siitä, että Jumala mittaa onnettomuustunteen kullekin hänen voimansa
mukaan. Ainoastaan me naiset tiedämme, kuinka suuri meidän tappiomme
on, silloin kun kadotamme oikean, todellisen, vilpittömän rakkauden,
kestävän intohimon, tunteen, joka on ainoa laatuaan ja jonka suomat
nautinnot tyydyttävät yhtä paljon sielua kuin luontoa. Kuinka harvoin
kohtaammekaan sellaisilla ominaisuuksilla varustetun miehen, että
voimme rakastaa häntä alentamatta itseämme! Löytää sellainen mies on
suurin onni, mikä osaksemme voi tulla, emmekä me saa sitä kahta
kertaa. Te todella voimakkaat ja suuret miehet, te, jotka runolliseen
kuoreenne yhdistätte hyveellisen sisällön, te, joiden sieluissa asuu
ylevä, jumaloimisen arvoinen rakastettavuus, oi, varokaa rakastamasta,
sillä te vain teette itsenne ja vaimonne onnettomiksi! Tätä huudan
ääneeni puistoni käytävillä. Eikä mitään lapsia hänen kanssaan! Tämä
pohjaton, loputon rakkaus, joka aina hymyili minulle, jolla oli
minulle vain kukkia ja iloa annettavanaan, tämä rakkaus jäi
hedelmättömäksi! Olen hylky-olento! Olisiko siis puhdas ja raju
rakkaus, tuo ehdoton rakkaus, yhtä hedelmätön kuin vastenmielisyyskin,
olisiko se esteenä elämälle niinkuin erämaan hiekan kuumuus ja
napaseudun kylmyys ehkäisee kaiken kasvillisuuden? Täytyykö
välttämättä mennä naimisiin jonkun de l'Estoraden kanssa luodakseen
perheen? Olisiko Jumala mustasukkainen rakkaudelle? Nyt puhun
mielettömiä!
Luulen, että sinä olet ainoa, jota voin sietää lähelläni; tule siis,
sinä yksin saat olla surevan Louisen luona. Miten kauhea olikaan se
päivä, jolloin puin ylleni leskipäähineen. Nähdessäni itseni mustissa,
vaivuin tuolille ja itkin siinä yöhön asti ja itken vielä nytkin
kertoissani sinulle tuosta hirvittävästä silmänräpäyksestä. Jää
hyvästi! Kirjoittaminen väsyttää minua; ja minulla on jo tarpeeksi
kuormaa ajatuksistani, joita en nyt tässä tahdo kaikkia ilmaista. Ota
lapsesi mukaasi, voit imettää nuorintasi täällä; en ole enää
mustasukkainen; _häntähän_ ei enää ole olemassa, ja minulle tulee
olemaan kovin hauskaa saada nähdä kummipoikaani; Felipe toivoi lasta,
joka olisi pikku Armandin kaltainen. No niin, tule siis ottamaan oma
osasi surustani!...
XLVII.
RENÉE LOUISELLE.
1829.
Rakas ystävä, kun saat tämän kirjeen, en enää ole kaukana sinusta,
sillä lähden matkaan hetkinen senjälkeen, kun olen lähettänyt sen.
Saamme olla kaksin. Louis on pakoitettu jäämään Provenceen niiden
vaalien vuoksi, jotka täällä piakkoin toimitetaan, hän tahtoo tulla
valituksi uudelleen, ja liberaalit ovat jo alkaneet vehkeillä häntä
vastaan.
