Gastonille ja huomannut hänenkin olevan rakastuneemman kuin
milloinkaan; hän on niin nuori. Parikymmentä kertaa noustessamme olin
vähällä kysyä häneltä: -- "Sinä siis rakastat minua enemmän kuin tuota
toista Ville-Lévèque-kadun varrella?" Mutta en tohdi selittää edes
itsellenikään, miksi en sitä kuitenkaan tee. -- "Sinä pidät paljon
lapsista?" kysyin häneltä. -- "Pidän", vastasi hän, "mutta me saamme
niitä vielä!" -- "Miten?" -- "Olen kysynyt neuvoa kaikkein
taitavimmilta lääkäreiltä ja kaikki ovat kehoittaneet minua lähtemään
parin kuukauden ajaksi matkalle." -- "Gaston", sanoin minä hänelle,
"jos olisin voinut rakastaa poissaolevaa, olisin hautautunut
luostariin loppuiäkseni." Hän rupesi nauramaan ja minulle, rakkaani,
merkitsi tuo sana matka kuolemaa. Oh, mieluummin heittäydyn ulos
ikkunasta kuin annan vierittää itseni alas portaita askel askeleelta
vielä tarrautuen kiinni.
Jää hyvästi, enkelini, olen valmistanut itselleni suloisen, hienon,
mutta varman kuoleman. Eilen kirjoitin testamenttini, nyt voit tulla
minua katsomaan, kielto on peruutettu. Riennä vastaanottamaan
viimeiset jäähyväiseni. Kuolemani samoinkuin elämänikin on kantava
hienostuksen ja siron kauneuden leimaa: kuolen täydessä
kukoistuksessani, kerta kaikkiaan.
Jää hyvästi, rakas sisar, jonka ystävyys minua kohtaan ei milloinkaan
ole ilmennyt vastenmielisyytenä, ei vuoksen ja luoteen vaihteluna,
vaan joka aina kirkkaan kuutamon tavoin on hyväillyt sydäntäni; meidän
suhteemme on säästynyt rakkauden rajuilta purkauksilta ja myös sen
myrkylliseltä katkeruudelta. Sinä olet osannut ottaa elämän oikealta
kannalta. Jää hyvästi.
LV.
KREIVITÄR DE L'ESTORADE ROUVA GASTONILLE.
16 p:nä heinäkuuta.
Rakas Louise!
Lähetän tämän kirjeen erikoisen lähetin kautta, jotta se ehtisi
sinulle jo ennenkuin itse saavun Huvimajalle. Rauhoitu! Sinun
viimeiset sanasi tuntuivat minusta niin mielettömiltä, että minä
katsoin tällaisissa olosuhteissa olevan syytä kertoa kaikki Louis'lle:
olihan kysymyksessä pelastaa sinut omalta itseltäsi. Jos meidän kuten
sinunkin on täytynyt käyttää hirmuisia keinoja, niin ovat ne ainakin
johtaneet niin onnelliseen tulokseen, että uskon kaikesta huolimatta
saavuttavani hyväksymisesi.
Gaston on enkeli! Kuule siis, miten on asian oikea laita: hänen
veljensä Louis Gaston kuoli Kalkuttassa, jossa hän oli erään
kauppayhtiön palveluksessa, juuri kun hänen piti palata Ranskaan
naineena miehenä, rikkaana, ja onnellisena. Erään englantilaisen
kauppiaan lesken kautta oli hän päässyt loistavaan varallisuuteen.
