminpuolisessa
ymmärtämyksessä, tuossa myötä- ja vastoinkäymisen keskinäisessä
jakamisessa, josta tehdään niin paljon pilaa. Oi, kuinka ylväs onkaan
tuo vastaus, jonka herttuatar de Sully, suuren Sullyn puoliso antoi
silloin, kun hänelle kerrottiin, että hänen miehensä, niin vakavalta
kuin hän muuten näyttikin, ei epäröinyt pitää rakastajatarta: -- "Syy
on aivan yksinkertainen", vastasi hän, "minä olen talon kunnia ja
minua surettaisi suuresti, jos minun siellä tulisi näytellä ilonaisen
osaa." Ollen enemmän hekumallinen kuin hellä tahdot sinä olla
yht'aikaa puoliso ja rakastajatar. Sinulla on Héloïsen sielu ja Pyhän
Theresan aistillisuus ja niinpä sinä antaudut lakien pyhittämiin
harhaannuksiin, sanalla sanoen, sinä alennat ja turmelet
avioliittolaitosta. Niin, sinä, joka tuomitsit minua niin ankarasti
silloin, kun minä sinun mielestäsi näytin epämoraaliselta taatessani
itselleni heti avioliittoni alussa onnen mahdollisuudet, sinä
ansaitset nyt vuorostasi ne nuhtelut, jotka sinä silloin kohdistit
minuun, sentähden että käytät kaikki vain omaksi hyväksesi.
Ajattelehan toki! Sinä tahdot alistaa sekä luonnon että yhteiskunnan
oikkujesi orjaksi! Sinä pysyt entiselläsi etkä kehity siksi, miksi
naisen pitäisi tulla; sinä säilytät edelleenkin nuoren tytön
häikäilemättömän tahdon ja vaatimukset ja sovellutat intohimoosi mitä
tarkimpia ja laskevaisimpia suunnitelmia; etkö myykin kovin kalliista
sulojasi? Kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä huolimatta pidän
sinua hyvin epäileväisenä. Oi, rakas Louise, jospa voisit tuntea,
kuinka ihanaa se työ on, jonka äidit kohdistavat itseensä ollakseen
hyviä ja helliä koko perhettään kohtaan! Luonteeni riippumattomuus ja
ylpeys on sulanut lempeäksi kaihomielisyydeksi, jonka äidinriemut taas
ovat hälventäneet runsaasti palkitsemalla minua siitä. Jos aamu on
ollutkin vaikea, on ilta oleva puhdas ja pilvetön. Pelkäänpä, että
sinun elämässäsi on käyvä aivan päinvastoin.
Luettuani kirjeesi rukoilin Jumalaa, että hän antaisi sinut yhdeksi
päiväksi jälleen tänne meidän keskuuteemme, jotta mielesi taas
kääntyisi kaipaamaan perhettä ja sen suunnattomia, alituisia, ikuisia
iloja, ikuisia sentähden, että ne ovat tosia, yksinkertaisia ja
luonnollisia. Mutta voi, mitä mahtaa minun järkeni vialle, josta sinä
itse nautit! Kyyneleet silmissä kirjoitan sinulle nämä viimeiset
sanat. Luulin todellakin, että tämä monia kuukausia kestänyt
aviorakkaus olisi saattanut sinut järkiisi kyllästyttämällä sinua;
mutta näen nyt, että olet kyllästymätön, ja surmattuasi rakastajan
surmaat vielä lopuksi itse rakkaudenkin. Hyvästi, rakas harhaantunut
sielu, olen sinun suhteesi jo aivan epätoivoinen, koskapa sekin kirje,
jolla toivoin voittavani sinut yhteiskunta-elämälle kuvailemalla
sinulle perheonneani, ainoastaan vei sinut oman itsenäisyytesi
ihasteluun. Niin, sinä itse olet rakkautesi alku ja loppu ja sinä
rakastat Gastonia paljon enemmän itsesi vuoksi kuin hänen vuoksensa.
LIV.
20 p:nä toukokuuta.
