vallan oikeassa, kallis valtiattareni. Tunsin, etten ollut teille
mieliksi, mutta en osannut arvata paheksumisenne syytä; nyt olette
kuitenkin selittänyt sen minulle ja samalla antanut minulle uutta
ihailun aihetta. Teidän mustasukkaisuutenne, joka on kuin Israelin
Jumalan, on täyttänyt mieleni onnen tunteella. Ei mikään ole pyhempää
eikä kallisarvoisempaa kuin mustasukkaisuus. Oi, kaunis
suojelusenkelini, mustasukkaisuus on etuvartio, joka ei koskaan nuku;
se on rakkaudelle samaa kuin mitä paha on ihmiselle: totuuden viesti.
Olkaa mustasukkainen palvelijallenne, Louise; mitä kovemmin te lyötte
häntä, sitä hartaammin on hän, alamaisena, nöyränä ja onnettomana,
suuteleva sitä keppiä, joka lyödessään häntä samalla ilmaisee, kuinka
kiintynyt te olette häneen. Mutta oh, rakkaani, ettekö siis ole
huomannut aikaisemmin, tai kentiespä vain Jumala yksin sen näkee,
kuinka olen ponnistellut voittaakseni ujouteni ja ne tunteet, joita te
olette luullut heikoiksi! Niin, tarkoitukseni oli näyttää teille
millainen olin silloin, kun en vielä rakastanut. Madridissa olivat
ihmiset olevinaan jonkin verran huvitettuja keskusteluistani ja
tahdoin, että te itse saisitte nähdä, minkä arvoinen olin. Onko tämä
turhamaisuutta? Siinä tapauksessa olette ankarasti rangaissut sitä.
Viimeinen katseenne jätti minut sellaiseen sielun hätään, jollaista en
koskaan ennen ollut kokenut, en edes silloin, kun näin Ranskan
sotajoukot Cadixin edessä ja kuninkaani viekastelevista sanoista
tiesin henkeni uhatuksi. Koetin turhaan arvata tyytymättömyytenne
syytä ja olin epätoivoissani tästä sielujemme epäsointuisuudesta,
sillä minunhan on toimittava teidän tahdostanne, ajateltava teidän
ajatuksianne, nähtävä teidän silmillänne, iloittava teidän
ilojanne ja surtava teidän surujanne, aivan kuin tunnen kylmän
ja kuuman vaihtelut. Minun rikokseni ja hätäni johtuivat tuosta
yhteisymmärryksen puutteesta yhteisessä sieluelämässämme, jonka te jo
olitte loihtinut niin kauniiksi. Pahoittaa hänen mieltään...! olen
tuhat kertaa toistanut itsekseni kuin mieletön. Jalo, ihana Louise,
jos yleensä enää olisi mahdollista enentää minun rajatonta alttiuttani
teitä kohtaan, minun järkähtämätöntä uskoani teidän pyhään
omaantuntoonne, niin voisivat sen ehkä aikaansaada teidän
mielipiteenne, jotka ovat tunkeneet sydämeeni kuin uusi väkevä
valovirta. Olette valkaissut minulle minun omat tunteeni, olette
selittänyt minulle asioita, jotka vain hämärästi aavistin sielussani.
Oi, jos rankaisunne on tällainen, millaisia ovat sitten palkintonne?
Ottaissanne minut palvelijaksenne täytitte jo kaikki toiveeni. Teitä
on minun kiittäminen elämästä, jonka jo luulin kadottaneeni; nyt on
minulla päämäärä, en elä hukkaan, voimani tarvitaan johonkin, jos ei
muuhun niin kärsimään teidän vuoksenne. Toistan saman, minkä olen
sanonut teille jo ennenkin: aina olette tapaava minut samanlaisena
kuin mitä olin silloin, kun tarjouduin nöyräksi ja vaatimattomaksi
palvelijaksenne. Niin, vaikkapa olisitte häväisty ja kadotettu,
jollaisesta mahdollisuudesta te mainitsette, niin kasvaisi hellyyteni
vain näistä tahallisista onnettomuuksistanne! Minä sitoisin haavat,
parantaisin ne, vakuuttaisin rukouksillani itse Jumalankin siitä, että
te ette ole syyllinen ja että teidän virheenne aiheutuvat toisen
rikoksesta...
