kunnianhimoiseksi! No niin, laita niin, että hän ensi vaaleissa tulee
valituksi edustajaksi, sillä hän täyttää pian neljäkymmentä vuotta ja
kun eduskunta kokoontuu vasta puoli vuotta vaalien jälkeen, niin on
hän silloin jo saavuttanut sen ijän, joka poliittiselta henkilöltä
vaaditaan. Sitten sinä tulet Parisiin, en sano sen enempää. Isäni ja
ystäväpiirini tulevat panemaan arvoa teille, ja jos sinun vanha
appiukkosi tahtoo saada sukukartanon, voimme täältä käsin hankkia
Louis'lle kreivin arvonimen. Sekin on jo jotakin se! Ja sitten saamme
olla yhdessä.
XXVIII.
RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE MACUMER'LLE.
Joulukuulla 1825.
Onnen hurmaama Louise, olet vallan huikaissut minut! Hetkiseksi
unohtui kirjeesi käteeni, ja joku silmistäni tipahtanut kyynel
kimmelsi sen lehdillä laskevan auringon ruskossa. Istuin siinä yksin,
väsynein käsivarsin, pienen paljaan kallion kupeella, johon olen
antanut asettaa penkin. Kaukana, äärettömässä etäisyydessä, välkähteli
Välimeri niinkuin terässäilä. Tuoksuvat puut varjostavat tätä penkkiä,
jonka viereen olen antanut istuttaa suunnattoman suuren
jasmiinipensaan, muutamia kuusamia ja espanjalaisia kinstereitä.
Kerran on tämä kallio vielä kokonaan peittyvä köynnöskasvien
viheryyteen, villi viini on jo istutettu. Mutta talvi lähestyy ja koko
viheriä nurmipeite on nyt kuin vanha haaltunut matto. Kun istun
täällä, niin ei kukaan tule minua häiritsemään, sillä kaikki tietävät,
että silloin tahdon olla yksin. Tätä penkkiä nimitetäänkin Louisen
penkiksi. Eikö tämä jo osoita, etten suinkaan silti ole yksin, vaikka
olenkin yksin?
Jos kerron sinulle näin kaikista näistä yksityiskohdista, jotka
sinulle ovat niin mitättömiä, jos kuvailen sinulle näin sitä
viheriöitsevää toivoa, joka jo edeltäpäin verhoaa lehvillään tämän
vielä niin paljaan ja karun kallion, jonka huipulle kasvillisuuden
kaitsija kuitenkin on juurruttanut mitä kauneimman pinjan, niin
tapahtuu se siksi, että täältä olen löytänyt itselleni vertauskuvia,
joihin mieleni on kiintynyt.
Juuri iloitessani sinun onnellisesta avioliitostasi ja (miksi en
tunnustaisi sinulle kaikkea) kadehtiessani sitä voimieni takaa, tunsin
sydämeni alla lapseni ensimäiset liikahdukset, jotka koskettivat
sieluni syvyyksiä. Tämä epämääräinen tuntemus on samalla ilmoitus,
ilo, tuska, lupaus, todellisuus. Tämä onni, joka on yksin minun koko
maailmassa ja joka jää Jumalan ja minun väliseksi salaisuudeksi, tämä
mysterio valkaisi minulle sen seikan, että kallio vielä kerran on
oleva kukkien peitossa, että se vielä kerran on kaikuva perheeni
iloisesta naurusta ja että kohtuni oli vihdoinkin tullut siunatuksi,
että siitä oli tullut rikkaan elämän lähde. Tunsin syntyneeni äidiksi!
Niinpä tuo ensimäinen varmuus, että itsessäni kannoin ja suojasin
toista elämää, tuotti minulle virkistävää lohdutusta. Rajaton riemu
oli nyt kruunannut nuo pitkät, alttiille uhrautumiselle pyhitetyt
päivät, jotka jo aikaisemmin olivat tuottaneet iloa Louis'lle.
