puhellessasi Felipesi kanssa puutarhassa, pommittaessa häntä
kysymyksilläsi ja viettäessäsi yökaudet parvekkeella hänen seistessään
muurilla; sinä leikit elämällä, lapsi, ja minä pelkään, että se ei
ymmärrä leikkiä. En uskalla neuvoa sinulle tietä onneen siten kuin
kokemukseni pohjalta oikeastaan tahtoisin; mutta salli minun vieläkin
toistaa, että avioliiton paras evästys on näissä kahdessa sanassa:
alistuvaisuus ja kiintymys! Sillä näenpä, että kaikista sinun
kokeistasi, keimailuistasi ja huomioistasi huolimatta sinä menet
naimisiin aivan samalla tapaa kuin minä. Avartaessaan toivomuksiensa
piiriä kaivaa kuilun vain hiukan syvemmäksi, siinä kaikki.
Oi, kuinka mielelläni tahtoisin nähdä parooni de Macumer'n ja puhua
hänen kanssaan jonkun tunnin; niin suuresti toivon sinun onneasi!
XXVI.
LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.
Kun Felipe todellisen sarasenin ylevämielisyydellä toteuttaa kaikki
isäni ja äitini suunnitelmat tunnustaen vastaanottaneensa minun
omaisuuteni kuitenkaan sitä saamatta, niin on herttuatar tullut vielä
äidillisemmäksi ja lempeämmäksi minulle kuin ennen. Hän nimittää minua
_pikku vehkeilijäksi, pikku veitikaksi_, hän sanoo, että minulla on
sangen _sukkela kieli_. -- "Mutta rakas äiti", sanoin hänelle päivää
ennen sopimuksen allekirjoittamista, "te luulette valtioviisaudeksi,
kavaluudeksi, vehkeilyksi kaikkea sitä, joka on rehellisintä,
välittömintä, epäitsekkäintä ja täydellisintä rakkautta, mitä
maailmassa koskaan on ollut! Tietäkää siis, etten ole mikään
_veitikka_, jolla nimellä te olette suvainnut minua kunnioittaa." --
"No niin, Armande", sanoi hän minulle kaulaten minua ja suudellen
minua otsalle; "sinä et ole tahtonut palata luostariin, sinä et ole
tahtonut jäädä naimattomaksi, ja suuren, kauniin Chaulieu-suvun jäsen
kun olet, olet tuntenut velvollisuudeksesi kunniakkaasti jatkaa isäsi
sukua". (Jospa tietäisit, Renée, miten nämä sanat olivat imartelevia
isälleni, joka kuunteli keskusteluamme!) "Koko talven olen nähnyt
sinun pistävän pikku nokkasi joka katrilliin, olen nähnyt sinun
viisaasti ja sattuvasti arvostelevan ihmisiä ja ymmärtävän kohdalleen
Ranskan nykyaikaisen yhteiskunnallisen tilanteen. Myöskin olet
kietonut verkkoihisi tuon espanjalaisen, ainoan, joka kykenee
tarjoamaan sinulle tuon ihanan aseman kodin valtiattarena. Rakas
pienokaiseni, olet kohdellut häntä kuin Tullia veljeäsi." --
"Millainen mainio koulu onkaan sisareni luostari!" huudahti isäni.
Sinkosin isääni silmäyksen sellaisen, että se heti katkaisi hänen
lauseensa; sitten käännyin herttuattaren puoleen ja sanoin: --
"Rouvaseni, minä rakastan sulhastani, Felipe de Soriaa, kaikesta
sydämestäni. Vaikkakin tämä rakkaus syttyi sydämeeni tahtomattani ja
vaikkakin alussa kaikin voimin ponnistelin sitä vastaan, niin vannon,
että en antautunut sen valtoihin, ennenkuin olin varma siitä, että
parooni de Macumer'ssa olin tavannut sielun täysin omani arvoisen ja
sydämen, joka hienotunteisuutensa, ylevyytensä, alttiutensa,
luonteensa ja tunteittensa puolesta oli omani kaltainen." -- "Mutta,
rakkaani", jatkoi äitini keskeyttäen minut, "hän on ruma kuin"... --
"Niinkuin mikä tahansa", jatkoin vilkkaasti, "mutta minä rakastan tätä
rumuutta." -- "No niin, Armande", sanoi isäni, "jos sinä rakastat
häntä ja sinulla on ollut voimaa pitää kurissa rakkauttasi, niin ei
sinun tule missään suhteessa panna onneasi alttiiksi. Mutta onni
riippuu paljon avioliiton ensi päivistä"... -- "Ja miksi emme sanoisi
hänelle ensimäisistä öistä!" huudahti äitini. "Jättäkää meidät,
herraseni, kahden", lisäsi herttuatar katsahtaen isääni.
