lasta. Felipe on joko teeskentelevä valtiomies tai myös mies, joka
rakastaa sinua niinkuin hän rakastaisi jotakin ilonaista, jolle hän
tuhlaisi koko omaisuutensa hyvin tietäen, että tämä pettää häntä.
Mutta kylliksi jo siitä. Te pidätte minua hupsuna, ja minä vaikenen.
Mutta salli minun sentään sanoa, että tutkistellessani kohtaloitamme
olen tullut julmaan johtopäätökseen: Tahdotteko saada rakkautta?
Silloin, älkää rakastako!
Louis, kultaseni, sai kunnialegionan ristin, samalla kun hänet
nimitettiin neuvoskunnan jäseneksi. Koska hän nyt jo on istunut tuossa
neuvostossa lähes kolme vuotta ja koska isäni, jonka sinä
todennäköisesti tulet tapaamaan Parisissa istuntojen aikana, on
vävypojalleen anonut kunnialegionan upseeri-arvoa, niin tee minulle se
ilo, että pehmität jonkun mahtimiehen, joka on tämän nimityksen kanssa
jossakin tekemisissä, tämän asian puolelle ja otat huolehtiaksesi
tästä pikku asiasta. Mutta älä mitenkään sekaannu korkeasti
kunnioitetun isäni, kreivi de Maucomben asioihin, joka tahtoo hankkia
itselleen markiisin arvonimen, säästä suosiosi ja suojeluksesi
minulle. Kun Louis tulee edustajaksi, se tahtoo sanoa ensi talvena,
niin saavumme me Parisiin ja panemme taivaat ja maat ylösalaisin
hankkiaksemme hänelle päällikön viran jonkinlaisessa ylihallituksessa,
jotta voisimme panna säästöön kaikki muut tulot ja elää hänen
virkapalkallaan. Isäni horjuu oikeiston ja keskustan välillä, hän ei
tahdo muuta kuin arvonimen; sukumme oli kuuluisa kuningas Renén aikana
ja kuningas Kaarle ei mahtane voida hyljätä erään Maucombe-suvun
jäsenen anomusta; mutta pelkäänpä, että hän vie isältäni halun pyytää
mitään suosionosoitusta nuoremmalle veljelleni; jos vain markiisinimen
herkkupala nostetaan kylliksi korkealle, ei hän ehdi muistamaan ketään
muuta kuin itseään.
15 p:nä tammikuuta.
Ah, Louise, tulen suoraan helvetistä! Ainoastaan siitä saan rohkeutta
puhua sinulle kärsimyksistäni, että olet minulle kuin toinen itseni.
Ja kuitenkaan en tiedä, uskallanko koskaan edes ajatuksissani enää
palata noihin viiteen kammottavaan ja kohtalokkaaseen päivään! Yksin
jo tuo sana kouristus saa sieluni värisemään. Ne eivät olleet viisi
päivää, vaan viisi tuskan vuosisataa. Niin kauan kuin äiti ei ole
kärsinyt tätä marttyyriutta, ei hän tiedä, mitä sana kärsimys
merkitsee. Kun sanon, että pidin sinua onnellisena sen vuoksi, ettei
sinulla ollut lapsia, niin voit siitä jo arvata epätoivoni suuruuden!
Päivää ennen tuota hirvittävää päivää tuntui ilma, joka oli ollut
painostava ja melkein kuuma, erikoisesti vaivaavan pikku Armandiani.
Hän, joka tavallisesti on niin lempeä ja hyväileväinen, oli ärtyinen,
itki kaikesta; tahtoi leikkiä, mutta rikkoi lelunsa. Kentiespä kaikki
taudit lapsissa ilmenevat ensin muuttuneena mielentilana. Kun tämä
omituinen pahankurisuus kiinnitti huomiotani, näin tarkastellessani
häntä, että hän vuoroin punastui ja kalpeni, mutta panin tämän niiden
neljän suuren hampaan laskuun, jotka samalla kertaa tekivät tuloaan.
