edestakaisin liikehtimiseeni? Näetkö nyt, missä kaikki nuo kauniit
tavarat, jotka on luultu myydyiksi, oikeastaan ovat? Käsitätkö
omaisuuteni uudelleen sijoittamisen syyn? Rakas ystävä, rakastaminen
on kuin suuri liikkeen hoito ja sillä, joka tahtoo sydämensä pohjasta
rakastaa, ei saa olla mitään muuta huolta. Raha ei enää ole tuottava
minulle mitään harmia, olen laittanut elämän mahdollisimman keveäksi;
olen kerta kaikkiaan jo suorittanut perheenäidin tehtävät, jotta minun
ei enää vast'edes tarvitse sitä tehdä muuta kuin niinä kymmenenä
minuuttina, jotka joka aamu varaan vanhalle hovimestarilleni
Philippelle. Olen myös tyystin tarkannut elämää ja sen vaarallisia
vaiheita; kuolema antoi minulle kerran julmia opetuksia ja minä tahdon
käyttää hyväkseni niitä. Ainoa toimeni on oleva miellyttää ja rakastaa
_häntä_ ja luoda vaihtelua tähän jokapäiväisten ihmisten mielestä niin
yksitoikkoiseen olotilaan.
Gaston ei vielä tiedä mitään. Minun pyynnöstäni on hän niinkuin
minäkin kirjoituttanut itsensä Ville d'Avrayhin; huomenna matkustamme
Huvimajalle. Elämämme siellä ei tule kalliiksi, mutta jos sanoisin
sinulle, minkä verran olen arvioinut puvustoani varten, niin
huudahtaisit, syystä kylläkin: "Hän on hullu!" Tahdon koristautua
häntä varten joka päivä, niinkuin muut naiset koristautuvat
maailmaa varten. Puvustoni maalla tulee vuosittain maksamaan
kaksikymmentäneljätuhatta frangia ja päiväpuvut eivät kuulu kaikista
kalleimpiin. Hän kyllä voi pukeutua puseroon, jos tahtoo! Älä
kuitenkaan luule, että aion tehdä elämämme jonkinlaiseksi
kaksintaisteluksi ja käyttää kaiken keksimiskykyni rakkauden
säilyttämis-keksintöihin: en vain tahdo, että minulla olisi jostakin
itseäni soimattavaa, siinä kaikki. Vielä kolmetoista vuotta on minulla
aikaa olla kaunis, ja minä tahdon, että minä tuon kolmannentoista
vuoden viimeisenä päivänä olen hänelle rakkaampi kuin päivää jälkeen
salaisten häitteni. Tällä kertaa tahdon olla aina nöyrä, aina
kiitollinen, enkä koskaan pisteliäs; tahdon nyt olla palvelija, koska
juuri valtiatar-asema ensimäisellä kerralla syöksi minut onneni
kukkuloilta.
Oi, Renée, jos Gaston minun laillani todellakin on käsittänyt tuon
äärettömän rakkauden, niin olen vakuutettu siitä, että aina tulemme
olemaan onnellisia. Luonto on hyvin kaunis Huvimajan ympärillä, metsät
ovat hurmaavia. Joka askeleella on vastassa mitä raikkaimmat maisemat,
näköalat lehdoissa hivelevät silmää ja sielua ja herättävät suloisia
ajatuksia. Nämä metsät huokuvat sulaa rakkautta. Ne merkitsevät
muutakin kuin pelkkää puuvarastoa. Ylihuomenna olen oleva rouva
Gaston. Jumalani, kysyn itseltäni, onko oikein kristillistä rakastaa
ihmistä siten kuin minä häntä. -- "Kaikki on laillisessa
järjestyksessä", sanoi minulle meidän asiamiehemme, joka on yksi
todistajista ja joka, kun hän lopulta huomasi, mikä oli
omaisuus-sopimuksen tarkoitus, huudahti: -- "Tämän kautta menetän
hyvän liiketuttavan." Sinä, kaunis hirveni, en uskalla enää sanoa
rakkahin, sillä varmaan vastaisit: -- "Tämän kautta kadotan minä
sisaren."
