sanoin hänelle: -- "jatkakaa, isäni." Ja valtiomies lausui minulle
silloin seuraavasti: -- "Lapseni, Ranska on nykyään hyvin
epävakaisessa ja vaarallisessa asemassa, jota seikkaa tosin eivät
tiedä muut kuin kuningas ja eräät ylväät henget; mutta kuningas on pää
ilman käsivarsia; ja sitäpaitsi eivät ne jalot henkilöt, jotka
tuntevat vaaran salaisuuden, ole arvovaltaisessa asemassa niihin
miehiin nähden, joiden apuun tulisi turvata onnellisen tuloksen
saavuttamiseksi. Nuo miehet, kansan vaalin uloslinkoamat, eivät tahdo
alistua välikappaleiksi. Niin eteviä kuin he lienevätkin, jatkavat he
kuitenkin yhteiskunnallista hävitystyötä, sensijaan että he
koettaisivat auttaa meitä tukemaan rakennusta. Lyhyesti sanottuna, on
olemassa enää vain kaksi puoluetta: Mariuksen ja Sullan; minä kannatan
Sullaa Mariusta vastaan. Näin on asianlaita suurin piirtein.
Yksityiskohdissa vallankumous jatkuu, se on juurrutettu lakiin,
kaiverrettu kiinni maahan, se elää edelleen ihmissieluissa; se on
sitäkin kauhistavampaa, kun useat noista valtaistuimen neuvonantajista
jo luulevat sen tukahdutetuksi eivätkä huomaa, että heiltä puuttuu
sekä sotilaita että rahaa. Kuningas on hyvin terävä-älyinen ja
selvänäköinen, mutta päivä päivältä antaa hän yhä enemmän perää
veljensä puoluelaisille, jotka tahtovat toimia liian nopeasti; tällä
ei ole enää elonaikaa kahta vuottakaan ja kuoleva järjestelee siksi jo
käärinliinojaan voidakseen kuolla rauhallisena. Tiedätkö, lapseni,
mitkä vallankumouksen tuhoisimmat seuraukset ovat? Sitä et varmaankaan
liene koskaan tullut ajatelleeksi. Kun vallankumous mestasi Ludvig
XVI:n, mestasi se samalla kaikki perheen-isät. Ei ole nykyään enää
olemassa mitään perheitä, on ainoastaan yksilöitä. Tahtoessaan tulla
kansallisuudeksi lakkasivat ranskalaiset olemasta valtakunta.
Säätäessään kaikille samat oikeudet isänperintöön nähden he surmasivat
perhehengen ja perustivat valtiokassan! Mutta he ovat myös edistäneet
virkavallan heikontumista ja joukkojen sokeaa valtaa, saaneet aikaan
taiteiden tuhoutumisen, henkilökohtaisten etujen etsinnän
hallituksessa ja raivanneet tietä valloitukselle. Meillä on
valittavana kaksi järjestelmää: joko perustaa valtio perheen
kautta tai perustaa se henkilökohtaisten harrastusten avulla,
kansanvaltaisuus tai ylhäisön valta, väittelyjen aikaansaama
hajaannus tai kuuliaisuus, katolilaisuus tai uskonnollinen
välinpitämättömyys, siinä lyhyesti sanoen koko kysymys. Minä
puolestani kuulun niihin harvoihin, jotka tahtovat vastustaa kansaa,
hyvin ymmärrettävästi suojellakseni sen omia etuja. Tässä ei
ole kysymys läänitysoikeuksista, kuten tahdotaan uskottaa
yksinkertaisille, ei myöskään aatelisvallasta, vaan itse valtiosta,
koko Ranskan elämästä tai kuolemasta. Jos jonkun maan perustana ei ole
isän arvovaltaa, on sen olemassaolo uhattu. Se on nimittäin
edesvastuunalaisuuden ensimäinen porras, alkuaste siihen
alistamisjärjestelmään, jonka huipulla on kuningas. Kuningas, siihen
sanaan sisällymme me kaikki! Kuolla kuninkaan puolesta on samaa kuin
kuolla itsensä, kuolla perheensä vuoksi, joka on jotakin pysyvää
niinkuin valtakuntakin. Jokaisella eläimellä on oma vaistonsa, ihmisen
vaisto on perhetunne. Maa on voimakas vain silloin, kun se on
kokoonpantu rikkaista perheistä, joiden kaikki jäsenet intomielin
tahtovat puolustaa yhteistä aarrettaan: rahan, kunnian, etuoikeuksien
ja nautintojen aarretta; se on heikko silloin, kun sen muodostavat
yksilöt, joilta puuttuu yhteenkuuluvaisuuden tunne, joille on
samantekevä, tottelevatko he seitsemää miestä tai yhtä ainoaa,
venäläistä tai korsikalaista, jos vain kukin yksilö saa pysyä omalla
pohjallaan; eikä tuo onneton ja itsekäs ihminen arvaa, että eräänä
päivänä se kuitenkin häneltä riistetään. Jos emme suunnitelmissamme
menesty, on edessämme pian mitä murheellisin asiaintila. Ei tule
olemaan enää muita lakeja kuin verotus- ja rangaistuslait: rahat tai
henki. Tunteella ei tule enää olemaan mitään sananvaltaa maapallon
jaloimmassa maassa. Siihen on silloin isketty ja jäydetty
parantumattomia haavoja. Ensiksikin pääsee vallalle yleinen kateus:
yläluokat sekoittuvat; halujen yhtäläisyyttä pidetään voimien
yhtäläisyytenä; porvariston laineet lakaisevat pois todellakin
tunnustetut, koetellut kyvyt ja henkiset ylivoimat. Voisi valita
sopivan miehen tuhannesta, mutta kolmen miljoonan kunnianhimoisen
ihmisen joukosta, joilla kaikilla on yllään sama keskinkertaisuuden
virkatakki, ei voi löytää mitään. Tämä voitonriemuinen joukko ei
ollenkaan huomaa, että sillä on vastassaan vielä toinen hirvittävä
joukkovoima, maataviljelevät talonpojat: kaksikymmentä miljoonaa
tynnyrinalaa elävää maata, joka kävelee, puhelee, ymmärtämättä mitään,
mutta vaatien yhä lisää, joka salpaa tien joka kohdalta ja jolla on
hallussaan raaka voima..."
