ja olin valmistautunut niin suuriin tuskiin, että minä, mikäli
väitetään, aivan ihmeteltävästi kestin tuon hirvittävän kidutuksen.
Noin tunnin verran, kultaseni, oli sellaista aikaa, jolloin kaikki
tuntui häipyvän ikäänkuin uneen. Minusta tuntui kuin olisin ollut
kaksi: ulkokuori, jota pideltiin pihdeissä, revittiin ja rääkättiin,
ja tyyni levollinen sielu. Tässä omituisessa tilassa kiersi kärsimys
kuin kukkaisseppele päätäni. Tuntui siltä kuin olisi suunnattoman
suuri ruusu puhjennut kasvamaan päästäni ja kiertänyt minut
ylt'yleensä. Koko ilma oli täynnä tämän verisen kukan ruusunväriä.
Näin kaikki punaisessa. Täten olin jo saapunut sille kohdalle, jolla
ruumis ja sielu tuntuvat pyrkivän eroon, kun äkkiä minua vihlaisi
tuska sellainen, että luulin sillä hetkellä kuolevani. Päästin
hirveitä huutoja ja sain taas uutta voimaa uusia tuskia vastaan. Mutta
äkkiä tuon pienen olennon hopeanhelkkyvä vikinä tukahdutti nuo kauheat
valitushuutoni. Ei, mikään ei todellakaan voi kuvata tuota hetkeä:
minusta tuntui kuin olisi koko maailma huutanut kanssani, kuin olisi
kaikki ollut pelkkää tuskaa ja voihkinaa ja kuin kaikki olisi sitten
hiljentynyt tuohon heikkoon lapsen huutoon.
Minut pantiin takaisin suureen vuoteeseeni ja minusta tuntui kuin
olisin päässyt paratiisiin, vaikkakin olin äärettömän raukea. Huomasin
kolme tai neljä iloista kasvoa, kyyneleet silmissä, ja minulle
näytettiin lasta. Tiedätkö, rakkaani, minä parkaisin kauhusta. --
"Millainen pikku apina!" huudahdin. "Oletteko varmat siitä, että se on
lapsi?" kysyin minä. Käännyin jälleen kylelleni epätoivoissani siitä,
etten tuntenut itseäni sen enemmän äidilliseksi. -- "Älkää olko
levoton", sanoi minulle äitini, joka oli ruvennut hoitajattarekseni,
"olette saanut mitä kauneimman lapsen. Välttäkää millään tavalla
kiihoittamasta mielikuvitustanne, teidän on käytettävä koko
hengenvoimanne tullaksenne mahdollisimman eläimelliseksi,
samanlaiseksi kuin lehmä, joka käy laitumella kerätäkseen maitoa."
Minä nukahdin siis siinä vakaassa päätöksessä, että antaisin luonnon
vaikuttaa. Ah, enkelini, lopullinen herääminen kaikista näistä
kärsimyksistä, näistä epämääräisistä aistimuksista, näiden ensimäisten
päivien sekavasta, tuskaisesta hämäryydestä, oli taivaallinen! Tätä
pimeyttä seurasivat autuudentuntemukset vielä suloisemmat kuin lapseni
ensimäinen huuto. Sydämeni, sieluni, koko olemukseni, joku uusi
tuntematon minä tuntui puhkeavan eloon tuosta tähän asti niin
tuskaisesta ja harmaasta kotelostaan aivan kuin kukka puhkeaa esiin
siemenestä lämpöisen auringon sitä hyväillessä. Tuo pieni hirviö
tarttui rintaani ja alkoi imeä: ja silloin _fiat lux!_ Olin äkkiä
äiti. Nyt on onni, ilo, sanoin kertomaton riemu omanani, vaikkakaan en
ole saanut sitä aivan ilman tuskaa. Oi, sinä kateellinen kaunokaiseni;
miten oletkaan kerran paneva arvoa tällaiselle onnelle, joka on
ainoastaan meidän, lapsen ja Jumalan välinen salaisuus. Tuo pieni
olento ei tunne mitään muuta kuin meidän rintamme. Sille on olemassa
vain tuo yksi ainoa loistava piste koko maailmassa. Ja sitä se
rakastaa kaikesta voimastaan, sitä elämänlähdettä se ainoastaan
ajattelee, sen viereltä se vaipuu unen helmaan ja siihen se palaa taas
herättyään. Noissa pienissä huulissa on sanoin kuvaamaton rakkaus, ja
kun ne imeytyvät siihen, tuottavat ne yht'aikaa sekä tuskaa että
riemua, riemua, joka kohoaa tuskaksi, ja tuskaa, joka päättyy riemuun.