Enkelini, osota tämän jälkeen kirjeesi rouva Gastonille, poste
restante, Versailles! Sieltä haetaan joka päivä postimme. En tahdo,
että tulemme paikkakunnalla tunnetuiksi. Kaikki tarpeemme otamme
Parisista. Täten toivon voivani elää suloista, salaperäistä elämää.
Vuoden päiviin, tätä asuntoa kuntoon pantaessa, ei siellä ole käynyt
kukaan ja se ostettiin niiden levottomuuksien aikana, jotka seurasivat
heinäkuun vallankumousta. Ainoa, joka on näyttäytynyt näillä seuduin,
on arkkitehtimme; täällä tunnetaan ainoastaan hänet, ja hän taaskaan
ei enää ole palaava. Hyvästi! Kirjoittaessani tämän sanan sinulle,
tunnen sydämessäni yhtä paljon surua kuin iloa: luulen, että kaipaan
sinua yhtäpaljon kuin rakastan Gastonia!
XLIX.
MARIE GASTON DANIEL D'ARTHEZILLE.
Lokakuulla 1833.
Rakas Daniel.
Tarvitsen kaksi todistajaa häätilaisuuteeni; pyydän teitä sentähden
saapumaan luokseni huomenillalla ystävämme, tuon hyvän ja suuren
Joseph Brideaun kanssa. Hänellä, josta on tuleva vaimoni, on aikomus
elää kaukana erillään maailmasta ja täysin tuntemattomana; hän on
aavistanut rakkaimmat toivomukseni! Te ette ole aikaisemmin saanut
tietää mitään rakkaudestani, te, joka olette ollut elämäni köyhyyden
ja kurjuuden lieventäjä; mutta kuten ymmärtänette, on tämän asian
ehdoton salassa pito ollut välttämätön. Siinä myös syy, miksi me
vuoden päiviin niin harvoin olemme tavanneet toisiamme. Päivää jälkeen
naimisiin menoni eroamme jälleen pitkäksi aikaa. Teidän sielunne,
Daniel, on kyllä kykenevä ymmärtämään minua; ystävyys on säilyvä ilman
ystävääkin. Kentiespä myös joskus tarvitsen teitä; mutta kodissani en
kuitenkaan ota teitä vastaan. Myöskin tässä suhteessa on _hän_
noudattanut minun toivomuksiani. Hän on minun tähteni uhrannut sen
ystävyyssuhteenkin, joka on hänen ja erään hänen lapsuudenystävänsä
välillä, joka on hänelle kuin todellinen sisar; minun on puolestani
täytynyt uhrata hänelle oma ystäväni. Huomaatte varmaankin jo tästä,
mitä nyt olen kertonut, että kysymyksessä ei ole tavallinen intohimo,
vaan ehjä, täydellinen, jumalallinen rakkaus, joka on perustettu
kahden toisiaan lähellä olevan, ja toisiinsa täten sitoutuvan olennon
sielujen sukulaisuudelle.
Minun onneni on puhdas, ääretön; mutta kun maailmaa kerran hallitsee
sellainen salainen laki, joka kieltää meitä omistamasta täydellistä,
sekoittumatonta onnea, niin on minun sieluni pohjalla eräs ajatus,
joka vaivaa ainoastaan minua ja jota hän ei tunne ja jonka kätkenkin
sen salaisimpaan sopukkaan. Alituisessa puutteessani autoitte te minua
siksi usein, että hyvin tiedätte, miten tuskallisessa asemassa olin.
Mistä sain voimaa elää, kun toivo niin usein petti minut? Teidän
elämäntaistelustanne, ystäväni, ammensin lohtua, teiltä sain
hienotunteista avustusta. No niin, rakas ystävä, hän on maksanut minun
musertavan suuret velkani. Hän on rikas ja minä en omista mitään.
