olet tehnyt minut tahtomattasi murheelliseksi, ja ellemme olisi kuin
yksi ja sama sielu, sanoisin, että olet haavoittanut minua, mutta eikö
ihminen usein itsekin haavoita itseään? Näkee hyvin, että sinun
ajatuksesi ei vielä ole pysähtynyt sanaan _purkautumaton_, jota voi
käyttää aviovaimoa ja aviomiestä yhdistävästä välikirjasta! En tahdo
ruveta väittelemään filosofeja ja lainsäätäjiä vastaan, sen saattavat
he paremmin tehdä itse, mutta, rakkaani, tehdessään avioliiton
peruuttamattomaksi ja sitoessaan kaikki saman lahjomattoman kaavan
alaisiksi, ovat he luoneet liittoja, jotka eroavat toisistaan aivan
yhtä paljon kuin asianomaiset yksilötkin; jokaisella on omat muista
poikkeavat sisäiset lakinsa; avioliitto maalla, jossa ihmiset joka
hetki elävät toistensa lähellä, seuraa kokonaan toisia lakeja kuin
talous Parisissa, jossa elämä ryöppyää ohitse kuin virran pyörre;
kaupunkiperheessä vallitsevat periaatteet eivät sovellu eivätkä
koskaan tule soveltumaan maalaisperheeseen, jossa elämä on
hiljaisempaa. Jos elinehdot näin vaihtelevat jo paikkojen mukaan,
vaihtelevat ne vielä enemmän luonteiden mukaan. Nerokkaan miehen
vaimon ei tarvitse muuta kuin antaa johtaa itseään, ja tyhmyrin vaimon
täytyy, välttääkseen mitä suurimpia onnettomuuksia, ottaa ohjat omiin
käsiinsä, jos hän kerran tietää olevansa miestään älykkäämpi. Saattaa
olla lopultakin perää siinä, että harkinta ja järki johtavat
turmelukseen. Eivätkö laskelmat tunne-elämässä juuri ole meille samaa
kuin turmelus? Rakkaus, joka järkeilee, on rappeutunutta; se on kaunis
ainoastaan silloin, kun se on välitön ja tahaton, noissa ylevissä
purkauksissaan, joista kaikki itsekäs on poissa. Oi, ennemmin tai
myöhemmin olet sanova minulle, rakkaani: Niin, vilpillisyys on
naiselle yhtä välttämätön kuin kureliivit, jos vilpillisyydellä
tarkoitetaan sitä, että se, jolla on rohkeutta vaieta, vaikenee, jos
vilpillisyydellä tarkoitetaan noita niin tuiki tärkeitä tulevaisuuden
laskelmia. Jokainen naimisissa oleva nainen tutustuu oman
kärsimyksensä kustannuksella yhteiskuntalakeihin, jotka monessa kohden
ovat ristiriidassa luonnon lakien kanssa. Mennessään meidän ijällämme
naimisiin voi avioliitossaan saada tusinan lapsia; ja jos niin
tapahtuu, teemme samalla kaksitoista rikosta, saamme aikaan
kaksitoista onnettomuutta. Emmekö siten saattaisi kurjuuteen ja
epätoivoon suloisia, viattomia olentoja? Jota vastoin kaksi lasta
merkitsee kahta onnea, kahta hyvää työtä, kahta voimassa olevien
lakien ja tapojen kanssa sopusointuista luomaa. Luonnonlaki ja
yhteiskuntalaki ovat toisilleen vihollisia ja me olemme se kenttä,
jolla ne taistelevat. Nimitätkö sinä turmelukseksi sitä, että
aviovaimo viisaudellaan suojelee perhettä syöksymästä perikatoon?
