minun hellyyteni on käsitteellistä; hän on onnellinen, hän poimii
yksinään kukkaset kiinnittämättä huomiota sen maaperän ponnistuksiin,
joka ne on tuottanut. Onnellinen itsekkäisyys! Mutta ottakoon kuinka
kovalle tahansa, lainaan itseni hänen harhakuvitelmiensa esineeksi,
aivan kuin äiti, sen käsityksen mukaan, mikä minulla on äidistä, tekee
kaikkensa tuottaakseen iloa lapselleen. Hänen ilonsa on niin syvä,
että se pimittää hänen selvänäköisyytensä ja heittää heijastuksen
minunkin ylitseni. Johdan hänet harhaan pienellä hymyllä tai
tyytyväisellä katseella, joka johtuu siitä tietoisuudesta, että teen
hänet onnelliseksi. Niinpä se hyväilynimi, jota kotioloissa käytän
hänelle puhellessani, kuuluukin: "lapseni!" Odotan hedelmää näistä
monista rukouksistani, jotka jäävät salaisuudeksi Jumalan, sinun ja
minun välille. Äitiys on yritys, jolle olen antanut rajattomasti
luottoa; se on minulle jo nyt niin suuressa velassa, että pelkään,
että en lähestulkoonkaan saa kaikkea takaisin; sen pitäisi kehittää
tarmoani ja laajentaa sydäntäni, sen pitäisi palkita menetykseni
rajattomilla iloilla. Oi, Jumalani, kunpa en pettyisi! Siinä on koko
minun tulevaisuuteni ja niin hirveätä kuin se onkin -- koko hyveeni
perusta.
XXI.
LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE L'ESTORADELLE.
Kesäkuulla.
Rakas naitu hirveni, sinun kirjeesi saapui juuri parahiksi
oikeuttaakseen minut tekemään erään rohkean teon, jota olen ajatellut
yötä päivää. En tiedä, mikä himo minussa palaa tuntemattomiin tai, jos
niin tahdot, kiellettyihin asioihin, mutta se levottuuttaa minua ja
osoittaa selvästi, että sieluni sisimmässä par'aikaa on käymässä
taistelu yhteiskunnan ja luonnon lakien välillä. En tiedä, onko luonto
minussa voimakkaampi kuin yhteiskunta, mutta yllätän itseni hieromasta
sovintoa näiden molempien voimien välille. Joka tapauksessa puhuakseni
kyllin selvästi, tahtoisin puhua Felipen kanssa kahden kesken, jonakin
yöllisenä hetkenä lehmusten alla puutarhan kolkassa. Tämä tahto on
kylläkin kotoisin erään nuoren tytön aivoista, joka hyvin ansaitsee
saada liikanimen _älykäs vekkuli_! Tämän nimen on herttuatar minulle
leikillään antanut ja isäni yhtyy siihen täydellisesti. Siitä
huolimatta pidän tätä harha-askelta varovaisena ja viisaana. Samalla
kuin täten palkitsen Felipeäni kaikista niistä monista öistä, jotka
hän on viettänyt puutarhamuurin vierellä, tahdon tietää, mitä hän
tuumaa tästä kirjeestäni ja miten hän sellaisessa tilanteessa
käyttäytyy; jos hän jumaloi tätä virhettäni, teen hänet rakkaaksi
puolisokseni, mutta ellei hän silloin ole vielä kunnioittavampi ja
värisevämpi kuin ratsastaessaan ohitseni ja tervehtiessään minua
Champs-Elysées'lla, niin en tahdo nähdä häntä enää milloinkaan. Mitä
taas maailmaan tulee, on varmasti vähemmän vaarallista tavata
rakastettuani täten kuin hymyillä hänelle rouva de Maufrigneusen tai
vanhan markiisitar de Beauseantin luona, joiden salongeissa meitä
ympäröivät vakoilijat, sillä arvaa sen, millä silmillä seurataan
sellaista tyttöä, jonka epäillään tuntevan lämpimämpiä tunteita
Macumer'n tapaista hirviötä kohtaan! Oi, jospa tietäisit, millaisessa
jännityksessä itse olen ajatellessani tätä suunnitelmaa, kuinka jo
etukäteen kuvittelen, miten se on tapahtuva! Ja kuinka olenkaan
kaivannut sinua; olisimme viettäneet muutamia hauskoja hetkiä yhdessä
keskustellen, epätietoisuuden ihanissa sokkeloissa ja jo etukäteen
nauttien kaikista tuollaisen ensimäisen yökohtauksen hyvistä ja
pahoista puolista, pimeässä ja hiljaisuudessa, Chaulieun linnan
kauniiden lehmusten varjossa, kuun hopeaisen häilähtelyn satumailla.