"Kolmen päivän kuluttua menet naimisiin, rakas pienokainen", kuiskasi
äitini korvaani, "minun on senvuoksi ilman mitään porvarillista
kyynelherkkyyttä annettava sinulle muutamia vakavia neuvoja, jollaisia
kaikki äidit antavat tyttärilleen. Menet naimisiin miehen kanssa, jota
rakastat. Sentähden ei minulla ole mitään syytä surkutella sinua tai
itseäni. Olen nähnyt sinua ainoastaan vuoden päivät: joskin tällä
yhdessäolon ajalla olet ehtinyt voittaa rakkauteni, ei se kuitenkaan
ole ollut niin pitkä, että kyyneliin sulaen ikävöisin seuraasi.
Henkevyytesi on voittanut kauneutesi; olet imarrellut äidillistä
itserakkauttani, ja olet ollut hyvä ja rakastettava tytär. Sinä
hymyilet?... Voi, useinkin se hyvä väli, joka on vallinnut äidin ja
tyttären välillä, rikkoutuu heidän kohdatessaan toisensa naisina.
Tahdon nähdä sinut onnellisena. Kuule minua siis. Se rakkaus, jota
sinä tunnet, on vielä pikku-tytön rakkautta; se on yhteistä kaikille
naisille, jotka ovat luodut kiintymään mieheen; mutta, voi,
lapsukaiseni, meitä varten on maailmassa olemassa vain yksi ainoa
mies, kahta ei ole, ja se, jota me olemme luodut rakastamaan, ei aina
ole sama kuin se, jonka olemme valinneet puolisoksemme, luullen häntä
rakastavamme. Niin omituiselta kuin sanani sinusta voivat tuntuakin,
niin pidä ne mielessäsi. Jos emme rakasta sitä, jonka olemme
valinneet, on vika sekä meissä että hänessä, väliin myös olosuhteissa,
jotka eivät riipu meistä eivätkä hänestä; tämä kaikki ei kuitenkaan
merkitse sitä, etteikö mies, jonka perheemme meille antaa, voisi olla
samalla myös sydämemme valittu ja rakastettu. Se muuri, joka myöhemmin
on meidän ja hänen välillään, syntyy useinkin riittämättömästä
kestämiskyvystä ja harrastuksesta. Tehdä miehestään rakastaja on yhtä
vaikea ja arkaluontoinen tehtävä kuin tehdä rakastajastaan aviomies,
ja siitä olet sinä erinomaisesti suoriutunut. No niin, toistan sinulle
vielä: tahdon nähdä sinut onnellisena. Muista siis tästä lähin, että
sinä kolmen ensimäisen avioliittokuukauden aikana voit tulla
onnettomaksi, ellet alistu avioliittoon samalla kuuliaisuudella,
hellyydellä ja henkevyydellä, kuin mitä olet osoittanut
rakasteluaikanasi. Sillä näetkö, pikku veitikkani, olet tällä aikaa
kokonaan antautunut salaisen rakkautesi viattomalle onnelle. Jos tuo
onnellinen rakkaus nyt aluksi tuottaisi sinulle pettymyksiä,
epämiellyttäviä yllätyksiä ja tuskiakin, no niin, tule silloin minun
luokseni. Älä aluksi odota liikoja avioliitolta, se tuo sinulle ehkä
enemmän kärsimystä kuin nautintoa. Onnesi vaatii yhtäpaljon
huolenpitoa kuin mitä rakkautesi on vaatinut. Ja jos kävisi niinkin,
että kadottaisit rakastajan, niin löytäisit hänen sijaansa isän ja
lapset. Siinä, rakas lapseni, on koko yhteiskunnallisen elämän pohja.
Uhraa kaikki sille miehelle, jonka nimeä kannat ja jonka maineeseen ei
voi tulla pienintäkään tahraa ilman että se myös mitä hirveimmällä
tavalla koskee sinuun. Uhrata kaikki miehelleen ei ole ainoastaan
meidän säätyistemme naisten ehdoton velvollisuus, vaan se on myös
samalla kaikkein harkituinta laskevaisuutta. Suurien moraalisten
periaatteiden paras tunnus on, että ne ovat tosia ja hyödyllisiä,
miltä kannalta niitä sitten katsottaneekin. Tämä riittäköön sinulle.