Kun voi selittää sinulle sitä tuntemusta, joka poveltani säteilee
elämän lähteisiin saakka; tuntuu kuin olisi se jonkinlainen keskus,
joka lähettää ympärilleen tuhansia säteitä sielun ja sydämen iloksi.
Synnyttää lapsi, se ei ole mitään, mutta imettää sitä on samaa kuin
synnyttää se uudestaan joka hetki. Oi, Louise, ei mitkään rakastajan
hyväilyt vedä vertoja noiden pienten ruusuisten käsien hivelylle,
jotka hiljaa hapuillen koettavat tarrautua kiinni elämään. Millaisia
katseita luokaan lapsi vuorotellen meidän rintaamme ja silmiimme!
Millaiset unelmat täyttävätkään sielun, kun näkee sen huulillaan
riippuvan kiinni aarteestaan! Se ei vetoa vähemmän sielun kuin ruumiin
voimiin, se käyttää yht'aikaa sekä verta että älyä ja sen tuottama
tyydytys käy yli kaikkien toivomusten. Tuon ihanan tunnelman, minkä
sai aikaan lapseni ensimäinen huuto, joka oli minulle samaa, mitä
ensimäinen auringonsäde on mahtanut olla maapallolle, tuon tunnelman
olen kokenut uudestaan tuntiessani, miten hänen suunsa on täyttynyt
maidollani; olen kokenut sen uudestaan saadessani häneltä ensimäisen
katseen, olen kokenut sen uudestaan tavoittaessani hänen ensimäisestä
hymystään hänen ensimäisen ajatuksensa. Hän nauraa jo, rakkaani! Tuo
nauru, tuo katse, tuo purema, tuo huuto, nuo neljä nautintoa ovat
rajattomia; ne tunkevat sydämen pohjimmaiseen sopukkaan asti ja
koskettavat siellä kieliä, joita ei mikään muu saa väräjämään. Samoin
mahtavat maailmat riippua kiinni Jumalassa, kuin lapsi kaikilla
säikeillään riippuu kiinni äidissään. Jumala on suuri äidinsydän. Ei
siitoksessa eikä edes raskaudessa ole mitään näkyväistä, aistein
havaittavaa, mutta imettäminen, rakas Louise, on joka hetkistä onnea.
