nähdyksi kuin mitä hän on; mutta huolimatta siitä kunnioituksesta,
jota herrat de Bourmont ja de Polignac osoittavat hänelle tahtoessaan
häntä ministeristöön, en kuitenkaan toivoisi, että hän tulisi niin
näkyvälle paikalle, silloin paljastaa itsensä liian helposti. Minä
asetan etusijalle valtiovarain toimituskunnan siitäkin syystä, että
häntä siitä virasta ei voida erottaa. Täällä ovat asiamme erittäin
hyvissä käsissä; ja heti kun tilanhoitajamme on päässyt oikein
perehtymään kaikkeen, tulen Louis'n avuksi, ole varma siitä.
Mitä muuten tulee pitkien kirjeiden kirjoittamiseen, niin miten herran
nimessä se kävisi päinsä! Tämäkin kirje, jossa tahtoisin kuvailla
sinulle jokapäiväisen elämäni kulkua, jää varmasti viikkokaudeksi
pöydälleni. Ehkäpä myös Armand tekee siitä hevosia matolleni
kasatuille sotajoukoilleen tai venheitä laivastoilleen, jotka uivat
hänen kylpyammeessaan. Yhden ainoan päivän kuvaus on sinulle muuten
aivan riittävä, kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia ja niihin
sisältyy oikeastaan vain kaksi tapausta: lapset ovat sairaita tai
lapset eivät ole sairaita. Tässä yksinäisessä maalaistalossa ovat
minuutit aivan sananmukaisesti tunteja tai tunnit minuutteja lapsien
terveydentilan mukaan. Ainoastaan silloin kun he nukkuvat, on minulla
muutamia suloisia lepohetkiä, mutta siihen asti saan tuudittaa toista
ja kertoa satuja toiselle saadakseni heidät nukkumaan. Kun he sitten
vihdoinkin nukkuvat, huoahdan itsekseni: No nyt ei minulla enää ole
mitään pelättävää. Itse asiassa, enkelini, keksivät äidit kaikenlaisia
vaaroja pitkin päivää. Heti kun lapset hetkeksikin häipyvät pois
silmistä, tulee ajatelleeksi, että Armand on ehkä tahtonut leikkiä
varastetuilla partaveitsillä tai että tuli on voinut tarttua hänen
mekkoonsa, että käärme on voinut purra häntä, että hän on kaatunut
juostessaan ja saanut kuhmun päähänsä tai että hän on hukkunut
lammikkoon. Kuten näet, tuo äitiys mukanaan koko joukon suloista ja
peloittavaa runoutta. Ei kulu ainoatakaan tuntia, joka ei toisi
mukanaan jotakin uutta iloa tai pelonaihetta. Mutta iltaisin
huoneessani näen tosiaan unia avoimin silmin, silloin suunnittelen
heidän tulevaisuuttaan. Näen, miten enkelit istuvat heidän pikku
pieluksiensa vieressä kirkastaen hymyllään heidän elämäänsä. Väliin
huutaa Armand minua unessa, hiivin hiljaa hänen vierelleen ja painan
hänen tietämättään suudelman hänen otsalleen, suutelen myös hänen
sisarensa palleroisia jalkoja ja ihailen heidän kauneuttaan.
Sellaisia ovat minun juhlani! Eilen meidän suojelusenkelimme, niin
uskon, herätti minut keskellä yötä ja riennätti minut levottomana
Athenaïsin kehdolle; hän makasikin pahassa asennossa, pää liian
matalalla ja Armand oli aivan paljaana ja hänen jäsenensä olivat
kylmästä siniset. -- "Ah, pikku äiti!" sanoi hän minulle heräten ja
syleillen minua. Kas siinä sinulle, rakas ystävä, kuva eräästä
yöllisestä kohtauksesta.
Kuinka tärkeätä onkaan, että äiti nukkuu lapsien vieressä! Voiko
mikään hoitajatar, oli hän kuinka hyvä tahansa, sylissään siten
rauhoittaa heitä kuin äiti ja saada heidät jälleen nukkumaan, jos joku
ilkeä painajainen on heidät herättänyt? Sillä he uneksivat, ja jonkun
tuollaisen kaamean unen selittäminen on sitäkin vaikeampaa, kun lapsi
koko ajan kuuntelee äitiään yht'aikaa uneliaan säikähtynein, älykkäin
ja yksinkertaisen tylsin aistein. Se on urkupiste kahden unen välillä.