Uhrautuminen, alttius, sanoin itselleni, etkö olekin paljon enemmän
kuin rakkaus! Etkö olekin syvin hekuma ja autuus, sentähden että olet
aineeton hekuma, luova ja uudestisynnyttävä! Etkö olekin, oi
uhrautuvaisuus, seurauksiasikin jalompi! Etkö olekin juuri sinä se
salaperäinen, väsymätön jumaluus, joka rajattomien avaruuksien ja
lukemattomien ilmapiirien takana oudossa keskipisteessä piillen
kuljetat sydämesi kautta kaikki maailmat! Oi suuri Alttius, sinä, joka
salatusta kätköstäsi jakelet riemuja, joita ei ainoakaan vihkimätön
silmä tahraa ja joita ei kukaan aavista, Alttius, sinä kateellinen ja
valtaisa, sinä väkevä ja voittoisa Jumala, joka kuulut itse olioiden
sisimpään luontoon ja siis aina olet sama voimiesi kulutuksesta
huolimatta, oi rajaton Alttius, sinä olet elämäni tunnus!
Rakkaus, Louise, on Felipen aikaansaama vaikutus sinussa, mutta minun
elämäni säteily perheeseeni on lakkaamatta heijastuva tuosta pikku
maailmasta minuun takaisin. Sinun kaunis, kultainen laihosi on
hetkellinen, mutta eikö minun myöhästynyt satoni lie sittenkin
kestävämpi? Se uudistuu hetki hetkeltä. Rakkaus on kaunein koru, minkä
yhteiskunta on luonnolta varastanut; mutta eikö äitiys ole Luonto itse
koko luomisriemussaan? Hymy on kuivannut kyyneleeni. Rakkaus tekee
Louis'ni onnelliseksi, mutta avioliitto on tehnyt minut äidiksi ja
minäkin olen oleva onnellinen! Palasin hitain askelin viheliäisin
akkunaluukuin koristettuun valkeaan talooni kirjoittaakseni sinulle
tämän.
Niin, rakas ystävä, tuo luonnollisin ja ihmeellisin asia, mikä
naiselle voi tapahtua, on ollut olemassa minulla jo viisi kuukautta;
mutta voin kuiskata korvaasi, että se ei laisinkaan ole häirinnyt
sydämeni eikä älyni toimintaa. Näen, että kaikki ovat onnellisia,
tuleva isoisä kilpailee jo oikeuksista pojanpoikansa kanssa, hänestä
on tullut lapsi uudestaan; isä näyttää vakavalta ja levottomalta;
kaikki kohdistavat minuun huolenpitonsa, kaikki puhuvat äitiyden
onnesta. Oi, minä yksin en tunne mitään, enkä uskalla kenellekään
tunnustaa, että olen täydellisen välinpitämättömyyden tilassa.
Valhettelen vähän, jotta en turmelisi heidän iloaan. Mutta koska voin
olla suora sinua kohtaan, tunnustan että, tällaisessa väliaikaisessa
tilassa, missä nykyään olen, on äitiys etupäässä mielikuvituksen asia.
Louis oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin saadessaan tietää
raskaudestani. Eikö tämä jo osoita, että lapsi on tullut itsestään
ilman muuta kutsua kuin isänsä kärsimättömät toivomukset? Sattuma,
rakkahani, on äitiyden jumala. Vaikkakin, lääkärimme lausunnon mukaan,
tämä sattuma on täydellisesti sopusoinnussa luonnon tahdon kanssa,
niin ei hän kuitenkaan kieltänyt, etteivätkö ne lapset, joita niin
somasti nimitetään rakkauden lapsiksi, olleet tavallista kauniimpia ja
lahjakkaampia ja etteikö heidän elämäänsä yleensä seurannut sama onni,
joka kirkkaan tähden tavoin oli loistanut heidän luomishetkellään.