Voi aivan nähdä, miksi maito muuttuu; se muuttuu lihaksi, se kukkii
noissa pienoisissa sormenpäissä, jotka muistuttavat kukkia ja jotka
ovat yhtä heleänherkkiä kuin ne; se kasvaa hienoiksi, läpikuultaviksi
kynsiksi, punoutuu hiuksiksi, elävöityy potkiviksi jaloiksi. Oi noita
lapsen jalkoja, niissä piilee kokonainen kieli! Niitä käyttää lapsi
ensiksi ilmaisukeinonaan. Imettäminen, Louise, on jokahetkistä
muuksimuuttumista, jota täytyy seurata hämmästynein katsein. Me emme
kuule huutoa korvillamme, vaan sydämellämme; me ymmärrämme silmien ja
huulien hymyn tai jalkojen sätkyttelyn aivan kuin Jumala itse
kirjoittaisi tahtonsa tulikirjaimilla taivaanlakeen! Ei mikään muu
maailmassa merkitse enää mitään! Isä?... Voisi tappaa hänet, jos hänen
päähänsä pälkähtäisi herättää lapsi. Äiti on lapsen koko maailma,
samoin kuin lapsi on äidin! On niin varma siitä, että toinen olento
jakaa kanssamme elämän ja saa niin runsaan palkinnon kaikista niistä
vaivoista ja kärsimyksistä, joita saa kestää, sillä kärsimyksiä kyllä
on, ja Jumala sinua varjelkoon rintojen halkeamista! Tuollainen haava,
joka aukeaa aina noiden ruusuisten huulien sitä koskettaessa, joka
parantuu hyvin vaikeasti ja tuottaa tuskaa, joka tekisi hulluksi,
ellei samalla lapsen maitoa pursuava suu olisi siinä edessä ilon
aiheena, se on yksi kauneuden kauheimpia rangaistuksia. Sillä
Louise-ystäväni, sellainen tulee ainoastaan hienoon ja arkaan ihoon.
Pieni apinani on viidessä kuukaudessa varttunut somimmaksi olennoksi,
mitä mikään äiti koskaan on ilon kyynelillään kostuttanut, pessyt,
harjannut, kammannut ja vaatettanut, sillä Jumala yksin tietää, millä
väsymättömällä innolla näitä pikku taimia puetaan, harjataan, pestään,
uudestipuetaan, suudellaan. Apinani ei siis enää olekaan mikään apina,
vaan oikea _baby_, kuten englantilainen hoitajattareni sanoo, valkea
ja ruusuinen _baby_, ja kun hän tuntee, että häntä rakastetaan, ei hän
liikoja huudakaan; ja tunnustaakseni totuuden en hetkeksikään luovu
sen luota, vaan koetan tunkea sen sieluun.
Rakas ystävä, Louis'ta kohtaan tunnen sydämessäni nyt jotakin, joka ei
ole rakkautta, mutta jonka rakastavallakin naisella tulisi täydentää
rakkautta. En ole varma siitä, eikö tämä hellyys, tämä kaikesta
itsekkäisyydestä vapaa kiitollisuus ole enemmänkin kuin rakkaus.
Kaikesta siitä päättäen, mitä minulle olet kertonut, on rakkaus
jotakin hyvin maallista, jota vastoin siinä hellyydessä, jota
onnellinen äiti tuntee näiden pitkien, ikuisten riemujensa
alkuaiheuttajaa kohtaan on jotakin uskonnollista ja jumalallista.
Äidin ilo on valo, joka säteilee kauas tulevaisuuteen, mutta se
heittää heijastuksen myös menneisyyteen ja antaa sille muistojen
sädekehän.
Ukko l'Estorade ja hänen poikansa ovat sitä paitsi olleet minulle
kaksin verroin hyviä; minä olen heille nyt aivan kuin uusi henkilö:
heidän sanansa ja katseensa tunkevat sieluuni, sillä joka kerran, kun
he näkevät minut ja puhuvat minulle, on heidän ihailunsa aina uusi ja
vilpitön. Vanha isoisä alkaa tulla lapseksi uudestaan, luulen; hän
jumaloitsee minua. Kun ensimäisen kerran tulin alas aamiaiselle ja hän
näki minun syövän ja syöttävän pojanpoikaansa, itki hän. Nähdä
kyyneleitä noissa kahdessa kuivassa silmässä, joissa tähän asti ei ole
kiilunut muuta ajatusta kuin raha, teki minulle sanomattoman hyvää;
vanhus tuntui todellakin ymmärtävän iloni. Mitä Louis'hin tulee, niin
olisi hän kertonut vaikka maantien puille ja kiville, että hänellä oli
poika. Kokonaisia tuntikausia saattaa hän katsella nukkuvaa
kummipoikaasi. Hän ei tiedä, sanoo hän, milloin hän oikein voi tottua
siihen. Nämä tavattomat ilonilmaukset ovat minulle valkaisseet heidän
salaiset pelonaiheensa. Lopuksi Louis tunnustikin minulle, että hän
oli epäillyt itseään ja luullut olevansa tuomittu lapsettomuuteen.