Renée, onnettomuus on tullut; ei, se on lyönyt alas Louise-raukkaasi
nopeasti kuin salama, ja sinä ymmärrät minut, onnettomuuteni on
epäily. Varmuus olisi kuolemani. Toissapäivänä ensimäisen
aamupukeutumiseni jälkeen etsin Gastonia kaikkialta lähteäkseni hänen
kanssaan hiukan kävelylle ennen aamiaista, mutta en löytänyt häntä.
Menin talliin ja näin hänen tammansa aivan yltä päältä hiessä;
tallipoika paraillaan veitsen avulla kuori sen päältä suuria
vaahtokasoja ennen kuin hän ryhtyi sitä kuivaamaan. -- "Kuka kumma on
saattanut Fedeltan tuohon kuntoon?" kysyin minä -- "Herra itse",
vastasi poika. Huomasin, että tamman polventaipeissa oleva loka oli
Parisin kaduilta kotoisin, se nimittäin on aivan toisenlaista kuin
maantien loka. -- Hän on ollut Parisissa, ajattelin minä. Tämä ajatus
herätti sydämessäni eloon tuhatta muuta ja kaikki vereni syöksähti
sinne. Lähteä Parisiin sanomatta minulle sanaakaan, valita juuri se
hetki, jolloin jätän hänet yksin, rientää sinne suin päin ja palata
sellaisella kiireellä, että Fedelta on melkein ajettu piloille!...
Epäily puristi minua hirvittävillä pihdeillään niin, että se melkein
salpasi minulta hengityksen. Etäännyin muutamia askeleita ja vaivuin
penkille koettaen saada takaisin kylmäverisyyteni. Tässä tilassa
yllätti minut Gaston kalpeana ja pelästyneenä hiukan, siltä ainakin
tuntui, sillä hän sanoi minulle: "Mikä sinua vaivaa?" niin hätäisesti
ja niin levottomalla äänellä, että minä nousin seisomaan ja tartuin
hänen käsivarteensa; mutta en saanut suustani sanaakaan ja minun
täytyi jälleen istuutua; silloin nosti hän minut syliinsä ja kantoi
minut vierashuoneeseen, joka oli vain parin askeleen päässä ja jonne
kaikki pelästyneet palvelijammekin riensivät jälessä; mutta Gaston
viittasi heitä poistumaan. Kun olimme jääneet kahden, jaksoin mitään
sanomatta mennä makuuhuoneeseemme, jonne sulkeuduin saadakseni itkeä
rauhassa. Gaston odotti liki kaksi tuntia oven ulkopuolella kuunnellen
nyyhkytystäni ja tehden tavan takaa enkelimäisellä kärsivällisyydellä
minulle kysymyksiä, joihin en kuitenkaan vastannut mitään.
"Tulen teidän näkyviinne vasta sitten, kun silmäni eivät enää ole
punaiset eikä ääneni enää vapise", sanoin vihdoin. Tämä _teidän_ sai
hänet syöksymään ulos talosta. Huuhtelin silmäni kylmällä vedellä,
vilvoittelin kasvojani, ja kun makuukamarimme ovi aukeni, näin hänet
edessäni; hän oli palannut takaisin ilman, että olin kuullut hänen
askeliaan. -- "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän minulta. -- "Ei mikään",
vastasin hänelle. "Näin vain Parisin katulokaa Fedeltan väsyneissä
taipeissa, enkä voinut ymmärtää, kuinka sinä saatoit lähteä sinne
ilmoittamatta minulle mitään; mutta olethan vapaa." -- "Noin
rikollisten epäilystesi rangaistukseksi olet vasta ylihuomenna saava
tietää, minkätähden sinne lähdin", vastasi hän.
"Katso minuun", sanoin hänelle. Upotin silmäni hänen silmiinsä;
ikuisuus kohtasi ikuisuuden. Ei, minä en nähnyt hänessä mitään
sellaista pilveä, jonka uskottomuus jättää sieluun ja joka himmentää
silmäterien puhtauden. Olin tulevinani rauhalliseksi, vaikkakin yhä
vielä olin levoton. Miehet osaavat yhtä hyvin kuin mekin pettää ja
valehdella! Sitten emme enää luopuneet toistemme läheisyydestä. Oi,
rakas ystävä, katsellessani häntä tunsin selvästi, että olin
auttamattomasti, ikuisiksi ajoiksi sidottu häneen. Koko sieluni
vavahti, kun hän saapui luokseni jätettyään minut silmänräpäyksen
ajaksi yksin! Elämäni kuuluu hänelle eikä itselleni. Olen julmalla
tavalla saanut todistaa julman kirjeesi vääräksi. Tunsinko koskaan
tällaista riippuvaisuuden tunnetta tuon jumalallisen espanjalaisen
seurassa, jolle minä olin samaa, mitä tuo julma lapsi nyt on minulle?