Joten siis ehkä sinulle, Louise-ystäväni, äitiydestäsi koituu vielä
sellaisia iloja, joista minä en tiedä mitään. Kentiespä myös rakastaa
enemmän sitä lasta, jonka on saanut sellaisen miehen kanssa, jota
jumaloi, kuten sinä Felipeä, kuin sitä, jonka on saanut sellaisen
puolison kanssa, jonka kanssa on mennyt järkiavioliittoon, jolle on
antautunut velvollisuudesta ja vaimon tunteesta! Nämä salaiset
sydämeni pohjaan kätketyt ajatukset ovat omiaan tekemään tuon
toivehikkaan äitiystunteeni vieläkin vakavammaksi. Mutta koska mitään
perhettä ei voi olla olemassa ilman lasta, tahtoisin voivani kiirehtää
sen hetken tuloa, jolloin minulle nuo perheilot alkavat; niissä on
oleva elämäni koko sisältö. Nykyisin on elämäni pelkkää salaperäistä
odotusta; ja kuvottavinkin vaivantunne on vain valmistusta siihen,
mikä tuleman pitää. Teen huomioita itseni suhteen. Huolimatta siitä,
että Louis tekee kaiken voitavansa, että hän rakastaa ja huoltaa minua
ja antaa minun kaikin tavoin kokea hellyyttään ja lempeyttään, tunnen
kuitenkin jonkinlaista epämääräistä levottomuutta, johon lisäksi
tulee kaikenlaiset ruumiin ja sielun häiriöt ja raskaudelle
tunnusmerkilliset omituiset mieliteot. Jos nyt kerron sinulle kaikki
aivan suoraan, vaikkakin mahdollisesti sillä herätän sinussa
vastenmielisyyttä tätä kutsumusta kohtaan, niin täytyy minun tunnustaa
sinulle, etten ymmärrä, miten olen äkkiä saanut sellaisen himon
eräänlaisiin oranseihin; omituinen maku, mutta minusta nyt aivan
luonnollinen! Mieheni käy ostamassa minulle Marseillesta maailman
parhaita oranseja; hän on tilannut minulle niitä Maltasta,
Portugalista, Korsikasta; mutta nuo oransit eivät minulle kelpaa.
Sensijaan riennän usein jalkapatikkaa Marseilleen ahmiakseni siellä
huonoja, puolipilaantuneita oranseja, joita saa äyrillä kappaleen
pienen, satamaan laskeutuvan kujan varrelta, pari askelta
kaupungintalosta; niiden vihertävät mätäpilkut kiiluvat silmissäni
kuin timantit: näen niissä kukkasia, en edes muista niiden
pilaantunutta haaskanhajua, vaan ovat ne mielestäni ärsyttävän
mehukkaita, lämmittäviä kuin viinin neste ja maultaan erinomaisia.
Niin, enkelini, sellaisia ovat elämäni ensimäiset rakkausaistimukset.
Nuo inhoittavat oransit ovat rakkauteni esineet. Sinä et kiihkeämmin
himoitse Felipeäsi kuin minä noita lahoamistilassa olevia hedelmiä.
Ajatteles, välistä varastaudun salaa ulos kodistani, livistän
juoksujalkaa Marseilleen ja tunnen hekumallisen värinän koko
ruumiissani lähestyessäni tuota kujaa: pelkään, ettei kaupustelijalla
kenties olekaan mädäntyneitä oranseja; hyökkään niihin käsiksi,
nälvin, ahmin niitä kadulla kaikkien nähden. Minun mielestäni nuo
hedelmät tulevat suoraan paratiisista ja sisältävät suloista ravintoa.
Olen nähnyt Louis'n kääntävän päänsä pois päästäkseen tuntemasta
niiden pahaa hajua. Mieleeni muistuvat nuo Obermannin julmat sanat,
tuo synkkä elegia, jota kadun ollenkaan lukeneeni: _Juuria kastellaan
lantavedellä!_ Mutta senjälkeen kun rupesin syömään noita hedelmiä, ei
minulla ole enää mitään sydänalakipuja ja terveyteni on parantunut.
Näillä luonnonvastaisilla himoilla lienee joku tarkoitus, koskapa ne
useimmiten yhtyvät tähän tilaan ja koskapa ainakin toisella puolella
naisia on tällaisia, väliin kylläkin kauheita mielihaluja. Sittenkun
raskauteni tila alkaa käydä hyvin näkyväksi, en enää liiku
ulkopuolella la Crampadea: en tahdo näytellä itseäni tällaisena.
Olen hyvin utelias tietämään, millä hetkellä oikeastaan äitiys alkaa.
Ettei se vain tapahtuisi juuri keskellä noita hirvittäviä tuskia,
joita niin pelkään.