Minun uneni onkin sentähden käynyt niin keveäksi, että kuulen ja näen
pienokaiseni silmäluomieni väliverhon lävitse. Herään jo huokauksesta,
liikahduksesta. On kuin kouristuksen hirviö piileksisi aina kyyryllään
heidän vuoteittensa jalkapuolessa.
Aamulla alkaa molempien lapsien melu lintujen ensi liverryksen kanssa.
Keveän aamu-uinailun harsojen läpi kuulostaa heidän epäselvä
jokelluksensa tosiaan lintujen viserrykseltä, se on kuin pääskyjen
iloista tai valittavaa tiukutusta, ja minä kuulen sen vähemmän
korvillani kuin sydämelläni. Sill'aikaa kuin Naïs ryömien käsillään ja
horjahdellen eteenpäin pienin epävarmoin askelin yrittää tehdä matkaa
kehdostaan minun sänkyyni, kiipeää Armand jo apinan notkeudella
viereeni ja syleilee minua. Sitten nuo molemmat pienokaiset tekevät
vuoteeni leikkivajakseen ja äiti saa luvan antautua heidän armoilleen.
Tyttönen vetää minua hiuksista, tahtoo yhä vain imeä ja Armand
puolustaa rintaani, aivan kuin se olisi hänen omaisuuttaan. En voi
vastustaa heidän metkujaan ja naurunpurskahduksiaan, jotka räjähtävät
kuin raketit ja ajavat väkisinkin unen pois silmistä. Leikitään
ihmissutta ja äiti-ihmissusi syö silloin hyväilyillään tuota niin
valkeaa ja herkkää hipiää; hän suutelee silloin yltiöpäisesti noita
kujeellisuudessaan niin keimailevia silmiä, noita ruusuisia olkapäitä
ja saa aikaan pieniä mustasukkaisuuden elkeitäkin, jotka ovat
ihastuttavia. Joinakin päivinä kun kello kahdeksan aikaan olen alkanut
vetää sukkia jalkoihini, en ole vielä kello yhdeksältä saanut päälleni
edes yhtäkään.
No niin, rakkaani, sitten noustaan kuitenkin. Pukeminen alkaa. Heitän
ylleni aamunutun, sitten käärin hihat ylös ja otan eteeni
vahakangas-esiliinan; kylvetän ja pesen molemmat pikku kukkaiseni,
Maryn avustamana. Minä yksin arvioin onko vesi kuumaa tai haaleaa,
sillä huudot ja kyyneleet ovat melkein kokonaan riippuvaisia veden
lämpömäärästä. Silloin lähtevät ulapalle paperilaivastot ja pienet
lasi-ankat. Täytyy huvittaa lapsia saadakseen heidät kunnolla
pestyiksi. Jospa aavistaisit, mitä kaikkea täytyy keksiä noiden
itsevaltiaiden kuninkaiden iloksi voidakseen pehmeillä sienillä päästä
käsiksi heidän ruumiittensa pienimpiin sopukoihinkin, pelästyisit
aivan sitä taitoa ja älyä, mitä vaaditaan äidiltä, ennenkuin hän voi
täyttää kutsumuksensa kunnialla. Siinä saa pyytämällä pyytää, torua,
luvata, puijata ja petkuttaa, ja siinä taidossa tuleekin oikein
mestariksi, kun kaikki salajuonet on osattava niin tyystin salata.