Louis-raukkani on äkkiä muuttunut parempaan päin, hän opiskelee vielä
innokkaammin kuin ennen. Tämä lapsi on kannustanut isän kunniahimoa.
Mitä minuun taas tulee, armahin, niin olen hetki hetkeltä yhä
onnellisempi. Jokainen tunti tuo jonkun uuden siteen äidin ja hänen
lapsensa välille. Mitä nyt tunnen, vakuuttaa minua siitä, että tämä
tunne on häviämätön, luonnollinen, muuttumaton, jota vastoin epäilen,
että rakkaudella on väliaikansa. Joka hetki ei voi rakastaa samalla
lailla, elämä ei kankaalleen kirjaile aina yhtä loistavia kukkasia;
siispä rakkaus voi sammua ja sammuukin; mutta äitiyden ei tarvitse
pelätä mitään heikontumista, se kasvaa lapsen tarpeiden mukana ja
kehittyy sen kanssa yhtä rintaa. Eikö se samalla kertaa ole intohimo,
tarve, tunne, velvollisuus, välttämättömyys ja onni? Niin, kultaseni,
siinä on naisen erikoiselämä. Meidän uhrautumisemme kaipuu on sillä
tyydytetty ja äidinrakkaudessa ei ole mustasukkaisuuden levottomuutta.
Ehkäpä se myös on ainoa kohta, jossa luonto ja yhteiskunta ovat
yksimielisiä. Tässä kohden on yhteiskunta rikastuttanut luontoa, se on
kartuttanut äitiydentunnetta perhehengellä, nimen, veren ja omaisuuden
jatkuvaisuuden kautta. Millä rakkaudella onkaan naisen ympäröitävä
tuota rakasta pikku olentoa, joka ensimäiseksi on antanut hänen
tuntea sellaisia iloja, joka on kehittänyt hänen sielunvoimansa
täyteen kukkaansa ja opettanut hänelle äitiyden suuren taidon!
Esikois-oikeutta, joka ikivanhassa muinaisuudessa yhtyy
maailmansyntyhistoriaan ja myöhemmin vaikuttaa yhteiskuntien
muodostumiseen, ei mielestäni tulisi tehdä kyseinalaiseksi. Oi, kuinka
paljon lapsi voikaan opettaa äidilleen! Niin monin lupauksin olemme
sitoutuneet hyveeseen tuossa lakkaamattomassa suojelustyössä, jonka
olemme velkapäät heikommalle olennolle, että nainen ainoastaan silloin
on oikeassa ilmakehässään, kun hän on äiti; ainoastaan silloin voi hän
kehittää kaikki voimansa, täyttää elämänsä velvollisuudet ja saada
omakseen koko olemassaolon onnen ja riemun. Nainen, joka ei ole äiti,
on epätäydellinen ja epäonnistunut olento. Kiiruhda tulemaan äidiksi,
enkelini! Silloin olet moninkertaistuttava nykyisen onnesi kaikella
minun autuudellani.
J.K. Minun täytyi jättää sinut kuullessani herra kummipoikasi
parkuvan, sen huudon kuulen aina puutarhan äärimmäiseen kolkkaan asti.