Kuinka minä vihaankaan tuota tammaa! Millaisen tyhmyyden teinkään
hankkiessani hevosia! Mutta Gastonilta täytyy lyödä jalat alta pois
tai sulkea hänet sisälle huvilaan. Tällaiset tuhmat ajatukset
askarruttivat mieltäni; siitä jo voit arvata, kuinka järjetön olin.
Jos kerran rakkaus ei ole kyennyt kytkemään häntä, ei mikään mahti
maailmassa voi pidättää miestä, jolla on ikävä. -- "Ikävystytänkö
sinua?" kysyin häneltä äkkiarvaamatta. -- "Miten sinä kiusaat itseäsi
aiheettomasti", vastasi hän luoden minuun lempeää myötätuntoa
ilmaisevan katseen. "En ole koskaan rakastanut sinua niin paljon kuin
nyt." -- "Jos se on totta, jumaloitu enkelini," vastasin minä, "niin
anna minun myydä Fedelta." -- "Myy!" sanoi hän. Tämä sana musersi
minut, oli kuin olisi Gaston sanonut: Sinä yksin olet täällä rikas,
minulla ei ole mitään, minun tahtoani ei ole olemassa. Ja vaikka hän
ei niin olisi ajatellutkaan, uskoin joka tapauksessa, että hän
ajatteli niin ja jälleen jätin hänet mennäkseni levolle: yö oli
tullut.
Oi, Renée, yksinäisyydessä valtasi minut tuo kaikkituhoisa
itsemurhan-ajatus. Nämä valiopuutarhat, tämä tähtikirkas yö, tämä
viileys, joka lähettää luokseni tuoksuvain kukkain vienoja leyhkiä,
laaksomme, kukkulamme, kaikki tuntui minusta autiolta ja synkältä,
mustalta ja kylmältä. Olin ikäänkuin kammottavan kuilun pohjalla,
käärmeiden ja myrkyllisten kasvien keskellä, en nähnyt enää Jumalaa
taivaassa. Sellainen yö vanhettaa naisen. "Ota Fedelta, ratsasta
Parisiin", sanoin hänelle seuraavana päivänä; "emme myykään sitä; minä
rakastan tuota hevosta, sentähden että se kantaa sinua!" Hän ei
kuitenkaan antanut äänensävyni, jossa tuntui peitetyn sisäisen raivon
väre, pettää itseään, -- "luottamusta!" vastasi hän ojentaen minulle
kätensä niin jalolla liikkeellä ja luoden samalla minuun niin ylevän
katseen, että tunsin itseni vallan nolatuksi. -- "Olemmepa me kovin
pikkumaisia!" huudahdin minä. -- "Ei, sinä rakastat minua, siinä
kaikki", sanoi hän painaen minut rintaansa vasten. -- "Lähde vain
Parisiin ilman minua", sanoin minä antaen hänen täten ymmärtää, että
heitin pois kaikki epäluulot. Hän lähtikin sinne, vaikka minä luulin,
että hän jäisi kotiin.