En tule lohduttaakseni sinua, tuon sinulle ainoastaan sydämeni
ollakseni sinulle seuraksi ja auttaakseni sinua elämään. Kehoitan
sinua itkemään; niin kalliisti täytyy sinun ostaa elämän onni
saadaksesi sitten kerran vielä yhtyä häneen, sillä hän on ainoastaan
matkalla Jumalan luo, ja sinä et enää voi ottaa askeltakaan, joka ei
veisi sinua lähemmäksi häntä. Jokainen hyvin täytetty velvollisuus
murtaa aina yhden renkaan siinä ketjussa, joka vielä on välillänne
teitä erottamassa. Rohkeutta, oma Louiseni, minun helmassani olet
jälleen heräävä eloon ja kerran olet saapuva hänen luokseen puhtaana
ja jalona; kaikki tietämättäsi ja tahtomattasi tehdyt rikokset ovat
silloin jo anteeksi annetut ja sinun saattonasi on niiden hyvien
töiden sarja, joita sinä täällä alhaalla olet tehnyt hänen nimessään.
Kirjoitan nämä rivit suurimmassa kiireessä kesken kaikkia
matkavalmistuksiamme lasten kieppuessa kiinni helmoissani, ja Armand
huutaa minulle: "Kummiäiti, kummiäiti! Lähdetään hänen luokseen!" Niin
että voisin aivan tulla mustasukkaiseksi: hän on melkein kuin sinun
poikasi!
TOINEN OSA.
XLVIII.
PAROONITAR DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
15 p:nä lokakuuta 1833
No niin! Ihmiset ovat oikeassa, Renée, sinulle on puhuttu totta. Olen
myynyt kaupunkitaloni, olen myynyt Chantepleursin ja vuokratilat
Seine-et-Marnessa; mutta että minä olisin hullu ja häviön partaalla,
se on sentään liikaa. Laskekaamme. Myynnin jälkeen on Macumer-raukan
omaisuudesta jälellä noin kaksitoistasataatuhatta frangia. Teen niistä
sinulle, sinä kokenut sisareni, tarkasti selkoa. Yhden miljoonan olen
sijoittanut kolmen prosentin arvopapereihin, silloin kun nämä olivat
arvoltaan viisikymmentä frangia, ja siten olen hankkinut itselleni
kuudenkymmenentuhannen frangin tulot sen kolmenkymmenen sijasta, jonka
sain maatilastani. Ajattele, asua kuusi kuukautta vuodesta maalla,
tehdä siellä arentisopimuksia, kuulla noiden vuokraajien alituisia
valituksia, jotka maksavat milloin tahtovat, riutua ikävissään
niinkuin metsästäjä, silloin kun ilma on sateinen, pitää elintarpeita
myytävänä ja myydä niitä tappiolla; Parisissa taaskin ylläpitää
kaupunkitaloa, joka merkitsee kymmenentuhatta frangia korkoja,
sijoittaa rahoja notarioiden kautta, odottaa korkoja, haastaa käräjiin
ihmisiä saadakseen maksua, tutkia hypoteekkilainsäädäntöä, sanalla
sanoen hoitaa liikeasioita Nivernais'ssa, Seine-et-Marnessa,
Parisissa, mikä kuorma se on, minkälaisia ikävyyksiä, pettymyksiä
ja tappioita se tuottaakaan kaksikymmentä seitsemän-vuotiaalle
leskelle! Nyt on omaisuuteni sijoitettu valtion obligatsioneihin ja
sensijaan, että maksaisin veroa valtiolle, saan itse ilman
minkäänlaisia lisäkulunkeja valtion rahastosta joka kuudes kuukausi
kolmekymmentätuhatta frangia, jotka sievä, pikkuinen virkamies tuo
minulle, hymyillen lukien eteeni kolmekymmentä tuhannenfrangin
seteliä. Jos Ranska tekee vararikon? huomauttanet. Ensinnäkin:
_Etäinen niin ei vaara mieltäin vaivaa_.