Kymmenen vuoden ahertamisen jälkeen, johon hän oli alistunut vain
voidakseen hankkia toimeentulon apua veljelleen, jota hän jumaloi,
mutta jolle hän ei kirjeissään koskaan puhunut kärsimistään
vastoinkäymisistä, jotta ei murhetuttaisi tätä, joutui hän tuon
tunnetun Halmerin vararikon uhriksi. Leski menetti kaiken
omaisuutensa. Isku oli niin ankara, että Louis Gaston kokonaan kadotti
tasapainonsa. Hänen heikontuneet sielunvoimansa valmistivat
sairaudelle tilaa hänen ruumiissaankin, ja tauti mursi hänet
lopullisesti Bengalissa, jonne hän oli lähtenyt muuttaakseen rahaksi
viimeiset tähteet vaimo-raukkansa omaisuudesta. Tuo kultainen kapteeni
oli juuri sijoittanut eräälle pankkiirille veljelleen lähetettäväksi
ensimäisen maksuerän siitä kolmensadantuhannen frangin pääomasta,
jonka hän aikoi tälle varata, mutta tämä pankkiirikin joutui kärsimään
kauppahuone Halmerin vararikosta ja se teki lopun heidän viimeisistä
mahdollisuuksistaan. Louis Gastonin leski, tuo kaunis nainen, jota
sinä luulet kilpailijattareksesi, on Parisissa kahden lapsensa kanssa,
jotka ovat veljenlapsiasi, ja kokonaan ilman rahaa. Äidin jalokivet
riittivät tuskin perheen paluumatkaan takaisin Europaan. Louis
Gastonin pankkiirille antamat tiedonannot auttoivat leskeä löytämään
miehensä entisen asunnon. Kun sinun Gastonisi taaskin oli kadonnut
ihmisten kuuluvilta kenellekään ilmoittamatta minne, kehoitettiin
rouva Gastonia menemään d'Arthezin luo, ainoan, joka mahdollisesti
saattoi antaa jonkinlaisia tietoja Marie Gastonista. D'Arthez huolehti
sitäkin auliimmin tuon nuoren naisen ensimäisistä tarpeista, kun Louis
Gaston neljä vuotta sitten mennessään naimisiin juuri tuolta
kuuluisalta kirjailijalta kuulusteli veljeään, jonka hän tiesi tämän
ystäväksi. Kapteeni oli silloin kysynyt d'Arthezilta neuvoa, miten tuo
rahasumma varmimmin olisi toimitettava Marie Gastonille. D'Arthez oli
vastannut, että Marie Gaston oli tullut rikkaaksi menemällä
avioliittoon paroonitar de Macumer'n kanssa. Kauneus, tuo heidän
äitinsä ihana perintö, oli niin Intiassa kuin Parisissakin pelastanut
molemmat veljekset onnettomuudesta. Eikö tämä ole liikuttava tarina?
D'Arthez kirjoitti luonnollisesti miehellesi ja ilmoitti siitä
vaikeasta asemasta, missä hänen kälynsä ja veljenlapsensa nyt olivat,
samalla kuin hän kertoi niistä auliista tarkoitusperistä, joita Intian
Gastonilla oli ollut Parisin Gastonin suhteen, vaikkakin sattuma
sitten oli tehnyt ne tyhjäksi. Sinun rakas Gastonisi riensi tietysti,
kuten voit ymmärtääkin, suin päin Parisiin. Siinä selitys hänen
ensimäiseen retkeensä. Viiden vuoden aikana oli hän säästänyt kokoon
viisikymmentätuhatta frangia niistä tuloista, jotka sinä olit
pakoittanut hänet ottamaan vastaan; tuhatkaksisataa frangia korkoa
tuottavan pääoman sijoitti hän molempien veljen poikainsa nimelle;
sitten antoi hän sisustaa sen huoneuston, jossa kälysi asuu, sekä
lupasi antaa hänelle kolmetuhatta frangia joka kuukausi. Siinä on
selitys hänen teatterityöhönsä ja siihen iloon, jota hän tunsi
ensimäisen kappaleensa suuresta menestyksestä.