Enkö ole sanonut teille, että tunnen sydämessäni teitä kohtaan mitä
erilaisimpia tunteita, yht'aikaa isän, äidin, veljen ja sisaren, että
edustan ikäänkuin kokonaista perhettä, olen kaikki enkä mitään, aivan
niinkuin haluatte? Mutta ettekö juuri itse ole kytkenyt kaikkia näitä
sydämiä rakastajan sydämeen? Suokaa minulle siis anteeksi, jos silloin
tällöin olenkin enemmän rakastaja kuin isä tai veli, kun kuitenkin
tiedätte, että rakastajan takaa aina löytyy isä ja veli. Jospa
voisitte nähdä sydämeeni silloin, kun näen teidät kauniina ja
säteilevänä, tyynenä ja kaikkein ihailemana Champs-Elysées'llä
vaunujenne kulmauksessa tai teatterissa aitiossanne!... Ah jospa
tietäisitte kuinka vähän itsekohtaista ylpeyteni on kuullessani
ylistettävän teidän kauneuttanne, ryhtiänne ja kuinka silloin rakastan
kaikkia noita tuntemattomia, jotka suitsuttavat teille ihailuaan! Jos
te sattumalta jollakin tervehdyksellänne olette avannut sieluni kukat,
olen samalla kertaa sekä nöyrä että ylpeä, ja minä kuljen tietäni
niinkuin Jumala itse olisi minua siunannut, palaan kotiini
riemumielin, ja riemuni jättää minuun ikäänkuin pitkän valovanan: se
hehkuu esiin yksin savukkeeni savukiehkurasta ja minä tiedän varmemmin
kuin koskaan, että veri joka pulppuaa täällä suonissani, on kokonaan
teitä varten. Ettekö siis tiedä, miten äärettömästi teitä rakastan?
Nähtyäni teidät palaan jälleen huoneeseeni, jossa sarasenilainen
komeus vallitsee, mutta jossa teidän muotokuvanne himmentää kaiken
muun, heti kun painan ponninta, joka muuten pettää sen kaikkien
katseilta; sitten vaivun sitä katselemaan; sepitän runoelmia onnesta.
Taivaan korkeudesta laskeutuu silmieni eteen kokonainen elämän taulu,
jota uskallan toivoa omakseni. Oletteko joskus yön hiljaisuudessa,
kaiken ulkomaailman hälinän ohitse, tavoittanut rakkaaseen pikku
korvaanne salaisen äänen soinnun? Ettekö aavista mitään niistä
tuhansista rukouksista, jotka rientävät luoksenne? Hiljaisuudessa
tarkastellessani teitä olen vihdoin keksinyt kaikkien teidän
piirteittenne sisäisen tarkoituksen, olen huomannut, miten ne ovat
yhdenmukaisia sielunne täydellisyyden kanssa; tästä teidän luonteenne
kauniista sopusointuisesta kaksipuolisuudesta olen sepittänyt
espanjankielellä kaksi sonettia, joita en ole näyttänyt teille, sillä
runouteni on liian paljon aiheensa alapuolella, rohjetakseni lähettää
niitä teille. Olen niin täysin sulautunut teihin, että en hetkeäkään
voi olla teitä ajattelematta ja jos te lakkaisitte täten täyttämästä
elämääni, kärsisin siitä. Ymmärrättekö nyt, Louise, miten äärettömän
tuskallista minulle oli, vaikkakin tahtomattani, tuottaa teille
mielipahaa voimatta arvata siihen syytä? Tämä kaunis kaksoiselämä
häiriytyi hetkeksi ja jäinen kylmyys kouristi sydäntäni. Lyhyesti
sanoen, kun minun oli aivan mahdoton ymmärtää tämän erimielisyyden
syytä, luulin, ettei minua enää rakastettu; palasin kotiin hyvin
synkkänä, mutta onnellisena kuitenkin vielä palvelija-asemastani,
mutta sitten saapuikin kirjeenne täyttäen mieleni riemulla. Oi,
nuhdelkaa minua aina samoin!
