kunnollisin päällysmies, tunnollisin edustaja, mitä ikinä voi
ajatella; jota vastoin pikku Renéstäni tulee maailman rohkein,
taitavin ja samalla kavalin merimies. Tuolla pikku veitikalla on
teräksinen tahto; hän saa aina kaikki, mitä hän tahtoo, hän osaa
käyttää tuhansia koukkuja päästäkseen päämääräänsä ja jos ei tuhatta
tepsi, keksii hän vielä tuhatensimäisen. Sensijaan että rakas
Armandini levollisesti mukautuu asiain menoon tutkistellen niiden
syitä ja vaikuttimia, niin Renéni riehuu, ponnistaa, keksii, tekee
laskelmia ja löytää lopuksi jonkun heikon liitoksen; jos hän saa
siihen vain veitsenteränkään työnnetyksi, mahduttaa hän siitä sisälle
pian myös omat pikku vaununsa. Mitä Naïsiin tulee, niin on hän siinä
määrin itseni kaltainen, että en näe mitään eroa hänen ja itseni
välillä. Ah, rakkaani, kuinka on hauskaa laitella somaksi tuota
rakasta pikku tyttöä; minä palmikoin ja kiharoin hänen tukkaansa ja
punon heleimmät rakkauden-unelmani hänen kutreihinsa; tahdon nähdä
hänet onnellisena, saakoon hän sen, joka häntä rakastaa ja jota hän
rakastaa. Oi, Jumalani! Somistellessani häntä, sitoessani viheriäisiä
nauhoja hänen hiuksiinsa ja pujotellessani puolikenkiä hänen pieniin
suloisiin jalkoihinsa vihlaisee sydäntäni usein eräs ajatus, joka
vilahtaa aivoissani ja joka melkein lyö minut tainnoksiin. Voiko
kukaan määrätä tyttärensä kohtaloa! Kentiespä hän lahjoittaa
rakkautensa arvottomalle, tai kentiespä hän ei koskaan saa
vastarakkautta siltä, jota hän rakastaa. Usein katsellessani häntä
nousevat kyyneleet silmiini. Luopua tuollaisesta suloisesta olennosta,
tuollaisesta kukkasesta, ruususta, joka on kasvanut helmastamme
niinkuin nuppu ruusupensaasta ja antaa se miehelle, joka ryöstää
meiltä kaikki! Kolmeen vuoteen et ole kirjoittanut minulle noita
kolmea sanaa: minä olen onnellinen. Olet kääntänyt ajatukseni
avioliittonäytelmään, joka on jotakin kauheaa äidille, joka on niin
suuressa määrin äiti kuin minä. Hyvästi; en tiedä, miksi kirjoitan
sinulle, sillä sinä et ole ansainnut ystävyyttäni. Oi, vastaa minulle,
rakas Louiseni!
LII.
ROUVA GASTON ROUVA DE L'ESTORADELLE.
Huvimajassa.
Kolme vuotta kestänyt vaitioloni on ärsyttänyt uteliaisuuttasi, ja
sinä kysyt, minkätähden en ole kirjoittanut sinulle, rakas Renée'ni.
Mutta näetkös, ei löydy mitään sanoja, ei mitään kieltä ilmaisemaan
onneani; sieluillamme on kylliksi voimaa kantaa sitä, siinä kaikki
parilla sanalla sanottuna! Meidän ei tarvitse tehdä pienintä
ponnistusta ollaksemme onnellisia, me ymmärrämme toisemme kaikessa.
Kolmen vuoden aikana ei ole pienintä soraääntä ollut tässä
yhteissäveleessä, ei pienintä eroavaisuutta tunne-ilmaisuissamme, ei
pienintä erimielisyyttä tahtomisessamme. Sanalla sanoen, kultaseni,
näissä tuhannessa päivässä ei ole ollut ainoatakaan, joka ei olisi
kantanut jotakin erikoista hedelmää, ei hetkeäkään, jota ei
mielikuvitus olisi huumauksellaan sähköittänyt. Olemme vakuutettuja ei
ainoastaan siitä, ettei elämämme koskaan ole käyvä yksitoikkoiseksi,
vaan myös siitä, ettei siihen ehkä koskaan voi mahtua koko rakkautemme
runous, joka on yhtä rikas ja vaihtelevainen kuin luonto itse. Ei, ei
minkäänlaista pettymystä! Me pidämme toisistamme nyt vieläkin enemmän
kuin ensimäisenä päivänä ja joka hetki keksimme uusia syitä rakastaa
toisiamme. Me päätämme joka ilta, ollessamme kävelyllä päivällisen
jälkeen, lähteä Parisiin katsomaan maailmaa, aivan kuin muut sanovat:
me lähdemme ihailemaan Sveitsiä.