En voi kuvailla, miten kärsin. Olemuksessani oli jokin toinen minä,
jonka olemassaolosta en siihen asti ollut tiennyt mitään. Ensinnäkin
ovat tällaiset kohtaukset, rakas ystävä, rakastavalle naiselle sanoin
kuvaamattoman traagillisia ja juhlallisia, koko elämä välähtää eteemme
siinä silmänräpäyksessä eikä silmä tavoita mitään taivaanrantaa; ei
mitään on kaikki, katse on kokonainen kirja, sana voi olla täynnä
jäälauttoja, huulien liikahdus voi sisältää kuolemantuomion. Odotin,
että hän kääntyisi takaisin, sillä enkö ollut näyttäytynyt hänelle
tarpeeksi jalona ja suurena? Kiipesin huvilan korkeimpaan torniin ja
seurasin katseillani hänen matkaansa. Ah, rakas Renée, näin hänen
häipyvän silmistäni hurjaa kyytiä. -- "Miten kiire hänellä on!" sanoin
tahtomattani itsekseni. Kun sitten jäin yksin, vaivuin jälleen
oletusten ja aavistelujen helvettiin, epäilysteni myrskypyörteeseen.
Aika ajoin tuntui minusta kuin olisi varmuus siitä, että olin tullut
petetyksi, vallan lohdullista tähän epäilyn kamaluuteen verraten!
Epäily on kaksintaistelua oman itsemme kanssa ja siinä taistelussa
iskemme itseemme pelottavia haavoja. Kuljin edestakaisin
puistokäytävillä, palasin takaisin huvilaan ja lähdin taas ulos kuin
mielipuoli. Gaston oli ratsastanut pois kello seitsemän, mutta hän
palasi tältä retkeltään vasta kello yksitoista, ja kun matka Parisista
Saint Cloud'n puiston ja Boulogne-metsän kautta kestää noin puoli
tuntia, on selvää, että hän oli viipynyt perillä kolme tuntia. Hän
tuli voitonriemuisen näköisenä ja ojensi minulle kultakahvalla
varustetun kimmopihkaisen ratsupiiskan. Olin ollut pari viikkoa ilman
ratsupiiskaa; omani oli vanha, kulunut ja risainen. -- "Vai niin,
tämän asian vuoksiko sinä siis olet rääkännyt minua?" sanoin minä ja
katselin ihaillen tuota hienotekoista ja kallisarvoista kappaletta,
jonka päähän oli kiinnitetty suitsutusastia. Sitten tajusin, että tämä
lahja kätki uuden petoksen; mutta kuitenkin heittäydyin heti hänen
kaulaansa lempeästi nuhdellen häntä siitä, että hän tuollaisen pikku
seikan vuoksi oli raskinut aiheuttaa minulle niin julmia tuskia. Hän
luuli olevansa hyvin kavala. Huomasin sen hänen ryhdistään,
katseestaan; ne heijastivat tuollaista sisällistä iloa, jollaista
tuntee silloin, kun petos onnistuu; sielustamme lähtee ikäänkuin
jonkinlainen hohde, kekseliäisyytemme säteilee sieltä väkisin esiin
kuvastuen kasvonpiirteistämme ja ulottaen värähdysaaltonsa ruumiin
liikkeisiimme. Ihaillessani tätä kaunista koruesinettä kysäisin
häneltä samassa, kun silmämme osuivat toisiinsa: -- "Kuka on tehnyt
tämän taideteoksen?" -- "Muuan taiteilija-ystävistäni." -- "Vai niin
ja Verdier on laatinut sen lopulliseen kuntoonsa", lisäsin nähdessäni
tämän kauppiaan nimen kaiverrettuna ratsupiiskaan. Gaston on tosiaan
säilynyt hyvin lapsellisena: hän punastui. Upotin hänet hyväilyihini
senvuoksi, että hän noin ujosteli ja häpesi pettää minua. Tekeydyin
aivan viattomaksi, ja hän mahtoi luulla, että kaikki oli jälleen
entisellään.
23 p:nä toukokuuta.
Kello kuusi seuraavana päivänä pukeuduin ratsastuspukuuni ja kello
seitsemän olin Verdier'n luona, jossa näin useita samanmallisia
ratsupiiskoja. Muuan kauppa-apulaisista tunsi minun ratsupiiskani,
jota näytin hänelle. -- "Möimme sen eilen eräälle nuorelle herralle",
sanoi hän. Ja siitä kuvauksesta, jonka hän antoi Gaston-rakkaristani,
tunsin hänet heti; ei ollut enää vähintäkään tilaa epäilylle. En voi
kuvailla sinulle sitä sydämentykytystä, joka oli halkaista rintani
tällä Parisin matkalla ja sinä lyhyenä hetkenä, jolloin elämäni
ratkaistiin. Palasin kotiin kello puoli kahdeksan ja Gaston tapasi
minut aamupukuuni puettuna säteilevänä ja pettävän huolettomana
kävelemässä; olinkin varma siitä, ettei mikään voinut kavaltaa
äskeistä retkeäni; olin uskonut salaisuuden ainoastaan vanhalle
Philippelle.