Jää hyvästi, sinä onnellinen! Jää hyvästi sinä, minun
uudestisynnyttäjäni, jonka kautta saan kokea minäkin kaikki nuo
hurmaavat rakkaudenosoitukset, tuon mustasukkaisuuden, joka syntyy
yhdestä katseesta, nuo korvaan kuiskatut sanat ja nuo sanoin
kertomattomat nautinnot, jotka ympäröivät olemustamme niinkuin uusi
ilmakehä vuodattaen meihin uutta verta, uutta valoa, uutta elämää! Oi,
sydänkäpyseni, minäkin ymmärrän rakkauden. Älä väsy kertomasta minulle
kaikkea. Pitäkäämme tunnollisesti sopimuksemme. Minä en ole salaava
sinulta mitään. Niinpä tunnustan sinulle vielä lopettaakseni vakavasti
tämän kirjeen, että lukiessani toistamiseen kirjettäsi valtasi minut
syvä, voittamaton kauhun- ja pelontunne. Minusta tuntui kuin olisi tuo
häikäisevä rakkaus uhmannut Jumalaa. Eiköhän tuo tämän maailman
itsevaltias Onnettomuus suuttune siitä, ettei hänelle ole suotu sijaa
juhlassanne! Kuinka paljon suurta onnea se onkaan tuhonnut! Ah,
Louise, älä unohda onnesi keskellä rukoilla Jumalaa! Tee hyvää, ole
armelias ja hyvä; riisu vastoinkäymisiltä aseet vaatimattomuudellasi
ja nöyryydelläsi! Minä olen avioliittoni aikana käynyt vielä
jumalaapelkääväisemmäksi kuin mitä olin luostarissa. Et kerro mitään
uskonnosta Parisissa. Rakastaessasi Felipeä, tuntuu minusta kuin,
vastoin sananpartta, palvelisit enemmän pyhimystä kuin Jumalaa. Mutta
pelkoni johtunee vain hellästä ystävyydestäni. Te käytte yhdessä
kirkossa ja teette hyvää salassa, eikö totta? Pidät minua ehkä hyvin
maalaisluonteisena tässä kirjeeni lopussa, mutta muista, että pelkoni
merkitsee vain mitä lämpöisintä ystävyyttä, ystävyyttä siinä mielessä,
missä La Fontaine sen käsitti, jota jo unelman varjo, jo pelkkä pilven
ajatus säikyttää ja levottuuttaa. Sinä ansaitset olla onnellinen,
sillä sinä ajattelet minua onnessasi, samoin kuin minä ajattelen sinua
yksitoikkoisessa, vähän harmaassa ja kuivassa, mutta samalla
toimeliaassa ja luomistäyteisessä elämässäni: ole siunattu sinä!
XXIX.
HERRA DE L'ESTORADELTA PAROONITAR DE MACUMÉR'ELE.
Joulukuulla 1825.
Arvoisa Rouva.
Vaimoni ei tahdo, että te vain tavanmukaisen virallisen ilmoituksen
kautta saisitte tiedon tapahtumasta, joka on omiaan täyttämään
mielemme mitä suurimmalla riemulla. Hän on hiljattain saanut reippaan
pojan, ja me siirrämme hänen kasteensa siksi, kunnes te palaatte
takaisin Chantepleursin tilallenne. Renée ja minä toivomme, että
silloin jatkatte matkaanne aina la Crampadeen asti ja suostutte
olemaan kummina esikoisellemme. Tässä toivossa kirjoitutan hänet
siviilirekisteriin nimellä Armand Louis de l'Estorade. Rakas Renée'mme
on saanut kärsiä paljon, mutta hän on kestänyt kaikki enkelin
kärsivällisyydellä. Te tunnette hänet, varmuus siitä, että hän tuottaa
meille kaikille onnea, on antanut hänelle voimia läpikäydä tämän
ensimäisen koetuksen äitiyden kutsumuksessa. Tahtomatta antautua
niihin naurettaviin liiotteluihin, joihin ensikertalaiset isät ovat
niin taipuvia, voin kuitenkin vakuuttaa teille, että pikku Armand on
hyvin soma; mutta te uskottekin sen helpolla, kun sanon, että hänellä
on Renée'n piirteet ja silmät. Se on henkevyyttä jo sekin. Nyt kun
lääkäri ja kätilö ovat vakuuttaneet, ettei Renée'llä ole vähintäkään
vaaraa enää, sillä hän imettää itse, lapsi on halukkaasti tarttunut
rintaan, maitoa on runsaasti, luonto on niin rikas hänessä, niin
voimme me, isäni ja minä, vapaasti antautua ilollemme. Rouvaseni, tämä
ilo on niin suuri, niin voimakas ja täydellinen, se elähyttää siihen
määrin koko talon ja on niin suuresti muuttanut rakkaan vaimoni
olotilaa, että toivon teidän oman onnenne vuoksi, että teillekin pian
kävisi samoin. Renée on antanut panna teitä varten kuntoon huoneuston,
jonka toivoisin voivani sisustaa vieraittemme arvoisella tavalla;
mutta joka tapauksessa otetaan teidät ainakin vastaan veljellisellä
sydämellisyydellä, joskaan emme voi tarjota mitään komeutta.