Pahimmassa tapauksessa vähentäisi Ranska korkeintaan puolet
tuloistani; ja silloin vieläkin olisin yhtä rikas kuin mitä olin ennen
sijoituksiani; sitä paitsi siihen asti, kunnes tuo onnettomuus tulee,
olen jo ehtinyt nostaa kaksi kertaa enemmän kuin mitä entiset tuloni
olivat. Tuollainen valtio-onnettomuus voi tapahtua vain kerran
vuosisadassa ja sillä välin on aikaa säästää kokoon pääomaa. Ja
kaiken lisäksi eikö kreivi de l'Estorade ole puoli-tasavaltaisen
heinäkuun-Ranskan pääri? Eikö hän ole sen kruunun tukipylväitä, jonka
_kansa_ on tarjonnut Ranskan kuninkaalle? Voinko olla levoton, kun
minulla on ystävänä valtiovarain toimituskunnan päällikkö, tuo
suuri rahamies? Ja sitten uskalletaan väittää, että minä olen
järjiltäni! Minä teen melkein yhtä nerokkaita laskelmia kuin sinun
kansalaiskuninkaasi.
Tiedätkö, mikä se on, joka antaa naiselle tällaisen algebrallisen
viisauden? Rakkaus! Oi! nyt en voi enää kauemmin salata
sinulta käyttäytymiseni salaisia syitä, joita yksin sinunkaan
terävänäköisyytesi, hellä uteliaisuutesi ja hieno vaistosi eivät ole
kyenneet arvaamaan. Menen kaikessa hiljaisuudessa naimisiin eräässä
kylässä lähellä Parisia. Minä rakastan ja minua rakastetaan. Minä
rakastan niin paljon kuin yleensä voi rakastaa nainen, joka jo tietää,
mitä rakkaus on. Minua rakastetaan niin paljon kuin yleensä mies voi
rakastaa naista, joka jumaloi häntä. Anna minulle anteeksi, Renée,
että olen lymyillyt sinua ja koko maailmaa! Jos Louise-ystäväsi täten
vetäytyykin piiloon kaikkien katseilta ja jos hän ei tahdokaan
tyydyttää ihmisten uteliaisuutta, niin myönnä, että rakkauteni
Macumer-parkaa kohtaan velvoittaa minut tähän epäsuoruuteen.
L'Estorade ja sinä olisitte murhanneet minut epäilyksillänne,
hämmentäneet minut varoituksillanne ja huomautuksillanne. Sitäpaitsi
olisivat olosuhteet voineet tulla avuksenne. Sinä yksin tiedät, mihin
määrin minä olen mustasukkainen ja sinä olisit suotta rääkännyt minua.
Kaiken sen, mitä sinä ehkä tulet pitämään hulluutena, olen tahtonut
tehdä yksin, omin päin, oman sydämeni ääntä seuraten, aivan kuin nuori
tyttö, joka viekkaudella voittaa vanhempiensa valvonnan. Rakastettuni
koko omaisuus on kolmekymmentätuhatta frangia velkaa, jonka minä olen
maksanut. Mikä huomautusten aihe jo tämäkin! Te olisitte varmasti
koettaneet todistaa minulle, että Gaston on keinottelija, ja miehesi
olisi vakoillut tuota rakasta lasta. Minusta on ollut hauskempaa itse
tutkia häntä. Nyt on hän jo kaksikymmentäkaksi kuukautta seurustellut
kanssani ja osoittanut huomiotaan minulle; minä olen kahdenkymmenen
seitsemän vuotias, hän kahdenkymmenen kolmen. Naisen ja miehen välillä
on tämä ikäerotus ääretön. Siinä uusi onnettomuuden aihe! Kaiken
lisäksi on hän vielä runoilija ja hän on elänyt kynällään; siitä jo
käy sinulle selville, että hän on elänyt melkein tyhjällä. Tuo rakas
runoilija tyhjäntoimittajani lekottelikin useammin ulkona
päivän-paisteessa ilmalinnoja rakennellen kuin istui kurjassa ja
pimeässä kopissaan runoja kirjoitellen. Mutta kirjailijoita,
taiteilijoita ja kaikkia, jotka tekevät työtä vain ajatuksillaan,
pitävät yleensä käytännön ihmiset hyvin epävakaisina. He omaavat niin