Tuollaista julmaa harkintaa tulette vielä itsekin harjoittamaan, ihana
paroonitar de Macumer, kun olette rakastamanne miehen ylpeä ja
onnellinen puoliso; tai ehkäpä tuo ylevä ja etevä mies säästää teidät
siitä ja tekee sen itse. Kuten näet, rakas hupsuttelijani, olemme
tutkineet siviililakia aviolliseen rakkauteen nähden. Sinun tulee
tietää, että emme ole tilivelvolliset muille kuin itsellemme ja
Jumalalle niistä keinoista, joita kulloinkin käytämme kotionnemme
ikuistuttamiseksi, ja harkinta, joka tässä suhteessa vie johonkin
tulokseen, on silloin arvokkaampi kuin ajattelematon rakkaus, joka tuo
perheeseen riitaa, surua ja eripuraisuutta. Olen julmasti tutkinut
puolison ja perheenäidin osaa. Niin, rakas enkeli, meidän täytyy olla
ylevän valheellisia ollaksemme todellakin sen jalon olennon kaltaisia,
jonka näemme itsessämme silloin, kun täytämme velvollisuutemme. Pidät
minua petollisena, sentähden että tahdon päivä päivältä vähissä erin
opettaa Louis'ta minua tuntemaan; mutta eikö liian suuri toistensa
tuntemus ja tuttavallisuus juuri usein vaikuta vieroittavasti? Tahdon
askarruttaa hänen ajatuksiaan paljon muulla, jotta ne kääntyisivät
pois minusta, hänen oman onnensa vuoksi; ja se ei ole rakkauden
laskelmaa. Jos hellyys onkin ehtymätön, niin rakkauden laita ei ole
niin: sentähden kuuluukin kunniallisen naisen elämäntehtävään osata
jakaa sitä viisaasti, niin että sitä riittää koko elämän ajan.
Vaikkakin pelkään, että pidät minua inhoittavana, täytyy minun
tunnustaa sinulle, että edelleenkin pidän kiinni periaatteistani
sekä uskon toimivani jalosti ja ylevämielisesti. Hyve, armahaiseni,
on näet sellainen periaate, jonka ilmaisumuodot vaihtelevat
ympäristöjen mukaan: hyve esiintyy aivan erilaisena Provencessa,
Konstantinopolissa, Lontoossa ja Parisissa, ilman että se silti
lakkaa olemasta hyve. Jokaisen ihmis-elämän kudoksissa on mitä
säännöttömimpiä yhdistelmiä; mutta eräältä korkeammalta tasolta
katsottuna näyttävät ne kaikki samanlaisilta. Jos tahtoisin nähdä
Louis'n onnettomana ja saada aikaan vuode- ja asumus-eron, ei minun
tarvitsisi muuta kuin antautua hänen talutusnuoraansa. Minulla ei ole
ollut kuten sinulla onnea kohdata tavallista etevämpää olentoa, mutta
ehkäpä on minulla onni kehittää hänestä esiin tällainen ylemmyys, ja
viiden vuoden kuluttua olen päättänyt yhtyä kanssasi Parisissa.