Mihinkä päästäisiinkään, ellei Jumala lapsen kekseliäisyyttä
vastaan olisi asettanut äidin kekseliäisyyden! Lapsi on suuri
valtiovehkeilijä, jonka herraksi pääsee samoilla keinoin kuin suurien
valtiomiestenkin... vetoamalla hänen intohimoihinsa. Onneksi nauravat
nämä enkelit kaikelle: harja, joka putoaa, saippuapala, joka pääsee
luiskahtamaan, kas siinä heille jo ilon aihetta kylläksi! Siispä,
joskin voitot ovat kalliisti ostettuja, niin ovatkin ne sitten
todellisia voittoja. Muuten ainoastaan Jumala tietää sen, sillä heidän
isänsä ei tiedä tästä kaikesta mitään. Ainoastaan sinä, Jumala, ja te
enkelit voitte käsittää niitä katseita, joita me vaihdamme Maryn
kanssa, kun lopetettuamme noiden kahden pikku elikon pukemisen näemme
heidät puhtaina ja hienoina lukemattomien saippuoiden, sienien,
kampojen, ammeiden, imupaperien, flanellipalasten, ja kaikkien noiden
tuhansien pikku esineiden keskellä, jotka aina kuuluvat oikean
_nurseryn_ kalustoon. Tässä suhteessa olen tullut englannittareksi ja
minun täytyy tunnustaa, että tämän maan naiset ovat todellakin
nerokkaita lapsenhoidon alalla. Vaikkakin he ovat ottaneet sen
ainoastaan aineellisen ja fyysillisen hyvinvoinnin kannalta, ovat he
sitten myös kehittäneet tämän puolen aivan täydellisyyden huippuun.
Sentähden tulee minunkin lapsillani aina olemaan villasukat, mutta
paljaat sääret. Heitä ei myöskään tulla vaatteilla pauloittamaan eikä
puristamaan kokoon, mutta heitä ei myöskään koskaan silloin saa jättää
yksin. Ranskalaisten lasten kireä kapalokytkyt merkitsee hoitajattaren
vapautta, siinä asian ydin. Todellinen äiti ei milloinkaan ole vapaa;
ja sentähden en minäkään kirjoita sinulle, kun minulla on maatilan
hoito edesvastuullani ja lisäksi kaksi lasta kasvatettavana. Äidin
tehtävään sisältyy myös aivan salaisia ansioita, joista ei kukaan
tiedä, se vaatii tunnollisuutta ja kuntoa pikku asioissa, ja
jokahetkistä huolehtimista ja uhrautuvaisuutta. Täytyy valvoa tulella
olevia keittoja. Luuletko, että yleensä voisin vapautua
pienimmästäkään velvollisuudesta? Mitättömimmälläkin huolenpidolla voi
niittää rakkauden satoa. Oi, miten somasti hymyileekään lapsi, jonka
pikku ateria maistuu! Armand nyökkää päällään niin suloisesti, että jo
yksi sellainen nyökkäys on elämän pitkän rakkauden arvoinen. Kuinka
voisi toiselle naiselle luovuttaa tuota iloa saada puhaltaa lientä
Naïsin lusikassa, silloin kun se hänen mielestään on liian kuumaa, ja
yleensä oikeutta saada palvella tuota rakasta lasta, jonka vieroitin
seitsemän kuukautta sitten ja joka yhä vieläkin ikävöi rintaa? Kun
_bonne_ on polttanut lapsen kielen ja huulet jollakin kuumalla, sanoo
hän apuun rientävälle äidille, että lapsi itkee nälästä. Kuinka voisi
äiti nukkua rauhassa tietäessään, että epäpuhdas hengähdys
mahdollisesti par'aikaa jäähdyttää niitä liemilusikallisia, joita
hänen lapsensa nielee, kun luontokaan ei ole luonut mitään välittäjää
hänen rintansa ja imulapsen huulien välille! Onpa oikein
kärsivällisyyttä vaativa toimitus leikata kotletti palasiksi Naïsille,
joka juuri tekee viimeisiä hampaitaan, ja sitten sekoittaa nuo
paistetut lihapalaset hyvin perunain kanssa; äiti on ainoa, joka
muutamissa tapauksissa voi saada vastahakoisen ja kärsimättömän lapsen
syömään annoksensa loppuun. Eivät siis lukuisat palvelijat eikä
englantilainen hoitajatar voi vapauttaa äitiä olemasta itse
henkilökohtaisesti läsnä taistelukentällä, jossa suuren lempeyden on
taisteltava lapsuuden pieniä suruja ja tuskia vastaan. Näetkö, Louise,
näitä rakkaita viattomia olentoja on vaalittava sielullaan; kun on
kysymys heidän pukemisestaan, ravitsemisestaan tai riisumisestaan ja
uneen tuudittamisestaan, ei saa uskoa muuhun kuin omiin silmiinsä ja
omain kättensä työhön. Yleensä voi pitää sääntönä, että jo lapsen itku
sinään on äidin tai hoitajattaren tuomio, silloin kun itku ei aiheudu
mistään luonnon aiheuttamasta kärsimyksestä. Senjälkeen kun olen
saanut niitä kaksi ja pian saan kolmannenkin hoidettavakseni, en enää
ajattele mitään muuta kuin lapsiani; yksinpä sinäkin, joka kuitenkin
olet minulle niin rakas, olet minulle vain muistikuva. En aina ole
vielä kello kahdeltakaan pukimissani. Sentähden en myöskään usko
sellaisiin äiteihin, joiden huoneet, kaulukset, leningit ja kaikki
asiat ovat mitä parhaimmassa järjestyksessä.