Pamppailevin sydämin olen hokenut: -- "Ah, Renée, missä viivytkään?"
Sinun kirjeesi oli kuin tulta tappuroihin ja viimeisetkin epäröimiseni
haihtuivat. Heitin hämmästyneelle ihailijalleni ikkunasta tarkan
piirustuksen pienen puutarhaportin avaimesta liittäen myötä seuraavan
kirjelmän:
"Tahdotaan estää teitä tekemästä tuhmuuksia. Taittaessanne niskanne
vahingoittaisitte sen henkilön mainetta, jota sanotte rakastavanne.
Oletteko uuden kunnioituksen osoituksen arvoinen ja ansaitsetteko
sitä, että teitä puhutellaan sillä hetkellä, jolloin kuu jättää
varjoon lehmukset puutarhan kolkassa?"
Eilen kello yksi, juuri kun Griffith oli menossa levolle, sanoin
hänelle: -- "Ottakaa shaalinne ja seuratkaa minua, ystäväiseni, tahdon
mennä puutarhan perälle kenenkään huomaamatta!" Hän ei vastannut
sanaakaan, vaan tuli mukaani. Mitkä tunteet täyttivätkään mieleni,
Renée-ystäväni! Odotettuani häntä hetkisen suloisen pikku jännityksen
vallassa näin hänen hiipivän esiin kuin varjon. Tultuamme onnellisesti
alas puutarhaan, sanoin Griffithille: -- "Älkää hämmästykö, siellä on
parooni de Macumer ja juuri hänen vuoksensa olen ottanut teidät
mukaani." Hän ei sanonut siihen mitään.
"Mitä tahdotte minulta?" kysyi minulta Felipe äänellä, jonka kiihtynyt
sävy ilmaisi, että hameittemme kahina yön hiljaisuudessa ja askeltemme
rapina hiekkakäytävällä, niin kevyesti kuin liikummekin, oli saanut
hänen mielensä järkytetyksi.
"Tahdon sanoa teille sen, mitä en voi kirjoittaa", vastasin minä.
Griffith väistyi muutaman askeleen syrjään meistä. Oli tuollainen
leuto yö, täynnä kukkien tuoksua. Tunsin tällä hetkellä juovuttavaa
iloa siitä, että olin melkein yksin hänen kanssaan tässä lehmusten
lempeässä hämärässä, jota vastaan puutarha talon seinästä takaisin
heijastuvassa valkeassa kuunvalossa hohti kaksinverroin kirkkaana.
Tämä vastakohtaisuus tuntui antavan jonkinlaisen kuvan rakkauden
salaisuudesta, jonka täytyi päättyä loistavan avioliiton
julkinäytelmään. Pari silmänräpäystä kesti tätä uuden tilanteen
aiheuttamaa salaperäistä nautintoa, jolloin kumpikin olimme yhtä
hämmästyneitä; sitten sain minä ensimäiseksi puhekykyni.
"Vaikkakaan en pelkää panettelua, en kuitenkaan tahdo, että enää
kiipeätte tuohon puuhun", sanoin minä osoittaen jalavaa, "tai
muurille. Olette jo kyllin kauan käyttäytynyt niinkuin koulupoika ja
minä kuin pensionityttö; nyt on meidän ohjattava tunteemme arvomme
mukaisiksi. Jos olisitte pudonnut ja vaikka saanut surmanne, kuolisin
minä häväistynä..." -- Loin katseeni häneen; hän oli käynyt
kuolonkalpeaksi. -- "Ja jos joku olisi yllättänyt teidät, niin olisi
heti epäilty äitiäni ja minua..."