"Gaston", sanoin minä kävellessämme lampemme ympäri, "olen kyllin
teräväsilmäinen nähdäkseni eron ainoalaatuisen ja yhtä ainoaa henkilöä
varten rakkaudella tehdyn taideteoksen ja sellaisen työn välillä, joka
tulee tehdastyöpajasta."
Gaston kalpeni ja loi minuun pitkän tarkastelevan silmäyksen, kun
annoin hänelle tuon pelottavan todisteen. -- "Ystäväni", jatkoin, "se
ei ole mikään ratsupiiska, vaan varjostin, jonka taakse kätkette
jonkun salaisuuden."
Senjälkeen, rakas ystävä, sallin itselleni tuon julman nautinnon nähdä
hänen takertuvan kaikkiin mahdollisiin valheen silmukoihin ja petoksen
sokkeloihin, ilman että hän pääsi niistä selviämään. Turhaan koetti
hän kaikenlaisilla keikauksilla kiivetä pelastavalle muurille, hänen
oli pakko jäädä alas maahan ankaran vastustajansa edessä, joka
kuitenkin lopulta suostui rupeamaan petetyksi. Tämä kohteliaisuus
minun puoleltani tuli kuitenkin liian myöhään, kuten aina
tuonlaatuisissa kohtauksissa. Olin tehnyt virheen, josta äitini oli
koettanut varoittaa. Paljastaessani mustasukkaisuuteni olin antanut
aihetta sotaan ja sotajuoniin Gastonin ja minun välillä. Rakas ystävä,
mustasukkaisuus on koko olemukseltaan tuhma ja raaka. Päätin siis
kärsiä kaikessa hiljaisuudessa, vakoilla, saada varmuutta ja sitten
lopettaa välini Gastonin kanssa tai tyytyä onnettomuuteeni; muuta
mahdollisuutta ei ole olemassa hyvin kasvatetuille naisille. Mitä salaa
hän minulta? Sillä hänellä on jokin salaisuus. Tämä salaisuus koskee
jotakin naista. Onko se joku nuoruudenhairahdus, jota hän häpeää? Mitä
se on? Tämä _mitä_, rakas ystävä, loimuaa neljällä tulikirjaimella
edessäni kaikkialla. Luen kaiverrettuna tuon onnettoman sanan lampeni
vesipeilistä, se häämöttää vastaani metsän puista pensasaidan lomitse,
näen sen taivaan pilvissä, katossa, pöydässä, mattojeni kukissa.
Unessa huutaa joku ääni minulle: -- Mitä? Tästä aamusta alkaen on
elämässämme eräs julma ja salainen mielenkiintopiste, ja minua kalvaa
katkerin tunne, mikä koskaan voi kohdata naissydäntä: kuulua miehelle,
jota epäilee uskottomaksi. Oi, rakas ystävä, tämä elämä on nyt
yht'aikaa helvetti ja paratiisi! Minulle, pyhän jumaloimisen
esineelle, oli tähän asti vielä tuo tulipätsi tuntematon.
"Ah, sinähän toivoit kerran pääseväsi kärsimyksen pimeään ja palavaan
palatsiin!" sanoin itselleni. "No hyvä, pahat henget ovat kuulleet
tuon kohtalokkaan vaarallisen toivomukseni: astu siis sisään,
onneton!"
30 p:nä toukokuuta.
Tuohon päivään asti oli Gaston työskennellyt löyhästi ja huolettoman
herkuttelevasti niinkuin ainakin rikas taiteilija, joka hyväilee
teostaan, mutta siitä lähtien on hän tehnyt työtä niinkuin kirjailija,
joka elää kynästään. Hän käyttää kirjalliseen työhön neljä tuntia
päivästä lopettaakseen kaksi näytelmäkappaletta.