"Hyvänen aika!" huudahtaa Gaston, "siellä laitetaan sellaista ja
sellaista bulevardia, _la Madeleine_ on valmis. Täytyyhän toki käydä
sitä katsomassa."
Mitä vielä! Seuraavana aamuna virumme vuoteessa pitkään ja syömme
aamiaista huoneessamme, kello tulee kaksitoista, on kuuma ilma,
lepäilemme hiukan; sitten hän pyytää, että antaisin hänen katsella
itseäni, ja hän katselee minua aivan kuin olisin taulu; hän syventyy,
unohtuu tähän katselmukseen, joka kyllä, kuten arvaat, on
molemminpuolista. Silloin saamme molemmat kyyneleet silmiimme,
ajattelemme ääretöntä onneamme ja vapisemme. Olen yhä edelleenkin
hänen rakastajattarensa, joka merkitsee sitä, että annan sellaisen
kuvan itsestäni ikäänkuin minua rakastettaisiin enemmän kuin mitä minä
rakastan. Tämä on suloista petosta. Meille naisille on niin miehistä
nähdä tunteen voittavan himon, nähdä kauniin hallitsijamme pysähtyvän
juuri sille rajalle, mihin me toivomme hänen jäävän. Olet pyytänyt
minun kuvailemaan sinulle, millainen hän on; mutta, rakas Renée, on
mahdotonta piirtää rakastamansa miehen muotokuvaa; ei voi olla
rehellinen. Meidän täytyy myöntää suoraan näin meidän kesken puhuen
eräs omituinen ja surullinen totuus, joka on seurauksena tavoistamme:
maailman miehen ja rakastetun miehen välillä on äärettömän suuri ero,
se on niin suuri, että toinen ei missään suhteessa edes muistuta
toista. Samalta mieheltä, joka sirokäytöksisen tanssijan tavoin osaa
ottaa erittäin rakastettavan asenteen kuiskiakseen meille rakkauden
sanoja lieden ääressä, voi puuttua kokonaan kaikki se salainen
miellyttäväisyys, jota nainen kaipaa. Päinvastoin voi mies, joka on
ruma, vailla tapoja ja jota musta vaatetus ei pue, kätkeä ulkokuorensa
alle rakastajan, joka oivaltaa rakkauden sielukkuuden eikä tee itseään
naurettavaksi sellaisissakaan tilanteissa, joissa me huolimatta
kaikista ulkonaisista eduistamme voimme epäonnistua.
Miehessä sulautuu salaperäisellä tavalla yhteen se, mitä hän näyttää
olevan, ja se, mitä hän todellisuudessa on. Löytää mies, jolla
avioelämään eristäytyneenä on se synnynnäinen miellyttäväisyys, jota
ei voi itselleen hankkia, jonka antiikin kuvanveistäjät ovat
esilleloihtineet patsaittensa autuaissa ja siveissä avioliitoissa, tuo
antautumisen raikas viattomuus, joka on vanhoissa runoelmissa ja joka
alastomuudessaankin tuntuu verhoavan sielun, mies, joka toteuttaa koko
tuon ihanteen, joka piilee meissä itsessämme ja kuuluu sopusointujen
maailmaan ja joka on epäilemättä kaiken olevaisuuden elähdyttäjä,
lyhyesti, tuo suuri kysymys, joka kaikkia naisia heidän
mielikuvitteluissaan askarruttaa, saa Gastonissa elävän ratkaisunsa!