En tahdo lähettää tätä kirjettä sanomatta vielä pari sanaa
jäähyväisiksi, luin sen juuri läpi ja olen vallan kauhuissani niistä
arkipäiväisistä tunteista, joita se tulvii. Voi, se mitä tunnen, sen
ovat varmaan kaikki äidit tunteneet ja ilmaisevat sen luultavasti myös
samoin, ja varmaan olet tekevä minusta pilaa, aivan niinkuin voi tehdä
pilaa kaikista isistä, jotka puhuvat lapsiensa älystä ja kauneudesta
ja aina ovat löytävinään heissä jotakin vallan erikoista. No, niin
kullanmuruni, tärkein asia tässä kirjeessä on tämä, toistan sen vielä:
olen nyt yhtä onnellinen kuin ennen olin onneton. Tämä maatalo, josta
muuten kohta tulee oikea kartano, sukutila, on minun luvattu maani.
Olen päättänyt korpivaellukseni. Tuhat suudelmaa sinulle,
kullanmuruni! Kirjoita minulle, nyt voin kyynelöimättä lukea
kuvauksiasi onnesta ja rakkaudesta. Hyvästi.
XXXII.
ROUVA DE MACUMER ROUVA DE L'ESTORADELLE.
Maaliskuulla 1826.
Mitä tämä merkitsee, rakas ystävä? Nyt on kulunut jo enemmän kuin
kolme kuukautta siitä kun kirjoitin sinulle enkä ole saanut riviäkään
sinulta... Minä olen kuitenkin meistä kahdesta syyllisempi, en ole
vastannut sinulle; mutta ethän ole paha närkästymään, mikäli minä
sinua tunnen. Sinun äänettömyyttäsi olemme Macumer ja minä pitäneet
suostumuksena tuohon lapsitettuun pöytäkalustoon ja nuo hurmaavat
lelut lähtevät tänä aamuna Marseilleen; taiteilijat ovat tarvinneet
kokonaista kuusi kuukautta niiden valmistamiseen. Säpsähdin aivan, kun
Felipe ehdotti, että menisimme katsomaan tuota kalustoa ennenkuin
kultaseppä pakkaisi sen laatikkoon. Muistin äkkiä, että emme olleet
vaihtaneet sanaakaan siitä asti, kun jaoin äitiyden tunteet kanssasi.
Ah, enkelini! Tämä hirveä Parisi, siinä ainoa anteeksipyyntöni! Mikä
on sinun? Oi tätä maailmaa, millainen kuilu se on! Enkö jo ole sanonut
sinulle, ettei Parisissa voi olla muuta kuin parisitar? Suurmaailma
musertaa kaikki tunteet, se ottaa käytäntöön jokaisen hetken ja
nielisi sydämenkin, ellei olisi varuillaan. Mikä erinomainen
mestariteos onkaan Célimènen luonnekuva Molièren _Ihmisvihaajassa_!
Hän on yhtä hyvin Ludvig XIV:n ajan kuin meidän aikamme, siis kaikkien
aikain maailmannainen. Mihin olisin joutunutkaan ilman kilpeäni, ilman
rakkauttani Felipeen? Sanoinkin hänelle tänä aamuna näitä asioita
miettiessäni, että hän oli pelastajani. Joskin kaikki iltani kuluvat
juhlissa, tanssiaisissa, konserteissa ja teattereissa, niin löydän
taas kotiin tultuani sieltä kaikki rakkauden riemut ja hulluudet,
jotka aukaisevat sydämen ja pyyhkivät pois kaikki maailman antamat
kolhaukset. En ole syönyt päivällistä kotonani paitsi niinä päivinä,
jolloin meillä on ollut sellaisia vieraita, jotka kulkevat ystävien
nimellä, enkä ole ollut kotona muulloin kuin vastaanottopäivinäni.
Minun päiväni on keskiviikko. Kilpailen rouvien d'Espardin ja de
Maufrigneusen ja myös vanhan herttuatar de Lenoncourtin kanssa. Minun
salonkiani pidetään hupaisena. Olen täten ruvennut vallitsemaan
seuraelämää, koska näin, että Felipeni nauttii minun menestyksestäni.