Ilma on nyt huhtikuun alkupäivinä ollut kaunis, eilen tahdoin siksi
lasteni kanssa mennä kävelylle ennen lapsivuodettani, joka pian on
edessäni; niin, tiedätkö, tuollainen kävelyretki on äidille kokonainen
runoelma, jo edellisenä päivänä sitä suunnitellaan. Armandin päälle
piti pantaman ensimäistä kertaa uuden uutukainen musta samettinuttu,
samoin kaulus, jonka minä olin kirjaillut, ja skotlantilainen,
Stuartien väreihin sommiteltu myssy kukonsulkineen. Naïsin piti olla
puettuna valkoiseen ja vaaleanpunaiseen, soma babymyssy päässä, sillä
vielä on hän _baby_ ja saa pitää tämän nimen siksi, kunnes se
pikkuinen ilmestyy, joka par'aikaa antaa minulle aimo potkauksia ja
jota nimitän _kerjäläisekseni_, sillä se on oleva viimeinen lapseni.
Olen nähnyt lapseni jo unessa ja tiedän, että se on oleva poika. No
niin, myssyt, kaulukset, mekko, pienet sukat, somat pikku kengät,
ruusunauhat sääryksiin, silkillä kirjailtu musliinipuku, kaikki oli
järjestyksessä odottamassa vuoroaan vuoteeni päällä. Kun sitten nämä
hilpeät lintuset, jotka tulevat niin hyvin toimeen yksissä, vihdoin
olivat valmiit, kun heidän ruskea tukkansa oli kiharoitu ja kammattu
niin, että se laskeutui kauniisti otsalle ja pilkisti myös somasti
esiin valkean ja ruusuisen myssyn alta, kun kengät olivat hakasilla
kiinnitetyt, kun nuo paljaat pohkeet, nuo niin näppärästi vaatetetut
pienet jalat juosta tepsuttelivat ympäri _nursery'ssä_, kun nuo
molemmat kasvot, _cleanes_, sanoisi niistä Mary, ja nuo kirkkaina
säteilevät silmät sanoivat: menkäämme, niin silloin löi rintani
riemusta. Oi, nähdä noin lapsensa omien käsiensä koristamina, nähdä
tuon raikkaan sinisten suonten kuulostaman hipiän, jonka itse on
pessyt, saippuoinut ja kylvettänyt, sametin ja silkin eloisten värien
tehostamana, se on kauniimpaa kuin runo! Millä loppumattomalla, millä
kyllästymättömällä hellyydellä täytyykään kerta kerran jälkeen kutsua
ne luokseen painaakseen suudelman niiden kaulalle, joka yksinkertaisen
kauluksensa alta hohtaa kauniimpana kuin kauneimmankaan naisen kaula!
Tällaisia tauluja, joita muuten näkee typerinä ja huonoina
värivalopainoksina ja jotka pysähdyttävät eteensä kaikki äidit,
katselen minä joka päivä.