"Anteeksi", sanoi hän heikosti.
"Kulkekaa bulevardin käytävällä, kuulen kyllä askeleenne, ja kun
tahdon tavata teitä, avaan ikkunani, mutta en tahdo asettaa teitä enkä
itseäni tälle vaaralle alttiiksi muutoin kuin erittäin tärkeässä
tapauksessa. Miksi olette ajattelemattomuudellanne pakoittanut minut
tähän toiseen vaaralliseen toimenpiteeseen, joka helposti voi antaa
huonon ajatuksen minusta?" -- Näin hänen silmissään kyyneleitä, jotka
mielestäni olivat paras vastaus. -- "Ymmärrätte varmaan", jatkoin
hymyillen, "että tämä askel minun puoleltani on hyvin uskallettu..."
Kuljettuamme pari kierrosta äänettöminä lehvien alla sanoi hän:
"Pidätte minua varmaankin tuhmana; ja minä olenkin siihen määrin onnen
huumaama, että se lamauttaa kaiken ajatukseni ja voimani, mutta
tietäkää edes se seikka, että te minun silmissäni pyhitätte tekonne
vain sillä, että suvaitsette tehdä ne. Kunnioitus, jota tunnen teitä
kohtaan, on vain verrattavissa siihen, jota tunnen Jumalaa kohtaan.
Sitäpaitsi onhan miss Griffith täällä."
"Hän on täällä muiden, ei meidän vuoksemme Felipe", sanoin vilkkaasti.
Hän ymmärsi, mitä tarkoitin, rakkaani.
"Tiedän kyllä," jatkoi hän katsoen minuun nöyrästi, "että, vaikka hän
ei olisikaan täällä, käyttäytyisimme aivan samoin kuin jos hän näkisi
meidät; vaikka emme olekaan ihmisten näkyvissä, olemme kuitenkin aina
Jumalan kasvojen edessä, ja me tarvitsemme yhtähyvin oman
kunnioituksemme kuin maailman."
"Kiitos, Felipe," sanoin minä ja ojensin hänelle käteni tavalla, joka
sinun olisi pitänyt nähdä. "Nainen, muistakaakin pitää minua naisena,
on aina hyvin taipuvainen rakastamaan miestä, joka ymmärtää häntä.
Niin, mutta ainoastaan taipuvainen", jatkoin minä painaen sormen
huulilleni. "En tahdo, että elätätte itsessänne suurempaa toivoa kuin
mitä minä voin teille antaa. Sydämeni on kuuluva ainoastaan sille,
joka voi lukea sitä ja tuntea sen. Vaikk'eivät tunteemme olisikaan
aivan samanlaisia, täytyy niiden silti olla yhtä laajoja ja yhtä
korkeita. En ollenkaan tahdo tehdä itseäni suuremmaksi kuin mitä olen;
niihin hyviin ominaisuuksiin, joita luulen itselläni olevan, liittyy,
myös vikoja; mutta ellei minulla niitä olisi, olisin vallan
epätoivoinen."
"Koska olette ottanut minut palvelijaksenne, olette samalla antanut
minulle luvan rakastaa teitä," sanoi hän vapisevalla äänellä ja
katsoen silmiini koko ajan; "olen saanut enemmän kuin toivoin."
"Mutta," vastasin minä vilkkaasti, "minusta on teidän osanne parempi
kuin minun; eikä minulla olisi mitään vastaan saada vaihtaa osia,
mutta se asia riippuu kokonaan teistä."
"Nyt täytyy minun kiittää teitä," sanoi hän, "tiedän, mikä on
rehellisen rakastajan velvollisuus. Minun täytyy osoittaa teille
olevani teidän arvoisenne ja teillä on oikeus koetella minua niin
kauan kuin haluatte. Jumalani! Voittehan hyljätä minut, jos petän
toiveenne."