Renée on kertonut minulle teidän aikeistanne meihin nähden ja käytän
siis tässä tilaisuutta kiittääkseni teitä. Poikani syntymä on saanut
isäni suostumaan uhrauksiin, jollaisiin vanhat ukot yleensä
epäkernaasti rupeavat: hän on hiljattain ostanut kaksi maatilaa. La
Crampade tuottaa nykyisin kolmekymmentä tuhatta frangia. Isäni on
anova kuninkaalta lupaa saada muodostaa se sukukartanoksi, mutta
koettakaa hankkia hänelle se arvonimi, josta puhutte viime
kirjeessänne, ja silloin olette jo tehneet suuren palveluksen
kummipojallenne.
Mitä minuun tulee, niin olen seuraava neuvojanne ainoastaan sentähden,
että teillä ja Renée'llä olisi tilaisuutta olla yhdessä sill'aikaa
kuin eduskunta kokoontuu. Opiskelen ahkerasti ja koetan päästä n.s.
erikoisalan tuntijaksi. Mikään ei kuitenkaan rohkaisisi minua niin
suuresti kuin tieto siitä, että te olette pikku Armandini suojelija.
Luvatkaa siis, te, joka olette niin kaunis ja hieno, niin
ylevämielinen ja henkevä, että saavutte tänne näyttelemään hyvän
hengettären osaa vanhimman poikani kehdon ääressä. Silloin olette,
arvoisa rouva, kunnioittavan ja hartaan ystävyyden tunteisiini vielä
lisänneet minun ikuisen kiitollisuuteni, jota vakuuttaen minulla on
kunnia olla
teidän nöyrä ja kuuliainen palvelijanne
Louis de l'Estorade.
XXX.
LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.
Tammikuulla 1826.
Macumer herätti minut äsken ojentamalla minulle kirjeen mieheltäsi,
enkelini. Vastaan heti myöntävästi. Huhtikuun lopulla matkustamme
Chantepleursiin. Minua odottaa siis ilo ilon jälkeen: ensiksi
matkustaa, sitten nähdä sinut ja vielä lisäksi olla kummina
ensimäiselle lapsellesi! Mutta tahdon Macumer'n vastakummikseni.
Katolinen liitto jonkun toisen kummin kanssa olisi minulle
vastenmielinen. Ah, jospa olisit nähnyt hänen kasvojensa ilmeen,
silloin kun sanoin hänelle tämän, niin käsittäisit, kuinka
äärettömästi tuo enkeli minua rakastaa.
"Senkin vuoksi tahdon, että yhdessä matkustamme la Crampadeen,
Felipe", sanoin minä, "kun mahdollisesti siellä voimme saada lapsen.
Myöskin minä tahdon tulla äidiksi... vaikkakin tunteeni sinuun ja
lapseen nähden tulisivat olemaan hyvin jaettuja. Ensiksikin jos
huomaisin sinun pitävän enemmän jostakin toisesta olennosta, vaikkapa
tuo toinen olisikin oma poikani, niin en tiedä mitä tapahtuisi. Medea
oli ehkä oikeassa: muinaisajan ihmisissä oli paljon hyvää!"
Hän rupesi nauramaan. Niinpä siis, rakas hirveni, sinulla on hedelmä
ilman että sinulla on ollut kukkia, ja minulla on kukat ilman
hedelmää. Kohtalojemme vastakkaisuus jatkuu siis yhä. Olemme kyllin
suuria filosofeja kumpikin etsiäksemme tästä kaikesta vielä eräänä
päivänä esiin syvempää tarkoitusta. Mutta toistaiseksi! Minä olen
ollut naimisissa vasta kymmenen kuukautta ja sopikaamme siitä, etten
minäkään ole antanut ajan kulua hukkaan.