Hänelle omistan aamupäivät; sillä kello neljästä iltapäivällä kello
kahteen aamulla kuulun Parisille. Macumer on ihailtava isäntä
talossaan: Hän on niin henkevä ja vakava, niin todellinen ylimys
ja täydellinen seuramies, että hän rakastuttaisi itseensä
sellaisenkin naisen, joka olisi mennyt hänen kanssaan vain
sovinnaisuusavioliittoon.
Isäni ja äitini ovat matkustaneet Madridiin. Ludvig XVII:n kuoltua sai
herttuatar helpolla aikaan sen, että Kaarle X nimitti toiseksi
lähetystösihteeriksi hänen suloisen Saint-Héreeninsa, joka siis myös
seurasi hänen mukanaan. Veljeni, herttua de Rhétoré suvaitsee pitää
minua erittäin etevänä naisena. Mitä taas markiisi de Chaulieuhön
tulee, niin jää tuo mielikuvasotilas minulle ikuiseen kiitollisuuden
velkaan: ennen isäni lähtöä käytettiin nimittäin omaisuuteni hänelle
tulevan sukutilan hankkimiseen, josta on neljäkymmentä tuhatta frangia
korkoja, ja hänen avioliittonsa neiti de Mortsaufin, erään
tourainelaisen perijättären kanssa, on päätetty asia. Jotta eivät
Lenoncourt-suvun nimi ja arvot sammuisi, on kuningas eri asetuksella
oikeuttava veljeni perimään Lenoncourt-Givryn nimet, arvot ja
vaakunat. Neiti de Mortsauf, herttua de Lenoncourt-Givryn
tyttärentytär ja ainoa perijätär, kuuluu saavan enemmän kuin
satatuhatta livreä korkoja. Isäni on ainoastaan pyytänyt, että myös
Chaulieu-suvun vaakunat asetetaan Lenoncourtien kilpeen.
Täten siis tulee veljestäni herttua de Lenoncourt. Nuori Mortsauf,
jolle tämä omaisuus oikeastaan kuuluisi, on viimeisellä keuhkotaudin
asteella, hänen kuolemaansa odotetaan joka hetki. Häät ovat ensi
vuonna, suru-ajan jälkeen. Sanotaan, että kälyni, Madeleine de
Mortsauf, on erittäin viehättävä henkilö. Täten siis isäni laskelmat,
kuten huomaat, pitivät paikkansa. Tämä lopputulos on hankkinut minulle
paljon ihailevia ystäviä ja avioliittoni alkaa ihmisille selvitä.
Ystävyydestä isoäitiäni kohtaan ruhtinas Talleyrand suojelee kaikin
tavoin Macumer'ta, joten siis meidän menestyksemme on täydellinen.
Sensijaan että minua aluksi moitittiin, ovat kaikki nyt minun
puolellani. Lyhyesti sanoen, nyt vallitsen minä tässä samassa
Parisissa, jossa pari vuotta sitten en vielä merkinnyt mitään. Macumer
näkee, että koko maailma kadehtii hänen onneaan, sillä minä olen
_Parisin henkevin nainen_. Kuten tiedät on Parisissa noin parikymmentä
_henkevintä naista_. Miehet kuhertelevat minulle lemmenlauseita tai
tyytyvät ilmaisemaan rakkautensa kateellisissa katseissa. Todellakin
saa tästä lemmenjanon ja ihailun yhteistulituksesta sellaista
alituista tyydytystä turhamaisuudelleen, että ymmärrän nyt hyvin,
miksi naiset tuhlaavat mielettömiä summia saadakseen nauttia näistä
hauraista ja haihtuvista etuuksista. Tämä menestys kiihoittaa
ylpeyttä, turhamaisuutta, itserakkautta, sanalla sanoen, kaikkia
_minä_-tunteita. Tämä alituinen jumaloiminen huumaa niin voimakkaasti,
etten laisinkaan ihmettele enää nähdessäni naisten tässä juhlassa
tulevan itsekkäiksi, ajattelemattomiksi ja kevytmielisiksi.