Kuinka usein olenkaan laiskuuden puuskinani ajatellut: Jospa joku
rikas nainen huolisi minusta! Mutta nyt! Todellisuuden edessä ovat tuo
huoleton nuoruuden pila ja nuo onnettomuuden-aikaiset, syyntakeettomat
suunnittelut kaikki kadonneet. Tunnen itseni nöyryytetyksi, vaikka
olenkin varma hänen sielunsa aateluudesta. Tunnen itseni
nöyryytetyksi, vaikka tiedän, että juuri tämä nöyryytykseni todistaa
rakkauttani, lyhyesti sanoen, hän on nähnyt, että en ole karttanut
tätä alennustilaa. Tässä suhteessa olen minä pikemmin suojatti kuin
suojelija. Uskon teille tämän suruni. Lukuunottamatta tätä ainoata
kohtaa täyttyvät toiveeni, rakas Daniel, joka suhteessa. Olen löytänyt
tahrattoman kauneuden, nuhteettoman hyvyyden. Sanalla sanoen, morsian
on, kuten sanotaan, liian kaunis; hänen hellyytensä on henkevää, hän
osaa suloillaan ja viehätyksellään luoda rakkauteen vaihtelua, hän on
tietorikas ja ymmärtää kaikki; hän on soma, vaalea, hento ja pehmeä,
niin että voisi luulla, että Rafael ja Rubens ovat lyöneet tuumansa
tukkoon luodakseen naisen! En luule, että koskaan olisin voinut
rakastaa ruskeaa naista yhtä paljon kuin vaaleaa; ruskeaveriköt ovat
minusta aina tuntuneet epäonnistuneilta pojilta. Hän on leski, hänellä
ei ole ollut lapsia, hän on kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha.
Vaikkakin hän luonteeltaan on vilkas, hilpeä, uupumaton, viihtyy hän
myös hyvin surumielisissä tunnelmissa. Nämä erinomaiset lahjat eivät
myöskään sulje pois arvokkaisuutta tai mielen ylevyyttä: hän on kaikin
puolin syvää kunnioitusta herättävä. Vaikkakin hän kuuluu kaikkein
korkeimman ja pinttyneimmän ylimystön vanhimpiin sukuihin, rakastaa
hän minua niin suuresti, ettei hän kiinnitä huomiota onnettomaan
sukuperääni. Meidän salainen rakkautemme on jo kestänyt kauan; me
olemme kokeilleet toistemme kanssa; me olemme molemmat yhtä
mustasukkaisia; ajatuksemme risteilevät kuin saman ukkosen salamat.
Molemmat rakastamme me ensimäistä kertaa, ja tämä ihana lemmenkevät
riemuineen suo meille kaiken, mitä suinkin olemme voineet kuvitella
hymyilevintä, suloisinta ja syvintä. Tunne on tuhlaten lahjoittanut
meille kukkiaan. Jokainen päivämme on ollut onnesta täyteläinen ja
erottuamme olemme kirjoittaneet toisillemme runoja. Ei koskaan ole
edes pälkähtänyt päähäni himmentää tätä säteilevää ensikevättä millään
himoitsevalla ajatuksella, vaikkakin sieluni on ollut ainaisessa
käymistilassa. Hän oli leski ja vapaa; hän on erinomaisen hyvin
ymmärtänyt, mikä syvä arvonanto häntä kohtaan on piillyt tässä
itsehillinnässä; usein nousivat liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä.
Huomaat siis kaikesta, rakas Daniel, että on kysymys todellakin
korkealla tasolla olevasta olennosta. Emme ole edes vaihtaneet
ensimäistä rakkauden-suudelmaa; olemme molemmat peljänneet
heikkouttamme.
"Meillä on kummallakin", sanoi hän kerran minulle, "onnettomuus
omallatunnollamme." "Ja mikä olisi teillä!" "Avioliittoni", vastasi
hän.
Teille, joka olette suuri ihminen ja joka itse rakastatte yhtä tuon
saman aateliston kaikkein harvinaisimmista ja erinomaisimmista
naisista, jonka piiristä minäkin löysin Armandeni, teille riittänee
varmasti jo tämä yksi ainoa sana tuon sielun avaimeksi ja samalla
valkaisemaan sitä onnea, joka odottaa
ystäväänne
Marie Gastonia.
L.
ROUVA DE L'ESTORADE ROUVA DE MACUMER'LLE.