monenlaisia oikkuja, saavat niin paljon päähänpistoja, että ihmiset
luonnollisesti luulevat, että heidän sydämensä on samanlainen kuin
heidän päänsäkin. Huolimatta maksetusta velasta, ikäerosta ja
runoudesta olen muutaman päivän kuluttua, en antautuva, kuten
kahdeksan vuotta sitten kokemattomana, tietämättömänä ja uteliaana,
vaan itsetietoisesti antava itseni hänelle. Tämä tapahtuu yhdeksän
kuukautta kestäneen arvokkaan vastarinnan jälkeen, jonka aikana en ole
sallinut hänen edes suudella kättäni, mitä siveimmän ja
hienotunteisimman lemmenhaaveilon jälkeen, ja niin suurella
alistumisella odottaa hän minua, että hyvin vielä voisin lykätä
avioliittoni vuodeksi eteenpäin, mutta tässä kaikessa ei ole
vähintäkään orjailemista, se on jaloa palvelemisen halua, ei arvotonta
alistumista. Ei kellään ole ylevämpää sydäntä kuin sulhasellani, ei
kenkään voi olla henkevämpi ja hellempi kuin hän, ei kenenkään rakkaus
voi olla sielukkaampaa kuin hänen. Ah, enkelini, hän johtaakin
sukujuurensa harvinaisista ihmis-aineksista! Esitän parilla sanalla
sinulle tässä hänen elämäntarinansa.
Ystävälläni ei ole muuta nimeä kuin Marie Gaston. Hän on tuon kauniin
lady Brandonin poika, josta sinäkin olet mahtanut kuulla puhuttavan ja
jonka lady Dudley koston toimenpiteillään surmasi suruun; julma juttu,
josta tuo rakas lapsi ei tosin tiedä mitään. Hän ei ole äpäräpoika,
mutta kuitenkin aviorikoksen hedelmä. Marie Gastonin toimitti kouluun
Toursissa hänen veljensä Louis Gaston, josta opistosta hän pääsi ulos
1827. Pantuaan veljensä kouluun, lähti Louis Gaston muutama päivä
senjälkeen merille onneaan etsimään, kuten muuan vanha nainen, joka on
ollut Marie Gastonin kaitselmus, sanoi hänelle. Vanhemmasta veljestä
tuli siten merimies ja tämä kirjoitti hänelle silloin todellakin
isällisiä kirjeitä, jotka todistivat kaunista ja jaloa mielenlaatua,
mutta hän viipyi edelleenkin kaukomatkoillaan. Viimeisessä kirjeessään
hän ilmoitti Marie Gaston'ille, että hänestä oli tullut merikapteeni
jossakin amerikkalaisessa tasavallassa, en muista missä, ja kehoitti
häntä olemaan hyvässä toivossa. Voi, kolmeen vuoteen ei tuo rakas
resumekkoni ole enää saanut häneltä mitään kirjettä; ja hän rakastaa
tätä veljeään niin suuresti, että hän on ollut aikeissa lähteä häntä
etsimään. Suuri kirjailijamme Daniel d'Arthez sai hänet kuitenkin
estetyksi tästä hulluudesta ja osoitti muutenkin jaloa myötätuntoa
Marie Gastonia kohtaan, jolle hän useasti antoi, kuten runoilijani
mehevällä kielellään sanoi "leivänkannikan käteen ja katon pään
päälle." Ajattele tuon lapsi-rukan puutteen-alaisuutta: hädässään hän
luuli, että nerous olisi nopein keino hankkia itselleen varallisuutta!
Eikö se ole niin hullua, että voi nauraa itsensä vallan piloille!
Vuodesta 1828 vuoteen 1833 on hän koettanut luoda itselleen nimeä
kirjallisuudessa ja luonnollisesti on hänen elämänsä tämän ajan ollut
mitä vaikeinta kamppailua, pelkoa, tuskaa, toivoa, työtä ja puutetta
sekaisin! Liiallisen kunnianhimon kiihoittamana hän Arthezin hyvistä
neuvoista huolimatta tuli yhä vain suurentaneeksi velkojensa
lumipalloa. Hänen nimensä alkoi kuitenkin jo tulla huomatuksi silloin,
kun hänet ensimäisen kerran tapasin markiisitar d'Espardin luona.
