kasvosi lienevät olleet aivan keltaiset, silloin kun kirjoitit minulle
noita hirvittäviä ajatuksia ihmiselämästä ja velvollisuuksistamme.
Luuletko ehkä voivasi käännyttää minut avioliittoon tuolla
maanalaisella työohjelmalla? Voi, siihen ovat siis johtaneet
meidän liikaoppineet haaveilumme! Me lähdimme Blois'sta
koristuksenamme täydellinen viattomuus ja aseinamme ajattelun terävät
keihäät. Tämän puhtaasti henkisen kokemuksen tikarit ovat nyt
kääntyneet sinua vastaan. Jos en tuntisi sinua maailman puhtaimmaksi
ja enkelimäisimmäksi olennoksi, sanoisin, että sinun laskelmistasi
huokuu turmeluksen henki. Mitä ihmettä, olet niin vaipunut
maatalousharrastuksiin, että jaoittelet nautintosikin lohkoihin ja
hoidat rakkauttasi niinkuin metsiä. Oh, minä mieluummin hukkuisin
sydämeni kiihkeihin pyörteisiin kuin eläisin sinun viisaan
aritmetiikkasi kuivuudessa. Sinä olit niinkuin minäkin mitä
tietorikkain nuori tyttö, sentähden että olimme ajatelleet paljon
eräitä asioita; mutta, lapseni, filosofia ilman rakkautta tai väärän
rakkauden varjolla on kauhein muoto aviollista ulkokullaisuutta. Älä
ole varma siitä, etteikö maailman tuhmin ihminenkin joskus huomaisi
viisauden pöllöä ruusu-röykkiösi lymyissä, ja sellainen keksintö on
sangen vähän ylösrakentava ja voi ajaa karkuun palavimmankin
rakkauden. Leikit kohtaloa, sensijaan että itse olisit sen
leikkipallo. Me kehitymme molemmat sangen omituisesti: paljon
filosofiaa ja vähän rakkautta, siinä sinun järjestelmäsi; paljon
rakkautta ja vähän filosofiaa, siinä taas minun ohjenuorani.
Jean-Jacques'in Julie, jota minä luulin professoriksi, on pelkkä
ylioppilas sinuun verrattuna. Naishyve, luuletko löytäneesi elämän
lopullisen ratkaisun! Voi, nyt teen pilkkaa sinusta, mutta ehkä olet
oikeassakin. Sinä olet uhrannut nuoruutesi yhdessä päivässä ja tullut
kitsaaksi ennen aikojasi. Epäilemättä on Louis'si tuleva onnelliseksi.
Jos hän rakastaa sinua, ja sitä en epäile, ei hän koskaan tule
huomaamaan sitä, että sinä perheesi etua valvoessasi käyttäydyt aivan
kuin ilonaiset rahaetujaan valvoessaan; ja varmasti hekin tekevät
miehet onnellisiksi päättäen siitä mielettömästä tuhlauksesta, jonka
esineinä he ovat. Terävänäköinen aviomies olisi epäilemättä
edelleenkin ihastunut sinuun, mutta eikö hän kuitenkin lopulta
vapautuisi kiitollisuuden tunteestaan naista kohtaan, joka
petollisuudesta tekee itselleen jonkinlaisen siveellisen kureliivin ja
jonka hengelle se on yhtä välttämätön kuin tuo toinen on hänen
ruumiilleen. Mutta minun silmissäni, rakas ystävä, on rakkaus kaikkien
hyveiden ruumiillistuma, itse jumaluuden ilmestys! Rakkaudella ei ole
mitään tekemistä laskelmien kanssa, se on äärettömyys sielussamme.
Etkö ole oman itsesi edessä tahtonut puolustaa sitä kamalaa asemaa,
johon nuori tyttö joutuu silloin, kun hän menee naimisiin miehen
kanssa, jota hän ainoastaan voi kunnioittaa? Velvollisuus on sinun
ainoa mittasi ja ohjeesi, mutta eikö välttämättömyyden mukaan
toimiminen kuulu ateistien moraaliin? Toimia tunteen ja rakkauden
mukaan, siinä taas naisten salainen laki! Olet tehnyt itsesi mieheksi
ja sinun Louis'si on ennen pitkää huomaava olevansa nainen! Oi,
rakkaani, kirjeesi on herättänyt mielessäni lukemattomia mietteitä.