Vai niin, Louise, siis kaikkien niiden salaisten onnettomuuksien
jälkeen, joita sinulle tuotti vastattu, onnellinen rakkaus itse
avioliiton helmassa, tahdot nyt vielä elää kahden kesken
yksinäisyydessä aviopuolison kanssa! Surmattuasi ensin yhden ottamalla
liiaksi osaa suuren maailman elämään, tahdot nyt vetäytyä syrjään
nielaistaksesi toisen! Millaisia uusia tuskia taas täten valmistatkaan
itsellesi! Mutta päättäen siitä tavasta, millä olet käynyt asiaan
käsiksi, näen, että sitä ei voi enää auttaa. Jotta joku mies
todellakin on saanut sinut voittamaan vastenmielisyytesi toista
avioliittoa vastaan, niin mahtaa hänellä olla enkelin sielu ja
taivaallinen sydän; sinut täytyy siis taas jättää harhakuviesi
valtaan; mutta oletko siis unohtanut, mitä itse sanoit nuorista
miehistä; että heidän tiensä on kaikkien käynyt alhaisten
läpikulkupaikkojen kautta ja että he kaikki ovat kadottaneet
viattomuutensa mitä inhottavimmissa pesissä? Kuka on muuttunut,
sinäkö, vaiko he? Olet hyvin onnellinen, kun vielä voit uskoa onneen:
minulla ei ole sydäntä soimata sinua, vaikkakin hellyyteni sinua
kohtaan vaistomaisesti pyrkii minua varoittamaan sinua tästä
avioliitosta. Niin, satakertaisesti on totta, että luonto ja
yhteiskunta yhteisvoimin pyrkivät hävittämään täydellistä onnea maan
päältä, sentähden että se on vastoin luonnon ja yhteiskunnan lakia,
sentähden että taivas mahdollisesti on kateellinen oikeuksiensa
puolesta. Sanalla sanoen, ystävyystunteeni aavistaa jotakin
onnettomuutta, jota en millään voi selittää, en tiedä, mistä se on
tuleva, enkä, kuka sen on aiheuttava; mutta, rakkaani, tuo ääretön ja
rajaton onni on varmaankin musertava sinut. On paljon vaikeampaa
kantaa äärimmäistä iloa kuin raskainta surua? En sano mitään pahaa
hänestä; sinä rakastat häntä, ja luultavasti en minä ole häntä koskaan
nähnyt; mutta toivottavasti jonakin päivänä, jolloin sinulla ei ole
muuta tekemistä, piirrät minulle jonkinlaisen muotokuvan tuosta
kauniista ja harvinaisesta eläimestä.
Kuten näet, otan omalta kohdaltani asian iloisesti, sillä olen varma
siitä, että kuherruskuukauden jälkeen te molemmat yhteisestä
sopimuksesta tulette elämään ja olemaan samalla tavalla kuin kaikki
muutkin ihmiset. Jonakin päivänä parin vuoden kuluttua kun yhdessä
kävelemme tuota tietä pitkin, sanot minulle: -- "Kas tuossa on
Huvimaja, josta minun ei pitänyt koskaan luopua!" Ja sinä naurat
iloista nauruasi ja näytät kauniita hampaitasi. En ole vielä virkkanut
mitään Louis'lle, olisimme vain houkutelleet hänet nauramaan. Ilmoitan
hänelle sitten vain aivan yksinkertaisesti, että olet mennyt naimisiin
ja että haluat pitää avioliittosi salassa. Valitettavasti et nyt
tarvitse sisarta etkä äitiä morsiusvuoteesi valmistamiseen. Meillä on
nyt lokakuu; rohkeana naisena aloitat talvella. Ellei olisi
avioliitosta kysymys, sanoisin, että otat härkää kiinni sarvista. No,
oli miten hyvänsä, minussa on sinulla aina oleva mitä vaiteliain ja
ymmärtäväisin ystävä. Afrikan salaperäinen keskus on niellyt monta
matkustajaa ja minusta tuntuu kuin sinä tunteen valtakunnassa
uskaltaisit nyt juuri samanlaiselle retkeilylle, jolla niin monta
tutkijaa on hukkunut saaden surmansa neekerien kädestä tai uupuen
erämaan hiekkaan. Sinun erämaasi on kahden peninkulman päässä
Parisista ja sentähden voinkin iloisesti sanoa sinulle: Onnellista
matkaa! Palaat pian luoksemme jälleen.
LI.
KREIVITÄR DE L'ESTORADE ROUVA MARIE GASTONILLE.
1837.