Asetin hänet nukkumaan viereeni ja heräsin aina tuon tuostakin. Yöllä
oli hänellä vähän kuumetta, joka ei kuitenkaan minua ollenkaan
levottuuttanut, vieläkin luulin kaiken johtuvan hampaista. Aamulla
sanoi hän: "äiti", ja pyysi juomista pienellä liikkeellä, mutta hänen
äänessään oli niin omituinen väri ja hänen liikkeessään niin
kouristuksen tapainen ele, että se jähmetti vereni. Hyppäsin vuoteesta
lattialle valmistaakseni hänelle sokerivettä. Koeta kuvitella
kauhistustani, kun ojentaessani hänelle kupin, hän ei liikahtanutkaan;
hän ainoastaan toisti "äiti, äiti", tuolla äänellä, joka ei enää ollut
hänen oma äänensä, ja tuskin mikään ääni ollenkaan. Tartuin hänen
käteensä, se ei totellut minua, se oli jäykkä. Asetin kupin hänen
huulilleen; pikku raukka joi surkuteltavalla tavalla, koettaen kolme
neljä kertaa suonenvedontapaisesti nielaista, ja vesi korisi niin
oudosti hänen kurkussaan. Lopuksi hän epätoivoisesti tarrautui kiinni
minuun ja silloin huomasin, että hänen silmänsä jonkun sisällisen
vaivan pakosta kääntyivät nurin, niin että vain valkuaiset näkyivät,
ja että kaikki hänen jäsenensä jäykistyivät. Minulta pääsi kauhun
huuto. Louis tuli hätään. -- "Lääkäri, lääkäri! Hän kuolee!" huusin
hänelle. Louis katosi ja minun Armand-parkani sanoi uudestaan: "äiti,
äiti", tarrautuen minuun. Tämä oli viimeisen kerran, jolloin hän
tiesi, että hänellä oli äiti. Nuo kauniit suonet hänen otsaltaan
pullistuivat ja kouristus alkoi. Tunnin aikaa ennenkuin lääkäri tuli,
pitelin sylissäni tätä lasta, joka muuten oli niin vilkas, niin valkea
ja ruusuinen, ylpeyteni ja iloni kukka, mutta nyt jäykkä kuin puupala,
ja niitä silmiä sitten! Vapisen vieläkin muistaessani niitä. Musta,
ryppyinen, laihtunut, mykkä oli kaunis Armandini, aivan kuin muumio.
Louis toi Marseillesta kaksikin lääkäriä, jotka seisoivat siinä
liikkumattomina kuin mitkäkin pahan onnen linnut saaden sieluni
pelosta värisemään. Toinen puhui aivokuumesta, toinen luuli taudin
olevan tavallista lapsikramppia. Meidän kunnanlääkärimme tuntui
mielestäni viisaammalta, sillä hän ei määrännyt mitään lääkkeitä. --
"Hän tekee hampaita", sanoi ensimäinen. "Tämä on kuumetautia", sanoi
toinen. Vihdoin sovittiin siitä, että hänen tuli saada iilimatoja
kaulaansa ja jääkääreitä päähän. Luulin kuolevani siihen paikkaan.
Olla siinä vieressä ja nähdä edessään liikkumaton, äänetön, sininen ja
musta ruumis muuten niin eloisan ja meluisan olennon sijasta! Oli
sellainenkin hetki, että järkeni pimeni, että puhkesin hermostuneeseen
nauruun, kun näin, miten iilimadot iskivät kiinni tuohon somaan
kaulaan, jota niin usein olin suudellut ja, miten jääpussi laskettiin
hänen suloisen pikku päänsä päälle. Rakkaani, tuo sievä tukkakin, jota
me niin ihailimme ja jota sinä niin paljon silittelit, täytyi leikata
pois, jääkääreen vuoksi. Joka kymmenen minuutin päästä, aivan kuin
synnytystuskissa, palasi kouristus ja tuo pikku raukka vääntelehti
vuoroin kelmeänä, vuoroin sinipunaisena. Kun hänen muuten niin pehmeät
ja taipuisat jäsenensä koskettivat toisiaan, kuului niinkuin
puupalikkojen kalinaa. Tämä tiedoton ja tunnoton olento oli kuitenkin
hymyillyt ja puhunut minulle ja vielä aivan äsken nimittänyt minua
äidiksi! Tätä ajatellessani tuiversi tuska sydäntäni niinkuin myrsky
riehuttaa merta ja minä tunsin, kuinka kaikki ne juuret, joilla lapsi
on kasvanut kiinni sydämeemme, järkkyivät ja vavahtelivat.