Suurmaailmallinen elämä nousee päähän. Tuhlaa henkensä ja sielunsa
kukat, kalleimman aikansa, jaloimmat tekonsa ihmisille, jotka
palkitsevat tuon kaiken kateellisuudella ja hymyilyllä, jotka
teennäisten imartelujensa, kohteliaisuuksiensa ja mielistelyjensä
väärään rahaan vaihtavat toisen rakkauden ja uhrausten kultaharkot,
kaiken sen kekseliäisyyden, minkä hän on käyttänyt ollakseen kaunis,
hyvin puettu, henkevä, rakastettava ja miellyttävä. Tiedetään varsin
hyvin, miten kalliiksi tällainen kauppa käy ja että siinä joutuu
petkutetuksi, mutta sittenkin siihen antaudutaan. Ah, kaunis hirveni,
kuinka silloin janoaakaan oikeaa ystävän sydäntä, kuinka Felipen
rakkaus ja alttius ovatkaan kallisarvoisia! Ja kuinka minä häntä
rakastan! Miten ihanaa on valmistua matkustamaan Chantepleursiin ja
saada siellä levähtää kaikista rue du Bacin ja Parisin muiden
salonkien komedioista! Lyhyesti, nyt kun olen lukenut toistamiseen
kirjeesi, luulen luonnehtivani sinulle parhaiten sen helvetillisen
paratiisin, jota nimitetään Parisiksi, sillä, kun sanon, että
maailmannaiselle on mahdotonta olla äiti.
Pian, armahaiseni, tulemme viettämään viikon päivät Chautepleursissä,
ja sinun luonasi olemme noin 10 p:nä toukokuuta. Silloin saamme taas
nähdä toisemme enemmän kuin kahden vuoden eron jälkeen. Ja mikä
muutos! Molemmat olemme nyt oikeita naisia: minä onnellisin
rakastajattarista, ja sinä onnellisin äideistä. Vaikk'en olekaan
sinulle kirjoittanut, rakkahin ystävä, en silti ole sinua unohtanut.
Ja minun kummipoikani, tuo pieni apina, onko hän yhäkin vielä soma?
Tuottaako hän minulle kunniaa? Hänhän on jo yli yhdeksän kuukautta.
Minä tahtoisin olla näkemässä, miten hän ottaa ensimäisiä askeleitaan
maailmassa; mutta Macumer sanoo, että varhaiskehittyneet lapset
kävelevät tuskin vielä kymmenen kuukaudenkaan vanhoina. Ja sitten
saamme taas leukailla vanhaan tapaamme. Saan myös nähdä, turmeleeko
lapsi vartaloamme, kuten väitetään.
J. K. Jos vastaat minulle, ylevä äiti, niin osota kirjeesi
Chantepleursiin, jonne nyt lähden.
XXXIII.
ROUVA DE L'ESTORADE ROUVA DE MACUMER'LLE.
Oh, lapsukaiseni, jos milloinkaan tulet äidiksi, niin silloin tulet
myös tietämään sen, että on mahdotonta kirjoittaa mitään kahtena
ensimäisenä imetyskuukautena. Marylla, englantilaisella
lapsenhoitajattarellani, ja minulla on työtä yli pään. Tosiaan, en
tainnut sanoa sinulle, että kernaimmin tahdon tehdä kaikki itse. Ennen
tuota suurta tapahtumaa olin omin käsin ommellut kapalot ja kirjaillut
ja koristanut myssyt. Olen orja, kultaseni, orja yötä ja päivää.