Luulen sinulla olevan taipumusta mustasukkaisuuteen; minäkin, rakas
lapsi, olen mustasukkainen! Mutta en soisi, että olisit typerästi
mustasukkainen. Kuulehan: mustasukkaisuus, joka näyttäytyy, on
niinkuin valtiotaito, joka asettaisi kaikki kortit pöydälle. Myöntää
itsensä mustasukkaiseksi ja antaa toisen huomata se, eikö se olisi
näyttää kaikki korttinsa! Silloin emme tiedä mitään tuon toisen
pelistä. Meidän on kaikessa osattava kärsiä hiljaisuudessa. Macumer'n
kanssa olen vielä myös vakavasti keskusteleva avioliittonne edellisenä
päivänä".
Tartuin äitini kauniiseen käsivarteen ja suutelin hänen kättään
pudottaen sille pienen kyyneleen, jonka hänen äänensävynsä oli
pusertanut esiin silmästäni. Ymmärsin, että tässä hänen ja minun
arvoisessani, korkeassa moraaliohjeessa piili mitä syvin viisaus,
kaikesta yhteiskunnallisesta teennäisyydestä vapaa hellyys ja
todellinen luonteeni kunnioittaminen. Nämä yksinkertaiset sanat olivat
ikäänkuin yhteenveto kaikista niistä opetuksista, jotka elämä ja
kokemus olivat hänelle ehkä hyvinkin kalliisti myyneet. Hän tuli
liikutetuksi ja virkahti katsellen minua: -- "Rakas tyttöseni,
hirvittävä ylimeno on edessäsi. Ja useimmat tietämättömät tai
pettyneet naiset ovat valmiit seuraamaan kreivi Westmorelandin
esimerkkiä."
Rupesimme nauramaan molemmat. Tehdäkseni sinulle ymmärrettäväksi tämän
pilan täytyy minun selittää sinulle, että edellisenä päivänä muuan
venäläinen ruhtinatar oli kertonut ruokapöydässä englannin ministerin,
kreivi Westmorelandin, oppineisuudesta seuraavaa: hän oli ollut
kovasti merikipeänä kanaalin yli tultaessa; hän oli matkalla Italiaan,
mutta kun hänelle kerrottiin, että tuli vielä mennä Alppien yli,
kääntyi hän heti takaisin. -- "Olen saanut tarpeekseni ylimenoista",
sanoi hän. Ymmärrät, Renée, että sinun synkkä filosofiasi ja äitini
moraali ovat olleet omiaan herättämään minussa jälleen kaikki ne
pelokkaat aavistelut, jotka meitä vaivasivat Blois'ssa. Mitä enemmän
avioliitto lähestyi, sitä enemmän koetin koota itseeni voimaa, tahtoa
ja tunnetta kestääkseni tuon hirveän ylimenon nuoresta tytöstä
vaimoksi. Mieleeni muistuivat kaikki meidän entiset keskustelumme,
luin uudestaan kaikki sinun kirjeesi ja huomasin niissä olevan jotakin
salattua surumielisyyttä. Näistä pahoista epäilyksistä oli se hyvä
seuraus, että minusta tuli aivan tavallisen mallin mukainen morsian,
jollaisia näkee kuvissa ja julkisissa tilaisuuksissa. Olinkin
sentähden sopimuksen allekirjoituspäivänä kaikkien mielestä erittäin
viehättävän ja säädyllisen näköinen. Pitemmittä juhlamenoitta menimme
heti aamulla määrin luo, ainoastaan todistajat mukanamme. Lopetan
tämän kirjeen sill'aikaa kuin päivällispukuani pannaan kuntoon. Meidät
vihitään Sainte-Valèren kirkossa illalla puolen yön aikaan loistavan
illanvieton jälkeen. Myönnän, että pelkoni antaa minulle uhrin
ulkomuodon ja painaa minuun jonkinlaisen väärän kainouden leiman,
joka herättää muissa minulle käsittämätöntä ihailua. Olen iloissani
siitä, että Felipe-parkani näyttää olevan yhtä tyttömäinen kuin
minäkin; ihmisten hälinä loukkaa häntä, hän on kuin yölepakko
kristallikaupassa. -- "Onneksi tätä päivää sentään seuraa toinen!"
kuiskasi hän korvaani ilman mitään kaksimielisyyttä. Hän ei olisi
tahtonut nähdä ketään, niin kaino ja arka hän on. Kun sopimus oli
allekirjoitettu, kutsui Sardinian lähettiläs minut vähän syrjään
antaakseen minulle kuudella komealla timantilla kiinnitetyn
helmikaulanauhan. Se oli lahja kälyltäni Sorian herttuattarelta.