Kun vihdoin olimme ulkona, nautin täysin siemauksin työni tuloksista
ja ihailin pikku Armandia, joka oli kuin prinssi ja talutti _babyä_
pitkin sitä pientä tietä, jonka tiedät. Mutta silloin tulivat
vastaamme eräät vaunut. Tahdoin vetää lapset syrjään, mutta en
ehtinyt, ja he kierivät kumpikin alas lokalammikkoon. Siinä oli sitten
koko mestariteokseni! Täytyi palata kotiin pukeakseen heidät toisiin
vaatteisiin. Otin pienemmän syliini huomaamatta ollenkaan, että
pilasin omankin hameeni. Mary otti hoivaansa Armandin ja niin
käännyimme takaisin. Kun _baby_ itkee tai lapsi kastelee itsensä,
silloin on kaikki hullusti; äiti ei enää muistakaan itseään, koko
hänen huomionsa on muualla. Päivällinen lähenee, ja useinkaan en ole
saanut mitään aikaan; ja kuinka ehdin palvella aterian aikana heitä
molempia, sitoa ruokaliinat heidän kaulaansa, kietoa ylös hihat ja
saada heidät syömään? Siinä ongelma, jonka ratkaisen kaksi kertaa
päivässä. Näissä alituisissa puuhissa, näissä juhlissa ja pienissä
onnettomuuksissa kuluu aikani, eikä talossa olekaan ketään muuta niin
unohdettua kuin minä. Väliin unohtuvat paperikähertimet kiinni
tukkaani, kun lapset ovat olleet pahoja. Pukuni riippuu aivan heidän
tuulestaan. Jos jonkunkaan hetken käytän itseäni varten, kuten nyt
kirjoittaessani sinulle nämä kuusi sivua, niin täytyy heidän
sill'aikaa saada leikata kuvia irti romaaneistamme, rakentaa linnoja
kirjoista, shakkinappuloista tai helmiäisnoppasista ja Naïsin täytyy
saada keriä kaikki silkki- ja villalankani kerälle omalla tavallaan,
joka, sen voin vakuuttaa sinulle, on niin monimutkainen, että se
vaatii koko hänen pienen älynsä niin tarkkaan, että hän on hiljainen
kuin hiiri.
Kuitenkin kaikitenkin ei minulla ole mitään syytä valittaa: molemmat
lapseni ovat vahvoja ja vapaita ja löytävät huvinsa verrattain
vaivattomasti ja suuremmitta kustannuksitta. He iloitsevat kaikesta;
he ovat enemmän valvotun vapauden kuin leikkikalujen tarpeessa. Jotkut
punaiset, keltaiset, sinipunervat tai mustat kivet, pienet simpukan
kuoret, hiekkameren vaatimattomat ihmeet ovat omiaan tekemään heidät
onnellisiksi. Omistaa paljon kaikenlaista pikku kamaa, siinä heidän
rikkautensa. Olen tarkastellut loitompaa Armandia, hän puhuu kukille,
kärpäsille, kanoille ja matkii niitä; hän viihtyy hyvin hyönteisten
parissa ja ne täyttävät hänen mielensä syvällä ihailulla. Kaikki, mikä
on pientä, kiinnittää hänen mieltänsä. Armand alkaa jo joka asiasta
kysyä _minkätähden_; nyt hän on tullut tietämään, mitä olen sanonut
hänen kummiäidilleen; muuten pitää hän sinua haltiattarena; siitä nyt
näet, miten lapset aina ovat oikeassa!
Oi, enkelini, en ole tahtonut murhetuttaa sinua kertomalla kaikista
näistä kotoisista onnenaiheistani. Nyt kerron sinulle kuvaavan
tapauksen kummipojastasi. Tässä muuanna päivänä vaelsi jälessämme
muuan köyhä mies, sillä köyhät tietävät, ettei kukaan äiti, joka
kulkee lapsiensa kanssa, koskaan kiellä heiltä almua. Armand ei vielä
ymmärrä, että voi olla puute leivästä, hän ei tiedä, mitä raha on;
mutta kun hän tuonoin oli saanut pienen torven, jonka hänen
toivomuksestaan olin hänelle ostanut, niin ojensi hän sen nyt
kuninkaallisella ilmeellä tuolle ukkopahaiselle sanoen: -- "Kas siinä,
ota tämä!"
"Sallitteko minun pitää sen!" kysyi kerjäläinen minulta.
Mitä voi maan päällä verrata sellaisen hetken iloon?
"Katsokaas, rouva, minullakin on ollut lapsia," sanoi minulle vanhus
ottaen vastaan sen, mitä hänelle annoin, kiinnittämättä siihen sen
enempää huomiota.