Rouva Gaston ei siis laisinkaan ole sinun kilpailijattaresi ja hän
kantaa nimeään täydellä oikeudella. Gaston, joka on jalo ja
hienotunteinen mies, on salannut tämän yksin sinultakin peläten
liika-anteliaisuuttasi. Puolisosi ei nimittäin ollenkaan pidä omanaan
sitä, minkä sinä olet antanut hänelle. D'Arthez on lukenut minulle sen
kirjeen, jonka Gaston kirjoitti hänelle pyytäessään häntä
avioliittonne todistajaksi. Marie Gaston sanoo tuossa kirjeessä, että
hänen onnensa olisi täydellinen, ellei hänellä olisi ollut velkoja,
jotka sinä olet maksanut, ja jos hän myös itse olisi ollut rikas.
Koskematon sielu ei voi olla tuntematta sellaisia tunteita; ne ovat
tai niitä ei ole; ja kun ne kerran ovat olemassa, täytyy ymmärtää,
miten herkkää tunnollisuutta ne todistavat ja mistä ne johtuvat.
Asianlaita on nimittäin se, että Gaston on kaikessa hiljaisuudessa
tahtonut hankkia veljensä leskelle kunnollisen toimeentulon, kun tämä
nainenkin oli lähettänyt omaisuudestaan hänelle satatuhatta frangia.
Hän on kaunis, hänellä on hieno käytös ja sydäntä, mutta häneltä
puuttuu sielukkaisuutta. Tämä nainen on äiti; siitä arvaat, että
kiinnyin häneen heti, kun tapasin hänet ja näin hänet toinen lapsi
sylissään, toinen vierellään hienosti puettuna kuin jonkun lordin
_baby_. Kaikki lasten vuoksi! on kirjoitettuna koko hänen
olemukseensa. Sensijaan siis että epäilisit jumaloitua Gastoniasi, on
sinulla vain uusia syitä rakastaa häntä! Olen nähnyt hänet; hän on
yksi kaikkein oivallisimpia ja komeimpia nuoria miehiä koko Parisissa.
Niin, rakas lapsi, nähdessäni hänet ymmärsin kyllä, että nainen voi
tulla aivan hulluksi häneen: hänen ulkomuotonsa heijastaa hänen
sieluaan. Sinun sijassasi ottaisin minä sekä lesken että hänen
molemmat lapsensa Huvimajaan ja rakennuttaisin heille oman sievän
asumuksen ja pitäisin lapset ominani! Rauhoitu siis ja valmista sinä
vuorostasi tällainen yllätys Gastonille.
LVI.
ROUVA GASTONILTA KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
Ah, armahin ystävä, kuule siis tuo peloittava, kohtalokas, säälimätön
totuus, jonka tuo tyhmyri La Fayette sinkosi herralleen kuninkaalle:
"liian myöhäistä!" Oi elämääni! Oi, ihanaa elämääni! Mitkä lääkekeinot
voisivatkaan antaa sen minulle takaisin! Kuolema on merkinnyt minut.
Ah, enkö ole ollutkin elämäni kaiken vain naisellinen virvatuli,
hetken loisteltuaan sammumaan tuomittu! Silmäni ovat enää vain kaksi
kyynelpuroa ja... voin ainoastaan itkeä, kun en ole hänen lähellään.
Minä pakenen häntä ja hän etsii minua. Epätoivoni on kokonaan sisäistä
laatua. Dante on helvetistään unohtanut pois minun rangaistukseni.
Tule näkemään kuolemaani!
LVII.
KREIVITÄR DE L'ESTORADELTA KREIVI DE L'ESTORADELLE.
Huvimaja, 7 p:nä elokuuta.
Ystäväni!
Ota mukaasi lapset ja matkusta Provenceen ilman minua; minä jään
Louisen luokse, jolla on enää vain muutama päivä elettävänään: olen
velkaa tämän hänelle ja hänen miehelleen, jonka luulen tulevan surusta
mielipuoleksi.