Äitini, joka kenties olisi voinut auttaa minua, joka olisi neuvonut
tai lohduttanut minua, oli Parisissa. Äidit tietävät useinkin
kouristuksesta enemmän kuin lääkärit, luulen minä. Neljän päivän ja
neljän yön kuluttua, jotka olivat kuluneet toivon ja pelon lakkaamatta
vaihdellessa ja jotka melkein olivat vieneet minut hengiltä, olivat
vihdoin kaikki lääkärit yksimielisiä siitä, että Armandia oli
voideltava eräällä ilkeällä, haavoja muodostavalla voiteella! Voi,
haavoja Armandiini, joka viisi päivää sitten vielä leikki niin
iloisena, joka hymyili ja koetti ääntää sanaa _kummiäiti_! Panin
vastaan ja tahdoin vain turvautua luonnon apuun. Louis torui minua
siitä, hän uskoi lääkäreihin. Mies on aina mies! Mutta noissa
hirveissä sairaustapauksissa on hetkiä, jolloin tauti ehdottomasti
näyttää kääntyvän kuolemaksi, ja juuri tuollaisena hetkenä näytti
minustakin kuin olisi tuo niin kammoksumani parannuskeino kuitenkin
ollut Armandin ainoa pelastus. Oi, Louise, hänen ihonsa oli niin
kuiva, niin rosoinen ja kurttuinen, ettei edes voide tarttunut siihen
kiinni. Silloin istuuduin hänen vuoteensa ääreen itkemään ja itkin
niin, että hänen tyynynsä tuli aivan märäksi. Lääkärit, he söivät
päivällistä, he! Kun huomasin olevani yksin, vapautin lapseni kaikista
lääkärien lääkeneuvoista, otin sen kuin mieletön käsivarsilleni,
pusersin sitä rintaani vasten, painoin otsani sen otsalle ja rukoilin
Jumalaa antamaan sille oman elämäni, samalla kuin koko ajan koetin
välittää Armandille sitä. Täten pitelin lastani muutaman hetken
tahtoen itsekin kuolla, jotta minun ei tarvitsisi erota siitä elämässä
eikä kuolemassa. Oi, ystäväni, silloin tunsin sen jäsenten pehmentyvän
ja löyhentyvän; kouristus oli lakannut, lapseni liikahteli, tuo kaamea
ja kauhistava väri haihtui! Minä huusin ääneen, aivan samoin kuin sen
sairastuessakin; lääkärit kiiruhtivat saapuville ja minä näytin heille
Armandiani.
"Hän on pelastettu!" huudahti vanhempi lääkäreistä.
Oi, mikä sana! Millaista musiikkia se oli korvilleni! Taivas avautui.
Kaksi tuntia senjälkeen syntyi pikku Armandini todellakin uudestaan;
mutta minä olin lopussa; ja se, etten kuitenkaan pahemmin sairastunut,
on luettava yksinomaan ilon balsamin ansioksi. Oi, Jumalani,
millaisten tuskien siteillä sinä kiinnitätkään lapsen äitiinsä! Ja
millaisia nauloja taot, jotta ne kestäisivät! Enkö siis ollutkaan
vielä tarpeeksi äiti, minä, joka itkin ilosta tämän lapsen ensimäisen
jokelluksen ja ensimäisen askeleen johdosta! Minä, joka tuntikausia
joka päivä tutkin sitä voidakseni täyttää sitä kohtaan velvollisuuteni
ja oppiakseni äidin suloisen kutsumuksen! Olivatko tämä säikähdys ja
nämä kauhistavat mielikuvat todellakin välttämättömiä sille, joka jo
muutenkin jumaloi lastaan? Juuri nyt, kun kirjoitan sinulle, Armandini
leikkii, huutaa ja nauraa. Koetan etsiä syytä tuohon hirveään
lapsentautiin ja muistan samalla, että olen taas siunatussa tilassa.