Hänen aavistamattaan tunsin jo ensi hetkestä alkaen myötätuntoa häntä
kohtaan. Kuinka on mahdollista, ettei hän aikaisemmin ole saanut
rakkautta osakseen? Kuinka on hänet säästetty minulle? Oi, hänellä on
nerokkuutta ja henkevyyttä, sydäntä ja ylpeyttä; naiset aina pelkäävät
sellaisia täydellisiä suuruuksia. Eikö tarvittukin satakunta voittoa,
ennenkuin Joséphine miehessään, pikku Bonapartessa, keksi Napoleonin!
Tuo viaton olento luulee tietävänsä, kuinka paljon minä rakastan
häntä! Poloinen Gaston! hän ei edes aavista sitä; mutta sinulle tahdon
sanoa sen, sinun täytyy se tietää, sillä, oma Renée'ni, tämä kirje
sisältää tavallaan niin sanoakseni minun testamenttini. Paina sanani
tarkalleen mieleesi!
Tällä hetkellä olen varma siitä, että minua rakastetaan niin paljon
kuin yleensä naista voidaan rakastaa täällä maan päällä ja minä uskon,
että minua odottaa ihanteellinen aviollinen yhdyselämä, johon minä
puolestani tuon sellaisen rakkauden, jollaista en koskaan ennen ole
tuntenut... Niin, vihdoinkin nautin siitä rakkaudesta, jonka tunnen
omassa rinnassani. Sen, mitä nykyään kaikki naiset vaativat
rakkaudelta, sen antaa minulle tämä avioliitto. Minä tunnen Gastonia
kohtaan samanlaista ihailua, jota minä itse herätin Felipe-raukassani!
En ole enää oma herrani, minä vapisen tuon lapsen edessä, aivan kuin
abenserragi vapisi minun edessäni. Sanalla sanoen minä rakastan
enemmän kuin minua rakastetaan; värisen ja säikyn kaikkea, minulla on
vallan naurettavia pelonaiheita, pelkään tulevani hyljätyksi, pelkään
sitä, että tulen vanhaksi ja rumaksi, kun Gaston vielä on nuori ja
kaunis, pelkään, etten miellytä häntä tarpeeksi! Kuitenkin luulen
omaavani sellaiset ominaisuudet, sellaisen uhrautumiskyvyn ja henkevän
viisauden, että voin, en ainoastaan ylläpitää, vaan vielä kasvattaa
suuremmaksikin tätä rakkautta yksinäisyydessä, kaukana maailman
melusta. Jos epäonnistuisin, jos tämä salaisen rakkautemme ihana
runoelma loppuisi, -- mitä sanonkaan: loppuisi! -- jos Gaston eräänä
päivänä rakastaisi minua vähemmän kuin edellisenä, jos huomaisin sen,
Renée, niin tiedä, että en häntä, vaan itseäni siitä syyttäisin. Se ei
olisi hänen vikansa, vaan minun. Tunnen kyllä itseni, olen luotu
enemmän rakastajattareksi kuin äidiksi. Sanon sinulle myös etukäteen,
että kuolisin silloin, vaikka minulla olisi lapsiakin. Ennenkuin siis
teen tilini kaikkien mahdollisuuksien varalta, rukoilen sinua, oi oma
Renée'ni, olemaan äidin sijaisena lapsilleni, annan ne sinulle
perinnöksi, jos tällainen onnettomuus minua kohtaa. Sinun
kiihkomielinen velvollisuudentuntosi, sinun kallisarvoiset
luonteenominaisuutesi, sinun lapsirakkautesi ja hellyytesi minua
kohtaan, kaikki tämä on tekevä minulle silloin kuoleman vähemmän
katkeraksi, en uskalla sanoa suloiseksi. Tämä päätös, jonka itsekseni
olen tehnyt, on omiaan antamaan tälle avioliitolle eräänlaisen
kammottavan juhlallisuuden leiman. Sentähden en myöskään halua ketään
todistajia, jotka tuntevat minut; vihkiminen tapahtuu kaikessa
salaisuudessa. Silloin saan rauhassa yksin väristä; minun ei tarvitse
nähdä levottomuutta rakkaissa silmissä, ja minä yksin tiedän, että
allekirjoittaessani uuden avioliittosopimuksen olen kenties samalla
allekirjoittanut oman kuolemantuomioni.