Tuletpa silloin saamaan pienen yllätyksen ja olet varmasti väittävä,
että olen vetänyt sinua nenästä ja että herra de l'Estorade
syntymästään saakka on ollut erikoisen lahjakas. Mitä noihin ihaniin
rakkausseikkailuihin ja mielenliikutuksiin, noihin parvekekohtauksiin
tähtien valossa, noihin jumaloimisiin ja jumalaksi julistamisiin
tulee, joista kaikista saan pienen heijastuksen sinun kauttasi, niin
tiesin, että minun oli niistä luovuttava. Sinä kukoistat ja säteilet
elämässä mielesi mukaan, minun elämäni piiri on rajoitettu, la
Crampade on minun maailmani; ja sentään soimaat sinä minua niistä
varokeinoista, joita hauras, salainen, köyhä rakkaus vaatii tullakseen
pysyväiseksi, rikkaaksi ja salaviehkeäksi! Luulin vaimo-asemastani
keksineeni esiin rakastajatar-osan viehätyksen ja sinä saat minut
melkein punastumaan itseäni. Kumpi meistä molemmista on oikeassa,
kumpi väärässä? Ehkäpä olemme kumpikin yhtä oikeassa ja yhtä väärässä,
ja ehkäpä saamme hyvinkin kalliisti yhteiskunnalle maksaa
pitseistämme, arvonimistämme ja lapsistamme! Minun punaiset kameliani
kukkivat minun huulillani, hymyilyinä, jotka puhkeavat noita kahta
olentoa, isää ja poikaa varten, joille olen omistanut elämäni ja
joihin nähden olen sekä orjattaren että valtiattaren asemassa. Mutta
sinun viimeiset kirjeesi, rakas ystävä, tekivät minut tietoiseksi
siitä, mitä kaikkea olin kadottanut. Sinä avasit silmäni näkemään
naidun naisen uhraukset koko laajuudessaan. Tuskin uskalsin silmäillä
noita kauniita, villejä aroja, joilla sinä karkeloit; enkä tahdo
puhua niistä kyyneleistä, jotka pyyhin pois silmäkulmastani
kirjettäsi lukiessani; mutta kaipaus ei ole samaa kuin katumus ja
omantunnontuskat, vaikkapa ne lienevätkin vähän sukua. Sanot: rakkaus
tekee filosofiksi! Voi ei, sen tunsin kyllä, kun vuodatin kyyneleitä
tietäessäni sinun liitävän pois rakkauden siivillä! Mutta isäni on
tuonut minulle luettavaksi viiden paikkakuntamme syvimpiä
kirjailijoita, hän kuuluu Bossuet'n jälkeläisiin, noihin julmiin
poliitikkoihin, joiden teosten joka sivu muodostaa vakaumusta.
Sill'aikaa kuin sinä luit _Corinnea_, luin minä Bonaldia, siinä koko
filosofiani salaisuus; pyhän ja voimakkaan perheen käsite selveni
minulle. Bonaldin kannalta oli isäsi oikeassa siinä, mitä hän sanoi
sinulle. Hyvästi, rakas Mielikuvitukseni, ystäväni sinä, minun
suloinen hulluuteni!
XIX.
LOUISE DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.
No niin, sinä olet oikea naisrakkaus, Renée-ystäväiseni, ja minä olen
nyt yhtä mieltä sinun kanssasi siitä, että on kunniallista pettää:
oletko tyytyväinen? Sitäpaitsi se mies, joka meitä rakastaa, kuuluu
meille; meillä on oikeus tehdä hänestä narri tai nero; mutta useimmin
teemme me, näin meidän kesken sanottuna, hänestä narrin. Sinä teet
miehestä neron ja säilytät salaisuutesi: todellakin kaksi suuremmoista
tehtävää! Ah, jos ei olisi mitään paratiisia, kävisi sinun hullusti,
sillä sinä alistut tahalliseen marttyyriuteen. Tahdot saada hänet
kunnianhimoiseksi ja säilyttää hänet kuitenkin rakastuneena! Mutta
oletpa sinä lapsekas, riittää, jos voit pitää hänet jatkuvasti
rakastuneena. Missä määrin on harkinta hyvettä ja hyve harkintaa?
Sano! Mutta emme rupea kiivailemaan tästä kysymyksestä, koska Bonald
on olemassa. Me olemme ja tahdomme olla hyveellisiä; mutta tällä
hetkellä luulen, että sinä olet parempi kuin minä, huolimatta kaikista
ihastuttavista kujeistasi. Niin, minä olen hirvittävän vilpillinen
tyttö: rakastan Felipeä ja salaan sen häneltä katalalla
teeskentelyllä. Tahtoisin oikeastaan nähdä hänen hyppäävän puustaan
muurin harjalle, muurin harjalta parvekkeelleni; ja jos hän tekisi
toivomusteni mukaisesti, musertaisin hänet halveksinnallani. Kuten
näet, olen nyt hirvittävän rehellinen. Mikä pidättää minua? Mikä
salaperäinen voima estää minua kertomasta tuolle rakkaalle Felipelle,
minkälaiseen onnen tulva-aaltoon hän upottaa minut puhtaalla, ehjällä,
suurella, salaisella, täysverisellä rakkaudellaan? Rouva de Mirbel
tekee parhaillaan muotokuvaani, ja minä aion antaa sen hänelle,
rakkaani. Mikä minua päivä päivältä yhä enemmän hämmästyttää, on se
toimeliaisuus kaikilla elämän aloilla, johon rakkaus kiihoittaa.