Johtuiko se hampaista? Johtuiko se jostakin muunnoksesta, joka
tapahtuu aivoissa? Lieneekö niillä lapsilla, jotka saavat
kouristustaudin, joku puutteellisuus hermostossa? Kaikki nämä
ajatukset levottuuttavat mieltäni niin nykyhetkeen kuin
tulevaisuuteenkin nähden. Meidän maalaislääkärimme on sitä mieltä,
että tuo kouristus johtui hampaiden aiheuttamasta liiallisesta
hermokiihoituksesta. Uhraisin mielelläni kaikki omani, jotta pikku
Armand saisi omansa. Nyt kun vain näen yhdenkin noista valkeista
helmistä pilkistävän esiin tulehtuneista ikenistä, nousee kylmä hiki
otsalleni. Se sankarillisuus, jolla tuo rakas pikku enkeli kärsii,
osoittaa, että hän on saava koko minun luonteeni; kun hän katsoo
minuun, on sydämeni halkeamaisillaan. Lääketiede ei paljoakaan tiedä
tuollaisen jäykkäkouristuksen syistä, joka loppuu yhtä äkillisesti
kuin se on alkanutkin ja jota ei voi ehkäistä eikä parantaa. Yksi asia
on ainakin varma, toistan sen vielä: nähdä lapsensa jäykkäkouristuksen
kynsissä on äidille helvetti. Millä raivolla nyt syleilenkään ja
suutelenkaan häntä! Oi, miten kauan kannankaan häntä sylissäni, sitten
kun hän taas saa mennä ulos! Tämä tuska kuusi viikkoa ennen uutta
synnytystäni teki marttyyriuteni moninkertaiseksi; pelkäsin toisen
lapsenikin puolesta! Hyvästi jää, armahin Louise, älä toivo itsellesi
mitään lapsia, se on viimeinen sanani.
XLI.
PAROONITAR DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
Enkeli-rukkani, Macumer ja minä olemme antaneet sinulle anteeksi
kaikki ilkeytesi, kun saimme tietää, mitä kaikkea olet saanut kestää.
Värisin ja kärsin lukiessani tuon kaksinkertaisen marttyyriutesi
kuvausta, ja nyt en enää sure niin kovasti sitä, etten ole äiti.
Kiiruhdan ilmoittamaan sinulle, että Louis on nimitetty ja saa siis
nyt kantaa kunnialegionan upseerirusettia. Toivoit itsellesi pikku
tyttöä, tietysti saatkin sellaisen, sinä onnellinen Renée. Veljeni
häät neiti de Mortsaufin kanssa vietettiin heti meidän palattuamme.
Rakastettava kuninkaamme, joka todellakin on ihailtavan hyvä, on
nimittänyt veljeni ensimäiseksi kamariherraksi ja säätänyt hänelle
tämän viran sen nykyisen haltijan kuoleman jälkeen, joka haltija on
hänen appensa. -- "Viran tulee seurata arvonimeä", sanoi hän herttua
de Lenoncourt-Givrylle.
Isäni oli sata kertaa oikeassa. Ilman minun omaisuuttani ei mitään
kaikesta tästä olisi saatu aikaan. Isäni ja äitini tulivat Madridista
tänne tätä hääjuhlaa varten ja palaavat takaisin sen juhlan jälkeen,
jonka huomenna pidän vastanaineiden kunniaksi. Karnevaalista tulee
loistava. Sorian herttua ja herttuatar ovat Parisissa, heidän
läsnäolonsa tekee minut hieman levottomaksi. Maria Heredia on varmasti
Europan kauneimpia naisia, enkä minä pidä oikein siitä tavasta, millä
Felipe katselee häntä. Niinpä kasvaakin rakkauteni ja hellyyteni vielä
kaksin verroin suuremmaksi. "_Hän_ ei koskaan olisi rakastanut sinua
näin!" Tätä ajatustani en tosin tohdi lausua ääneen, mutta sen saattaa
lukea kaikista katseistani ja liikkeistäni. Taidanpa, Jumala nähköön,
olla hyvin komeileva ja keikailevainen! Eilen sanoi rouva de
Maufrigneuse minulle: -- "Rakas lapsi, täytyypä laskea aseet alas
teidän edessänne." Lyhyesti sanoen, minä huvitan ja miellytän Felipeä
siinä määrin, että hänen pakostakin täytyy pitää kälyään tyhmänä kuin
espanjalaista lehmää. Murehdin nyt sitäkin vähemmän sitä, etten saa
pientä abenserragia, kun herttuatar todennäköisesti vielä Parisissa
synnyttää ja tulee rumaksi; jos hän saa pojan, on tämä poika saava
nimekseen Felipe, maanpakolaisen kunniaksi. Paha sattuma saattaa minut
siis vielä kerran kummiksi. Hyvästi; rakas ystävä. Tänä vuonna
matkustan hyvissä ajoin Chantepleursiin, sillä meidän matkamme on
maksanut suunnattomia summia; matkustan jo maaliskuun lopulla
elääkseni säästäväisesti Nivernais'ssa. Sitäpaitsi ikävystyttää Parisi
minua. Felipe kaipaa niinkuin minäkin puutarhamme ihanaa
yksinäisyyttä, rakkaita ketojamme ja rakasta hiekkarantaista
Loireamme, joka ei ole minkään muun virran kaltainen. Chantepleurs on
tuntuva vallan hurmaavalta kaiken tuon komeuden ja turhuuden jälkeen
Italiassa; sillä loppujen lopuksi, komeus on ikävää ja rakastajan
katse on kauniimpi kuin mikään _capo d'opera_ tai _bel quadro_! Sinne
odotamme sinua, enkä minä enää tule olemaan mustasukkainen sinulle.