Saatuani ne rivit, jotka sinäkin tunnet, riensin heti lääkärit
mukanani kiireimmän kautta Ville-d'Avray'hen, enkä senjälkeen ole
luopunut tuon suloisen olennon viereltä, enkä ole myöskään voinut
kirjoittaa, sillä tämä on jo neljästoista yö, jonka vietän hänen
vuoteensa ääressä.
Tullessani tapasin hänet yhdessä Gastonin kanssa, kauniina, somana ja
hymyilevän onnellisin kasvoin. Mikä ylevä valhe! Nuo molemmat lapset
ovat selittäytyneet toisilleen. Hetkisen annoin minä samoin kuin
Gastonkin tämän rohkean mielenlujuuden pettää itseäni; mutta Louise
kuiskasi minulle: -- "Täytyy hiukan pettää häntä, minä teen par'aikaa
kuolemaa." Jääkylmä väristys kävi ruumiini läpi, kun tunsin, miten
hänen kätensä oli polttavan kuuma, ja kun näin korkean punan hehkuvan
hänen poskillaan. Olin mielissäni siitä, että olin ollut niin viisas,
että olin jättänyt, jotta en säikähdyttäisi ketään, lääkärit metsään
kävelemään ja odottamaan kutsua.
"Jätä meidät", sanoi hän Gastonille. "Kahdella naisella, jotka eivät
ole nähneet toisiaan kuuteen vuoteen, on paljon salaisuuksia
toisilleen uskottavana ja Renée'llä on varmaankin yhtä ja toista
kahdenkeskeistä sanottavaa minulle."
Kun olimme jääneet kahden, heittäytyi hän syliini eikä voinut pidättää
kyyneleitään.
"Mitä on tapahtunut?" sanoin minä. "Olen kaikkien mahdollisuuksien
varalta tuonut mukanani Hotel-Dieu'n ensimäisen kirurgin ja ensimäisen
lääkärin ja lisäksi Bianchonin; heitä on kokonaista neljä kappaletta."
"Oi! Jos he vielä aikovat pelastaa minut, niin saavat kiirehtiä!"
huudahti hän. "Sama tunne, joka ajoi minut kuolemaan, saa minut nyt
kurkoittamaan kohti elämää."
"Mitä olet tehnyt?"
"Olen saattanut itseni viimeiselle keuhkotaudin asteelle muutamassa
päivässä."
"Miten?"
"Yöllä ensin hiostutin itseni ja sitten riensin lammelle ja istuuduin
kasteiseen ruohoon. Gaston luulee, että olen vain vähän kylmettynyt,
mutta minä kuolen."
"Lähetä hänet pois Parisiin, niin haen itse lääkärit", sanoin minä ja
kiiruhdin kuin mieletön takaisin sille paikalle, johon olin jättänyt
heidät.
Ah, ystäväni, lääkärintutkimuksen jälkeen ei kukaan näistä oppineista
antanut minulle edes pienintä toivon kipinää; he ovat kaikki sitä
mieltä, että Louise on kuoleva syyslehtien varistessa. -- Tuon rakkaan
olennon ruumiinrakennus on omituisella tavalla palvellut hänen
tarkoitusperiään; hänellä oli taipumusta siihen tautiin, joka hänessä
nyt on puhjennut esiin; hän olisi voinut elää vielä kauankin, mutta
muutamassa päivässä on hän saattanut itsensä aivan auttamattomaan
tilaan. En voi kertoa, mitä tunsin, kun kuulin lääkärien tarkoin
perustellun tuomion. Sinä tiedät, että aina olen elänyt yhtä paljon
Louisea kuin itseäni varten. Olin niin murtunut, etten voinut edes
saattaa noita julmia lääkäreitä ulos ovesta. Kyynelissä kylpien vietin
ties kuinka kauan tuskaisten ajatusteni parissa. Taivaallinen ääni
herätti minut vihdoin lamaannuksestani sanoilla: -- "No niin, minä
olen tuomittu." Sen sanoi Louise laskien kätensä olalleni. Hän
pakoitti minut nousemaan ja seuraamaan itseään pikku salonkiin.