Me vietämme onnellisten ihmisten huvittelevaista ja kuitenkin
sisältörikasta elämää. Päivät tuntuvat meistä aina liian
lyhyviltä. Seurapiirimme, jolle jälleen olen näyttäytynyt naidun
naisen osassa, pitää yksimielisesti paroonitar de Macumer'ta paljon
kauniimpana kuin Louise de Chaulieutä: onnellisella rakkaudella on
omat kaunistuskeinonsa. Kun Felipe ja minä jonakin kauniina
ja kylmän-kimmelteisenä tammikuun päivänä, jolloin kaikki
Champs-Elysées'n puut ovat verhoutuneet valkoisiin tähtiterttuihin,
vaunuissamme ajamme koko Parisin nähden yhdessä samalla paikalla,
missä vielä viime vuonna vaelsimme erillämme, niin tulee mieleeni
tuhansia ajatuksia ja pelkäänpä silloin olevani hieman korskea, kuten
viime kirjeessäsi aivan oikein arvasit.
Jos en itse ole kokenutkaan äidiniloa, niin on sinun kuvattava se
minulle ja minä olen siten oleva äiti sinun välitykselläsi; ei mikään
minun mielestäni ole kuitenkaan verrattavissa rakkauden autuaalliseen
hekumaan. Varmaankin pidät minua sangen omituisena, jos kerron
sinulle, että näiden kymmenen kuukauden ajalla olen ainakin kymmenen
kertaa yllättänyt itseni toivomasta, että saisin kuolla kolmenkymmenen
vuoden ikäisenä, elämäni loistavimmillaan ollessa, keskellä rakkauden
ruusuja ja lemmenhekumaa, että saisin mennä pois tyytyväisenä ja ilman
pettymyksiä elettyäni aikani auringossa ja avaruuden eetterissä,
rakkauden onneen riutuen, kaikki suven seppeleet ja kauniit
harhakuvitelmat vielä kuihtumattomina kulmillani. Ajattele, millaista
olisi kantaa nuorta sydäntä vanhassa ruumiissa, nähdä ympärillään vain
mykkiä ja kylmiä kasvoja siellä, missä ennen kaikki meille hymyilivät,
välinpitämättömätkin, ja olla vain kunnianarvoisa rouva... Mutta sehän
olisi jo ennenaikaista helvettiä.
Tästä asiasta juuri johtui ensimäinen kiista Felipen ja minun välillä.
Minä toivoin, että hänellä olisi voimaa surmata minut kolmenkymmenen
vuotisena unessa, minun itseni sitä ollenkaan aavistamatta, ja siirtää
minut siten toisesta unesta toiseen. Tuo hirviö ei tahtonut. Uhkasin
jättää hänet yksin elämään ja silloin hän kalpeni, lapsi-raukka!
Tuosta suuresta ministeristä on tullut, rakkaani, täydellinen lapsi.
Kuka olisi voinut uskoa, että hänessä piili niin paljon nuoruutta ja
luonnonraikkautta. Nyt kun hänen seurassaan ajattelen ääneen aivan
kuin sinun kanssasikin ja kun olen saanut hänetkin totutetuksi tähän
samaan luottoisaan tapaan, ihastustamme me toisiamme lakkaamatta
sielujemme pulpahduksilla.
Rakas ystävä, nuo molemmat rakastavaiset Felipe ja Louise, tahtovat
lähettää jonkun lahjan nuorelle äidille. Tahtoisimme hankkia jotakin,
joka sinua miellyttäisi. Siispä sano minulle suoraan, mitä toivot,
sillä me emme kernaasti valmista mitään yllätyksiä porvarien tapaan.
Me tahdomme siis lakkaamatta muistuttaa itsestämme jollakin somalla
muistoesineellä, jollakin tavaralla, jota voisit käyttää joka päivä ja
joka ei kulutuksesta pahenisi. Meidän iloisin, tuttavallisin,
rattoisin ateriamme on aamiainen, sillä silloin olemme aina kahden;
olen sentähden ajatellut lähettää sinulle erikoisen aamiaista varten
sovelletun ruokakaluston jonka koristeet olisivat lapsikuvioita. Jos
hyväksyt ehdotuksen, niin vastaa minulle nopeasti. Voidaksemme hankkia
sen, on se tilattava, ja Parisin taiteilijat ovat laiskoja kuin
kuninkaat. Se on oleva uhrilahjani Lucinalle.