Saat kaikessa rauhassa tutkia Macumer'n sydäntä, onkia sieltä esiin
huudahduksia ja punoa niistä kokoon epäilyksiä; jätän hänet sinun
käsiisi ylpeällä luottamuksella. Tuon Rooma-kohtauksen jälkeen
rakastaa Felipe minua vieläkin enemmän; eilen hän sanoi, (hän lukee
nyt olkani ylitse) että hänen kälynsä, hänen nuoruutensa Maria, hänen
entinen morsiamensa, prinsessa Heredia, hänen ensimäinen unelmansa, on
tuhma. Oi, rakkaani, minä olen pahempi kuin mikään oopperatyttö, tuo
solvaus tuotti minulle todellakin iloa! Huomautin Felipelle, ettei hän
puhu virheetöntä ranskaa; lyhyesti sanoen, hän on kaunis, mutta ei
viehättävä. Hänen sielultaan puuttuu eloisuutta. Jos hänelle lausuu
jonkun kohteliaisuuden, katsoo hän lausujaan aivan kuin nainen, joka
ei ole tottunut kuulemaan sellaisia. Felipen luonteinen mies olisi
jättänyt Marian jo kahden kuukauden jälkeen. Sorian herttua, don
Fernand, sopii hänelle sangen hyvin; hän on ylevämielinen, mutta
hemmoiteltu lapsi, sen näkee kaikesta. Voisin olla ilkeäkin ja
houkutella sinut nauramaan, mutta pysyttelen totuudessa. Tuhannet
sydämelliset tervehdykset, enkelini!
XLII.
RENÉE LOUISELLE.
Pikku tyttöni on kahden kuukauden vanha; äitini ja muuan Louis'n vanha
setä olivat kummeina pienokaiselle, jonka nimi on Jeanne Athenaïs.
Niin pian kuin suinkin voin tulen teitä tervehtimään Chantepleursiin,
koskapa te ette näy pelkäävän imettäjää. Kummipoikasi osaa jo sanoa
nimesi; hän ääntää sen _Matoumer_; sillä c'tä ei hän osaa lausua
millään muulla lailla; tulet olemaan häneen ihastunut; hänellä on jo
kaikki hampaat, ja hän syö lihaa kuin aika mies. Hän juoksee ja kiitää
kuin rotta; mutta minä seuraan häntä aina levottomin katsein ja olin
aivan epätoivoissani, kun en voinut pitää häntä alati silmieni alla
lapsivuoteeni aikana; sain olla enemmän kuin neljäkymmentä päivää
huoneessani eräiden varovaisuustoimenpiteiden vuoksi, jotka lääkäri
olivat määränneet. Ah, lapseni, tuota synnytystä! Samat tuskat ja
samat pelonaiheet jälleen! Kuitenkin on pikku tytössänikin (älä näytä
tätä kirjettä Felipelle) jotakin, joka muistuttaa minua ja joka ehkä
tekee kilpailun mahdolliseksi ihaillun Armandisi kanssa!
Isäni mielestä oli Felipe laihtunut ja rakas sydänkäpyseni myöskin.
Mutta ovathan Sorian herttua ja herttuatar jo matkustaneet; sinulla ei
siis ole vähintäkään syytä mustasukkaisuuteen. Salaatko minulta
jotakin surua? Kirjeesi oli lyhyt eikä niin ystävälliseen äänilajiin
kirjoitettu kuin muut. Tai onko se vain pieni oikku rakkaalta
oikuttelijaltani?
Nyt tämän täytyy riittää. Hoitajattareni toruu minua siitä, että olen
kirjoittanut sinulle ja neiti Athenaïs de l'Estorade tahtoo syödä
päivällistä. Hyvästi siis, kirjoita minulle pitkiä, hyviä kirjeitä!