Kun ajattelen, että Armandin tapainenkin lapsi on pantava kouluun,
että minä en saa pitää häntä luonani enää kauempaa kuin kolme ja puoli
vuotta, riipovat väristykset selkäpiitäni. Yleinen kouluutus on
hävittävä tämän siunatun lapsen sielun kukoistuksen, se on
_denaturalisoiva_ tuon luonteisen sulouden ja liian ihailtavan
välittömyyden ja suoruuden! Häneltä leikataan nuo kiharaiset kutrit,
joita minä olen niin huolellisesti sukinut ja siloitellut ja joita
olen niin paljon suudellut. Mitä tulevat he tekemään Armandin
sielulle?
Ja sinä, miten on sinun laitasi? Et ole virkkanut mitään elämästäsi?
Rakastatko edelleenkin Felipeä? Sillä sarasenin puolesta en ole
levoton. Hyvästi nyt, Naïs sattui kaatumaan, ja jos jatkan, tulee
tästä kirjeestä kokonainen kirja.
XLVI.
ROUVA DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
1829.
Sanomalehdet ovat jo ilmoittaneet sinulle, sinä hyvä ja hellä Renée,
siitä hirvittävästä onnettomuudesta, joka on kohdannut minua; en ole
kahteenkymmeneen vuorokauteen väistynyt hänen päänalaisensa äärestä,
olen ottanut vastaan hänen viimeisen henkäyksensä ja sulkenut hänen
silmänsä, olen pappien kanssa pitänyt valvokkia hänen ruumiinsa
vieressä ja lukenut kuolleiden rukouksia. Olen katsonut
rangaistukseksi itselleni tämän sanoin kuvaamattoman tuskan, mutta
kuitenkaan, kun näin, miten hänen puhtaat huulensa hymysivät minulle
juuri ennen kuolemaa, en voi uskoa, että minun rakkauteni surmasi
hänet! Sanalla sanoen, _häntä ei ole enää_, ja minä, _minä elän_! Mitä
voin enempää sanoa sinulle, joka tunsit meidät niin hyvin? Kaikki on
sanottu näillä parilla sanalla. Oi, jos joku sanoisi minulle, että
hänet voidaan uudestaan herättää eloon, niin antaisin oman osani
taivaassa kuullakseni tämän lupauksen, sillä se merkitsisi sitä, että
saisin nähdä hänet jälleen!... Ja saada hänet takaisin vaikkapa vain
pariksi sekunniksi olisi samaa kuin saada hengittää ilman tikaria
sydämessään. Etkö tule pian sanomaan minulle tuota sanaa? Etkö rakasta
minua tarpeeksi pettääksesi minua?... Ei, ei, sinähän sanoit minulle
jo etukäteen, että minä iskin häneen syviä haavoja! Onko se totta? Ei,
minä en ansainnut, hänen rakkauttaan, siinä olet oikeassa, minä
varastin sen. Tukahdutin onnen mielettömiin syleilyihini! Oi, nyt kun
kirjoitan sinulle nämä rivit, en enää ole järjiltäni, mutta tunnen
itseni hyvin yksinäiseksi! Suuri Jumala, onko sen pahempaa helvettiä
kuin minkä tuo sana sisältää?
Kun hänet kannettiin pois, paneuduin samaan vuoteeseen ja toivoin
saavani kuolla, sillä meidän välillämme oli ainoastaan yksi ovi ja
minä luulin vielä, että minulla olisi voimaa avata se! Mutta ah! Olin
liian nuori, jo neljäkymmentä päivää kestäneen toipumisen jälkeen,
jonka aikana minua virvoiteltiin eloon kaikilla tuon synkän
lääketieteen julmilla keinoilla, löydän itseni taas istumasta ikkunani
ääressä, keskellä kaikkia niitä kauniita kukkia, joita hän vaali minua
varten. Nautin taas tuosta suuremmoisesta näköalasta, jota hänkin
niin usein katseli ja jonka keksimisestä hän oli niin iloinen,
sentähden että se miellytti minua. Oi, ystävä rakas, paikoiltaan
liikahtaminenkin tuottaa jo ääretöntä tuskaa, silloin kun sydän on
kuollut. Tuo kostea maa puutarhassani värisyttää minua, koko maa on
kuin yksi ainoa suuri hauta ja minusta tuntuu kuin astuisin hänen
päälleen! Mennessäni ensimäistä kertaa ulos valtasi minut sellainen
pelko, että minun täytyi pysähtyä. On liian hirmuista nähdä _hänen_
kukkiaan näkemättä _häntä_!