"Älä jätä minua", pyysi hän rukoilevin katsein, "en tahdo nähdä
epätoivoa ympärilläni; tahdon ennen kaikkea salata kaikki _häneltä_,
minulla on kyllä voimaa siihen. Olen täynnä tarmoa ja nuoruutta ja
tahdon kuolla pystypäin. Omasta puolestani en surkuttele itseäni;
kuolen juuri niin, kuten usein olen toivonut: kolmenkymmenen
vuotiaana, nuorena, kauniina, ja olen kokonaan oma itseni. Mitä häneen
taaskin tulee, niin olisin tehnyt hänet onnettomaksi, sen huomaan nyt.
Olen tarttunut oman rakkauteni verkkoon, niinkuin hirvi, joka kuristaa
itsensä, kärsimättömänä siitä, että on antanut vangita itsensä; meistä
kahdesta olen minä hirvi... ja villi hirvi lisäksi. Aiheeton
mustasukkaisuuteni on jo koskenut hänen sydämeensä ja tuottanut
hänelle kärsimystä. Sinä päivänä, jolloin minun epäluuloni
olisi otettu vastaan välinpitämättömyydellä, joka on kaiken
mustasukkaisuuden lopullinen palkka, niin... silloin olisin kuollut.
Olen tehnyt tilini selväksi maailman kanssa. On olemassa sellaisiakin
olentoja, jotka ovat suorittaneet maailmassa kuudenkymmenen vuoden
kokemukset, vaikkakin he itse asiassa ovat eläneet siinä vain parin
vuoden ajan, minä näytän vain kolmenkymmenen vuotiaalta, mutta itse
asiassa olen jo elänyt kuusikymmentä rakkauden vuotta. Sekä minulle
itselleni että hänelle on tämä ratkaisu siis onnellinen. Meidän
molempien laita on sitä vastoin toinen; sinä kadotat sisaren, joka
rakastaa sinua, ja sellainen menetys on korvaamaton. Sinä, ja
ainoastaan sinä, saat todella itkeä kuolemaani... Minun kuolemani",
jatkoi hän sitten pitkän vaitiolon jälkeen, jolloin näin hänet
ainoastaan kyynelteni hunnun läpi, "antaa kaikille julman opetuksen.
Rakas pikku kureliivi-tohtorini oli oikeassa: avioliiton ei tule
perustua intohimolle, ei edes rakkaudelle. Sinun elämäsi on kaunis,
olet kulkenut tietäsi eteenpäin ja ruvennut päivä päivältä yhä enemmän
ja enemmän rakastamaan Louis'ta; jota vastoin aviollinen yhdyselämä,
joka alkaa suurella rakkauden intohimolla, ajaa välttämättä purtensa
karille. Minulta se ensin riisti pois mitä jaloimman ja alttiimman
miehen, nyt riistää se vielä minulta maailman miellyttävimmän ja
runollisimman puolison. Olen kuitenkin tullut tuntemaan sekä sielun
että ruumiin ihanat ihanteet. Felipessä vallitsi sielu ruumista ja
ikäänkuin hahmosteli sen uudelleen, Gastonissa kilpailevat sydän,
nerous ja kauneus. Kuolen jumaloituna ja rakastettuna, mitä voisin
parempaa toivoa?... Sopia Jumalan kanssa, jonka olen kenties
laiminlyönyt, mutta jota nyt kaikesta sydämestäni rukoilen, että hän
rakkaudessaan kerran jälleen antaisi minulle nämä molemmat enkelit
taivaaseen! Ilman heitä olisi paratiisi minulle autio. Olisin muille
murheellinen esimerkki, ellen olisi poikkeus. On mahdotonta kohdata
useampia sellaisia miehiä kuin Felipe tai Gaston, ja sentähden käykin
yhteiskunnan laki tässä suhteessa yksiin luonnon lain kanssa. Niin,
nainen on heikko olento, jonka, silloin kun hän menee naimisiin, on
kokonaan alistettava tahtonsa miehen tahdon alle, mies sitävastoin on
velkapää vastapainoksi uhraamaan hänelle itsekkäisyytensä. Ne kapinat
ja kyyneleet, jotka meidän sukupuolemme viime aikoina niin suurella
melskeellä on aiheuttanut, ovat typeryyksiä, jotka osoittavat, että
hyvin olemme ansainneet sen lapsinimityksen, jonka filosofit ovat
meille antaneet."