"Tiedän, että rakastatte minua," vastasin. "Tähän asti (korostin
julmasti nämä sanat) olen antanut etusijan teille, siksipä olettekin
nyt täällä."
Kävelimme taas jonkun askeleen keskustellen ja minun täytyy tunnustaa
sinulle, että espanjalaiseni, jonka levottomuus oli haihtunut, nyt
mitä kaunopuheisimmin tulkitsi sydämensä tunteita, ei intohimoaan,
vaan hellyyttään; sillä hän osasi ihailtavasti selittää tunteensa
vertaamalla niitä jumalalliseen rakkauteen. Hänen sydämeen tunkeva
äänensä, joka vielä erikoisesti tehosti hänen jo muutenkin niin
oikeita ajatuksiaan, muistutti satakielen säveltä. Hän puhui hiljaa,
kauniilla, sointuvalla äänellään ja hänen sanansa seurasivat toisiaan
nopeasti kuin virran laineet, hänen sydämensä tulvi yli äyräittensä.
-- "Lopettakaa", sanoin minä, "olen jo viipynyt kauemmin kuin minun
olisi pitänyt..." Ja pienellä eleellä sanoin hänelle jäähyväiset. --
"Olette kihloissa neiti", sanoi Griffith -- "Ehkäpä olisin sitä
Englannissa, mutta en Ranskassa", vastasin välinpitämättömästi.
"Tahdon mennä naimisiin rakkaudesta enkä pettyä; siinä kaikki." Kuten
näet, rakas ystävä, on minun laitani sama kuin Mahometin ja vuoren:
menin itse rakkauden luo, kun ei se tullut minun luokseni.
Perjantaina.
Olen jälleen nähnyt orjani; hän on käynyt pelokkaaksi ja hänen
ilmeessään on jotakin salaperäistä ja harrasta, joka suuresti
miellyttää minua; hän näyttää nyt olevan yksinomaan minun valtani ja
kunniani palveluksessa. Mutta ei mikään hänen katseissaan eikä
käytöksessään ilmianna noille muuten niin herkkä-aavisteisille
maailmannaisille sitä ääretöntä rakkautta, jonka minä yksin näen. En
kuitenkaan, rakas ystäväni, laisinkaan ole silmittömästi ihastunut,
hallittu ja vallittu; päinvastoin juuri minä itse ihastutan, hallitsen
ja vallitsen... No niin, punnitsen asiaa. Oi, tahtoisinpa melkein
takaisin sen pelon, jonka muinoin tuon hylkimäni aatelittoman
opettajani salainen lumousvoima minussa vaikutti. On kahta lajia
rakkautta: sellaista, joka käskee, ja sellaista, joka tottelee, ne
ovat aivan erilaisia ja herättävät erilaista intohimoa ja niitä ei saa
sekoittaa toisiinsa; voidakseen tehdä tilinsä elämän kanssa on naisen
kenties tutustuttava näihin molempiin. Voivatko nämä molemmat
intohimon lajit yhdistyä? Voiko mies, jonka rakkauden me olemme
herättäneet, myös herättää meissä vastarakkauden? Onko Felipe jonakin
päivänä oleva minun herrani? Olenko minäkin vapiseva, jos hän vapisee?
Nämä kysymykset saavat minut empimään. Hän on hyvin sokea. Hänen
sijassaan olisin pitänyt lehmusten alla odottelevaa neiti de
Chaulieutä liian miellyttämisenhaluisena, liian kylmänä, hillittynä ja
laskevaisena. Ei, tämä ei ole rakastamista, tämä on leikkimistä tulen
kanssa. Felipe miellyttää minua edelleen, mutta nyt olen levollinen,
mukavuutta harrastava. Ei mitään esteitä enää, miten hirveätä!
Sisäinen jänne löyhtyy minussa, kaikki heikontuu, ja pelkään kysellä
itseltäni asian oikeaa laitaa. Hän teki väärin kätkiessään minulta
rakkautensa rajun voiman; hän jätti määräämisvallan minulle itselleni.