Äitini ja isäni ovat Espanjassa; veljeni tunnet kyllä, ja sinä taas
olit pakoitettu jäämään maalle; mutta ole huoletta, kaksi enkeliä on
tällä aikaa vaalinut minua. Sorian herttua ja herttuatar, nämä
molemmat suloiset ihmiset, riensivät heti veljensä luo. Viimeiset yöt
istuimme kaikki kolme syvässä surussamme ääneti ja levollisina vuoteen
ääressä, jossa teki kuolemaa yksi noita jaloja ja todellakin suuria
miehiä, jotka kaikessa ovat meitä tavallisia kuolevaisia korkeammalla
ja jotka ovat niin harvinaisia tässä maailmassa. Felipeni
kärsivällisyys oli jumalallinen. Veljensä ja Marian näkeminen virkisti
häntä hetkiseksi ja lievensi hänen tuskiaan.
"Rakkaani", sanoi hän minulle sillä yksinkertaisuudella, joka oli
hänelle tunnusmerkillistä kaikessa, "minä kuolen ja unohdan jättää
veljelleni Fernandille perinnöksi Macumer'n paroonikunnan!
Testamenttini on tehtävä uudestaan. Veljeni on antava minulle
anteeksi, hän tietää, mitä on rakastaa."
Lankoni ja hänen puolisonsa huolenpitoa saan kiittää elämästäni, he
tahtovat viedä minut mukanaan Espanjaan.
* * * * *
Ah, Renée, en voi kuvata sinulle, missä määrin tämä onnettomuus
merkitsee minulle koko elämäni luhistumista. Oman viallisuuteni tunto
tukahduttaa minussa kaiken muun, ja tunnen katkeraa lohdutusta
saadessani uskoa sen Cassandra-raukalleni, jota en ole tahtonut
kuunnella. Olen tappanut hänet vaatimuksillani, aiheettomalla
mustasukkaisuudellani, ainaisella rettelöimiselläni. Rakkauteni oli
sitäkin vaarallisempaa, kun me molemmat olimme varustetut yhtä hienon
herkällä ja voimakkaalla tunteellisuudella ja puhuimme samaa kieltä;
hän ymmärsi ihailtavan hyvin kaikki ja usein koski paha pilani kovasti
hänen sydämeensä, minun sitä ollenkaan aavistamatta. Et voi ollenkaan
kuvitella, kuinka pitkälle tuo rakas orjani meni tottelevaisuudessaan;
sanoin hänelle useasti, että hän menisi matkoihinsa ja jättäisi minut
rauhaan, ja hän meni sanallakaan oikutteluani vastustamatta, mutta
luultavasti kärsien siitä. Viimeiseen huokaukseensa asti hän siunasi
minua ja toisti yhä, että yksi ainoa aamukin kahden minun kanssani oli
arvokkaampi kuin kokonainen elämä jonkun muun rakastetun naisen
kanssa, vaikkapa tämä nainen olisi Maria Herediakin. Itken
kirjoittaessani näitä sanoja.
Nykyään nousen kello kaksitoista ja käyn levolle kello seitsemän
illalla, kulutan naurettavan pitkän ajan aterioihini, kävelen
hitaasti, voin pysähtyä tuntikaudeksi katselemaan jotakin kasvia,
tarkastelen oksia ja lehtiä, ja koetan mahdollisimman vakavasti ja
määräperäisesti käyttää aikani tyhjäntoimitukseen; rakastan varjoa,
hiljaisuutta ja yötä; sanalla sanoen taistelen ajan hetkiä vastaan ja
siirrän ne synkällä tyydytyksellä menneisyyteen. Puutarhani rauha on
ainoa seura, jota itselleni toivon; siellä näen kaikkialla sammuneen
onneni ihania kuvia; muille ne ovat näkymättömiä, mutta minulle
todellisia ja ilmieläviä.
Kälyni heittäytyi syliini, kun eräänä aamuna sanoin hänelle: -- "Te
olette sietämättömiä! Espanjalaisten sielussa on jotakin, jota meissä
ei ole, jotakin suurempaa!"