Kaulakäädyn mukana seurasi vielä rannerengas, johon oli kirjoitettu:
_Rakastan sinua, vaikka en sinua tunnekaan!_ Kaksi viehättävää
kirjettä oli kääritty näiden lahjojen ympärille, joita en tahtonut
vastaanottaa ennenkuin sain tietää, ettei Felipellä ollut mitään sitä
vastaan. -- "Sillä", sanoin hänelle, "minä en tahtoisi nähdä teidän
kantavan mitään joka ei tulisi minulta." Hän suuteli liikutettuna
kättäni ja vastasi minulle: -- "Kantakaa niitä tuon sydämellisen
kirjoituksen vuoksi, joka on vilpittömästi tarkoitettu"...
Lauantai-iltana.
Nämä ovat siis, Renée-raukkani, viimeiset tyttökädellä kirjoitetut
rivit. Puoliyö-messun jälkeen me lähdemme eräälle maatilalle, jonka
Felipe hienotunteista huomaavaisuutta osoittaen on ostanut
Nivernais'ssa Provence-reitin varrella. Nimitän itseäni jo Louise de
Macumer'ksi, mutta jätän Parisin muutaman tunnin kuluttua vielä Louise
de Chaulieunä. Mutta nimitin minä itseäni miten hyvänsä, niin sinulle
en koskaan ole oleva muuta kuin Louise.
XXVII.
LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.
Lokakuulla 1825.
En ole kirjoittanut sinulle mitään, rakkaani, senjälkeen kun
määrinvirastossa solmin avioliittoni, ja siitä on kulunut jo pian
kahdeksan kuukautta. Mitä sinuun taas tulee, niin ei sanaakaan! Se on
vallan kauheata, rouvaseni!
No niin, me siis matkustimme postilla Chantepleursin linnaan tuolle
Macumer'n ostamalle tilalle, joka on Nivernais'ssa Loiren rannalla,
kuudenkymmenen peninkulman päässä Parisista. Koko palveluskuntamme,
paitsi kamarineitsyttämme, oli siellä jo meitä odottamassa, ja me
suoritimme matkan erittäin lyhyessä ajassa saapuen perille jo
seuraavana iltana. Parisista aina Montargis'hin asti nukuin. Ainoa
vapaus, jonka herrani ja mieheni salli itselleen, oli se, että hän
tuki minua vyötäisiltä ja tarjosi päänalaisekseni olkapäänsä, jolle
hän oli levittänyt useampia nenäliinoja. Tämä melkein äidillinen
huolenpito, joka karkoitti unen hänen silmistään, liikutti minua
syvästi. Nukuin hänen mustien silmiensä tulen hohtoon ja heräsin taas
niiden liekehtelyyn: sama lämpö, sama rakkaus, mutta tuhannet
ajatukset olivat sill'aikaa jo ehtineet käydä halki hänen päänsä!
Kaksi kertaa oli hän suudellut minua otsalle.
Briaressa söimme aamiaista vaunuissamme. Sitten puhelimme kaikenlaista
samaan tapaan kuin me ennen yhdessä Blois'ssa, ihailimme tuota samaa
Loirea, jota mekin yhdessä ihailimme, siten kului aika, ja seuraavana
päivänä kello puoli kahdeksan tulimme pitkälle ja kauniille lehmusten,
akasioiden, sykomorien ja lehtikuusien varjostamalle lehtikujalle,
joka johtaa Chautepleursiin. Kello kahdeksan aikaan söimme päivällistä
ja kello kymmeneltä olimme ihanassa, kaikilla nykyaikaisilla
ylellisyyskeksinnöillä koristetussa goottilaistyylisessä huoneessa.