Muuan lapsi, joka oli langennut, sanoi äidilleen: "anteeksi", nousten
jälleen ja peittäen tuskansa. Niin, hän pyysi anteeksi sitä, että oli
tuottanut hänelle tuskaa. No niin, tuo lapsi olen minä: en ole
muuttunut, jätän teille luonteeni avaimen orjan alamaisuudella; mutta
rakas Louise, en ole enää tekevä uusia kompastuksia. Pitäkää ketjua,
joka minut yhdistää teihin aina niin kireällä, että jo yhdellä
ainoalla liikkeellä voitte ilmaista pienimmätkin toivomuksenne sille,
joka aina on oleva orjanne.
Felipe.
XXIV.
LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE L'ESTORADELLE.
Lokakuulla 1824.
Rakas ystäväni, sinä, joka kahden kuukauden kuluttua menit naimisiin
haaksirikkoutuneen miesparan kanssa, jonka äidiksi rupesit, et tiedä
mitään siitä hirvittävästä näytelmästä, joka näytellään syvällä
sydämissä ja jota nimitetään rakkaudeksi, jossa kaikki voi yhdessä
silmänräpäyksessä muuttua traagilliseksi ja jossa yksi ainoa katse,
keveästi heitetty sana voi merkitä kuolemaa. Kaiken lopuksi olin
varannut Felipelle hirvittävän, mutta ratkaisevan koetuksen. Tahdoin
tietää, rakastaisiko hän minua _kaikesta huolimatta_, joka on
kuningasmielisten, niin, miks'ei myös katolilaisten, tunnussana! Koko
yön käveli hän kanssani lehmusten alla puutarhamme perimmäisessä
kolkassa eikä edes epäilyn varjoa näkynyt hänen sielussaan. Seuraavana
päivänä olin hänelle vielä rakkaampi kuin ennen ja yhtä siveä, suuri
ja puhdas hänen mielestään kuin edellisenä päivänäkin; hän ei
vähimmälläkään tavalla käyttänyt hyväkseen asemaansa. Oi, hän on
todellakin oikea espanjalainen, oikea abenserragi! Hän kiipesi
muurille suudellakseen kättäni, jonka ojensin hänelle pimeässä
parvekkeeltani; hän oli vähällä syöksyä alas; kuinka monta nuorukaista
olisi tehnyt samoin! Kaikki tuo ei kuitenkaan vielä merkitse mitään;
kärsiväthän kristityt hirveitä marttyyrikidutuksiakin päästäkseen
taivaaseen. Toissa-iltana käännyin kuninkaan tulevan lähettilään
Espanjan hovissa, korkeasti kunnioitetun herra isäni puoleen ja sanoin
hänelle hymyillen: -- "Herraseni, pienemmän ystäväpiirin tieten
tulette naittamaan erään lähettilään veljenpojan kanssa rakkaan
Armandenne, jolle tämä lähettiläs, joka toivoo mainitunlaista liittoa
ja jo kauan on kerjännyt sitä, naimasopimuksessa määrää suunnattoman
suuren omaisuutensa ja kaikki arvonimensä kuolemansa jälkeen ja
lahjoittaa jo heti molemmille puolisoille satatuhatta livreä korkoja
ja morsiamelle sitäpaitsi kahdeksansadantuhannen frangin myötäjäiset.