Tähän tapaan jatkoi hän puhettaan tuolla lempeällä äänellään, jonka
sinäkin tunnet, ilmituoden mitä hienoimmassa muodossa mitä järkevimpiä
asioita maailmassa, kunnes Gaston palasi tuoden mukanaan Parisista
kälynsä, hänen molemmat lapsensa ja heidän englantilaisen
hoitajattarensa, jotka kaikki Louise oli pyytänyt häntä tuomaan.
"Kas tässä siis ovat minun kauniit pyövelini", sanoi hän saadessaan
nähdä veljenpoikansa. "Kuinka olisi ollut mahdollista välttää
erehdystä? Miten he ovat setänsä näköisiä!"
Hän on ollut kuin hyvyys itse vanhempaa rouva Gastonia kohtaan, jota
hän pyysi olemaan Huvimajassa kuin kotonaan, ja hän hoiteli emännän
osaa tuolla Chaulieuille ominaisella, ylhäisen miellyttävällä tavalla,
jossa ei kukaan voi vetää hänelle vertoja.
Kirjoitin heti herttua ja herttuatar de Chaulieulle, herttua de
Rhétorélle ja herttua de Lenoncourt Chaulieulle, samoin Madeleinelle.
Siinä tein viisaasti. Seuraavana päivänä ei Louise edellisen päivän
rasitusten uuvuttamana voinut enää mennä ulos; hän ei jaksanut edes
nousta vuoteestaankaan ennenkuin vasta päivälliseksi. Madeleine de
Lenoncourt, Louisen molemmat veljet ja hänen äitinsä saapuivat
illalla. Se kylmyys, jonka hänen uusi avioliittonsa oli aiheuttanut
hänen ja hänen perheensä välillä, oli kadonnut. Tästä illasta lähtien
tulevat Louisen molemmat veljet ja isä hevosella joka aamu Parisista
häntä tervehtimään ja nuo molemmat herttuattaret viettävät kaikki
illat Huvimajassa. Kuolema lähentää ihmisiä toisiinsa, samalla kuin se
painaa alas ja vaientaa kaikki pikkumaiset intohimot. Louise on ihanan
ylevä suloudessaan, viisaudessaan, sielukkaisuudessaan ja
hellätunteisuudessaan. Viimeiseen hengenvetoon asti säilyttää hänen
lumoava olemuksensa tuon sille ominaisen kaunoaistin, josta hän on
niin kuuluisa, ja hän jakaa meille yhäkin noita samoja henkensä
aarteita, jotka aikoinaan tekivät hänet Parisin kuningattareksi.
"Tahdon olla kaunis arkussanikin", sanoi hän hymyillen siten kuin hän
ainoastaan voi, kun hänen täytyi jäädä vuoteeseen sammuakseen hiljaa
pois, ja neljätoista päivää on hän nyt täten riutunut.
Hänen huoneessaan ei ole pienintä merkkiä sairaudesta, kaikki rohdot
ja voimistavat nesteet, koko lääkehoidollinen kalusto on kätketty
piiloon.
"Enkö kuolekin kauniisti?" sanoi hän Sèvres'in kirkkoherralle, jolle
hän ripitti itsensä.