Tästä sopimuksesta nykyisen itseni ja tulevan itseni välillä ei tämän
enempää koskaan! Olen uskonut sen sinun tietoosi, jotta tuntisit
velvollisuuksiesi suuruuden. Menen naimisiin avioehtosopimuksen
pohjalta hyvin tietäen, että omaisuuteni on niin suuri, että molemmat
voimme sillä mukavasti elää. Gaston ei tiedä, kuinka suuri omaisuuteni
on. Saan käytellä varojani, niinkuin tahdon. Kun en tahdo
tuottaa Gastonille minkäänlaisia nöyryytyksiä, olen asettanut
kaksitoistatuhatta frangia korkoja hänen nimelleen, hän on löytävä ne
kirjoituspöytälaatikostaan päivää ennen häitämme; ja jos ei hän ota
niitä vastaan, peruutan kaikki. Minun on täytynyt uhata olla naimatta
häntä saadakseni oikeuden maksaa hänen velkansa. Nyt olen väsynyt
kirjoittamaan näitä tunnustuksia sinulle; ylihuomenna kerron enemmän,
sillä huomenna täytyy minun mennä maalle koko päiväksi.
20 p:nä lokakuuta.
Nyt kerron sinulle millaisiin toimenpiteisiin olen ryhtynyt
salatakseni maailmalta onneani, sillä tahdon välttää kaikkia
mustasukkaisuuden aiheita. Minä olen aivan tuon kauniin italialaisen
prinsessan kaltainen, joka leijonan tavoin riensi hekumoimaan
rakkaudessaan johonkin sveitsiläiseen kaupunkiin ensin syöksyttyään
saaliiseensa käsiksi kuin leijona. Puhunkin näistä järjestelyistäni
sinulle vain pyytääkseni sinulta vielä toista palvelusta, sitä
nimittäin, ettet koskaan tulisi meitä tervehtimään, ellen itse ole
sitä erikoisesti pyytänyt, ja että kunnioittaisit sitä yksinäisyyttä,
jossa tahdon elää.
Kaksi vuotta sitten ostin Ville d'Avrayn järvien luota Versailles'in
tien varrelta parikymmentä tynnyrinalaa niittymaata, pienen metsän
laidan ja kauniin hedelmäpuutarhan. Niittyjen pohjukkaan on kaivettu
noin kolmen tynnyrinalan suuruinen lammikko, jonka keskeen on jätetty
saari. Nuo kaksi pientä metsäistä kukkulaa, jotka saartavat tätä
pientä laaksoa, suodattavat kirkkaita lähdesuonia, jotka virtaavat
puistoni läpi ja jotka arkkitehtini on sinne taitavasti haaroittanut.