Tyttärenne itkee, mutta taipuu kuitenkin teidän isällisen arvovaltanne
majesteetin vastustamattoman tahdon alle. Jotkut pahansuopaiset
panettelijat sanovat, että tyttärenne kyynelien alla piilee itsekäs ja
kunnianhimoinen sielu. Menemme tänä iltana oopperassa aatelisten
aitioon ja herra parooni de Macumer tulee myös sinne" -- "Hän ei siis
sovi?" vastasi minulle isäni hymyillen kohdellen minua jo lähettilään
rouvana. -- "Pidätte Clarisse Harlowea Figarona!" sanoin minä heittäen
häneen halveksivan ja pilkallisen silmäyksen. "Kun näette, että olen
ottanut hansikkaan pois oikeasta kädestäni, tulee teidän vakuuttaa
valheelliseksi tämä hävytön huhu ja olla olevinanne siitä
loukkaantunut." -- "Voin olla levollinen tulevaisuutesi suhteen:
sinulla ei ole enempää tytön-aivoja kuin mitä Jeanne d'Arcilla oli
naisen-sydäntä. Olet tuleva onnelliseksi, olet antava rakastaa
itseäsi, mutta itse et ole rakastava ketään!" Tällä kertaa purskahdin
nauruun. -- "Mitä tarkoitat, pikku keimailijatar?" kysyi hän. --
"Vapisen isänmaani etujen puolesta." Ja huomatessani, ettei hän
käsittänyt minua, lisäsin: "Madridissa!" -- "Kuka voisi uskoa, mihin
määrin tämä nunna jo vuoden sisään on oppinut tekemään pilaa
isästään", sanoi hän herttuattarella -- "Armande tekee pilaa
kaikesta", vastasi äitini katsoen minuun. -- "Mitä tarkoitatte?"
kysyin häneltä. -- "Ettehän edes pelkää yön kosteutta, josta voitte
saada reumatismia", sanoi hän heittäen minuun uuden silmäyksen. --
"Aamupäivät", vastasin minä, "ovat niin kuumia!" Herttuatar loi
katseensa alas. -- "Kyllä on jo aika naittaa pois hänet", sanoi isäni,
"ja toivon, että se tapahtuu jo ennen lähtöäni." -- "Miksi ei, jos
niin haluatte", vastasin minä kaunistelematta.
Kaksi tuntia myöhemmin heloitimme me, äitini ja minä, herttuatar de
Maufrigneuse ja rouva d'Espard, kuin neljä ruusua aition etualalla.
Minä olin istuutunut syrjittäin, kääntäen yleisöön päin toisen olkani,
niin että hyvin saatoin nähdä kaikki, ilman että minua itseäni nähtiin
tuossa avarassa aitiossa, joka on salin toisessa pylväiden välisessä
taustakeskustassa. Macumer saapui, otti paikan ja asetti kiikarin
silmiensä eteen voidakseen mielin määrin katsella minua. Ensimäisellä
väliajalla tuli aitioon se henkilö, jota minä nimitän Irstailijoiden
kuninkaaksi, naisellisella kauneudella varustettu nuori mies. Kreivi
Henri de Marsay astui esiin hymy huulilla, kokkapuheet silmäkulmassa
ja iloinen ilme kasvoillaan. Hän tervehti ensin äitiäni, rouva
d'Espardia, herttuatar de Maufrigneuseä, kreivi d'Esgrignonia ja de
Saint-Héreenia, sitten sanoi hän minulle: -- "Kentiespä olen
ensimäinen, jolla on kunnia onnitella teitä tapahtuman johdosta, joka
on tekevä teidät yleisen kadehtimisen esineeksi." -- "Ah, tarkoitatte
avioliittoa," vastasin hänelle. "Täytyykö siis juuri hiljan
luostarista päässeen nuoren henkilön valkaista teille, että niistä
avioliitoista, joista puhutaan, ei koskaan tule mitään!" Herra de
Marsay näytti kumartuvan Macumer'n puoleen ja kuiskaavan jotakin hänen
korvaansa; ymmärsin hänen huuliensa liikkeestä, että hän sanoi: --
"Parooni, te ehkä rakastatte tuota pientä keimailijatarta, joka on
käyttänyt herkkäuskoisuuttanne hyväkseen; mutta kun tässä on kysymys
avioliitosta eikä rakkaudesta, on paras tietää, mitä tapahtuu."