Kuinka mielenkiintoisiksi käyvätkään kaikki ajan hetket, teot ja
pienimmät seikatkin! Ja miten ihanasti menneisyys ja tulevaisuus
yhtyvät nykyhetkessä! Elää yht'aikaa kaikissa kolmessa aikamuodossa.
Onko samoin laita vielä sittenkin, kun onni on omana? Oi, vastaa
minulle, sano minulle, mitä onni on, rauhoittaako se vai kiihoittaako?
Tappava levottomuus kalvaa minua, en tiedä enää, kuinka käyttäytyä:
sydämessäni on joku voima, joka vetää minua hänen puoleensa, kaikesta
järjestä ja sovinnaisuuksista huolimatta. Nyt ymmärrän myös
uteliaisuutesi Louis'n suhteen, oletko tyytyväinen? Tuo onni, jota
Felipe tuntee saadessaan kuulua minulle, hänen etäinen rakkautensa ja
hänen tottelevaisuutensa kiusaavat minua yhtä paljon kuin hänen syvä
kunnioituksensa harmitti minua silloin, kun hän oli espanjankielen
opettajani. Minun tekisi mieleni huutaa hänelle hänen ohikulkiessaan:
-- "Pölkkypää, jos jo rakastat minun kuvaani; niin kuinka paljon
sitten, jos oikein tuntisit minut!"
Oi, Renée, poltathan kirjeeni, eikö niin? Minä olen polttava myös
sinun kirjeesi. Jos jonkun muun silmät kuin omamme saisivat nähdä nämä
ajatukset, jotka me täten purkaamme suoraan sydämestä sydämeen, niin
määräisin Felipen repimään ne häneltä ulos päästä ja ehkäpä vielä
hänet tappamaankin, varmemman vakuuden vuoksi.
Maanantaina.
Ah, Renée, kuinka päästä selville ihmisen sydämestä? Isäni täytyy
tutustuttaa myös minut tuohon sinun herra Bonaldiisi, ja koska hän on
niin viisas, olen kysyvä sitä häneltä. Jumala on hyvin onnellinen
voidessaan nähdä ihmisten sydämiin. Olenkohan yhä vielä enkeli tuon
miehen mielestä? Siinä kysymys.
Jos joskus jostakin eleestä, katseesta, äänenpainosta huomaisin, että
se kunnioitus, jota hän tunsi minua kohtaan ollessaan espanjankielen
opettajani, pienimmällä tavalla olisi vähentynyt, olisi minulla voimaa
unohtaa kaikki! Miksi tällaisia suuria sanoja ja päätöksiä? kysynet.
Tässä syy, rakkaani. Rakastettava isäni, joka käyttäytyy minua kohtaan
aivan kuin joku palveleva ritari kaunista italiatarta kohtaan, antoi,
kuten olen jo sinulle kertonut, rouva de Mirbelin maalata muotokuvani.
Olen kekseliäisyydelläni onnistunut hankkimaan siitä verrattain hyvin
tehdyn jäljennöksen voidakseni antaa herttualle sen ja lähettääkseni
alkuperäisen Felipelle. Lähetin sen hänelle eilen liittäen oheen nämä
kolme riviä:
"Don Felipe, teidän rajattomaan alttiuteenne vastataan sokealla
luottamuksella; aika on osoittava, eikö arviointini ehkä ole liian
korkea."