Ensinnäkin Armand-Louis imee, milloin hän tahtoo, ja hän tahtoo aina,
ja sitten täytyy niin usein vaihtaa hänelle kuivaa, puhdistaa ja pukea
häntä; sitten äiti niin mielellään vaalii hänen untaan ja laulaa
lauluja hänelle ja vie hänet käsivarrellaan ulos, kun ilma on kaunis,
ettei hänelle jää ollenkaan aikaa hoitaa itseään. Niin, sinulla on
suuri maailma ja minulla lapseni, meidän lapsemme! Mikä runsas ja
sisältörikas elämä! Oi, rakas ystävä, odotan niin sinua, silloin saat
itse nähdä! Mutta pelkään, että hampaiden teko alkaa pian ja että sinä
silloin pidät häntä hyvin itkevänä ja kiukkuisena. Tähän asti ei hän
vielä ole paljon itkenyt, sillä minä olen aina saapuvilla. Lapset
eivät huuda muulloin kuin silloin, kun ne tarvitsevat jotakin, jota ei
voi arvata, ja minä aina vaaniskelen hänen tarpeitaan ja
toivomuksiaan. Oi, enkelini, kuinka minun sydämeni on laajentunut, kun
sinä sensijaan olet kutistanut omasi alistamalla sen seuraelämän
palvelukseen! Odotan sinua erakon kärsimättömyydellä. Tahdon tietää
mielipiteesi l'Estoradesta, niinkuin sinäkin epäilemättä haluat
kuulla, mitä minä ajattelen Macumer'sta. Kirjoita minulle viimeisestä
yömajastanne. Väkeni tahtoo tulla mainehikkaita vieraitamme vastaan.
Tule, Parisin kuningatar, meidän vaatimattomaan maataloomme, jossa
sinua rakastetaan!
XXXIV.
ROUVA DE MACUMER'LTA VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
Huhtikuulla 1826.
Osote kirjeeni kuoressa jo ilmoittaa sinulle, rakas ystävä, että
hankkeeni on onnistunut. Nyt on appiukkosi kreivi de l'Estorade. En
tahtonut lähteä Parisista, ennenkuin olin saanut tämän puuhan
toivottuun päätökseen ja tämän kirjoitan sinulle oikeusministerin
läsnäollessa, joka juuri saapui minulle ilmoittamaan, että nimitys oli
allekirjoitettu.
Näkemiin.
XXXV.
ROUVA DE MACUMER VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
Marseillessa, heinäkuulla. Äkillinen lähtöni mahtoi hyvin hämmästyttää
sinua, häpeän sitä itsekin; mutta koska ennen kaikkea olen suora ja
rakastan sinua edelleenkin yhtä paljon, tahdon tunnustaa sinulle
kaikki neljällä sanalla: Minä olen hirveän mustasukkainen. Felipe
katseli sinua liian paljon. Teillä oli tuon sinun lempikalliosi
juurella keskenänne pieniä keskusteluja, jotka kiduttivat minua
kauheasti, tekivät minut häijyksi ja muuttivat koko luonteeni. Sinun
todella espanjalainen kauneutesi muistutti hänelle varmaan hänen
kotimaastaan ja toi hänen mieleensä tuon Maria Heredian, jolle olen
mustasukkainen, sillä minä olen mustasukkainen entisyydellekin. Sinun
komea, musta tukkasi, sinun kauniit ruskeat silmäsi, sinun otsasi,
jolta läpikäydyt kärsimykset kaunopuheisesti kuultavat äitiyden ilon
lomitse niinkuin säteilevän kirkkauden varjot, sinun raikas,
etelämaalainen ihosi, joka on valkeampi kuin minun vaaleaverinen
hipiäni, sinun voimakkaat muotosi, tuo rinta, joka pitsien alta hohtaa
kuin harvinainen herkullinen hedelmä, josta kaunis kummipoikani pitää
kiinni, kaikki tuo haavoitti silmiäni ja sydäntäni. Turhaan pistin
ruiskukan kiharoihini, turhaan koetin kohottaa vaaleitten palmikkojeni
väriä kirsikanpunaisilla nauhoilla, kaikki kalpeni tuon ihanan Renée'n
edessä, jollaista en odottanut tapaavani tässä la Crampaden keitaassa.