Olen tullut huomaamaan, että luostari ei koskaan voi korvata äitiä.
Rukoilen sinua, sinä ylevä, mustasilmäinen enkelini, joka olet niin
puhdas ja niin ylpeä, niin vakava ja ylhäinen, että kiinnittäisit
huomiota tähän ensimäiseen valitushuutoon, joka kirjeesi johdosta
pääsee huuliltani! Lohduttauduin kuitenkin sillä ajatuksella, että
kentiespä par'aikaa juuri sillä hetkellä, jolloin valittelin, rakkaus
särki järjen rakennelmia. Ehkäpä itse toimin vielä hullummin mitään
ajattelematta, mitään harkitsematta; rakkauden intohimo on
luonnonvoima, ja sen logiikka voi olla yhtä julma kuin sinun.
Maanantaina.
Eilen illalla ennenkuin kävin levolle, istuin ikkunan ääressä
katsellen taivasta, joka oli yliluonnollisen kirkas. Tähdet kimalsivat
niinkuin sinistä huntua kannattavat hopeanaulaset. Yön hiljaisuudessa
kuulin jonkun hengittävän ja tähtivalon hämärässä näin espanjalaiseni,
joka oravan lailla kyyryeli eräässä boulevardin puussa ja sieltä
epäilemättä ihaili ikkunoitani. Tämän huomion ensimäinen seuraus oli
se, että vetäydyin takaisin huoneeseeni aivan kuin lamaantunein
jäsenin, mutta tämän pelon tunteen pohjalla oli suloista iloa. Olin
hervoton ja onnellinen. Ei ainoakaan noista henkevistä ranskalaisista,
joka tahtoisivat naida minut, ole vielä keksinyt tulla viettämään
öitään jalavan oksilla poliisikamari-seikkailun uhalla. Minun
espanjalaiseni oli epäilemättä jo kauan ollut puussa. Hän ei anna
minulle enää oppitunteja, mutta hän tahtoo nähtävästi saada niitä itse
ja on myös saava. Jospa hän tietäisi kaikki, mitä olen itsekseni
lausunut hänen silmiinpistävästä rumuudestaan. Minäkin, Renée-kulta,
olen filosofi: Olen tuuminut, että olisi vallan kauheata rakastaa
kaunista miestä. Tai eikö se olisi samaa kuin tunnustaa että aistit
muodostavat kolme neljäsosaa rakkaudesta, jonka olemukseltaan tulee
olla jumalallinen?
Ensimäisestä säikähdyksestä toinnuttuani kurkottauduin hiukan ikkunan
puoleen nähdäkseni hänet uudestaan ja näinkin. Silloin hän onton kepin
avulla puhalsi ikkunaani suuren lyijykuulan ympärille taitavasti
käärityn kirjeen. Jumalani, luuleeko hän, että jätin ikkunan tahallani
auki? ajattelin; mutta jos äkillisesti olisin sulkenut sen, olisin
sillä tehnyt itseni hänen kanssarikollisekseen. Toimin siis
viisaammin, palasin ikkunan ääreen, niinkuin en ollenkaan olisi
kuullut hänen kirjelippunsa putoamista, niinkuin en olisi mitään
nähnyt, ja sanoin sitten ääneen: -- "Tulkaahan toki katsomaan tähtiä,
Griffith!" Griffith nukkui vanhanpiian levollista unta. Kuullessaan
ääneni katosi mauri puusta nopeasti kuin varjo. Varmaankin oli hän
puolikuollut pelosta niinkuin minäkin, sillä en kuullut hänen
loittonevan; todennäköisesti jäi hän jalavan juurelle. Runsaan
neljännestunnin kuluttua, jolla aikaa vaivuin sinisen avaruuden
aistimiseen ja uiskentelin uteliaisuuden valtameressä, suljin
vihdoin ikkunan ja paneuduin vuoteeseen ja käärin auki tuon hienon
paperin yhtä suurella huolellisuudella kuin konsanaan mikään
muinaiskirjoitelmain tutkija Napolissa. Tuntui kuin olisivat sormeni
koskettaneet tulta. Mikä hirvittävä valta tuolla miehellä onkaan
ylitseni! ajattelin. Lähensin jo paperia kynttilään polttaakseni sen
lukematta. Mutta eräs ajatus pidätti minua. Mitä mahtaa hän kirjoittaa
minulle, koska hän kirjoittaa salassa? No niin, rakkaani, poltin
kuitenkin kirjeen ajatellen, että vaikka kaikki maanpiirin tytöt
olisivatkin nielaisemalla lukeneet sen, niin ei sellainen sopinut
minulle, Armande Louise Marie de Chaulieulle.