Ah, rakas ystävä! En tiennyt, mitä rakkaus, nuoruus, sielukkaisuus ja
kauneus toisiinsa yhtyneinä merkitsevät. Gastonissani ei ole mitään
pingoitettua, hänen miellyttäväisyytensä on vaistomaista, se ilmenee
luonnollisesti ja vaivattomasti. Kun vaellamme kahden metsässä, hänen
kätensä kiertäessä vyötäisiäni, omani levätessä hänen olallaan ja
hänen vartalonsa tukiessa minua, koskettavat päämme toisiaan ja me
astumme tasaisin askelin, niin yhteenkuuluvina ja hiljaa, että
vastaantulijat voisivat luulla näkevänsä yhden ainoan olennon
Homeroksen kuolemattomien henkilöiden tavoin liikkuvan käytävien
hiekalla. Välistä teemme pitkiä kävelymatkoja ohimenneestä sateesta
vielä kosteitten lehvien alla, kun illan tullen ruohon vihreys
vesihelmissä kimaltelee, sanomatta sanaakaan, vain kuunnellen
putoavien pisaroiden hiljaista ääntä, nauttien punaisista
värisoinnuista, joita laskeva aurinko valaa puiden latvoihin ja
harmaisiin runkoihin. Silloin kohoavat ajatuksemme taivaalle kuin
äänetön, epämääräinen rukous, kuin anteeksipyyntö onnemme puolesta.
Väliin huudahdamme aivan yht'aikaa, kun satumme katsahtamaan jonkun
äkkinäisen käänteen tekevän puistokäytävän päähän ja näemme siitä
eteemme aukeavan ihanat kaukonäyt. Jospa tietäisit, mikä sulous ja
syvyys on tämän pyhän luonnon keskellä vaihdetussa melkein pelokkaassa
suudelmassa!... Voisi luulla, että Jumala on luonut meidät juuri täten
palvelemaan häntä. Ja me palaamme kotiin yhä enemmän toisiimme
ihastuneina. Tällainen kahden puolison välinen rakkaus olisi loukkaus
Parisin seuramaailman tapoja vastaan, sentähden täytyy siihen antautua
rakastavaisten tavoin metsän helmassa.
Gaston on, rakas ystävä, keskikokoinen, joka on tunnusmerkillistä
kaikille tarmokkaille miehille; hän ei ole lihava eikä laiha, vaan
hyvin kaunisvartaloinen; hänen jäsenensä ovat soreasti pyöristyneet ja
hänen liikkeensä ovat notkeat ja norjat; hän hyppää ojan yli keveästi
kuin hirvi. Oli hän sitten missä asennossa tahansa, on hänen
olemuksessaan aina vaistomainen tasapaino, joka on harvinaista aatteen
ja ajatuksen miehillä. Vaikkakin hän on ruskeaverinen, on hänellä
kuitenkin hyvin valkea hipiä. Hänen tukkansa on musta kuin kivihiili
ja muodostaa väkevän vastakohdan hänen otsansa ja kaulansa himmeän
karvaalle värille. Hän on antanut viiksiensä ja piikkiparran kasvaa,
mutta poski- ja leukaparran olen määrännyt pois; ne ovat tulleet niin
tavallisiksi. Hänen pyhä köyhyytensä on varjellut häntä kaikelta siltä
turmelukselta, joka yleensä tahraa nuorukaisia. Hänellä on hyvät
hampaat ja rautainen terveys. Hänen eloisa katseensa vaikuttaa minuun
magneettisella voimalla, se leimahtaa ja välkähtää kuin salama hänen
sielunsa ryöpähtäessä. Niinkuin kaikki voimakkaat ja hyväpäiset miehet
on hänkin luonteeltaan erinomaisen tasainen, joka ominaisuus varmasti
hämmästyttäisi sinua, niinkuin se on hämmästyttänyt minuakin.
Olen kuullut useiden naisten tunnustuksia, jotka ovat uskoneet minulle
salaisia surujaan; mutta tuollaista tahdon vaihtelevaisuutta,
tuollaista levottomuutta, joka on tunnusmerkillistä miehille, jotka
ovat tyytymättömiä itseensä, jotka eivät tahdo eivätkä voi vanheta,
jotka alati soimaavat itseään nuoruutensa tyhmyyksistä, joiden
suonissa on myrkkyä, joiden katse aina on surullinen, jotka ovat
torailevia peittääkseen epäluottamustaan, jotka myöntävät meille
tunnin rauhan vain epämiellyttävien aamujen hinnalla ja jotka kostavat
meille oman epärakastettavuutensa sekä salassa vihaavat kauneuttamme,
ei mitään näistä suruista tunne nuoruus; ne kuuluvat vain onnettomaan
avioliittoon. Oi, rakas ystävä, naita Athenaïs ainoastaan nuorelle
miehelle. Jospa tietäisit, kuinka minä voin nauttia tuosta alituisesta
hymystä, joka vaihdellen heijastaa hienoa ja herkkää ymmärtämystä.