Minun Felipeni, jota kaikki pitävät rumana, oli mielestäni hyvin
kaunis, hyvyytensä, siron kohteliaisuutensa, hellyytensä ja
erinomaisen hienotunteisuutensa vuoksi kaunis! Rakkauden himosta ei
pienintä merkkiä. Koko matkan oli hän käyttäytynyt niinkuin ystävä,
jonka olisin tuntenut viisitoista vuotta. Hän kuvaili minulle,
niinkuin ainoastaan hän osaa kuvata (hän on yhäkin vielä sama mies
kuin ensimäisessä kirjeessään) niitä hirvittäviä myrskyjä, joka olivat
raivonneet hänen rinnassaan ja joiden kuoleva maininki vielä väreili
hänen kasvoillaan.
"Tähän asti en ole avioliitossa huomannut mitään kauhistuttavaa",
sanoin minä mennen ikkunan luo ja katsellen siitä kauniissa
kuunvalossa uinuvaa ihanaa puutarhaa, joka levitti voimakasta tuoksua.
Hän tuli viereeni, kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja sanoi: -- "Ja
miksi pitäisi sen kauhistaa? Olenko millään eleellä tai katseella
rikkonut lupauksiani? Olenko koskaan tekevä sitä?" Ei milloinkaan ole
millään äänellä eikä katseella ollut sellaista vaikutusvaltaa: tuo
ääni sai hienoimmatkin säikeet ruumiissani väräjämään ja lietsoi tulta
tunteisiini; katseella oli auringon voima. -- "Oh", vastasin minä,
"kuinka paljon maurilaista kavaluutta sisältyykään tuohon alituiseen
orjuuteenne!" Hän ymmärsi minut, rakkaani.
Jos siis, sorja hirveni, olen ollutkin muutamia kuukausia sinulle
kirjoittamatta, niin arvaat kyllä miksi. Minun täytyy muistella tuota
omituista ylimenoa nuoresta tytöstä vaimoksi voidakseni selittäytyä.
Renée, nyt ymmärrän sinut. Nuori, onnellinen aviovaimo ei voi puhua
onnellisesta avioliitostaan edes lähimmälle ystävälleen, ei äidilleen,
ja tuskin edes itselleenkään. Meidän on kätkettävä tuo muisto
sieluumme omana salaisuutenamme, tunteena, jolle ei löydy mitään
nimeä. Ajattele, että on voitu nimittää velvollisuudeksi tuota sydämen
suloista hulluutta, lemmenkaipuun vastustamatonta viettiä! Ja
minkätähden? Mikä korkea valta onkaan luullut voivansa polkea
jalkoihinsa kaiken hyvän aistin ja hienotunteisuuden ja kaikki naisen
tuhannet kainoudentunteet muuttamalla kaiken tämän hekuman
velvollisuudeksi. Kuinka voisi uhrata nämä sielun kukat, nämä elämän
ruusut, nämä herkistyneiden tunteiden ja aistien runoelmat jollekin
olennolle, jota ei rakastaisi? Mitä on oikeudella tekemistä sellaisten
tuntemusten kanssa. Nehän itävät ja puhkeavat rakkauden auringossa ja
niiden idut kuihtuvat inhon ja vastenmielisyyden kylmyydessä. Rakkaus
yksin voi saada aikaan sellaisia ihmeitä! Oi, sinä minun ylevä
Renée'ni, nyt olet mielestäni hyvin suuri. Notkistan polveni edessäsi
ihmetellen syvyyttäsi ja terävänäköisyyttäsi. Niin, naisen, joka ei
minun laillani laillisten ja julkisten häämenojen ohella mene
salaiseen rakkausavioliittoon, on välttämättä turvauduttava äitiyteen,
niinkuin sielu, jonka maan elo pettää, panee toivonsa taivaaseen.
Kaikesta, mitä olet kirjoittanut, voi vetää julman johtopäätöksen:
ainoastaan henkisellä ylemmyydellä varustetut miehet osaavat rakastaa.
Nyt tiedän miksi. Mies tottelee kahta vaikutinta. Hänessä yhtyy
aistien tarve ja tunne. Alemmat tai heikot olennot luulevat tarvetta
tunteeksi; jota vastoin korkeammat olennot verhoavat tarpeen tunteen
hurmaaviin kuvitelmiin; tunteen voima pakoittaa heidät erittäin
pidättyväisiksi ja saa heidät käsillään kantamaan vaimoaan.