Palkinto on suuri, se näyttää melkein lupaukselta, ja, mikä on vielä
kauheampaa, kutsulta; mutta mikä sinusta on tuntuva kaikista
kauheimmalta, on se, että olen itse tahtonut, että tuo palkinto
ilmaisisi lupausta ja kutsua menemättä kuitenkaan niin pitkälle kuin
suoranaiseen tarjoumukseen. Jos hänen vastauksessaan on vain "minun
Louiseni" tai vaikkapa pelkästään "Louise", on hän kadotettu.
Tiistaina.
Ei, hän ei ole kadotettu. Tuo perustuslaillinen ministeri on ihailtava
rakastaja. Tässä hänen kirjeensä.
"Joka hetki, minkä olen viettänyt teitä näkemättä, ovat ajatukseni
askarrelleet teissä, olen sulkenut silmäni kaikelta muulta ja vaipunut
katselemaan teidän kuvaanne, joka ei koskaan kyllin nopeasti astunut
näkyviin unelmieni synkässä linnassa, jonka ainoa valonlähde olitte
te. Tästä lähin on katseeni lepäävä tuossa ihmeellisessä norsunluussa,
tuossa talismaanissa, niin sanoakseni; sillä heti kun katson siihen,
saavat siniset silmänne elämän ja maalaus muuttuu todellisuudeksi.
Tämän kirjeen myöhästyminen riippuu siitä, että pitkään aikaan en
hennonnut riistäytyä irti kuvanne lumoista ja sen edessä purkautui
sanoiksi kaikki se, josta minun tulee vaieta. Niin, eilisestä alkaen
sulkeutuneena huoneeseeni kahden teidän kanssanne, olen antautunut
ensimäisen kerran elämässäni täydelliselle, häiriytymättömälle ja
rajattomalle onnentunteelle. Jos voisitte nähdä, mihin olen teidät
asettanut, Pyhän Neitseen ja Jumalan keskelle, niin käsittäisitte,
minkälaisessa tuskassa olen viettänyt yön; mutta sanoessani tämän
teille en tahtoisi teitä loukata, sillä yksikin katse silmistänne,
josta puuttuisi tuo elämääantava, enkelimäinen hyvyyden säteily,
tuottaisi minulle niin sanomatonta kärsimystä, että pyydän jo
etukäteen anteeksi. Oi, jospa te, minun elämäni ja sieluni kuningatar,
voisitte lahjoittaa minulle edes tuhannennen osan siitä rakkaudesta,
jota minä tunnen teitä kohtaan!"
"Tuo sana _jospa_, joka alati liittyy rukoukseeni, on riuduttanut
sieluni. Olen ollut uskon ja epäilyn, elämän ja kuoleman, valon ja
pimeyden välillä. Rikollinen, joka odottelee tuomionsa julistusta, ei
voi olla sen levottomampi kuin minä teidän edessänne syyttäessäni
itseäni liiasta rohkeudesta. Teidän huulillanne silloin tällöin
näkemäni hymy tyynnytti kuitenkin noita myrskyjä, jotka pelko siitä,
että olin pahoittanut mieltänne, oli rinnassani nostattanut.
Elämässäni ei vielä kukaan muu, ei edes äitini, ole hymyillyt minulle.
Se kaunis nuori tyttö, joka oli määrätty minulle, hylkäsi sydämeni ja
lahjoitti rakkautensa veljelleni. Valtiollisella alalla päättyivät
ponnistukseni tappioon. Kuninkaani silmissä en koskaan ole nähnyt
muuta kuin kostonhimon; ja nuoruudestamme asti olemme olleet niin
vihamielisissä suhteissa, että hän piti julmana solvauksena itseään
kohtaan sitä _cortes'in_ päätöstä, joka asetti minut valtaan. Kuinka
väkeväksi te tehnettekin sieluni, jää sinne sittenkin sijaa
epäilykselle. Sitäpaitsi olen itseäni kohtaan aivan oikeudenmukainen;
tiedän, kuinka vähän miellyttävä ulkonainen olemukseni on, ja tiedän,
kuinka vaikeaa on oikein arvostaa sydäntäni sellaisen kuoren läpi.