Seuraavana päivänä oli hän italialaisessa oopperassa tavallisella
paikallaan, mutta niin perustuslaillinen pääministeri kuin hän on
ollutkin, en luule, että hän ulkonaisesta esiintymisestäni saattoi
huomata minkäänlaista sisällistä levottomuutta: olin aivan niinkuin en
olisi mitään nähnyt enkä mitään saanut edellisenä iltana. Olin
tyytyväinen itseeni, mutta hän oli hyvin surullinen. Mies-parka, onhan
luonnollista, että rakkaus Espanjassa tulee sisään ikkunasta!
Väliajalla hän lähti käytävään kävelemään. Espanjan lähetystön
ensimäinen ministeri ilmoitti siitä minulle kertoen samalla hänestä
erään erittäin jaloa mielenlaatua todistavan jutun. Ollessaan vielä
Sorian herttua piti hänen naida eräs Espanjan kaikkein rikkaimpia
perijättäriä, nuori prinsessa Maria Heredia, jonka omaisuus olisi
voinut suuresti lievittää hänen maanpakonsa onnettomuutta; mutta
näyttää siltä, kuin olisi Maria, jonka vanhemmat olivat kihlanneet jo
lapsena, pettänyt heidän toiveensa ja rakastanutkin nuorempaa veljeä;
minun Felipeni luopui silloin prinsessa Mariasta ja antautui samalla
Espanjan kuninkaan ryöstettäväksi. -- "Tuon kaiken hän varmaan teki
kuin luonnollisimman asian maailmassa", sanoin minä tuolle nuorelle
miehelle. -- "Te siis tunnette hänet?" kysyi hän viattomasti. Äitini
hymyili. -- "Miten on hänen käyvä? Hänhän on tuomittu kuolemaan!"
sanoin. -- "Joskin hän on kuollut Espanjassa, on hänellä oikeus elää
Sardiniassa." -- "Oh, onko siis Espanjassakin hautoja?" sanoin
ikäänkuin olisin kääntänyt asian leikiksi. -- "Espanjassa on kaikkea,
yksinpä vanhan ajan espanjalaisiakin", vastasi minulle äitini. --
"Sardinian kuningas on, joskaan ei aivan helpolla, myöntänyt parooni
de Macumer'lle passin," jatkoi edelleen tuo nuori valtiomies, "ja nyt
hänestä on tullut Sardinian alamainen ja hän omistaa Sardiniassa
komeita läänityksiä täysine oikeuksineen. Hänellä on linna Sassarissa.
Jos Ferdinand VII kuolisi, astuisi Macumer todennäköisesti jälleen
valtiolliseen toimeen ja Turinin hovi valitsisi hänet lähettilääkseen.
Vaikkakin nuori, on hän..." -- "Ah, hän on nuori!" -- "Niin,
neitiseni, vaikkakin nuori, on hän Espanjan etevimpiä miehiä!"