Tunneherkkyys ja voima riippuu ilmeisesti ihmisen sisäisestä
rakenteesta, ja ainoastaan nerokas mies osaa oikealla tavalla lähestyä
meidän herkkätunteisuuttamme, hän ymmärtää, aavistaa, tajuaa naisen
olemuksen; hän nostaa hänet himonsa siiville, joita tunteen kainous
pidättää. Hurmautuneen älyn, sydämen ja aistien yht'aikaa meitä
kiidättäessä ei voi pudota maahan, silloin kohoaa taivaallisiin
ilmapiireihin; ikävä vain, ettei sinne voi jäädä kauemmaksi. Tällainen
on, rakas ystäväni, minun kolmesta ensimäisestä avioliittokuukaudesta
ammentamani filosofia. Felipe on enkeli. Voin ajatella ääneen hänen
seurassaan. En käytä mitään kaunopuheisuuden kukkasta, jos sanon, että
hän on toinen itseni. Hänen ylevämielisyytensä on kertomaton: omistus
tekee hänen kiintymyksensä vain yhä suuremmaksi ja onni antaa hänelle
yhä uutta aihetta rakastaa. Minä olen hänelle hänen parempi puolensa.
Näen kaikki selvästi edessäni: pitkien vuosien avioliitto ei ole
etäännyttävä häntä ihailunsa esineestä, vaan on se päinvastoin vain
enentävä hänen luottamustaan, kehittävä uusia, herkkiä tunteita ja
lujittava meidän liittoamme. Mikä onnellinen hurmio! Sieluni on niin
luotu, että ilot jättävät siihen ikäänkuin väkevän valohohteen, ne
lämmittävät minua, ne läpitunkevat koko sisäisen ihmiseni; ne pienet
väliajat, jotka niitä toisistaan eroittavat, ovat niinkuin pitkien
päivien väliset lyhyet yöt. Aurinko, joka mailleen painuessaan on
kullannut niiden huippuja, tapaa ne noustessaan vielä melkein
lämpöisinä. Mitä onnellista sattumaa saankaan kiittää siitä, että
minun heti kävi näin hyvin? Äitini oli herättänyt minussa tuhansia
pelonaiheita; hänen ennustuksensa, jotka mahtoivat johtua kateudesta,
joskin ne olivat kaiken porvarillisen pikkumaisuuden ulkopuolella, on
todellisuus nyt osoittanut vääriksi, sillä sekä hänen, sinun että omat
pelkoni, kaikki ovat nyt haihtuneet. Me viivyimme Chantepleursissä
seitsemän ja puoli kuukautta aivan kuin kaksi rakastavaista, joista
toinen on ryöstänyt toisen ja jotka ovat paenneet vanhempiensa vihaa.
Riemujen ruusut ovat seppelöineet rakkautemme ja kukittaneet
kaksin-olomme. Eräänä aamuna, jolloin tunsin itseni vielä tavallista
onnellisemmaksi, jäin äkkiä ajattelemaan itseäni ja silloin muistin
myös Renée'tani ja hänen sovinnaisuus-avioliittoaan, ja minä aavistin
koko elämäsi, näin sen aivan silmieni edessä! Oi enkelini, minkä
tähden puhumme eri kieltä! Sinun puhtaasti yhteiskunnallinen
avioliittosi ja minun avioliittoni, joka ei ole muuta kuin onnellista
rakkautta, ovat kaksi eri maailmaa, jotka voivat tajuta toisiaan yhtä
vähän kuin rajallinen tajuaa rajatonta. Sinä jäät maan päälle ja minä
olen taivaassa! Sinä olet inhimillisessä ilmakehässä ja minä
jumalallisessa! Minä vallitsen rakkaudella ja sinä vallitset
laskelmien ja velvollisuuden avulla. Minä olen niin korkealla, että
jos putoan, murskaudun tuhansiksi muruiksi. Mutta jo tulee minun
vaieta, sillä minä häpeän kuvata sinulle tällaisen lemmen kevään
loistoa, rikkautta ja helmeilevää riemua.
Viikon kuluttua olemme jälleen Parisissa rue du Bac'in varrella
olevassa sievässä asunnossamme, jonka on järjestänyt sama arkkitehti,
joka asetti kuntoon Chantepleursinkin. Saan taas kuulla, nyt kun
sieluni on auennut täyteen kukkaansa onnellisen avioliiton
luvallisissa iloissa, tuota Rossinin taivaallista musiikkia, jota
ennen kuuntelin levottomin, rakkauden uteliaisuuden vaivaamin sieluin.
Kaikkien mielestä olen tullut kauniimmaksi ja olen kuin lapsi
kuullessani itseäni nimitettävän _rouvaksi_.