Saada rakkautta oli minulle enää ainoastaan haave, kun teidät näin.
Kun kiinnyin teihin, niin ymmärsin myös samalla, että ainoastaan altis
ystävyys saattoi tehdä hellät tunteeni anteeksiannettaviksi. Mutta nyt
katsellessani tuota muotokuvaa, kuunnellessani tuon hymyilyn takaa
kumpuavia jumalallisia lupauksia, on toivo, jota en enää pitänyt
luvallisena itselleni, alkanut jälleen säteillä sielussani. Tätä
aamuruskon sarastusta vastaan taistelevat koko ajan epäilyksen pimeät
varjot peläten tämän aamunkoiton puhkeamisen loukkaavan teitä. Ei, te
ette voi minua rakastaa vielä, minä tunnen sen; mutta mikäli
tulette vakuutetuksi minun rajattoman ja ikuisen ystävyyteni
järkkymättömyydestä ja voimasta, sikäli olette ehkä antava sille
pienen sijan sydämessänne. Jos tämä kunnianhimoni on solvaiseva, niin
sanokaa se minulle vihastumatta, ja minä palaan heti entiseen
asenteeseeni; mutta jos tahtoisitte oppia minua rakastamaan, niin
älkää ilmaisko sitä suinkaan varomattomasti sille, jonka koko
elämän-onni on saada yksinomaan ja ainoastaan palvella teitä."
Rakkaani, näitä viimeisiä sanoja lukiessani olin näkevinäni hänet taas
edessäni yhtä kalpeana kuin hän oli sinä iltana, jolloin
kameliakukalla ilmaisin ottavani vastaan hänen alttiin ystävyytensä
aarteen. Näin näissä alistuvissa lauseissa jotakin aivan muuta kuin
yksinkertaisen kaunopuheisuuden kukkasen, jollaisia rakastavaiset
tavallisesti käyttelevät, ja tunsin sielussani kuin suuren
aallonharjan nousun... onnen humauksen.
On ollut kurja ilma enkä ole voinut ajaa Boulogne-metsään antamatta
aihetta omituisiin epäluuloihin, sillä äitinikin, joka usein lähtee
ulos sateellakin, on pysytellyt yksin kotona.
Keskiviikko-iltana.
Näin _hänet_ oopperassa. Rakkaani, häntä enää tuskin tuntee samaksi
ihmiseksi: hän tuli meidän aitioomme ja Sardinian lähettiläs esitti
hänet. Luettuaan silmistäni, että hänen rohkeutensa ei ollut minua
loukannut, näytti hän joutuvan ikäänkuin pois suunniltaan ja hän
nimitti markiisitar d'Espardia neidiksi. Hänen silmänsä säteilivät
kirkkaammin kuin kattokruunut. Sitten hän poistui aivan kuin ihminen,
joka pelkää tekevänsä jonkun tyhmyyden. -- "Parooni de Macumer on
rakastunut!" sanoi rouva de Maufrigneuse äidilleni. -- "Se on sitäkin
kummallisempaa, kun hän on vallasta suistunut ministeri", vastasi
äitini. Minulla oli voimaa katsella rouva d'Espardia, rouva de
Maulrigneuseä ja äitiäni uteliaan viattomin silmin, aivan kuin
henkilö, joka ei ymmärrä vierasta kieltä, mutta koettaa arvata, mitä
sanotaan; mutta sisällisesti oli sieluni hekumallisessa riemussa. On
olemassa ainoastaan yksi sana, joka ilmaisee mitä tunsin: hurmaus.