Macumer heitti tuohon neuvonhaluiseen panettelijaan yhden noista
katseistaan, jotka ovat kuin runoelmia ja vastasi hänelle jotenkin
tähän tapaan: -- "En rakasta mitään pientä keimailijatarta!" tukien
lausuntoaan ilmeellä, joka ihastutti minua niin, että nähdessäni isäni
heti riisuin hansikkaan kädestäni. Ei pienin pelko eikä epäily ollut
saanut jalansijaa Felipessä. Hän toteutti erinomaisesti kaikki
odotukseni hänen luonteensa suhteen; hän ei luota kuin minuun, maailma
ja sen valheet eivät häntä liikuta. Abenserragi ei edes rypistänyt
silmäkulmiaan, hänen sininen verensä ei ryöpsähtänyt punaamaan hänen
oliivikasvojaan. Nuo molemmat nuoret kreivit menivät pois. Silloin
sanoin naurahtaen Macumer'lle: -- "Herra de Marsay taisi sanoa minusta
teille jonkun epigrammin." -- "Paljon enemmän kuin epigrammin",
vastasi hän, "oikean epitalammin". -- "Puhutte minulle kreikkaa",
sanoin hänelle hymyillen ja palkitsin häntä eräänlaisella katseella,
joka aina saa hänet pois suunniltaan. -- "Toivon sitä", huudahti
samassa isäni kääntyen rouva de Mautrigneusen puoleen. "Halpamaisia
juoruja on liikkeellä. Heti kun nuori ihminen alkaa näkyä suuressa
maailmassa, on kaikilla suoranainen raivo naittaa häntä, ja keksitään
jos jonkinlaisia mahdottomuuksia! En koskaan ole naittava Armandea
vastoin hänen tahtoaan. Teenpä pienen kierroksen lämpiössä, sillä
voitaisiin vielä uskoa, että levitän tätä huhua johtaakseni
lähettilään ajatukset tähän naimiskauppaan; ja Caesarin tytärtä saa
vielä vähemmän epäillä kun hänen vaimoaan, jota ei saa epäillä
laisinkaan."
Herttuatar de Mautrigneuse ja rouva d'Espard katsoivat vuoroon
äitiini, vuoroon parooniin pilailevan ilkkuvalla ja kavalalla
katseella, joka oli täynnä pieniä kysymysten vihjauksia. Nämä viisaat
kyykäärmeet olivat lopultakin huomanneet jotakin. Kaikista salaisista
asioista on rakkaus kaikista julkisin; ja naiset uhoavat sen ulos
itsestään, niin luulen. Voidakseen tyystin salata sen täytyisi naisen
olla hirviö! Silmämme kielivät vielä enemmän kuin kielemme.
Nautittuani tuosta suloisesta huvista nähdä Felipe niin suurena kuin
miksi olin hänet toivonutkin, halusin luonnollisesti vielä lisää.
Sentähden annoin hänelle sovitun merkin tulla ikkunani luo tuota
vaarallista tietä, jonka tiedät. Muutamia tunteja myöhemmin seisoikin
hän kuin kuvapatsas muurin sivustalla nojaten kädellään
akkunaparvekkeeni kaiteeseen ja tutkien huoneestani tunkevia valon
heijastuksia. -- "Rakas Felipeni", sanoin hänelle, "olette ollut
erinomainen tänä iltana: olette käyttäytynyt aivan kuin olisin itsekin
tehnyt, jos minulle olisi ilmoitettu, että olitte aikeissa mennä
naimisiin". -- "Ajattelin, että olisitte ilmoittanut siitä minulle
ennemmin kuin kenellekään muulle", vastasi hän minulle. -- "Ja millä
katsotte ansainneenne tällaisen etuoikeuden?" -- "Uskollisena
palvelijananne". -- "Oletteko sitä todellakin?" -- "Olen", sanoi hän,
"enkä koskaan ole muuksi muuttuva." -- "No niin, jos nyt tuo
avioliitto olisikin välttämätön, jos alistuisin..." Kuun lempeä valo
ikäänkuin äkkiä valkeni väkevämmäksi niiden katseiden loimussa, jotka
hän suuntasi ensin minuun, sitten muurin rajoittamaan kuiluun
edessämme. Hän tuntui sillä hetkellä kysyvän itseltään, emmekö voisi
molemmat kuolla yhdessä, murskautua tuonne alas; mutta voima, joka on
intohimoa korkeampi, sammutti samassa tämän hänen kasvoistaan ja
silmistään heijastuneen mielijuohteen salaman. -- "Minkä arabialainen
kerran sanoo, siinä hän myös pysyy", sanoi hän tukahtuneella äänellä.