Kuunnellessani sihteerin pakinaa katselin ympärilleni salongissa ja
olin kuuntelevinani vain puolella korvalla ilman suurempaa
mielenkiintoa, vaikka näin meidän kesken sanottuna olin vallan
epätoivoissani siitä, että olin polttanut hänen kirjeensä. Mitenkähän
sellainen ihminen silloin ilmaisee ajatuksensa, kun hän rakastaa? Ja
hän rakastaa minua! Olla jonkun rakastama ja jumaloima kaikessa
salaisuudessa, tietää, että tässä salongissa, jossa kokoontuu Parisin
parhaimmisto, omistaa yhden ihmisen kokonaan itseään varten, ilman
että kukaan aavistaa sitä, se on jotakin se! Oi, Renée, nyt ymmärrän
parisilais-elämän viehätyksen kaikkine tanssiaisineen ja juhlineen.
Kaikki on saanut oikean värinsä minun silmissäni. Silloin kun
rakastaa, tarvitsee toisia, vaikkapa vain voidakseen uhrata heidät
rakastettunsa hyväksi. Tunsin sielussani toisen onnellisen olennon.
Tämä hyväili kovasti turhamaisuuttani, itserakkauttani ja ylpeyttäni.
Millaisella katseella mahdoinkaan katsella ympärilleni. -- "Kas sinua,
pikku veitikkaa!" kuiskasi korvaani herttuatar hymyillen. Niin, minun
tavattoman ovela äitini oli aavistanut asenteestani jotakin salaista
iloa, ja minun täytyi laskea lippu tämän viisaan naisen edessä. Nuo
neljä sanaa opettivat minulle enemmän elämänkokemusta, kuin mitä olin
voinut hankkia itselleni koko vuonna, sillä meillä on nyt maaliskuu
käsissä. Voi, kuukauden kuluttua ei meillä enää ole italialaisia!
Miten tulla toimeen ilman tuota ihanaa musiikkia, kun sydän on täynnä
rakkautta.
Rakas ystävä, kotiin tultuani avasin ikkunani oikein Chaulieuiden
arvoisella päättäväisyydellä ihaillakseni rankkasadetta. Oi, jospa
miehet tietäisivät, mikä viehätysvoima sankarillisilla teoilla on
meihin, niin olisivat he varmaan hyvin suuria, pelkureistakin tulisi
sankareita. Se, mitä olin saanut tietää espanjalaisestani, sai minut
kuin kuumeeseen. Olin varma siitä, että hän jälleen olisi siellä
valmiina sinkoamaan minulle uuden kirjeen. Nyt en myöskään polttanut
sitä: luin sen. Tällainen on siis ensimäinen rakkauskirje, jonka olen
saanut, rouva Järkeileväinen: kaikki kirjeet ovat yhteisomaisuuttamme.
"Louise, en rakasta teitä teidän ylevän kauneutenne vuoksi; en rakasta
teitä teidän rikkaan henkenne, jalojen tunteittenne tai sen
sanomattoman sulouden vuoksi, jota uhoatte, en myöskään ylpeytenne,
kuninkaallisen halveksintanne vuoksi kaikkea sitä kohtaan, joka ei
kuulu teidän ilmakehäänne, mutta joka ominaisuus ei sulje pois
hyvyyttä, sillä teillä on enkelien armeliaisuus. Minä rakastan teitä,
Louise, sentähden että olette painanut alas kaikki nämä kuninkaalliset
ja ylpeät puolet itsessänne raukan maanpakolaisen hyväksi, sentähden
että te pienellä eleellä, katseella olette lohduttanut miestä, joka on
niin paljon teitä alempana, että hänellä ei ollut oikeutta pyytää
teiltä muuta kuin sääliä, joskin jaloa sääliä. Te olette ainoa nainen
maailmassa, joka minun vuokseni on hellyttänyt silmiensä kovuuden, ja
koska te annoitte langeta minuun tuon hyväätekeväisen katseenne
säteen, silloin kun olin vain tomujyvä jaloissanne, säteen, jota en
koskaan muuten olisi saanut, vaikka minulla olisikin ollut kaikki se
valta, mikä alamaisella yleensä voi olla, niin täytyy minun saada
sanoa teille, Louise, että olette käynyt minulle rakkaaksi,
että rakastan teitä teidän oman itsenne vuoksi ilman mitään
sivutarkoituksia, ylittäen monella tavoin ne ehdot, jotka määräsitte
täydelliselle rakkaudelle. Tietäkää siis, taivaiden korkeimmalle
istuimelle asettamani epäjumala, että maailmassa on olemassa eräs
sarasenien rodun jälkeläinen, jonka elämä kuuluu teille, jolta voitte
pyytää mitä tahansa niinkuin orjalta ja joka pitää kunnianaan saada
täyttää käskyjänne. Olen ijäksi antautunut valtoihinne ainoastaan
siitä ilosta, että saisin palvella tuota yhtä katsettanne, tuota
kättä, jonka te eräänä aamuna ojensitte espanjankielen opettajallenne.