Nämä purot laskevat kruunun lampiin, jotka sieltä täältä siintävät
silmään. Tämän pienen puutarhan on tuo sama arkkitehti erittäin
kauniisti järjestänyt ja ympäröinyt sen pensasaidoilla, muureilla ja
kaivannoilla, mitä maanlaatu kulloinkin on vaatinut, niin ettei
ainoakaan näköala ole mennyt hukkaan. Keskelle puiston toista
sivustaa, joka rajoittuu Roncen metsiin, ihanalle paikalle, lampeen
viettävän niitun laitaan on minulle rakennettu huvila, joka
ulkomuodoltaan joka suhteessa muistuttaa niitä ihastuttavia
huvimajoja, joita näkee Sionista Briggiin johtavan tien varrella ja
joita minäkin suuresti ihailin Italiasta palatessani. Mitä
sisustukseen tulee, niin se voittaa komeudessa kuuluisimmatkin
huvimajat. Sadan askeleen päässä tästä maalaismallisesta huvilasta on
vielä soma talo, joka on eri rakennus ja maanalaisen käytävän kautta
yhteydessä huvilaan sekä sisältää keittiön, palvelijoiden asumukset,
tallin ja vaunuvajan. Kaikista näistä tiilikivirakennuksista näkyy
puuryhmien varjosta ainoastaan siro ja yksinkertainen julkisivu.
Puutarhatyöntekijäin asunto muodostaa vielä eri rakennuksen, jonka
takana ovat hedelmä- ja vihannestarhat. Sisälle johtava portti on
metsään päin rajoittuvassa ympärysmuurissa ja melkein mahdoton löytää.
Puu-istutukset, jotka jo nyt ovat suuria, tulevat kahden ja kolmen
vuoden perästä täydelleen peittämään rakennukset. Ohikulkija ei
aavista asuntoamme muusta kuin kukkuloille näkyvästä savupiippujen
savusta, tai mahdollisesti keksii hänen silmänsä sen talvisaikaan, kun
lehdet ovat pudonneet.
Huvimajani on Versailles'in n.s. kuninkaan puutarhaa muistuttavan
maiseman keskellä, mutta siitä on näköala lammelle ja saareen. Joka
puolella kohoavat kukkulat tuuheine lehtivyöhyeineen ja komeine, tuon
uuden siviililistan mukaan hoidettuine puineen. Puutarhurini ovat
saaneet määräyksen minun ympärilleni kasvattaa ainoastaan tuhansittain
tuoksuvia kukkia, niin että koko tämä minun kolkkani on kuin yksi
ainoa suuri, tuoksuva smaragdi. Huvimaja, jota katolle asti yltävä
villiviini kiertää, on ylt'yleensä köynnöskasvien, humalan,
klematiksen, jasminien, azaleojen ja cobaeain vallassa. Se, joka voi
niiden lomista erottaa ikkunamme, voi todellakin kerskata omaavansa
hyvän näön.
Tämä huvimaja, rakkaani, on kaunis ja hyvin rakennettu talo
lämmityslaitoksineen ja kaikkine mukavuuksineen, mihin nykyaikainen
rakennustaide pystyy; sehän voi sadan neliöjalan suuruiselle alalle
kohottaa kokonaisen palatsin. Se sisältää Gastonin huoneuston ja minun
huoneustoni. Pohjakerroksessa on odotushuone, salonki ja ruokasali.
Meidän yläpuolellamme on vielä kolme huonetta silkkimatojen viljelystä
varten. Minulla on viisi kaunista hevosta, pieni kevyt valjakko ja
englantilaiset vaunut parihevosia varten; sillä me asumme ainoastaan
neljänkymmenen minuutin päässä Parisista; jos tahdomme mennä kuulemaan
oopperaa tai katsomaan jotakin uutta kappaletta, voimme lähteä
päivällisen jälkeen ja palata taas illalla takaisin pesäämme. Tie on
kaunis ja kulkee meidän pensas-aitamme siimeksessä. Palvelusväkenä
kokkini, kuskini, tallimestarini, puutarhurini ja kamarineitsyeni ovat
kaikki rehellisiä, kunnon ihmisiä, jotka olen valikoinut kokoon
viimeisen puolen vuoden aikana ja jotka tulevat toimimaan vanhan
Philippemme valvonnan alla. Vaikkakin olen varma heidän
uskollisuudestaan ja vaiteliaisuudestaan, olen lisäksi kiinnittänyt
heidät palvelukseeni heidän omien etujensa pohjalta; heillä ei ole
erittäin suuria palkkoja, mutta ne tulevat nousemaan uudenvuoden
lahjan kautta, jonka aiomme antaa heille joka vuosi. Kaikki tietävät,
että pieninkin virhe, heidän vaiteliaisuuttaan kohtaan tähtäytyvä
epäluulo voi tulla maksamaan heille suunnattomia etuuksia.