Tuosta puhuvasta hymystä, joka suupieliin kätkee rakkauden ajatuksia,
mykkiä kiitollisuuden ilmauksia ja joka luo ikäänkuin sillan menneiden
ja nykyisten riemujen välille! Ei mikään jää meiltä unohduksiin.
Mitättömimmätkin pikkuseikat olemme tehneet onnestamme osallisiksi:
koko luonto on meistä kuin elävä olento, kaikki puhuu meille näissä
hurmaavissa metsissä. Vanha sammaltanut tammi portinvahdin majan luona
tien varrella muistuttaa meille siitä, kuinka me kerran väsyneinä
istuuduimme sen siimekseen ja kuinka Gaston siinä selitti minulle
jalkaimme juuressa olevia sammaleita, kertoi minulle niiden historian
ja kuinka me sitten näistä sammaleista johduimme tieteisiin, kävimme
kaikki ne läpi rientäen henkemme siivillä aina maailman loppuun asti.
Meidän sieluissamme on jotakin niin veljellistä, että melkein luulen,
että ne ovat saman teoksen eri painoksia. Huomaat, että olen käynyt
kirjalliseksi. Meillä on molemmilla tapa tai kyky katsoa jokaista
asiaa koko laajuudessaan, tehdä siitä tarkat huomiot ja tämä olioiden
puhtaan sisäisen tarkoituksen keksiminen ja paljastaminen toisillemme
on meille aina uutena ilon lähteenä. Olemme tulleet siihen, että
pidämme tätä henkistä yhteis-ymmärrystäkin jonkinlaisena keskinäisen
rakkauden todistuksena; jos se joskus särkyisi, olisi se meille samaa
kuin muissa avioliitoissa uskottomuus.
Vaikkakin elämäni täten on täynnä huvituksia, on se samalla myös hyvin
työteliäs. Tiedä ensinnäkin, rakkaani, että Louise-Armande-Marie de
Chaulieu siivoaa itse huoneensa. En voisi koskaan suostua siihen, että
joku palkattu apulainen, joku vieras vaimo tai tyttö saisi tutustua
huoneeni salaisuuksiin. Pyhä hartauteni ulottuu pienimpiin
pikkukapineihin asti, jotka ovat rakkauden suitsutukselleni
tarpeellisia. Se ei ole mustasukkaisuutta, vaan itsekunnioitusta.
Järjestän huoneeni niin huolellisesti kuin ainoastaan nuori rakastunut
nainen voi ympäristöään vaalia. Olen aivan turhantarkka niinkuin joku
vanhapiika. Pukukammioni onkin siksi ihastuttava budoari, eikä mikään
romukoppi. Olen ottanut huomioon kaiken ja kaikki on paikoillaan.
Herrani ja hallitsijani voi astua sinne sisään minä hetkenä hyvänsä,
ilman että pienin epämieltymyksen, hämmästyksen tai pettymyksen tunne
pääsee hänen katsettaan sumentamaan; kukat, hajuvesituoksut, sirous ja
aistikkaisuus, kaikki on siellä omiaan hurmaamaan aisteja ja silmiä.
Aamulla anivarhain vielä hänen nukkuessaan nousen jo, ilman että hän
siitä tietää, ja hiivin tuohon pukukammioon, jossa äitini kokemuksen
opastamana poistan unen jäljet kasvoiltani kylmillä vesihuuhteluilla.