Felipe rakastaa minua niin suuresti, että hän mielestäni ansaitsee
vastarakkauden. Minä olen itse hänen elinhermonsa, ja pidän kädessäni
hänen ajatustensa johtolankoja. Lopuksi, jos meidän nyt täytyy sanoa
kaikki toisillemme, toivon kärsimättömästi, että hän murtaisi kaikki
esteet ja tulisi luokseni pyytämään minua itseltäni, jotta saisin
nähdä, käykö tuo tulinen rakkaus jälleen nöyräksi ja tyyneksi katseeni
käskystä. Ah, rakas ystävä, keskeytän kirjoittamisen ja vapisen koko
ruumiiltani. Kirjoittaessani kuulin ulkoa pientä kolinaa ja nousin
pystyyn. Ikkunastani näin hänen kävelevän muurin harjalla henkensä
kaupalla. Menin ikkunan luo huoneessani tehden hänelle pienen merkin;
hän hyppäsi alas muurilta, joka on kymmenen jalkaa korkea; sitten hän
juoksi tietä pitkin niin kauas, että saatoin nähdä hänet,
osoittaakseen, ettei hän ollut vahingoittanut itseään. Tämä
huomaavaisuus samalla hetkellä, jolloin hän epäilemättä vielä oli
vallan pökerryksissä putoamisestaan, liikutti minua niin, että rupesin
itkemään, en tiedä miksi. Rumikko-raukkani! Mitä mahtoi hän etsiä,
mitä tahtoi hän sanoa minulle?
En tohdi enää panna ajatuksiani paperille, vaan käyn iloissani
nukkumaan ajatellen kaikkea sitä, mitä nyt sanoisimme toisillemme, jos
olisimme yhdessä. Hyvästi, kaunis kuuromykkä! Minulla ei ole aikaa
torua sinua vaitiolostasi; mutta on kulunut jo enemmän kuin kuukausi
siitä, kun viimeksi olen saanut sinulta kirjeen. Olisitko ehkä
sattumalta tullut onnelliseksi? Eikö sinulla ehkä enää ole tuota
vapaata tahtoa, josta olit niin ylpeä ja jonka minä tänä iltana olen
ollut vähällä kadottaa.
XX.
RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE CHAULIEULLE.
Toukokuulla.
Jos kerran rakkaus on luomakunnan elämänlähde, niin miksi sulkevat
ankarat filosofit sen pois avioliitosta? Minkätähden asettaa
yhteiskunta ylimmäksi laiksi sen, että nainen on uhrattava perheelle,
kylväen täten välttämättömyyden pakosta avioliittoon ristiriitaisuutta
ja tuskallista taistelua? Tämän taistelun on se edellyttänyt ja
tiennyt sen niin vaaralliseksi, että se on asestanut miehen meitä
vastaan virkavallan valtuuksilla, peläten, että muuten voisimme kaiken
tehdä tyhjäksi joko hellyytemme voimalla tai salatun vihan
hellittämättömällä sitkeydellä. Tällä hetkellä näen avioliitossa kaksi
vastakkaista voimaa, jotka lainsäätäjän olisi pitänyt yhdistää.
Milloin mahtavat ne yhdistyä? tuon kysymyksen tein itselleni luettuani
sinun kirjeesi. Oi, armas ystävä, yksi ainoa sinun kirjeistäsi murskaa
tuon suuren aveyronilaisen kirjailijan pystyttämän rakennuksen, johon
jo olin ehtinyt kaikessa mukavuudessa asettua asumaan. Lait ovat
vanhojen ukkojen laatimia, sen huomaavat naiset kyllä; he ovat
viisaasti kyllä säätäneet, että aviollinen rakkaus ilman oikeaa
rakkauden intohimoa ei meitä nöyryytä, ja että naisen on ilman
rakkauttakin antauduttava miehelle, heti kun laki sallii miehen ottaa
hänet vaimokseen. Ainoastaan perhettä silmälläpitäen ovat he
jäljitelleet luontoa, joka ainoastaan pitää huolta rodun säilymisestä.