Teillä on palvelija, Louise, eikä muuta. Ei, en uskalla ajatellakaan,
että koskaan saisin vastarakkautta; mutta ehkäpä voin olla siedettävä
uskollisen antaumukseni vuoksi. Siitä aamusta alkaen, jolloin
hymyilitte minulle jalon immen hymyä ikäänkuin arvaten yksinäisen ja
petetyn sydämeni kurjuuden, siitä alkaen olette ollut rakkauteni
valtaistuimella; te olette elämäni itsevaltiatar, ajatusteni
kuningatar, sydämeni jumalatar, sieluni valo, kukkieni kukka, balsami,
jota hengitän, vereni rikkaus, kirkkauden meri, jonka helmaan vaivun.
Yksi ainoa ajatus häiritsi tätä onneani: te itse ette tiennyt, että
tämä rajaton alttius kuului teille, että teillä oli käytettävissänne
uskollinen käsi, sokea orja, mykkä käskyläinen, aarre, sillä kaikki,
mitä omistan, kuuluu teille; lyhyesti sanoen ette tiennyt, että
omistitte sydämen, jolle voitte uskoa kaikki, niin, oikean vanhan,
hellän mummon sydämen, jolta voitte pyytää mitä tahansa isän, jonka
suojelukseen voitte vedota joka asiassa, ystävän, veljen; kaikki nämä
tunteet puuttuvat ympäristöstänne, minä tiedän sen. Olen keksinyt
yksinäisyytenne salaisuuden. Rohkeuteni on johtunut siitä, että olen
tahtonut tehdä teille tiettäväksi, kuinka paljon te omistatte. Ottakaa
vastaan kaikki, Louise, te olette antanut minulle sen ainoan elämän,
mikä minulla voi olla maailmassa, elämän, joka on uhrautuvalle
uskollisuudelle pyhitetty. Jos sallitte minun kietoa kaulaani orjuuden
ketjut, ette sillä joudu mihinkään ikävyyksiin: en tule koskaan
pyytämään teiltä mitään muuta paitsi iloa tietää, että kuulun teille.
Älkää sanoko minulle edes sitä, ettette koskaan tule rakastamaan
minua: niinhän se on oleva, minä tiedän sen; minun on rakastettava
kaukaa, ilman toivoa ja vain itseäni varten. Tahtoisin kernaasti
tietää, huolitteko minut palvelijaksenne, ja olen ajatellut pääni
puhki keksiäkseni jonkun todistuskeinon, joka vakuuttaisi teidät
siitä, ettette mitenkään loukkaa arvokkaisuuttanne antamalla minulle
siitä tiedon, sillä jo olen useita päiviä, teidän tietämättänne,
kuulunut teille. Ilmoittakaa se siis minulle siten, että jonakin
iltana italialaisessa oopperassa pidätte kädessänne valkoisista ja
punaisista kamelioista koottua kukkakimppua; se merkitsee sitä, että
mies viimeistä veripisaraansa myöten palvelee jumaloimaansa puhtautta.
Sillä on kaikki sovittu; minä hetkenä tahansa huomenna tai kymmenen
vuoden kuluttua vain määräätte jotakin, niin kaiken, mikä suinkin
ihmisen vallassa on tehdä, on silloin tekevä puolestanne teidän
onnellinen palvelijanne Felipe Henarez."