XLIII.
ROUVA DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
Ensimäisen kerran eläissäni, rakas Renée, olen itkenyt yksikseni
puupenkillä piilipuun alla pitkän järveni rannalla Chantepleursissä;
siitä on ihana näköala, jonka sinun läsnäolosi on tekevä vieläkin
kauniimmaksi, sillä siitä puuttuu ainoastaan ilakoivia lapsia. Sinun
hedelmällisyytesi on saanut minut jälleen itsetutkisteluihin, sillä
minulla ei ole lapsia vieläkään, kolme vuotta kestäneen avioliiton
jälkeen. Oi, ajattelin minä, vaikkakin minun pitäisi kärsiä sata
kertaa enemmän kuin mitä Renée kärsi antaessaan elämän kummipojalleni,
vaikkakin minun pitäisi nähdä lapseni vääntelehtivän kouristuksissa,
niin, Jumalani, sittenkin anna minulle tuollainen pieni enkelimäinen
olento, niinkuin Athenaïs, jonka täältä asti näen ilmielävänä edessäni
kauniina kuin päivä; sillä hänestä et ole virkkanut mitään. Siitä
tunnen oman Renée'ni. Näyttää kuin aavistaisit sinä kärsimykseni. Joka
kerta kun toiveeni pettävät olen monta päivää syvän surun vallassa.
Olen tehnyt synkkiä valituslauluja. Milloin saan minä kirjailla pieniä
myssyjä? Milloin saan käydä valitsemassa kapalo-kankaita? Milloin saan
neuloa kauniita pitsejä ja koristaa pientä päätä? Enkö siis koskaan
saa kuulla tuollaisen suloisen olennon nimittävän itseäni äidiksi,
nähdä hänen nykivän minua hameesta ja tuntea hänen itsevaltiuttaan?
Enkö siis koskaan saa nähdä hiekalla pienen vaunun jälkiä? Enkö
koskaan saa kerätä pihaltani särkyneiden leikkikalujen pirstaleita?
Enkö koskaan saa, kuten olen nähnyt niin monen äidin tekevän,
leikkikalukauppiaalta ostaa sapeleita, nukkeja, leikkikalustoja? Enkö
koskaan saa nähdä sen elämän, sen olennon kehkeymistä, josta tulisi
minulle toinen vieläkin rakkaampi Felipe? Tahtoisin pojan saadakseni
tietää, kuinka voi rakastaa rakastajaansa vieläkin enemmän hänen
toisessa minässään. Puistoni ja linnani tuntuvat minusta autioilta ja
kylmiltä. Nainen ilman lapsia on luonnoton ilmiö; me olemme luodut
tullaksemme äideiksi. Oh sinä, joka olet tohtori kureliiveissä, sinä
olet tajunnut elämän oikein! Hedelmättömyys on sitäpaitsi kauheata
joka suhteessa. Elämäni muistuttaa vähän liiaksi Gessnerin ja
Florianin paimenrunoja, joista Rivarol sanoi, että toivoisi niihin
susia. Minäkin tahtoisin uhrautua! Tunnen itsessäni voimia, joita
Felipe laiminlyö; ja jos en tule äidiksi, täytyy minun luoda itselleni
joku onnettomuus. Tämän sanoin myös maurien jälkeläiselle, joka sen
kuullessaan sai kyyneleet silmiinsä. Hän pääsi tällä kertaa kuitenkin
pälkähästä sillä, että ristin hänet yleväksi pölkkypääksi. Hänen
kanssaan ei voi laskea leikkiä hänen rakkaudestaan.
Väliin tekee mieleni suorittaa yhdeksän päiväisiä hartauden
harjoituksia joillekin pyhimyksille tai mennä rukoilemaan
hedelmällisyyttä joiltakin madonnoilta tai etsiä apua joistakin
kylpylaitoksista. Ensi talvena aion kysyä neuvoa lääkäriltä. Olen
liiaksi raivostunut itseeni sanoakseni tästä asiasta tämän enempää.
Hyvästi.
XLIV.
SAMALTA SAMALLE.
Parisissa 1829.