Miten on laitasi, rakas ystävä? Kolmen vuoden vaitiolon jälkeen on
Renée'llä jo lupa olla levoton Louisesta. Tuollaista on siis rakkaus!
Se tuhoaa ja tekee tyhjäksi ystävyyden, niin suuren kuin meidän.
Tunnusta toki, että vaikka rakastankin lapsiani enemmän vielä kuin
mitä sinä rakastat Gastoniasi, niin on äidintunteessa kuitenkin
jotakin rajatonta ja avaraa, joka ei ollenkaan pienennä toisia
kiintymyksen tunteita ja joka sallii naisen edelleenkin pysyä
vilpittömänä ja uskollisena ystävänä. Kaipaan kirjeitäsi ja suloisia
ja lempeitä kasvojasi. Saan tyytyä nyt vain omiin otaksumiini sinusta,
oi Louise!
Mitä meihin tulee, niin tahdon kertoa kaikesta mahdollisimman
seikkaperäisesti.
Lukiessani uudestaan sinun lähinnä viimeistä kirjettäsi, keksin siinä
muutamia katkeria sanoja valtiollisesta asemastamme. Ivasit meitä
siitä, että olimme pitäneet valtiovarain toimituskunnan päällikön
viran, samoin kreivin arvonimen, jotka molemmat olimme saaneet Kaarle
X:n suosiosta; mutta saatoinko mitenkään neljänkymmenentuhannen livren
koroilla, joista kolmekymmentä menee sukukartanoon, kunnollisesti
varustaa Athenaïsia ja tuota pikku kerjäläistä Renétä? Eikö meidän
ollut pakko elää virkatuloilla ja järkevästi säästää maatilojemme
tuottamia tuloja? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua olemme siten saaneet
kootuksi kuusisataatuhatta frangia, jotka tulevat tyttärelleni ja
Renélle, jonka olen määrännyt meriväkeen. Pikku poika-raukkani saa
siten kymmenentuhatta livreä korkoja ja ehkäpä voimme lahjoittaa
hänelle sitäpaitsi rahassa niin suuren summan, että hänen osansa tulee
yhtä suureksi kuin hänen sisarensakin. Sitten kun hänestä on tullut
laivastokapteeni, voi kerjäläinenkin mennä rikkaisiin naimisiin ja
saada yhteiskunnallisesti yhtä korkean arvoaseman kuin hänen
veljensäkin.
Nämä viisaat laskelmat ovat tehneet meidän perheellemme
välttämättömäksi mukautua uuteen asiaintilaan. Uuden hallitsijasuvun
edustaja on luonnollisesti nimittänyt Louis'n Ranskan pääriksi ja
kunnialegionan suur-upseeriksi. Siitä hetkestä alkaen, jolloin
l'Estorade teki valansa, on hänen täytynyt jättää kaikki puolinaisuus;
ja hän onkin sittemmin tehnyt suuria palveluksia kamarille. Hän on nyt
saavuttanut sellaisen aseman, että hän saa olla siinä rauhassa
elämänsä loppuun saakka. Hän on taitava raha-asioissa, hän on enemmän
miellyttävä esittelijä kuin varsinainen kaunopuhuja, mutta hänen
kykynsä riittää täydellisesti politiikkaamme. Hänen sukkeluuteensa ja
asiantuntemukseensa hallinnollisen järjestelyn ja varojen käytön
alalla pannaan suurta arvoa, ja kaikki puolueet pitävät häntä vallan
korvaamattomana. Voinpa kertoa sinulle senkin, että hänelle hiljattain
tarjottiin lähetystö, mutta että minä sain hänet siitä kieltäytymään.
Armand, joka nyt on kolmetoista-vuotias, ja Athenaïs, joka käy
yhtätoista, kasvatetaan molemmat Parisissa ja se sitoo minutkin tänne;
aionkin viipyä Parisissa siksi, kunnes pikku Renénikin, joka vasta
aloittelee koulun käyntiään, on lopettanut opintonsa.
Pysyäkseen uskollisena vanhemmalle haaralle ja palatakseen
maatilalleen ei saisi olla kolmea lasta kasvatettavana ja
holhottavana. Äiti, enkelini, ei saa olla mikään Decius, kaikista
vähimmän sellaisena aikana, jolloin Deciukset ovat harvinaisia.