Rakastavaiset eivät koskaan kiusaa palvelijoitaan eivätkä rettelöitse
heidän kanssaan, he ovat luonnostaan suvaitsevaisia; siispä voin
luottaa väkeeni.
Kaikki, mikä minulla suinkin oli somaa, kaunista ja aistikasta
talossani rue du Bacin varrella, on täällä. Rembrandtini, tuo, vanha
rapistunut töherrys, on porraskäytävässä. Hobbema riippuu _hänen_
työhuoneessaan vastapäätä Rubensia; Tizian, jonka kälyni lähetti
minulle Madridista, koristaa pukukammiotani; Felipen keksimät kauniit
huonekalut ovat asetetut salonkiin, jonka arkkitehti on erittäin
aistikkaasti koristanut. Kaikki huvilassa on ihailtavan
yksinkertaista; mutta tämä yksinkertaisuus on sitä lajia, joka maksaa
satatuhatta frangia. Pohjakerros, joka on rakennettu betonkipohjalle,
myllynkivistä kyhätyn kellarin päälle, näkyy tuskin kukkien ja
pensaiden takaa ja on suloisen viileä olematta vähääkään kostea. Ja
lopuksi: valkoiset joutsenparvet purjehtivat lammikolla.
Oi Renée! Tässä laaksossa vallitsee sellainen hiljaisuus, josta
kuolleetkin iloitsevat. Herää aamulla lintujen lauluun tai tuulen
vienoon suhinaan poppelien latvoissa. Kukkulalta virtaa alas pieni
lähteensuoni, jonka arkkitehtimme löysi kaivaessaan metsän puoleisen
muurin perustaa, se juoksee hopeanvalkoisen, krassi-reunaisen hiekan
läpi lammikkoon; ja sen arvoa ei voi rahassa mitata. Ettei vain Gaston
rupeaisi vihaamaan tätä liian täydellistä onnea. Kaikki on niin
kaunista, että värisen; mato asettuu aina hyviin hedelmiin; hyönteiset
ahdistavat aina kaikkein komeimpia kukkia. Eikö tuo kauhea ruskea
matokin, jonka ahmattius muistuttaa kuoleman kulkua, eikö se aina
juuri iske kiinni metsien ylpeyteen? Tiedän jo kokemuksesta, että
näkymätön ja kateellinen mahti vainoaa täydellistä onnea. Sitäpaitsi
sanoit sen kerran minulle kirjeessäsi kauan sitten ja sinä ennustit
oikein.
Kun toissa päivänä kävin tarkastelemassa, olivatko viimeisetkin
mielikuvani tulleet oikein ymmärretyiksi ja toteutetuiksi, tunsin
kyyneleiden kihoavan silmiini ja minä kirjoitin arkkitehdin laskuun
hänen suureksi hämmästyksekseen: Hyväksytään maksettavaksi. -- "Teidän
raha-asiamiehenne ei ole maksava, rouva", sanoi hän, "onhan kysymys
kolmestasadastatuhannesta frangista." "Ei tule kysymykseenkään muuta."
virkahdin, kuten ainakin oikea Chaulieu seitsemänneltätoista
vuosisadalta. -- "Mutta hyvä herra", jatkoin, "yhden ehdon asetan
kuitenkin: älkää kertoko kenellekään näistä rakennuksista ja tästä
puutarhasta. Älköön kukaan saako tietää omistajan nimeä, luvatkaa
kunniasanallanne ottaa huomioon tämä välipuhe tilityksessämme."