Perjantai-aamuna.
Renée, sinä suloinen pyhimykseni, onneni johtaa ajatukseni lakkaamatta
sinun luoksesi. Tunnen itseni sinua kohtaan hellemmäksi kuin koskaan
ennen; pidän sinusta niin äärettömästi! Olen oman avioliittoni
alkupuolella niin syvästi tutkistellut myös sinun avioelämääsi ja näen
sinut niin suurena, niin jalona, niin suuremmoisen hyveellisenä, että
minun täytyy tässä tunnustaa, että olen sinua heikompi, että samalla
kuin olen ystäväsi olen myös vilpitön ihailijasi. Tullessani
tietämään, mitä minun avioliittoni on, olen samalla tullut
vakuutetuksi siitä, että olisin kuollut, jos olisi ollut toisin, ja
sinä elät! Minkä voiman avulla, sano se minulle? En ollenkaan nyt
laske leikkiä kanssasi! Voi, enkelini, pilanteko on tietämättömyyden
tytär; ihminen pilkkaa sellaista, jota ei tiedä eikä tunne. Sillä
kohdalla, missä rekryytit nauravat, ovat kokeneet sotilaat vakavia,
sanoi minulle kerran markiisi de Chaulieu, tuo poloinen ratsuväen
kapteeni, joka ei vielä ole marssinut sen pitemmälle kuin Parisista
Fontainebleauhon ja sieltä takaisin. -- Arvaan myöskin, armahin
ystävä, että et ole sanonut minulle kaikkea. Niin, olet salannut
minulta jonkun haavan. Sinä kärsit, minä tunnen sen. Olen
ajatuksissani punonut ympärillesi jos jonkinlaisia romaaneja
voidakseni kaukaa ja siitä vähästä, mitä olet kertonut itsestäsi,
arvata käyttäytymisesi syyt. Hän on ottanut avioliiton vain
voimainkoetuksen kannalta, ajattelin eräänäkin iltana, ja mikä minulle
on ollut onnea, on ollut hänelle ainoastaan kärsimystä. Sen on hän
saanut palkaksi kaikista uhrauksistaan ja tahtoo sentähden nyt
rajoittaa niiden määrää. Hän on verhonnut surunsa yhteiskuntamoraalin
komeihin periaatteisiin. Ah, Renée, sepä juuri onkin ihanaa, että
oikea sydämenilo ei tarvitse uskontoa, ei suuria sanoja, eikä mitään
varalaitelmia, se on olemassa itsestään ja itsensä vuoksi; jota
vastoin miehet antaakseen jonkinlaisen oikeuden varjon meidän
orjuutemme ja alamaisuutemme julmille siteille ovat koonneet yhteen
kaikenlaisia teorioja ja ohjesääntöjä. Jos sinun uhrauksesi ovat
kauniita ja yleviä, niin olisiko siis minun kirkon valkoisen ja
kultaisen kaavun suojaama ja määreistä nyrpeimmän laillistuttama
onneni jotakin luonnotonta? Kunnioituksesta lakeja kohtaan, sinun
itsesi vuoksi ja etenkin oman onneni täydellistyttämiseksi tahtoisin,
että olisit onnellinen, oma Renéeni. Oi, tunnusta minulle, että alat
sydämessäsi tuntea hiukan rakkautta tuota Louis'ta kohtaan, joka
jumaloi sinua! Tunnusta minulle, että tuo vertauskuvallinen ja
juhlallinen hääsoihtu ei ole ollut ainoastaan pimeyden ilmituoja!
Sillä rakkaus, enkelini, on sielunelämälle samaa, mitä aurinko on
maalle. Palaan puheissani aina tuohon suureen päivään, joka minun
ylläni heloittaa ja jonka pelkään polttavan itseni poroksi. Rakas
Renée, sinä, joka ylitulvehtivassa hellyydessäsi viiniköynnösten
siimestämässä lehtimajassa luostarin puutarhassa kerran sanoit
minulle: "Rakastan sinua, Louise, niin suuresti, että jos Jumala
ilmestyisi, niin rukoilisin häntä antamaan itselleni kaikki elämän
tuskat ja sinulle kaikki sen riemut. Niin, minä rakastan kärsimystä!"
Niin, rakas, nyt teen saman minä ja huudan Jumalan puoleen, jotta hän
antaisi sinulle osan riemuistani.