"Olen palvelijanne ja kuulun teille: kuolemaani asti olen elävä
ainoastaan teille." Kaidepuusta kiinni pitelevä käsi tuntui
hellittävän otettaan; laskin käteni hänen kätensä päälle ja sanoin: --
"Felipe ystäväni, omasta tahdostani olen tästä hetkestä alkaen teidän
vaimonne. Tulkaa huomen-aamulla pyytämään kättäni isältäni. Hän tahtoo
pitää omaisuuteni; mutta sopimuksessa on teidän tunnustettava se,
vaikka ette ole sitä saanutkaan, silloin on isäni varmasti myöntyvä.
En ole enää Armande de Chaulieu; astukaa nopeasti alas. Louise de
Macumer ei tahdo tehdä itseään syypääksi pienimpäänkään
varomattomuuteen."
Hän kalpeni, hänen polvensa horjahtivat; noin kymmenen jalan
korkeudesta syöksyi hän maahan vähintäkään vioittumalta;
pelästytettyään minut täten pahanpäiväiseksi hän viittasi minulle
pienen tervehdyksen kädellään ja katosi. Minua siis rakastetaan,
sanoin itselleni, niinkuin ei vielä koskaan ketään naista ole
rakastettu! Ja minä vaivuin uneen lapsellisen tyydytyksen vallassa;
kohtaloni oli ainaisiksi ajoiksi ratkaistu. Kello kahden aikaan
kutsutti isäni minut huoneeseensa, jossa tapasin myös herttuattaren ja
Macumer'n. Sopimus solmittiin miellyttävän kohteliain sanoin. Vastasin
yksinkertaisesti, että, jos kerran herra Henarez jo oli sopinut isäni
kanssa asiasta, ei minulla ollut mitään syytä vastustaa heidän
toivomuksiaan. Senjälkeen pyysi äitini paroonia jäämään meille
päivälliselle, ja sen päälle olimme kaikki neljä ajelemassa Boulognen
metsässä. Lähetin herra de Marsay'hin hyvin pilkallisen silmäyksen,
kun hän ohi ratsastaessaan näki isäni ja Macumer'n vaunujen
etuistuimella.
Ihailtava Felipeni on antanut muuttaa nimikorttinsa tällaisiksi:
_Henarez parooni de Macumer, Sorian herttuoiden sukuhaaraa_.
Joka aamu tuo hän omakätisesti minulle ihanan kukkavihon, jonka
keskessä aina on kirje ja siinä hänen edellisenä yönä sepittämänsä
espanjalainen sonetti minun ylistyksekseni.
Jotta kirje ei paisuisi kovin paksuksi, lähetän sinulle pieneksi
malliksi ensimäisen ja viimeisen sonetin, jotka olen sanasta sanaan ja
säe säkeeltä kääntänyt.
_Ensimäinen sonetti_.
_Enemmän kuin kerran olen ohuessa silkkimekossani -- kohotetuin
kalvoin ja sydämen lyöntien ainoalla tykytykselläkään kiihtymättä --
odottanut raivoisan härän ryntäystä -- ja sen sarvea, joka on
terävämpi kuin Phoiboksen sirppi_.
_Andalusialaista seguidillaa hyräillen olen kiivennyt -- linnoituksen
kuvetta luotisateessa; -- olen uskaltanut elämäni sattuman viheriälle
pelivaatteelle -- välittämättä siitä sen enempää kuin kultakolikosta.
Paljaalla kädellä olen ottanut kuulat kanuunain kidasta; -- mutta
luulenpa, että käyn aremmaksi kuin vainottu jänis, -- kuin lapsi, joka
näkee kummituksen akkunaverhojensa poimuissa_.
_Sillä kun sinä katselet minua lempeillä silmilläsi, -- peittää kylmä
hiki otsani, polveni huojuvat, -- minä vapisen, peräydyn, ja kaikki
voimani luopuu minusta_.
_Toinen sonetti_.