Sillä nukkuessamme iho, joka ei saa tarpeeksi kiihoitusta, toimii
huonosti, lämpenee, verhoutuu ikäänkuin jonkinlaiseen sumuun,
ikäänkuin erikoiseen ilmakehään. Vettä pursuava sieni tekee naisen
raikkaaksi kuin nuoren tytön. Siinä ehkä vedestä kohoavan Venuksen
tarun selitys. Vesi antaa hipiälleni aamuruskon suloisen heleyden;
sitten suin tukkani, pirskoitan hyväntuoksuisia aineita hiuksiini ja
tämän huolellisen aamuvalmistuksen jälkeen hiivin takaisin kuin
käärme, jotta hallitsijani herätessään näkisi minut säteilevänä kuin
kevätpäivä. Hän on ihastuksissaan siitä vasta puhjenneen kukan
raikkaudesta, joka minusta uhoaa, voimatta lähemmin selittää miksi.
Myöhemmin kuuluu päiväpukeutumiseni kamarineitsyen tehtäviin ja se
tapahtuu erikoisessa pukeutumissalongissa. Kuten voit arvata, pukeudun
myös erikoisesti yötä varten. Täten siis pukeudun herraa puolisoani
varten kolme tai neljä kertaa vuorokaudessa; mutta tämä, rakkaani,
muistuttaa eräitä toisia muinaisajan myyttejä.
Meillä on myöskin työmme. Kukkamme, ansarimme ja puumme ovat erityisen
huolenpitomme alaisia. Me olemme aivan täydellä todella
kasvientutkijoita ja rakastamme intohimoisesti kukkia; Huvimaja on
aivan kokonaan kukkien peitossa. Nurmimattomme ovat aina viheriäisiä,
pensas-aitamme ovat yhtä huolellisesti hoidettuja kuin konsanaan
kaikkein rikkaimman pankkiirin puutarhoissa. Ei mikään olekaan niin
kaunis kuin meidän puistomme. Me olemme äärettömästi ihastuneita
hedelmiin, ja me vaalimme hellästi persikkojamme, taimilavojamme,
säleistöjamme ja kuontalon muotoon leikattuja puitamme. Mutta sen
varalta, että nämä maalaistehtävät eivät riittäisi tyydyttämään
ihaillun puolisoni henkistä puolta, olen neuvonut häntä täällä
yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa valmistamaan lopulliseen kuntoonsa
muutamia niistä näytelmäkappaleista, joita hän aloitteli kurjuutensa
päivinä ja jotka todellakin ovat kauniita. Tällainen kirjallinen työ
on ainoa, jonka voi jättää lepäämään ja sitten jälleen ottaa käsille,
sillä siihen tarvitaan pitkäaikaista ajatustyötä, eikä se sentään
vaadi sellaista sorvailua kuin tyyli. Kaksinpuhelua ei voi kirjoittaa
milloin tahansa, siihen tarvitaan herätteitä, yhteenvetoja,
mieleenjuohtumia, joita mielikuvitus puhkoo ilmoille niinkuin kasvit
kukkia ja joita helpommin saa niitä odottamalla kuin niitä etsimällä.
Minusta tuollainen ajatusten metsästäminen on hauskaa, se sopii
minulle. Minä olen Gastonin työapulainen enkä siis luovu hänestä
koskaan, en edes silloin, kun hän retkeilee mielikuvituksen aavoilla
kentillä. Arvaatko nyt, miten kulutan talvi-illat? Meitä on niin
helppo palvella ja palvelijamme ovat niin erinomaisia, että koko
avioliittomme aikana ei meidän ole tarvinnut sanoa heille ainoatakaan
moitteen sanaa, ei antaa ainoata huomautusta. Kun heiltä on kyselty
meistä, ovat he olleet kyllin nokkelia keksiäkseen harhaan vieviä
vastauksia; he ovat uskotelleet ihmisille, että me olemme heidän
matkoilla olevan isäntäväkensä seuraneiti ja sihteeri; ollen varmoja
siitä, ettei heiltä koskaan kielletä mitään, eivät he koskaan mene
ulos pyytämättä lupaa; sitäpaitsi ovat he onnellisia, ja he näkevät ja
ymmärtävät, ettei heidän asemansa muuksi muutukaan muuten kuin
mahdollisesti heidän omien vikojensa vuoksi. Ylijäämän hedelmistä ja
vihanneksista annamme me puutarhurin myydä. Karjakko, joka hoitaa
maitotalouttamme, menettelee samoin maidon, kerman ja tuoreen voin
kanssa. Ainoastaan kaikkein kauneimmat luonnontuotteet pidämme itse.