Hyvästi siis, sinä rakas imettäjä, toivotan sinulle kaikkia äidin
iloja ja odotan kärsimättömyydellä ensimäistä kirjettäsi, jossa
tietysti kerrot minulle aivan kaikesta, eikö niin? Kätilö sai minut
värisemään. Tuo sana miehesi kirjeessä pisti, ei silmiini, vaan
sydämeeni. Renée-parka, lapsi käy kalliiksi, eikö totta? Minä olen
opettava tuolle kummipojalleni, kuinka suuren rakkauden arvoinen sinä
olet. Tuhat suudelmaa, enkelini.
XXXI.
RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE MACUMER'LLE.
Nyt on pian kulunut jo viisi kuukautta siitä kuin pikku poikani
syntyi, enkä ole saanut edes sen verran aikaa, että olisin ehtinyt
kirjoittaa sinulle. Kun kerran itse tulet äidiksi, voit vielä paremmin
antaa minulle anteeksi kuin mitä olet tehnyt, sillä oletpa kuitenkin
hieman rangaissut minua kirjoittamalla niin harvoin. Kirjoita minulle,
sydänkäpyseni! Kerro minulle huveistasi, kuvaa minulle onnesi kirkkain
värein. Maalaa se väkevällä ultramariinilla äläkä yhtään pelkää
murhetuttavasi minua, sillä minä olen onnellinen, onnellisempi kuin
mitä voit kuvitellakaan.
Olen ollut pitäjän kirkossa kuulemassa vaimon
kirkkoon-ottajais-messua, joka tapahtui suurella komeudella, kuten
tapana on vanhoissa provencelaisissa suvuissa. Molemmat isoisät,
Louis'n isä ja omani, taluttivat minua. Ah, en koskaan vielä ole
polvistunut Jumalan eteen niin suurella kiitollisuudella. Minun
pitäisi kertoa sinulle niin monenlaisia asioita ja kuvata niin
monenlaisia tunteita, etten tiedä, mistä alkaa, mutta kaiken tämän
hämmennyksen helmasta nousee eteeni säteilevä muisto: rukoukseni
kirkossa.
Kun nyt jälleen riemullisena äitinä seisoin tuolla samalla paikalla,
jossa nuorena tyttönä olin epäillyt elämää ja tulevaisuuttani, luulin
näkeväni itse Pyhän Neitseen alttariltaan kumartavan päätään ja
osoittavan minulle jumal-lasta, joka näytti hymyilevän minulle! Millä
taivaallisen rakkauden pyhittämällä hurmiolla ojensinkaan pikku
Armandin kirkkoherran siunattavaksi, vakinaisen kasteen vielä
siirtyessä tuonnemmaksi. Mutta saat sitten nähdä meidät yhdessä,
Armandin ja minun!
Lapseni, näetkös, nimitän sinua nyt lapsekseni! Mutta se onkin
suloisin sana, minkä sydän, järki ja huulet voivat ilmilausua silloin
kun on äiti. No niin, rakas lapsukaiseni, kaksi viimeistä kuukautta
laahauduin riutuvana ja väsyneenä puutarhoissamme, tuon taakan
raskauttamana, jota en voinut aavistaa niin suloiseksi ja rakkaaksi,
noiden kahden kuukauden vaivoista huolimatta. Olin niin täynnä pelkoa
ja tappavan synkkiä aavistuksia, ettei edes uteliaisuus minua
virkistänyt; koetin kyllä puhua itselleni järkeä ja sanoin, ettei
siinä, mitä luonto kerran tahtoi, ollut mitään pelättävää, päätin
tahtoa olla äiti. Mutta voi, sydämessäni en tuntenut mitään, vaikka
kuinka ajattelin tuota lasta, joka tuon tuostakin antoi minulle aimo
potkauksia, niin, rakas ystävä, noista potkuista voi pitääkin
senjälkeen kun joskus ennen jo on saanut lapsia, mutta ensimäisellä
kerralla tuottavat nuo tuntemattoman elämän ensi liikahdukset enemmän
hämmästystä kuin iloa. Puhun vain itsestäni, joka en ole vilpillinen
enkä teatralinen ja joka sain elämän hedelmän enemmän Jumalalta,
(sillä Jumala antaa lapset), kuin rakastetulta mieheltä. Mutta
unohtakaamme nämä menneet murheet, jotka, kuten toivon, eivät enää
tule palamaan.