"Hän tarvitsee rahaa!" Joku sisäinen ääni kuiskasi minulle tämän. Hän
ei tuhlaa juuri ollenkaan; ja kun me elämme kaikenpuolisessa
luottamussuhteessa keskenämme, ei hänen työhuoneessaan ole ainoatakaan
sopukkaa, jota eivät minun silmäni ja sormeni voisi tutkia. Hänen
menonsa eivät vuodessa nouse edes kahteentuhanteen frangiin. Ja minä
tiedän, että hänelle on kertynyt rahaa kaikkiaan kolmekymmentätuhatta
frangia, joita hän pitää eräässä laatikossa. Keskellä yötä, kun hän
nukkui, hiivin katsomaan, olisiko tuo summa vielä tallella. Mikä
jääkylmä puistatus kävikään ruumiini läpi huomatessani, että laatikko
oli tyhjä! Samalla viikolla huomasin, että hän käy noutamassa
itselleen kirjeitä Sévres'ista; hän varmaankin repii ne rikki heti
luettuaan, koska kaikesta Figaro-kekseliäisyydestäni huolimatta en ole
löytänyt niistä jälkeäkään. Voi, enkelini, huolimatta kaikista niistä
kauniista päätöksistä ja valoista, jotka itselleni tein tuon
piiska-selkkauksen jälkeen, on joku sielunhyöky, joka varmasti on
sukua hulluudelle, yllyttänyt minua hänen kintereilleen ja niinpä
kerran seurasin häntä eräälle tuollaiselle pikariennolle
postitoimistoon. Gaston oli kuin ukkosen lyömä, kun yllätin hänet
hevosineen juuri, kun hän lunasti erästä kirjettä, joka oli hänellä
kädessä. Luotuaan minuun tutkivan silmäyksen kannusti hän Fedeltan
niin huimaan laukkaan, että päästyämme puiston veräjälle olin aivan
kuin silppuna, vaikka jo luulin, etten enää voisi tuntea minkäänlaista
ruumiillista väsymystä, niin hirveästi kärsi minun sieluni.
Gaston ei perilläkään lausu minulle sanaakaan, vaan soittaa ja odottaa
puhumattomana. Olin enemmän kuollut kuin elävä. Joko sitten olin
oikeassa tai väärässä, niin ei vakoiluni missään tapauksessa ollut
Armande-Louise-Marie de Chaulieun arvon mukaista. Olin vaipunut
syvemmälle yhteiskunta-mutaan kuin mikään huonosti kasvatettu
grisetti, ilonaisten, näyttelijättärien ja muiden säädyttömäin,
huonotapaisten olentojen tasalle. Ah, sitä kärsimystä! Vihdoin portti
avautuu, hän antaa hevosen tallipojalle, ja minäkin astun alas,
kiepsahdan hänen käsivarsiinsa, jotka hän ojentaa minua kohti; nostan
ratsupukuni laahustimen vasemmalle käsivarrelleni, tartun hänen
käsipuoleensa oikealla, ja niin lähdemme käymään... yhäkin
äänettöminä. Ne sata askelta, jotka täten kuljimme, olivat kuin sata
vuotta kiirastulessa. Joka askeleella tulvahti tuhat ajatusta
sieluuni, ne saivat melkein näkyvän muodon, sinkoilivat
tulikielekkeinä silmissäni, jokaisella erilainen tikari, tutkain ja
myrkky kielensä kärjessä! Kun tallipoika ja hevoset olivat
etääntyneet, pysähdytin Gastonin, katson häneen, ja eleellä, joka
sinun olisi pitänyt nähdä, virkahdan osoittaen tuota onnetonta
kirjettä, joka hänellä vieläkin oli oikeassa kädessään: -- "Anna minun
lukea se." Hän antaa sen minulle, minä murran sen auki ja luen sen
sisällön, jossa Nathan, eräs näytelmäkirjailija ilmoittaa hänelle,
että eräs hänen kappaleistaan, joka on hyväksytty näyteltäväksi ja
jota jo par'aikaa harjoitellaan, menee teatterissa ensi kerran ensi
lauantaina. Kirje sisälsi vielä aitiolipun. Vaikka sydämessäni
tuntuikin aivan siltä kuin olisi minut äkkiä marttyyriudesta nostettu
taivaan iloon, huusi paholainen korvissani yhä edelleen iloani
häiriten: -- "Missä ovat nuo kolmekymmentätuhatta frangia?" Mutta
arvokkaisuuteni, kunniani, koko minun entinen minäni esti minua
tekemästä tuota kysymystä; minulla oli se jo huulilla; mutta tiesin,
että jos ajatukseni muuttuisi sanaksi, täytyisi minun samalla
heittäytyä lammikkoon ja vain vaivoin sain pahan kieleni sidotuksi:
enkö kärsinyt silloin enemmän kuin naisen voimat kestävät!