J. K. Tunnusta, rakkaani, että oikeat ylimykset osaavat rakastaa! Mikä
afrikkalainen leijonahyppäys! Mikä pidätetty hehku! Mikä usko! Mikä
avomielisyys ja sielun suuruus alennustilassakin! Tunsin itseni aivan
pieneksi ja kuin huumautuneena kysyin itseltäni: mitä on tehtävä...?
Suurelle miehelle tunnusmerkillistä on, että hän sekoittaa kaikki
tavalliset laskelmat. Hän on ylevä ja liikuttava, viaton ja
jättiläismäinen. Yhdellä ainoalla kirjeellä on hän lyönyt kuoliaaksi
sata Lovelacen ja Saint-Preux'n kirjettä. Oh, tämä juuri on todellista
rakkautta ilman turhia siekailuja, se on, tai sitä ei ole; mutta jos
se kerran on olemassa, täytyy sen esiintyä koko suuruudessaan. Näet,
etten keikaile ollenkaan. Kieltää tai myöntää. Näiden kahden
vaihtoehdon välillä häilyn yrittämättä ollenkaan millään tekosyyllä
verhota päättämättömyyttäni. Milleen väittelylle ei löydy tilaa. Tämä
ei ole enää Parisia, vaan Espanjaa ja Itämaita; sanalla sanoen, nyt
puhuu minulle abenserragilainen, joka polvistuu katolisen Eevan eteen
laskien hänen jalkoihinsa käyrämiekkansa, hevosensa ja päänsä.
Otanko vastaan tuon maurien jälkeläisen? Luepa useampaan kertaan
tuo espanjalais-sarasenilainen kirje, rakas Renée, ja saat
nähdä, että rakkaus on voimakkaampi kaikkia sinun filosofiasi
juutalaistinkimyksiä. Tiedätkö mitä, Renée, kannan sinun kirjettäsi
sydämelläni, olet porvaristuttanut elämäni! Pitäisikö minun käyttää
koukkuteitä? Enkö ole ijät kaiket oleva tuon jalopeuran hallitsijatar,
joka minun läheisyydessäni muuttaa karjuntansa nöyriksi ja hartaiksi
huokauksiksi? Oi, kuinkahan se onkaan mahtanut karjua luolassaan
Hillerin-Bertin-kadun varrella! Tiedän, missä hän asuu, minulla on
hänen korttinsa: _F., parooni de Macumer_. Hän on tehnyt kaiken
vastauksen minun puoleltani mahdottomaksi, ei ole muuta keinoa kuin
heittää hänelle nuo kaksi kameliaa vasten kasvoja! Mikä pirullinen
oveluus piileekään puhtaassa, todellisessa, viattomassa rakkaudessa!
Ah, se on suurinta, mitä voi saada naissydän, jonka pitäisi määrätä
kantansa aivan yksinkertaisella ja helpolla teolla! Oi, Aasia! Olen
lukenut _Tuhat ja yksi yötä_ ja sen olemuksen ydin on tämä: kaksi
kukkaa ja kaikki on sanottu. Pienellä kukkakimpulla suoritamme me
neljätoista nidettä Clarisse Harlowea. Kiemurtelen tämän kirjeen
edessä niinkuin lanka tulessa. Ota kukkaset tai älä ota! Myönnä tai
kiellä, surmaa tai anna elämä! Kuitenkin sanoo joku ääni minulle:
aseta hänet koetukselle! No hyvä, koettelen häntä!
XVI.
SAMALTA SAMALLE.
Maaliskuulla.
Olen pukeutunut valkoiseen: minulla on valkoisia kamelioita tukassani
ja yksi valkoinen kamelia kädessäni, äidilläni on punaisia; otan
häneltä yhden, jos niin tahdon. Minulla on vastustamaton halu myydä
_hänelle_ hänen punainen kameliansa pienen epäröimisen hinnalla ja
tehdä lopullinen päätös vasta sovitulla paikalla. Olen hyvin kaunis.