Palveluskuntamme on hyvin tyytyväinen voitto-osuuteensa ja me olemme
vallan ihastuneita tähän yltäkylläisyyteen, jollaista ei millään
varoilla voida tai osata hankkia tuossa hirvittävässä Parisissa, jossa
kauniit persikat maksavat sadan frangin koron kappale. Kaikella tällä,
rakas ystävä, on eräs tarkoitus: minä tahdon olla Gastonin koko
maailma; maailma on hupainen, miehelläni ei sentähden saa olla ikävä
tässä yksinäisyydessä. Luulin jo silloin olevani mustasukkainen, kun
minua rakastettiin ja kun annoin rakastaa itseäni; mutta nyt tunnen
todella rakastavan naisen mustasukkaisuutta, sanalla sanoen, oikeaa
mustasukkaisuutta. Senpätähden jokainen katse, jossa vain vainuankin
välinpitämättömyyttä, saa minut värisemään. Aina vähän väliä sanon
itselleni: Jos hän ei enää rakastaisikaan minua?... ja puistatukset
käyvät läpi ruumiini. Oi, hänen edessään olen aivan kuin kristityn
sielu Jumalansa edessä.
Voi, oma Renéeni, minulla ei edelleenkään ole lapsia! Se hetki on
epäilemättä vielä tuleva, jolloin tarvitaan isän- ja äidintunteita
tämän lymypaikan elähyttämiseksi; jolloin me haluaisimme molemmat
nähdä pieniä hameita ja mekkoja, ruskeita tai vaaleita päitä
vilahtelevan ja juoksentelevan läpi noiden pensas-aitojen ja noilla
kukkaisilla poluilla. Oi millaisia luonnottomia hirviöitä ovatkaan
kukat, jotka eivät kanna hedelmää! Sinun kauniin perheesi muisto
pistää sydämeeni. Minun elämäni on supistunut, jota vastoin sinun on
avartunut, säteillyt ulospäin. Rakkaus on syvästi itsekästä, jota
vastoin äitiys pyrkii monistamaan tunteitamme. Tunsin syvästi tämän
erilaisuuden lukiessani sinun hyvää, hellää kirjettäsi. Onnesi herätti
kateuttani, kun näin sinun elävän kolmessa sydämessä! Niin, sinä olet
onnellinen: sinä olet viisaasti täyttänyt yhteiskunnallisen elämän
lait, jota vastoin minä olen kaiken ulkopuolella. Ainoastaan lapset,
jotka rakastavat ja joita itse rakastaa, voivat lohduttaa naista hänen
kauneutensa kadotessa. Olen kohta kolmenkymmenen vuotias ja tällä
ijällä alkaa naisen sielussa hirvittävä valitus. Joskin vielä olen
kaunis, näen kuitenkin jo naisellisen elämän rajat; ja mitä minusta
sitten tulee? Kun minä olen neljänkymmenen vuotias, ei _hän_ ole vielä
niin vanha, _hän_ on vielä silloin nuori, ja minä olen vanha. Tämän
ajatuksen kalvaessa sydäntäni saatan maata tuntikausia hänen
jaloissaan ja vannottaa häntä, että hän heti, kun hän vain tuntee
rakkautensa minua kohtaan vähenevän, sanoisi sen minulle. Mutta hän on
lapsi, hän vannoo, ikäänkuin hänen rakkaudellaan ei koskaan olisi
mitään loppua, ja hän on niin kaunis, että... sinä ymmärrät, minä
uskon häntä. Hyvästi, armas enkeli. Vierähtäneekö jälleen vuosia,
ennenkuin taas kirjoitamme toisillemme? Onni on yksitoikkoinen
ilmaisumuodoissaan; siitä syystäköhän tämän vaikeuden huomioon ottaen
Dante rakastavien sielujen mielestä on vielä suurempi _Paratiisissaan_
kuin _Helvetissään_! Minä en ole mikään Dante, olen ainoastaan
ystäväsi enkä tahdo ikävystyttää sinua. Mutta sinä, sinä voit kyllä
kirjoittaa minulle, sillä sinulla on lapsissasi vaihteleva ja yhä
kasvava onni, jota vastoin minun... Älkäämme puhuko enää siitä,
lähetän sinulle tuhat hellää suudelmaa.