Viidentoista vuoden kuluttua voi l'Estorade vetäytyä la Crampadeen
pulskan eläkkeen kanssa sijoitettuaan ensin Armandin valtiovarain
toimituskuntaan esittelijän virkaan. Mitä Renéhen tulee, niin
on hän meriväen uralla epäilemättä kehittyvä valtiomieheksi.
Seitsemän-vuotiaana tuo pikku poikanen on jo viekas ja älykäs kuin
vanha kardinaali.
Ah, Louise, minä olen onnellinen äiti! Lapsistani on minulla edelleen
varjotonta iloa.
_Senza brama, sicura ricchezza_.
Armand käy Henrik IV:n koulua. Olen lopultakin päättänyt valita
julkisen yhteiskasvatuksen voimatta silti erota Armandista, ja minä
olen tehnyt samoin kuin Orleansin herttua teki ennen kuin hän tuli tai
ehkäpä juuri tullakseen Ludvig Filipiksi. Joka aamu Lucas, tuo vanha
palvelijamme, jonka tunnet, vie Armandin kouluun opetuksen alkaessa ja
tuo hänet jälleen takaisin puoli viisi. Muuan vanha ja tottunut
kotiopettaja, joka asuu meillä, avustaa häntä työssä iltaisin ja
herättää hänet aamuisin samaan aikaan kuin muutkin koulun oppilaat
nousevat. Lucas vie hänelle pienen aamiaisen kello kaksitoista,
jolloin hänellä on väliaika. Täten siis näen hänet päivällisen aikaan
ja illalla ennen maata panoa ja aamuisin olen valvomassa hänen kouluun
menoaan. Armand on edelleenkin sama suloinen, sydämellinen ja
herttainen lapsi, josta sinä niin paljon pidät; hänen kotiopettajansa
on häneen tyytyväinen. Pikku Naïs on minun luonani ja tuo soma
perhonen heiluu lakkaamatta ympärilläni, mutta minä olen yhtä lapsekas
kuin hänkin. En ole jaksanut luopua noista rakkaiden lapsieni
suloisesta hyväilystä. Nyt voin rientää, milloin vain haluan, Armandin
vuoteen ääreen, katsella häntä, kun hän nukkuu, tai pyytää ja saada
suudelman tuolta enkeliltä, ja se on suorastaan elinehtoni.
Kuitenkin on tuolla lapsien kotona pitämisjärjestelmällä kyllä omat
hankaluutensa, olen jo kokenut sen. Yhteiskunta niinkuin luontokin on
kateellinen eikä salli koskaan lakejaan loukattavan; se ei siedä, että
sen taloutta järkytetään. Niinpä niissä perheissä, joissa lapset
pidetään kotona, ovat nämä liian alttiina elämän tulen vaaralle, he
näkevät sen intohimot, he tutkivat sen valheita. Kykenemättömiä kun he
vielä ovat ymmärtämään niitä vaikuttimia, jotka kulloinkin määräävät
täyskasvuisten ihmisten käyttäytymisen, alistavat he ulkonaisen elämän
omille tunteilleen ja intohimoilleen, sensijaan että he alistaisivat
omat tunteensa ja intohimon ulkonaiselle maailmanjärjestykselle. He
kiintyvät väärään kiiltoon, joka aina loistaa enemmän kuin oikea hyve,
sillä maailmasta näkyy ulospäin etenkin turha kuori ja valheelliset
muodot. Jos viidentoista vuotias lapsi jo liikkuu maailman-tuntijan
itseluottamuksella, niin on hän hirviö; kahdenkymmenenviiden vuotiaana
on hän silloin jo vanhus ja tämän varhaiskehityksensä vuoksi suhtautuu
hän huolettomasti perinpohjaisiin opintoihin, jotka kuitenkin ovat
kaiken todellisen ja vakavan kyvykkäisyyden perusta. Maailma on suuri
näyttelijä ja niinkuin näyttelijäkin se ottaa vastaan ja antaa
takaisin kaikki, mutta ei säilytä mitään. Jos äiti siis tahtoo
säilyttää lapsensa kotona, on hänen vakavasti päätettävä estää heitä
pääsemästä kosketuksiin maailman kanssa, hänellä täytyy olla voimaa
vastustaa lapsiensa halua ja omaansa, eikä näytellä heitä kenellekään.