Lyhyesti sanoen, en voita mitään tämäntapaisilla harha-askelilla.
Niin, rakas ystävä, kuinka suloinen muisto tuosta puiden siimeksessä
vietetystä puolituntisesta minulla onkin, on sen suoma nautinto
kuitenkin paljon pienempi niiden tunteiden tenhoa, joiden kanssa
kamppailin epäröidessäni: Menenkö sinne? Vai enkö mene? Kirjoitanko
hänelle! Vai enkö kirjoita? Onkohan samoin kaikkien ilojemme laita?
Onko parempi siirtää ne toistaiseksi vai nauttia niistä? Onko toivo
arvokkaampaa kuin omistaminen? Ovatko rikkaatkin köyhiä? Olemmeko me
molemmat ehkä antaneet tunteelle liian suuren liikkumisalan
kehittäessämme mielikuvitusvoimamme rajattomiin asti? On hetkiä,
jolloin tämä ajatus saa minut jäykistymään. Tiedätkö miksi? Olen vähän
aikeissa tulla puutarhakohtaukseen ilman Griffithiä. Kuinka pitkälle
mahdan mennäkään tätä tietä? Mielikuvituksella ei ole mitään rajoja,
mutta nautinnoilla on. Sano minulle, sinä rakas korsettiin puettu
tohtori, kuinka on yhdistettävä nämä molemmat naisen elämälle niin
tärkeät ehdot?
XXII.
LOUISE FELIPELLE.
En ole tyytyväinen teihin. Ellette ole vuodattanut kyyneleitä Racinen
_Béreniceä_ lukiessanne, ellette tästä kappaleesta ole löytänyt
maailman hirveintä murhenäytelmän aihetta, ette ymmärrä minua, emme
koskaan voi ymmärtää toisiamme: särkekäämme liittomme, älkäämme enää
tavatko toisiamme, unohtakaa minut; sillä ellette anna minulle
tyydyttävää vastausta, tahdon unohtaa teidät, olette vast'edes oleva
minulle vain muuan herra parooni de Macumer, tai pikemmin ette yhtään
mitään; te olette oleva minulle tyhjää ilmaa, niinkuin ei teitä
koskaan olisi ollutkaan. Eilen rouva d'Espardin luona oli teidän
kasvoillanne jonkinlainen tyytyväinen ilme, joka oli minulle mitä
suurimmassa määrässä vastenmielinen. Tunnutte olevan kovin varma
siitä, että teitä rakastetaan. Toisin sanoen, teidän henkenne vapaus
kauhistutti minua enkä enää tuntenut teitä siksi palvelijaksi, jona
ensimäisessä kirjeessänne esititte itsenne. Ette ollenkaan ollut
hajamielinen, niinkuin rakastuneen miehen tulee olla, vaan päinvastoin
sinkauttelitte mitä nerokkaimpia kompasanoja. Niin ei käyttäydy tosi
uskovainen; hän on aina alakuloinen jumaluutensa edessä. Jos kerran en
ole yli kaikkien muiden naisten kohoava, korkeampi olento, jos ette
näe minussa itse elonlähdettänne, olen vielä mitättömämpi kuin
tavallinen nainen, sentähden että tällä hetkellä olen ainoastaan
nainen. Olette herättänyt epäluuloni, Felipe; kapinan henki on
voittanut hellyyden, ja kun olen tarkastellut teidän entisyyttänne,
olen huomannut, että minulla on täysi syy olla epäluuloinen. Tietäkää
siis, te herra Espanjan perustuslaillinen ministeri, että olen
perinpohjin pohtinut sukupuoleni kurjaa asemaa. Viattomuudessaan ovat
käteni vahingoittumattomina pidelleet palavia soihtuja. Kuulkaa siis
tarkasti, mitä nuori kokemukseni on minulle opettanut ja mitä nyt
kertaan teille. Kaikissa muissa asioissa on kaksinaisuudella,
epärehellisyydellä, rikotuilla lupauksilla tuomarinsa, ja nämä
tuomarit määräävät rangaistuksia; mutta niin ei ole laita rakkaudessa,
jonka samalla kertaa on oltava uhri, syyttäjä, asianajaja,
tuomioistuin ja pyöveli; sillä julmin uskottomuuskin, kauhein rikoskin
jää tuntemattomaksi, tapahtuu vain sielujen syvyyksissä, joissa ei ole
todistajaa, ja luonnollisesti on loukatullekin edullisinta vaieta
asiasta. Rakkaudella on senvuoksi aivan oma lakikirjansa, oma
kostonsa; maailmalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Minä
puolestani olen kuitenkin vakaasti päättänyt, että en koskaan anna
anteeksi rikosta, ja sydämen asioissa ei mikään ole vähäarvoista.