Griffith pyysi saada katsella minua hetkisen. Tämän illan juhlallisuus
ja tuon salaisen suostumukseni näytelmä ovat nostaneet värin
kasvoilleni; kummallakin poskellani hehkuu punainen kamelia, joka on
siihen puhjennut valkoisten keskelle!
Kello yksi.
Kaikki ovat ihailleet minua, yksi ainoa osasi jumaloida. Nähdessään
kädessäni valkoisen kamelian, painoi hän päänsä alas ja huomasin hänen
käyvän yhtä valkeaksi kuin kukkanen kädessäni, mutta samassa otin
äidiltäni punaisen kukan. Saapua teatteriin koristettuna noilla
molemmilla kukilla olisi voinut olla sattuma; mutta tämä oli vastaus.
Annoin siis suostumukseni. Esitettiin _Romeota ja Juliaa_, mutta kun
sinä et tiedä, mitä on kahden rakastavaisen duetto, et voi ymmärtää
sitä onnea, mikä täytti kahden vasta rakkauteen puhjenneen ihmisen
sydämet heidän kuunnellessaan tätä jumalallista lemmenlaulua.
Paneutuessani levolle kuulin boulevardilta askelten kaikua. Ja nyt, ah
enkelini, on sydämeni ja pääni tulessa. Mitä hän tekee, mitä
ajattelee? Onko hänellä kenties joku sellainenkin ajatus, jota minä en
tunne? Onko hän todellakin tuo joka hetki palvelukseen valmis orja,
joka hän on sanonut olevansa? Miten voin päästä siitä varmuuteen?
Piileekö hänen sielussaan ehkä joku pieni epäily siitä, että tämä
minun myöntymiseni aiheuttaa vielä jonkinlaisen moitteen, katumuksen
tai kiitoksen! Rasitan itseäni samanlaisilla rikkiviisailla
saivarteluilla kuin naiset _Cyrus_ ja _Astrée_ romaaneissa tai
Rakkauden tuomioistuimissa. Mahtaako hän tietää, että rakkaudessa
naisten pienimmätkin teot ovat lukemattomien sisällisten taistelujen,
tappioiden ja kaikinpuolisen harkinnan tuloksia! Mitä ajatellee hän
nyt juuri tällä hetkellä? Kuinka voisin saada hänet kirjoittamaan tänä
iltana minulle kaikista tämän päivän yksityiskohdista? Hän on orjani,
minun täytyy askarruttaa häntä ja olen musertava hänet työllä.
Sunnuntai-aamuna.
Olen nukkunut vain hyvin vähän. Kello on kaksitoista. Olen antanut
Griffithin kirjoittaa seuraavan kirjeen.
_Herra parooni de Macumer'lle_.
Neiti de Chaulieu on antanut minulle tehtäväksi, herra parooni, pyytää
teiltä takaisin jäljennös eräästä kirjeestä, jonka muuan hänen
ystävättäristään oli kirjoittanut hänelle ja jonka te olitte ottanut
mukaanne.
Suvaitkaa vastaanottaa j.n.e.
_Griffith_.
Rakas ystävä, Griffith meni Hillerin-Bertinkadulle ja jätti tämän
lemmenviestin orjalleni, joka kirjekuoressa palautti kyynelin
kostutetun ohjelmani. Hän totteli minua. Oi rakkaani, hänen täytyi
tehdä juuri niin! Joku toinen olisi kieltäytynyt siitä imartelevassa
kirjeessä; mutta Saraseni teki niinkuin oli luvannutkin: hän totteli.
Olen kyyneliin saakka liikutettu.
XVII.
SAMALTA SAMALLE.
2 p:nä huhtikuuta.