_Tänä yönä tahdoin nukkua uneksiakseni sinusta; -- mutta kateellinen
uni pakeni silmäluomiani; -- menin parvekkeelleni ja katselin
taivasta: -- kun ajattelen sinua, kääntyy katseeni aina korkeuteen_.
_Ihmeiden ihme, jonka ainoastaan rakkaus voi selittää: -- taivas oli
kadottanut safiiri-loistonsa; -- tähdet, kuin sammuneet timantit
kultaliitoksissaan, -- heittivät ainoastaan kuolleita katseita,
jähmettyneen kylmiä säteitä_.
_Kuu, joka oli kadottanut hopean- ja liljan-valkean värinsä, -- kiersi
surumielisenä synkkää taivaanrantaa -- sillä sinä olet ryöstänyt
taivaalta koko sen loiston_.
_Kuun valkea valo hohtaa sinun suloiselta otsaltasi, -- koko taivaan
sini on keskittynyt sinun silmiisi, -- ja ripsesi ovat kudotut tähtien
säteistä_.
Voiko somemmalla tavalla todistaa nuorelle tytölle muistelevansa
häntä? Mitä sanot tästä rakkaudesta, joka tuhlaa rakastetulleen
yht'aikaa älyn kukkia ja luonnon kukkia? Jo noin kymmenkunta päivää
olen tiennyt, millaista todella on tuo niin paljon kehuttu
espanjalainen rakkaudenpalvelus.
Voi, rakkaani, mitä tapahtuu la Crampadessa, jossa mielikuvituksessani
niin usein vaeltelen tarkastellen yhteisen viljelystyömme edistymistä?
Eikö sinulla ole mitään kerrottavana meidän silkkiäispuistamme ja
viimetalvisista istutuksistamme? Onnistuuko kaikki toivomustesi
mukaan? Ovatko kukat puoliso-sydämessäsi puhjenneet samaan aikaan kuin
metsissämmekin? En uskalla sanoa puutarha-pengermillämme! Jatkaako
Louis edelleenkin rakkauslaulu-järjestelmäänsä? Ymmärrättekö hyvin
toisianne? Onko sinun aviollisen hellyytesi hiljaisen puron solina
parempi kuin minun rakkauteni pyörteet? Onko minun kiltti
hametohtorini suuttunut? En voi uskoa sitä, ja minä lähettäisin heti
Felipeni pikalähettinä jalkojesi juureen, hänen tulisi tuoda minulle
sinun pääsi tai anteeksiantosi, jos niin olisi asiat. Minun elämäni
täällä on iloista ja minä tahtoisin, kultaseni, tietää kuinka
Provencessa eletään. Olemme lisänneet perhettämme yhdellä
espanjalaisella, joka on ruskea kuin havannasikaari, ja odotan kaiken
päälle vielä onnittelujasi.
Totta tosiaan, kaunis Renée, alanpa olla levoton sinusta, pelkään,
että salaat minulta jotakin kärsimystä, jotta et pilaisi minun
ilojani, sinä paha tyttö! Kirjoita minulle pian muutamia rivejä,
joissa kuvaat minulle elämäsi pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja sano
minulle, vieläkö pidät puoliasi, vieläkö vapaa tahtosi seisoo
molemmilla jaloillaan, vai onko se polvillaan, vai istuuko se kenties,
joka jo olisi sangen vakava paikka. Luuletko, etteivät ehkä sinun
avioliittotapahtumasi minua liikuta? Kaikki se, mitä olet minulle
kirjoittanut, saa minut välistä syviin mietteisiin. Usein oopperassa
kun olin katselevinani tanssijattarien hyppyjä, sanoin itselleni: nyt
on kello puoli kymmenen, hän käy ehkä juuri levolle, mitähän hän
tehnee? Onko hän onnellinen? Onko hän yksin vapaan tahtonsa kanssa?
Vai onko hänen vapaa tahtonsa mennyt samaa tietä kuin sellaiset asiat,
jotka jo ovat kadottaneet arvonsa?... Tuhannet suudelmat.
XXV.
RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE CHAULIEULLE.
Lokakuulla.