Eilen olitte aivan sellaisen ihmisen näköinen, joka varmasti tietää
olevansa rakastettu. Tekisittekin väärin, ellette olisi varma siitä,
mutta minun silmissäni olisitte rikollinen, jos tämä varmuus riistäisi
teiltä sen luonnollisen miellyttäväisyyden, jonka epävarma toivo ennen
valoi koko olemukseenne. En tahdo nähdä teitä pelokkaana enkä
suuriluuloisena, en tahdo, että joka hetki vapisette kadottavanne
kiintymykseni, sillä sellainen olisi loukkaavaa; mutta en myöskään
tahdo, että varmuus saa teidät välinpitämättömästi kohtelemaan
rakkautta. Ette koskaan saa olla vapaampi kuin mitä minä itse olen.
Ellette tiedä, millainen kidutus yksi ainoakin epäilyn pilkahdus on
sielulle, niin olkaa varoillanne, etten vielä opeta teitä sitä
tuntemaan. Yhdessä ainoassa katseessa olen antanut koko sieluni teille
ja te olette lukinnut sen lippaaseenne. Täten on teidän haltuunne
uskottu puhtaimmat tunteet, mitä vielä milloinkaan kenenkään nuoren
tytön sielussa on ollut. Harkinta, ajattelu, josta olen maininnut
teille, ovat ainoastaan rikastuttaneet päätä; mutta kun haavoittunut
sydän anoo neuvoa järjeltä, niin silloin on, uskokaa minua, tuossa
nuoressa tytössä jotakin enkelimäistä, joka tietää kaikki ja voi
kaikki. Minä vannon teille, Felipe, että, jos rakastatte minua,
kuten uskon, ja jos saatte minut epäilemään, että ne pelon,
tottelevaisuuden, kunnioittavan odotuksen ja alamaisten toivomusten
tunteet, joita sanotte tuntevanne minua kohtaan, vähimmälläkään
tavalla ovat heikontuneet, niin, jos jonakin päivänä huomaan
pienimmänkin laimentumisen tässä kauniissa ensi-lemmessä, jonka
sielunne on minun sieluuni välittänyt, niin en sano teille mitään, en
kiusaa teitä enemmän tai vähemmän arvokkaalla tavalla, en osoita
ylpeyttäni enkä suuttumustani, en edes tällaisen nuhtelevan kirjeen
muodossa; en sano silloin mitään, Felipe; olen oleva ainoastaan
surumielinen niinkuin ihmiset, jotka tuntevat kuoleman lähestyvän;
mutta en kuole, ennenkuin olen julmasti poltinraudalla merkinnyt
elämänne, ennenkuin olen mitä häpeällisimmällä tavalla häväissyt
muinaisen lemmittynne ja valanut sydämeenne ikuiset omantunnonvaivat,
sillä olette silloin näkevä minut maan päällä, ihmisten silmissä
kadotettuna ja iankaikkisuudessa tuomittuna olentona.
Älkää sentähden koskaan herättäkö mustasukkaisuuttani johonkin toiseen
onnellisempaan, pyhästi rakastettuun Louiseen, jonka sielu saisi
kukkia ja kehkeytyä vapaasti varjottoman rakkauden mailla ja joka
Danten yleväin sanojen mukaan saisi omistaa:
_Senza brama, sicura ricchezza_. [Pelvotta aarteita ikikestäviä.]