Mitä ihmettä, rakas ystävä, kokonaiseen vuoteen ei ainoatakaan
kirjettä?... Olen todellakin vähän loukkaantunut, luuletko sinä, että
sinun Louis'si, joka käy minua tervehtimässä melkein joka toinen
päivä, korvaa sinua? Ei riitä, että saan tietää, että sinä et ole
sairas ja että asianne menevät hyvin, tahdon kuulla tunteistasi ja
ajatuksistasi, niinkuin minäkin kerron sinulle omani, vaikkakin se
vaara on tarjolla, että sinä torut, moitit ja väärinymmärrät
minua, sillä sinä olet minulle rakas. Sinun äänettömyytesi ja
maalla-lymyilemisesi, vaikkakin voisit olla täällä nauttimassa kreivi
de l'Estoraden parlamenttaarisista voitoista, sillä hänen
sanavalmiutensa ja altis asianharrastuksensa ovat hankkineet hänelle
suuren vaikutusvallan, joka epäilemättä on istuntokauden loputtua
hankkiva hänelle korkean viran, ovat minulle todellakin vakavan
levottomuuden aiheena. Käytätkö ehkä aikasi siihen, että kirjoittelet
hänelle käytösohjeita? Numa ei ollut kaukana Egeriastaan. Miksi et ole
käyttänyt tilaisuutta hyväksesi tullaksesi Parisiin? Olisin siten jo
neljä kuukautta saanut nauttia seurastasi. Louis sanoi minulle eilen,
että sinä tulisit Parisiin häntä noutamaan ja samalla odottamaan
kolmannen lapsesi syntymistä, sinä kauhea Haikara-äiti, mikä oletkin!
Monien kyselyjen ja valitusten ja voivotusten jälkeen sain Louis'lta,
tuolta valtiotaiturilta, vihdoin urkituksi sen tiedon, että hänen
setänsä, Athenaïsin kummi-isä, oli hyvin sairaana. Otaksun sentähden,
että sinä hyvänä perheen-äitinä osaat käyttää hyväksesi
edustaja-miehesi kunniaa ja kuuluisia puheita saadaksesi edullisen
testamentin miehesi viimeiseltä äidinpuoleiselta sukulaiselta. Ole
levollinen, oma Renée'ni, Lenoncourtit ja Chaulieut ja rouva de
Macumer'n salonki toimivat Louis'si hyväksi. Martignac on varmasti
antava hänelle paikan valtiovarain toimituskunnassa. Mutta jos et sano
minulle, minkätähden pysyttelet maalla, niin suutun. Senkötähden,
jotta ei näyttäisi siltä, että sinä olet koko de l'Estoraden perheen
valtiollinen pää? Tai sedän perinnönkö vuoksi? Tai pelkäätkö ehkä,
että Parisissa olisit vähemmän äiti kuin maalla? Oh, tai ehkä kaikki
johtuukin yksinkertaisesti siitä, että et tahdo heti ensimäisellä
kerralla näyttäytyä täällä siunatussa tilassa, sinä turhamainen
keimailijatar! Hyvästi.
XEV.
RENÉE LOUISELLE.
Valittelet pitkällistä vaikenemistani; unohdat siis kokonaan nuo kaksi
pientä ruskeakiharaista päätä, jotka minulla on hallittavana ja jotka
hallitsevat minua! Olet sitäpaitsi todellakin keksinyt muutamia niistä
syistä, jotka sitovat minut kotikartanoon. Lukuunottamatta kalliin
setämme tilaa, en ole tahtonut raahata mukanani Parisiin nelivuotista
poikaa ja pientä tuskin kolmevuotiasta tyttöä, kun lisäksi itse olen
raskaana. En ole tahtonut häiritä sinua ja sinun kotiasi sellaisella
taloudella, enkä myöskään ole tahtonut esiintyä epäedukseni tuossa
loistavassa seurapiirissä, jossa sinä olet valtiattarena, ja
vuokrahuoneet ja hotelli-elämä taaskin minua kauhistavat. Kun Louis'n
setä sai kuulla sukulaisensa nimityksestä, lahjoitti hän minulle
puolet säästöistään, kaksisataatuhatta frangia, jotta ostaisin niillä
meille talon Parisissa ja Louis on saanut tehtäväkseen etsiä sopivan
rakennuksen sinun kaupunginosassasi. Äitini antaa minulle noin
kolmisenkymmentä tuhatta frangia huonekaluihin. Kun siis tulen
Parisiin, tulen omaan kotiin. Lyhyesti, koetan olla rakkaan sydämeni
valitseman sisareni arvoinen, olkoon tämä sanottu ilman mitään
taka-ajatusta.