"Sinulla on ikävä, Gaston parka", sanoin minä ojentaen hänelle
kirjeen. "Jos tahdot, voimme muuttaa Parisiin." -- "Parisiin, miksi?"
sanoi hän. "Tahdoin vain koettaa onko minulla todellakin kykyä jo
maistaa hiukan menestyksen maljasta!"
Hänen työskennellessään voisin laatikkoa kaivellessani näytellä
yllätettyä ja hämmästellä sitä, mihin nuo kolmekymmentätuhatta frangia
ovat hävinneet; mutta enkö tällä menettelyllä esiinkutsuisi tällaista
vastausta: "Olen lainannut ne sille tai sille ystävälle." Varmastikaan
ei sellainen älypää kuin Gaston olisi tuollaista veruketta
käyttämättä.
Rakas ystävä, loppusumma tästä kaikesta on, että se näytelmä, jota
nykyään koko Parisi tahtoo nähdä, saa oikeastaan kiittää meitä
kauniista menestyksestään, vaikka Nathan niittää siitä kaiken kunnian.
Minä olen toinen tähdistä nimimerkissä: M.M. Olin ensi-esitystä
katsomassa, istuin piilossa permannon etuaition nurkkauksessa.
1 p:nä heinäkuuta.
Gaston tekee yhä vain työtä ja käy yhä edelleenkin vähä väliä
Parisissa; hän valmistelee uusia kappaleita saadakseen niistä tekosyyn
lähteä Parisiin ja hankkiakseen rahaa. Kolme meidän kappaleistamme on
jo hyväksytty; kaksi on tilattu. Oi, rakkaani, olen hukassa, vaellan
pimeässä! Tahtoisin sytyttää koko taloni tuleen valaistakseni sen
sokkeloita. Mitä merkitsee tuollainen käyttäytyminen? Häpeääkö hän
sitä, että hän on käyttänyt minun varojani? Mutta onhan hän liian
suurisieluinen kiintyäkseen tuollaisiin vähäpätöisyyksiin. Sitäpaitsi
kun mies alkaa kiusata itseään tuontapaisilla arveluilla, silloin ovat
sydämen asiat pelissä. Mies voi ottaa kaikki vastaan vaimoltaan, mutta
hän ei tahdo ottaa mitään naiselta, jonka hän aikoo jättää tai jota
hän ei enää rakasta. Ja jos hän tarvitsee niin paljon rahaa, tuhlaa
hän sen johonkin naiseen. Jos olisi kysymys yksinomaan hänestä
itsestään, niin mikä estäisi häntä ilman muuta ottamasta niitä minun
varoistani? Meillä on sadantuhannen frangin omaisuus! Sanalla sanoen,
kaunis hirveni, olen käynyt läpi kaikki mahdolliset olettamukset ja
otettuani tarkalleen huomioon kaiken olen varma siitä, että minulla on
kilpailijatar. Hän hylkää minut, kenen vuoksi? Senpä juuri tahdon
tietää. Tahdon nähdä _hänet_.
10 p:nä heinäkuuta.
Nyt on minulla kaikki selvillä: olen hukassa. Niin Renée,
kolmenkymmenen vuotiaana, koko kauneuteni loistossa, henkisen
joustavuuteni kukkuloilla, lisäksi kaikilla puvuston viehätyskeinoilla
varustettuna, raikkaana, hienona, olen petetty ja arvaapa, kuka on
syrjäyttäjäni? Muuan suurijalkainen, romuluinen, raskasrintainen
englannitar, oikea brittiläinen lehmä! En voi enää epäillä sitä asiaa.