Tietäkää, että olen perinpohjin tutkinut hänen helvettinsä keksiäni
sieltä tuskaisimman kaikista kidutuksista, jonkun hirvittävän
sielullisen rangaistuksen, jonka voisin yhdistää Jumalan kostoon.
Eilen käyttäytymisenne johdosta iski äkkiä epäluulon kylmä ja julma
tikari sydämeeni. Ymmärrättekö? Olen epäillyt teitä ja kärsinyt niin
äärettömästi, etten enää tahdo epäillä. Jos teidän mielestänne minun
palveluksessani on liian raskas olla, niin luopukaa siitä, en suutu
siitä ollenkaan. Tiedänhän, että olette nerokas mies. Varatkaa
sielunne kaikki kukat minua varten, kulkekaa sidotuin silmin muun
maailman ohi, kieltäytykää kuuntelemasta imarteluja, kiitosta ja
kohteliaisuuksia. Tulkaa mieluummin luokseni vihan, panettelun ja
halveksinnan taakalla kuormattuna, kertokaa minulle, että naiset eivät
tunne teitä, että he menevät teidän ohitsenne luomatta silmäystäkään
teihin ja että kukaan heistä ei voisi teitä rakastaa; kas silloin
vasta todella tulette tuntemaan, mitä kaikkea naisen sydän ja hänen
rakkautensa voi teille lahjoittaa. Niin hyvin kätketty täytyy
aarteemme olla, että koko maailma voi vaikka polkea sitä jaloin edes
aavistamatta sen olemassa-oloa. Jos olisitte ollut kaunis, en
todennäköisesti koskaan olisi kiinnittänyt mitään huomiota teihin enkä
koskaan olisi keksinyt, että teissä on kokonainen maailma niitä
ominaisuuksia, jotka herättävät rakkautta; ja vaikkakin yleensä
tunnemme näitä syitä yhtä vähän kuin tiedämme, miten aurinko saa kukat
puhkeamaan ja hedelmät kypsymään, niin on niiden joukossa kuitenkin
yksi, jonka tunnen ja joka ihastuttaa minua. Teidän yleväin kasvojenne
luonnepiirteet ja ilmeet puhuvat ymmärrettävää kieltä ainoastaan
minulle. Ainoastaan minulla on voima uudestaan muovailla teitä, tehdä
teistä kadehdittavin olento maan pinnalla; en sentähden soisi teidän
henkenne hetkeäkään pakoilevan minun vaikutusvaltaani; se ei saa
paljastaa itseään muille, yhtä vähän kuin kaunis suunne ja
kasvonpiirteenne saavat hurmata muita. Minun yksin on saatava sytyttää
teidän neronne valo, samoin kuin sytytän tulenlieskan silmiinne. Olkaa
edelleenkin se synkkä, kylmä, nyreä ja ylenkatseellinen espanjalainen
ylimys, mikä te olitte ennen. Olitte ikäänkuin jonkinlainen villi ja
hävitetty alue, jonka raunioihin ei kukaan uskaltanut; teitä
katseltiin kaukaa; ja nyt alatte hyväntahtoisesti raivata tietä, jotta
koko maailma pääsisi luoksenne, ja muututte rakastettavaksi
parisilaiseksi. Ettekö enää muista ohjelmaani? Teidän ilonne kieli
vähän liiaksi rakkaudestanne. Ilman minun varoittavaa katsettani,
olisitte antanut Parisin terävänäköisimmän, ilvehtivimmän ja
sukkelimman salongin tietoon, että Armande Louise Marie de Chaulieu
sähköitti teistä esiin neron. Olette mielestäni liian suuri, jotta
pieninkään valtioviisas petos voisi sekaantua rakkauteenne; mutta
ellette ole minua kohtaan yksinkertainen kuin lapsi, surkuttelen teitä
suuresti; ja tästä ensimäisestä virheestänne huolimatta olen yhä
edelleenkin vielä teitä syvästi ihaileva Louise de Chaulieu.
XXIII.
FELIPE LOUISELLE.