LIII.
ROUVA DE L'ESTORADELTA ROUVA GASTONILLE.
Rakkahin Louise, olen yhä uudestaan ja uudestaan lukenut kirjeesi ja
mitä enemmän siihen syvennyn, sitä enemmän vie silmissäni lapsi
sinussa voiton naisesta; sinä et ole muuttunut, unohdat, mitä olen
sanonut sinulle tuhatta kertaa: rakkauden on yhteiskunta-elämä
varastanut luonnontilalta; se on niin ohimenevää laatua luonnossa,
että yhteiskunnankaan apukeinot eivät voi muuttaa sen alkeellisinta
luonnetta; mutta kaikki jalot sielut koettavat tehdä miehen tuosta
lapsesta; mutta silloin rakkaudesta tulee, omien sanojesi mukaan,
luonnoton hirviö. Yhteiskunta, kultaseni, on tahtonut olla
hedelmällinen. Asettamalla kestävät tunteet luonnon hetkellisen
hurmauksen sijaan on se luonut suurimman inhimillisen laitoksen, mikä
on olemassa: perheen, tuon ikuisen yhteiskuntaperustan. Se on tälle
luonnolleen uhrannut niin miehen kuin naisen, sillä, älkäämme erehtykö
tässä suhteessa, perheen isä antaa toimeliaisuutensa, voimansa, kaikki
etunsa vaimolleen. Eikö juuri nainen saa nauttia kaikista hänen
uhrauksensa tuloksista? Eikö ylellisyys, rikkaus ole melkein
yksinomaan häntä varten? Hänen hallussaan on kodin kunnia ja komeus,
sen viihtyisyys ja kukoistus. Oi, enkelini, taaskin otat elämän aivan
väärältä kannalta. Olla ihailun esineenä voi kelvata nuorten tyttöjen
keväthaaveilun aiheeksi, mutta se ei ole laisinkaan paikallaan
naiselle, joka on puoliso ja äiti. Ehkäpä kyllä tyydyttää naisen
turhamaisuutta tietää, että hän voi tehdä itsensä ihailluksi. Mutta
jos tahdot olla puoliso ja äiti, niin palaa Parisiin. Salli minun
vielä kerran toistaa, että sinä menet perikatoon onnen vuoksi,
niinkuin toiset menevät perikatoon onnettomuuden vuoksi. Sellaiset
asiat, jotka eivät väsytä, niinkuin hiljaisuus, leipä, ilma, ovat
moitteettomia, sentähden että ne eivät maistu miltään; jota vastoin
hyvältä maistuvat asiat, jotka kiihoittavat halujamme, lopuksi
kyllästyttävät. Kuule minua, lapseni! Vaikkakin minua nyt rakastaisi
mies, jota kohtaan minussa heräisi samanlainen rakkaus kuin mitä sinä
tunnet Gastonia kohtaan, niin pysyisin uskollisena rakkaille
velvollisuuksilleni ja suloiselle perheelleni. Äitiys, enkelini, on
naisen sydämelle yksinkertainen, luonnollinen, hedelmääkantava,
pohjaton voima, se kuuluu elämän suuriin alkuvoimiin. Muistan, että
eräänä päivänä neljätoista vuotta sitten keksin uhrautuvaisen
alttiuden ja tartuin siihen kiinni niinkuin haaksirikkoinen tarrautuu
laivansa mastoon epätoivoissaan; mutta kun nyt muistelen koko mennyttä
elämääni, niin valitsisin vieläkin tämän saman tunteen elämäni
ohjeeksi, sillä se on sittenkin varmin ja hedelmällisin kaikista.
Sinun elämäsi esimerkki, joka perustuu julmalle, vaikkakin sydämen
runouden verhoon peitetylle itsekkäisyydelle, on vain vahvistanut
minua tässä päätöksessä. En enää koskaan ole tämän jälkeen puhuva
sinulle mitään näistä asioista, mutta tämän viimeisen kerran täytyi
minun vielä sanoa se sinulle huomattuani, että onnesi kestää
pahimmankin koetuksen.