Tällaiset ovat viime päivien tapahtumat.
Ainaisiin epäilyksiin väsyneenä, tuumien, että jos Gaston oli auttanut
jotakin ystäväänsä, olisi hän voinut sanoa sen minulle, jota vastoin
hänen vaimonsa ikäänkuin syytti häntä, ja nähdessäni alituisen
rahantarpeen kannustavan häntä työhön, päätin mustasukkaisena hänen
työlleen ja levottomana hänen yhtämittaisista Parisin-retkistään
ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin, ja nämä toimenpiteet ovat
alentaneet minua omissa silmissänikin niin, että en voi niistä edes
sinulle kertoa. Kolme päivää sitten sain tietää, että Gaston aina
Parisissa käydessään menee erääseen Ville-Lévèque-kadun varrella
sijaitsevaan taloon, jossa hänen rakkaussuhdettaan suojellaan Parisin
oloihin nähden aivan harvinaisella vaiteliaisuudella. Portinvartija,
joka ei ole erittäin puhelias, ei sanonut juuri mitään, mutta sen
verran kuitenkin, että kuulemani sai minut vallan epätoivon partaalle.
Silloin päätin uhrata elämäni ja ottaa selvän kaikesta. Lähdin
Parisiin ja vuokrasin itselleni huoneuston vastapäätä sitä taloa,
jossa Gastonin on tapana käydä ja niinpä sain omin silmin nähdä hänen
ratsastavan sen pihalle. Oh, pian sainkin tietää tuon hirveän totuuden
koko kamaluudessaan. Tuo englannitar, joka näyttää olevan siinä
kolmenkymmenenkuuden korvissa, nimittää itseään rouva Gastoniksi. Tämä
havainto oli minulle kuolin-isku. No niin, olen nähnyt hänen menevän
Tuileries'n puistoon kahden lapsen kanssa!... Oh, rakas ystävä, kahden
lapsen kanssa, jotka ovat ilmieläviä jäljennöksiä Gastonista. Niin
silmiinpistävän sopimaton yhdennäköisyys on suorastaan yllättävä!...
Ja miten somia nuo lapset ovat! He ovat ylellisen komeasti puetut,
niinkuin englantilaisten on tapana. Hän on lahjoittanut Gastonille
lapsia, siinä selitys kaikkeen. Tuo englannitar on aivan kuin joku
kreikkalainen kuvapatsas, joka on astunut alas jalustaltaan; hän on
valkea ja kylmä kuin marmori, hän liikkuu juhlallisesti niinkuin
ainakin onnellinen äiti; hän on kaunis, se täytyy myöntää, mutta hänen
kauneutensa on raskas kuin sotalaiva. Hänessä ei ole mitään ylhäistä
eikä hienostunutta; varmastikaan hän ei ole _lady_, vaan jonkun
vuokratilallisen tytär, jonkun etäisen kreivikunnan kyläpahaisesta
kotoisin tai sitten jonkun köyhän papin yhdestoista tytär. Palasin
Parisista murtuneena, kuolemaa tehden. Kotimatkalla tuhannet ajatukset
ahdistivat minua kuin syvyyden henget. Olisiko tuo nainen todellakin
naimisissa? Tunsiko Gaston hänet jo ennen kuin hän meni naimisiin
minun kanssani? Tai olisiko hän ollut jonkun rikkaan miehen
rakastajattarena, joka on hyljännyt hänet, ja Gaston sitten äkkiä on
saanut hänet ristiksi itselleen? Olen laatinut lukemattomia
olettamuksia, ikäänkuin olisi tarvis minkäänlaisia olettamuksia, kun
näkee lapset. Seuraavana päivänä palasin takaisin Parisin ja annoin
niin runsaasti juomarahaa talon portinvahdille, että hän kysymykseeni:
-- "Onko rouva Gaston laillisesti naimisissa?" vastasi: -- "On kyllä,
_neitiseni_."
15 p:nä heinäkuuta.