Ennen olin minä olento, nyt olen ainoastaan esine! Olen
yksinäisyydessäni pyyhkinyt silmästäni enemmän kuin yhden kyyneleen,
jotka kaikki olisin tahtonut vaihtaa lohduttavaan hymyyn. Mistä johtuu
meidän kohtaloittemme erilaisuus? Luvallinen rakkaus suurentaa sinun
sielusi. Löydät hyveen nautinnosta. Kärsit ainoastaan omasta
tahdostasi. Jos menet naimisiin Felipesi kanssa, on velvollisuutesi
täyttäminen oleva mitä ihanin ja sielua avartavin tunne. Meidän
tulevaisuutemme on täynnä kysymyksiä, joihin levottomalla
uteliaisuudella odotan vastausta.
Sinä rakastat, sinua jumaloidaan. Ah, rakas ystävä, antaudu kokonaan
tuon kauniin runoelman valtoihin, joka meitä aikoinaan niin paljon
askarrutti. Naisellisen kauneuden, joka juuri sinussa ilmenee niin
hienona ja henkevänä, on Jumala luonut sitä varten, että se
ihastuttaisi ja miellyttäisi: hänellä on omat suunnitelmansa. Niin,
enkelini, kätke huolellisesti hellyytesi salaisuus ja aseta Felipe
niille hienoille koetuksille alttiiksi, jotka me yhdessä keksimme,
voidaksemme päättää, olisiko unelmiemme sankari arvoisemme. Kuitenkin
on tärkeämpää tietää, rakastatko sinä häntä kuin rakastaako hän sinua;
sillä mikään ei ole sen petollisempaa kuin se kangastus, jonka
uteliaisuus, kaipaus ja usko onneen heittävät sieluumme. Sinä, joka
meistä kahdesta vielä olet koskettamaton, armahin ystävä, älä ilman
varmoja takeita päätä tuota peruuttamattoman avioliiton vaarallista
kauppaa, sitä hartaasti pyydän sinulta! Välistä yksi ainoa ele, sana,
katse, jossakin kahdenkeskeisessä keskustelussa, jolloin sielut ovat
sovinnaisesta tekopyhyydestään vapaita, voi salaman tavoin paljastaa
kuiluja. Sinä olet kyllin ylevä ja itsestäsi varma voidaksesi
rohkeasti astua polkuja, joilla joku muu eksyisi. Et voi aavistaa,
millä levottomuudella seuraan vaiheitasi. Välimatkasta huolimatta näen
sinut aivan silmieni edessä, tunnen samoja tunteita kuin sinä.
Muistakin siis kirjoittaa minulle kaikesta, älä unohda mitään!
Kirjeesi tuovat väkevän elämäntuulahduksen minun muuten niin
yksinkertaiseen ja rauhalliseen kotielämääni, joka on yhtä
yksitoikkoinen kuin valtamaantie pilvisenä päivänä. Kaikki, mitä
täällä taaskin tapahtuu, johtuu yksinomaan minun omista
itsekohtaisista taidekeinoistani ja juonistani, joita en nyt tällä
kertaa tahdo paljastaa; kerron niistä joskus myöhemmin. Antaudun ja
vetäydyn jälleen kuoreeni synkän itsepäisesti vaihdellen toivon ja
epätoivon välillä. Ehkäpä vaadin elämältä enemmän onnea kuin mitä se
on velvollinen meille antamaan. Nuorella ijällä olemme niin kerkkäät
vaatimaan, että todellisuus vastaisi ihannetta. Tätä kaikkea
miettiessäni, aivan yksin, pienen kallion kupeella puutarhassani, olen
tullut siihen ajatukseen, että rakkaus avioliitossa on pelkkä sattuma,
jolle on mahdotonta perustaa yleistä vallitsevaa lakia. Aveyronilainen
filosofini on oikeassa käsittäessään perheen ainoaksi mahdolliseksi
yhteiskuntasiteeksi ja alistaessaan sille naisen, niinkuin on
tapahtunutkin kaikkina aikoina. Ratkaisun tälle suurelle ja meidän
mielestämme melkein hirvittävälle kysymykselle antaa ensimäinen lapsi.
Siksipä tahtoisinkin tulla äidiksi, jos ei muun vuoksi, niin siksi,
että sieluni hivuttava toimintahalu saisi tyydytystä.