Otamme kaikki ahneesti vaarin hänen sanoistaan. Gaston, jota niin
suuri levottomuus ja niin monet kamalat tiedonannot ovat koetelleet,
ei ole vailla rohkeutta, mutta hän on saanut kovan iskun, en
hämmästelisi yhtään, jos hän aivan luonnollisesti seuraisi vaimoaan.
Eilen sanoi hän minulle, kun kävelimme lammen rannalla: -- "Minun
täytyy olla isän sijassa noille molemmille lapsille..." Ja hän
viittasi kälyynsä, joka käveli hänen veljenlapsiensa kanssa. "Mutta
vaikk'en aiokaan tehdä mitään luopuakseni tästä maailmasta, luvatkaa
minulle kuitenkin olla toinen äiti heille ja saada miehenne ottamaan
vastaan julkinen holhooja-asema, jonka yhdessä kälyni kanssa olen
uskova hänelle." Tämän sanoi hän ilman pienintä juhlallisuutta,
niinkuin ihminen, joka tuntee olevansa kadotettu. Hänen kasvonsa
vastaavat hymyilyllä Louisen hymyilyyn, mutta minä olen ainoa, joka en
anna sen pettää itseäni. Hän kehittää yhtä paljon rakkautta kuin
Louisekin. Louise on tahtonut nähdä kummipoikansa; mutta olenpa
melkein tyytyväinen siitä, että hän on Provencessa; muuten olisi hän
rajattomalla anteliaisuudellaan häntä kohtaan saattanut minut aivan
hämilleni.
25 p:nä elokuuta (hänen syntymäpäivänään).
Eilen illalla houraili Louise vähän aikaa, mutta se oli todellakin
siron kaunista hourailua, joka osoittaa, että sielukkaat ihmiset eivät
kadota päätään samalla tavoin kuin jokapäiväiset arki-ihmiset ja
tyhmyrit. Hän lauloi sammuvalla äänellä muutamia italialaisia lauluja
_Puritanista, Somnambulasta_ ja _Mosésta_. Me seisoimme vuoteen
ääressä äänettöminä ja meillä oli kaikilla, yksinpä hänen veljellään
Rhétoréllakin, kyyneleet silmissä, oli nimittäin ilmeistä, että hänen
sielunsa täten pakeni. Hän ei nähnyt meitä enää! Kuitenkin viipyi koko
hänen olemuksensa sulo vielä tässä heikossa ja taivaallisen ihanassa
laulussa. Yöllä alkoi kuolinkamppailu. Tulin hänen luokseen kello
seitsemän aamulla auttaakseni häntä hiukan nousemaan, hän oli saanut
jälleen vähän voimia ja tahtoi istuutua ikkunan ääreen sekä pyysi
saada Gastonin käden... Tällä tavoin, ystäväni, jätti suloisin enkeli,
mikä koskaan tämän maan päällä on ollut, meille ainoastaan maallisen
tomuverhonsa. Kun hän edellisenä iltana -- Gastonin tietämättä -- sai
viimeisen voitelun, sill'aikaa kun Gaston hiukan vahvisti itseään
unella, pyysi hän minua lukemaan itselleen _De profundista_ ranskaksi,
jota hän tahtoi kuunnella istuessaan siinä, katsellen tuota ihanaa
luontoa, jonka hän itse oli luonut. Hän toisti ajatuksissaan eilen
lukemani sanat ja puristi miehensä kättä. Gaston oli nimittäin
polvillaan toisella puolen hänen lepotuoliaan.
26 p:nä elokuuta.
Sydämeni on murtunut. Olen juuri nähnyt hänet käärinliinoissaan, hän
on tullut kalpeaksi ja hänen ihollaan on sinerviä vivahduksia. Oi,
tahdon nähdä lapseni, lapseni! Tule vastaani lapsien kanssa!
Parisissa 1840.