Cornelian täytyi sulkea lukon taakse jalokivensä. Minä olen tekevä
samoin, sillä lapseni ovat koko minun elämäni.
Minä olen kolmenkymmenen vuotias ja päivän suurin helle on jo ohitse,
vaikein osa tiestä on kuljettu. Muutaman vuoden kuluttua olen oleva
vanha eukko, sentähden ammennan voimaa täytettyjen velvollisuuksien
tunnosta. Voisi melkein luulla, että nuo kolme pientä olentoa tuntevat
minun ajatukseni ja noudattavat sitä. Minun ja heidän välillään, jotka
joka hetki ovat olleet lähelläni, on salaisia yhdyssiteitä. Lyhyesti
sanoen, he tuottavat minulle äärettömästi iloa, aivan kuin he
tietäisivät, mistä kaikesta he ovat minulle kiitollisuuden velassa.
Armand, joka ensimäisinä kouluvuosinaan oli hidas käsittämään,
raskaaseen mietiskelyyn taipuvainen, ja joka sentähden teki minut
levottomaksi, on äkkiä kuin herännyt. Varmaankin on hänelle selvinnyt
alustavien töiden tarkoitus, jota lapset useinkaan eivät huomaa;
niillä koetetaan nimittäin juurruttaa heihin kuuliaisuutta, joka on
koko yhteiskunnan perusta. Ah, ystäväni, muutamia päiviä sitten oli
minulla ilo nähdä Armandini seppelöitynä julkisessa tutkinnossa
itse Sorbonnessa. Kummipoikasi sai ensimäisen palkinnon
runonkirjoituksessa. Kun Henrik IV:n koulun palkinnot jaettiin, sai
hän kaksi ensipalkintoa, runon sepityksessä ja ainekirjoituksessa.
Aivan kalpenin, kun kuulin hänen nimeään huudettavan ja minun teki
mieli huudahtaa: _Minä olen hänen äitinsä!_ Naïs puristi kättäni, niin
että oikein koski, jos nyt tuollaisina hetkenä yleensä voi tuntea
tuskaa. Oi, Louise, tuo juhla korvasi monin kerroin kaiken hukkaan
menneen rakkauden.
Veljen menestys on kannustanut myös pikku Renétäni, joka tahtoo päästä
kouluun niinkuin vanhempikin veli. Nuo kolme lasta kääntävät välistä
koko talon ylösalaisin, he huutavat niin ja pitävät sellaista meteliä,
että voi tulla aivan kuuroksi siitä. En käsitä, miten yleensä kestän
sitä, sillä minä olen aina heidän kanssaan; en ole koskaan luottanut
keneenkään, en edes Maryyn, kun on ollut kysymyksessä pitää silmällä
lapsia. Kauniista äidinkutsumuksesta on kuitenkin niin paljon iloa!
Nähdä lapsen luopuvan leikistään tullakseen syleilemään minua,
ikäänkuin jonkun sisäisen tarpeen pakoituksesta... mikä ilo!
Sitäpaitsi voi heidän suhteensa tehdä tuollaisissa tilanteissa
paremmin huomioita. Yksi äidin velvollisuuksia on koettaa jo pienestä
alkaen tutkia lapsiensa taipumuksia, luonnetta ja kutsumusta, jota ei
mikään opettaja voi tehdä. Kaikki lapset, joita äidit ovat
kasvattaneet, käyttäytyvät kauniisti ja tahdikkaasti ja tämä jo on
omiaan korvaamaan luontaisen lahjakkaisuuden, jota vastoin
synnynnäinen lahjakkaisuus ei koskaan voi korvata sitä, mitä miehet
oppivat äideiltään. Nämä erilaisuudet miehissä tulevat näkyviin
salongeissakin; jonkun nuoren miehen tavasta olla ja käyttäytyä voi
heti päättää, näkyykö siinä naisellisen vaikutuksen jälkiä vai ei.
Miksi siis riistää lapsilta sellaista etua? Kuten näet tuottaa
velvollisuuksieni täyttäminen minulle kallisarvoisia ilonaiheita.