Eilen oli mitä ihanin ilma ja minä pukeuduin kuten ainakin nuori
tyttö, jota rakastetaan ja joka tahtoo miellyttää. Pyynnöstäni antoi
isäni minulle kaikkein kauneimmat ajoneuvot, mitä Parisista suinkin
voi saada: kaksi harmaan-täplikästä hevosta ja erinomaisen hienot
vaunut. Lähdin koettelemaan niitä. Olin kuin kukkanen valkoisella
silkillä vuoratun päivänvarjoni suojassa. Ajaessani pitkin
Champs-Elysées'n lehtokäytävää, näin abenserragini ratsastavan
vastaani harvinaisen komealla hevosella; miehet, jotka nykyään melkein
kaikki ovat täydellisiä hevoskauppiaita ja -tuntijoita, pysähtyivät
katsomaan ja tarkastelemaan häntä. Hän tervehti minua ja minä
rohkaisin häntä pienellä ystävällisellä eleellä; hän hiljensi
vauhtiaan ja minä saatoin virkahtaa hänelle: -- "Ettehän panne
pahaksenne, herra parooni, että pyysin teiltä takaisin kirjeen, se oli
teille hyödytön... Olette jo sivuuttanut ohjelmani," lisäsin hiljaa.
"Teillä on hevonen, joka vetää teidän puoleenne kaikkien huomion",
sanoin, -- "Tilusteni hoitaja Sardiniassa on turhamaisuudesta
lähettänyt sen minulle, sillä tämä arabialaisrotuinen hevonen on
syntynyt minun maillani."
Tänä aamuna, rakkaani, ratsasti Henarez englantilaisella raudikolla,
joka myös oli sangen kaunis, mutta ei silti herättänyt huomiota:
arvosteluni pieni pilkallinen sävy oli riittänyt. Hän tervehti minua
ja minä vastasin siihen keveällä päännyökäyksellä. Angoulêmen herttua
oli ostanut Macumer'n hevosen. Orjani oli ymmärtänyt, että hän
poikkesi sovitusta yksinkertaisuudesta vetäessään kadulla
töllistelijöiden huomion puoleensa. Miehen tulee herättää huomiota
vain oman itsensä vuoksi eikä hevosensa tai jonkun muun lisännön
kustannuksella. Omistaa liian kaunis hevonen on minusta yhtä
naurettavaa kuin pitää suurta timanttia paidassaan. Olin mielissäni
siitä, että sain hänet kiinni itse teosta ja ehkäpä tämä virhe johtui
maanpakolais-raukalle hyvinkin anteeksiannettavasta turhamaisuudesta.
Tällainen lapsellisuus huvittaa minua. Oi, sinä minun vanha
viisaustieteilijäni! Mahdatko sinä nauttia rakkaustarinoistani yhtä
paljon kuin minä kärsin sinun synkästä filosofiastasi? Rakas Filip II
hameissa, tuntuuko mukavalta istua vaunuissani? Näetkö tuota nöyrää ja
sielukasta, omasta orjuudestaan ylpeää samettikatsetta, jonka
ohikulkiessaan heittää minuun tuo todella suuri mies? Hän on minun
palveluksessani ja kantaa alati napinreiässään punaista kameliaa,
aivan kuin minä silloin kädessäni valkoista. Minkälaisen hohteen
rakkaus levittää ympärilleen! Kuinka hyvin nyt ymmärränkään Parisin!
Nyt tuntuu kaikki minusta henkevältä. Niin, rakkaus on täällä
kauniimpaa, suurempaa, ihanampaa kuin missään muualla. Olen huomannut,
etten koskaan voisi levottuuttaa ja kiusata tyhmyriä, sellaiseen ei
minulla ole mitään vaikutusvaltaa. Ainoastaan etevät ja henkevät
miehet voivat ymmärtää meitä ja ainoastaan heihin ulottuu
vaikutuksemme. Oi, ystävä parka, suo anteeksi, minähän vallan unohdin
meidän l'Estorademme; mutta etkö sanonut tekeväsi hänestäkin neron!
Oh, arvaan kyllä miksi: sinä pistät hänet paistinvartaaseen saadaksesi
hänestä kerran ymmärtäjän itsellesi. Hyvästi, olen vähän päästäni
vialla enkä tahdo jatkaa.
XVIII.
ROUVA DE L'ESTORADELTA LOUISE DE CHAULIEULLE.
Huhtikuulla.