Senkin nokkaviisas, miksi olisin sinulle kirjoittanut, mitä olisin
sinulle sanonut? Sill'aikaa kuin sinä elät tuota juhlien,
rakkaudentuskien, ohdakkeiden ja kukkien täyttämää elämää, jota
minulle kuvailet ja jota saan katsella kuin hyvin näyteltyä
teatterikappaletta, niin vietän minä yksitoikkoista ja luostarin
malliin järjestettyä elämää. Me käymme aina levolle kello yhdeksän ja
nousemme auringon kanssa. Aterioimme aina tuskastuttavan
täsmällisesti. Ei koskaan pienintä poikkeusta. Olen tottunut tähän
säännölliseen ajan järjestykseen verrattain vaivattomasti. Kentiespä
se onkin luonnon vaatimaa, sillä mitä olisi elämä ilman tällaista
sääntöperäisyyteen alistumista, joka tähtitieteilijäin sanojen mukaan,
ja kuten Louis'kin väittää, vallitsee kaikkialla maailmankaikkeudessa.
Järjestys ei väsytä. Sitäpaitsi vievät pukeutumisvelvollisuudet aikani
aamiaiseen asti, sillä olen päättänyt aina esiintyä pöydässä niin
somana kuin suinkin täyttääkseni kaikki vaatimukset, mitä minulle
naisena voidaan asettaa; se tuottaa tyydytystä itselleni, ja tuo
kiltti appiukko ja Louis näyttävät myös hyvin tyytyväisiltä. Aamiaisen
jälkeen kävelemme. Kun sanomalehdet saapuvat, poistun joksikin aikaa
talousaskareihini tai myös lukemaan, sillä luen paljon, tai
kirjoittamaan sinulle. Palaan takaisin tuntia ennen päivällistä ja sen
jälkeen pelataan, tehdään ja otetaan vastaan vierailuja. Täten vietän
päiväni seuranani onnellinen vanhus, jolla ei ole mitään toivoja enää,
ja puolisoni, jonka onni olen minä. Louis on niin onnellinen, että
hänen ilonsa on lopulta lämmittänyt minunkin sieluni. Onni ei meille
varmaankaan koskaan esiinny huvin muodossa. Väliin iltasin, kun minua
ei tarvita peliseurassa ja kun istun mukavasti nojatuolissani,
kiitävät ajatukseni sinuun; elän mielikuvituksessani mukana tuossa
niin kauniissa, niin rikkaassa, vaihtelevassa ja kiihkeän levottomassa
elämässä, jota sinä vietät, ja kysyn itseltäni, minne tuo rauhaton
johdanto sinut lopulta mahtaa viedä. Eikö se ehkä surmaa kirjan muuta
sisältöä? Sinulla on varaa pitää rakkauden harhakuvitelmia, rakas
sydänkäpyseni, mutta minulla ei ole muuta kuin talouselämän karu
todellisuus. Niin, unennäöltä tuntuvat minusta sinun rakkausvaiheesi.
Ja minun onkin vaikea ymmärtää, minkätähden sinä teet ne niin
romantisiksi. Sinä tahdot itsellesi miehen, jossa on enemmän sielua
kuin aisteja, enemmän sielun suuruutta ja hyvettä kuin rakkautta. Sinä
tahdot, että kaikki nuoren tytön unelmat elämänkynnyksellä
vaihtuisivat todellisuudeksi, sinä vaadit uhrauksia niiden vuoksi;
sinä alistat Felipesi koetuksille päästäksesi selville siitä, ovatko
hänen lemmenkaipuunsa, toivonsa ja uteliaisuutensa pysyvää laatua.
Mutta, lapsi, noiden haavemaisten koristeiden takana kohoaa alttari,
jolla ikuinen liitto solmitaan. Jo päivää jälkeen avioliiton voi se
hirvittävä tapaus, joka muuttaa tytön naiseksi ja rakastajan
aviomieheksi, särkeä kaikki sinun korkeat ja sirot rakennelmasi ja
hienot varovaisuuslaskelmasi. Tiedä siis, että kaksi rakastavaista
samoin kuin kaksi vihittyä, kuten Louis ja minä, hääyön riemujen alta,
Rabelais'n sanojen mukaan, etsii erästä suurta epävarmaa -- kenties --