"Mutta", sanoin minä, keskeyttäen isäni, "mitä voin minä tehdä valtion
hyväksi? Minulla ei ole minkäänlaista halua ruveta perheiden Jeanne
d'Arciksi ja tulla kärvennetyksi hiljaisella tulella jonkun konventin
roviolla!" -- "Te olette pikkuinen veitikka," sanoi minulle isäni.
"Kun puhun teille järkeä, vastaatte te pilapuheella; jos minä lasken
leikkiä, puhutte te minulle niinkuin olisitte lähettiläs." -- "Rakkaus
elää vastakohdista", sanoin hänelle. Ja hän nauroi niin, että sai
kyyneleet silmiinsä. -- "Ottakaa miettiäksenne niitä asioita, joista
olen tehnyt teille selkoa; tulette huomaamaan kuinka paljon
luottamusta ja sielun suuruutta olen osoittanut puhuessani teille
niin kuin nyt olen tehnyt, ja ehkäpä tapauksetkin tulevat
suunnitelmilleni avuksi. Tiedän kyllä, että ne teihin nähden ovat
loukkaavia, kohtuuttomia, sentähden vetoankin suostumustanne
pyytäessäni vähemmän sydämeenne ja mielikuvitukseenne kuin järkeenne;
olen huomannut teillä olevan enemmän älyä ja järkeä kuin kenelläkään
muulla..." -- "Te imartelette minua", sanoin hänelle hymyillen, "koska
olen teidän tyttärenne." "En missään tapauksessa", jatkoi hän, "voisi
olla epäjohdonmukainen. Joka tahtoo päästä päämäärään, pyrkii käsiksi
keinoihin ja meidän on osoitettava hyvää esimerkkiä. Siispä ei teillä
saa olla mitään omaisuutta, niin kauan kuin nuoremmalla veljellänne ei
ole turvattua asemaa, ja sentähden tahdon käyttää koko teidän
pääomanne hankkiakseni hänelle esikoisoikeudet." -- "Mutta", jatkoin
minä, "ette kai kiellä minua elämästä mieleni mukaan ja tulemasta
onnelliseksi, jos luovutan omaisuuteni teille?"--"Edellyttäen",
vastasi hän, "että tuo elämä, jota tarkoitatte, ei millään tavoin
arvoanne ja hyvää mainettanne vahingoita ja että se koituu suvullenne
kunniaksi."-- "Ohoh", huudahdin, "saattepa heti tuon minun paljon
ylistetyn järkeni seisahtumaan." -- "Niin, Ranskassa", sanoi hän
katkerasti, "emme löydä sellaista miestä, joka huolisi vaimokseen
korkeimpaan aatelistoon kuuluvan nuoren tytön ilman myötäjäisiä ja
joka kuitenkin tunnustaisi ne saaneensa. Jos tuollainen aviomies
löytyisikin, kuuluisi nousukas porvareiden luokkaan, ja tässä
suhteessa kuulun yhdenteentoista vuosisataan." -- "Niin minäkin",
vastasin hänelle. "Mutta miksi saattaa minua epätoivoon? Eikö
Ranskassa enää ole vanhoja päärejä?" -- "Olette ikäiseksenne hyvin
kehittynyt, Louise!" huudahti hän. Sitten hän hymyillen suuteli minua
kädelle ja lähti.
Olin samana aamuna saanut kirjeesi ja se oli johdattanut ajatukseni
juuri siihen kuiluun, johon väität minun voivan pudota. Minusta on
tuntunut kuin jokin ääni minussa huutaisi: sinne olet putoava. Olen
sentähden ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Henarez uskaltaa jo
katsella minua, rakkaani, ja hänen silmänsä hämmentävät minua, ne
saavat minussa aikaan omituisen tuntemuksen, jota lähinnä voi verrata
vain syvään kauhuun. Tuota miestä ei pitäisi katsella enempää kuin
jotakin sammakkoa, hän on ruma ja lumoilla kiehtova. Kaksi päivää olen
itsekseni pohtinut, eikö minun ehkä pitäisi tehdä tästä lyhyt loppu
ilmoittamalla isälleni, etten enää tahdo oppia espanjaa, ja täten
eroittaa tuo Henarez; mutta miehekkään päätökseni jälkeen tunnen
jälleen halun järkyttää mieltäni tuolla kauhealla tuntemuksella, joka
valtaa minut aina, kun näen tuon miehen, ja niinpä sanon itselleni:
vielä yksi kerta ja sitten puhun. Rakas ystäväiseni, hänen äänensä on
sieluun tunkevan lempeä, hän puhuu niinkuin Todor laulaa. Hänen
käytöksensä on yksinkertainen ja vapaa kaikesta teennäisyydestä. Ja
miten kauniit hampaat hänellä on! Äsken hän lähtiessään luotani
nähtävästi huomasi, kuinka suuresti hän herättää mielenkiintoani ja
hän teki jo jonkin eleen, erittäin kunnioittavan sitäpaitsi,
tarttuakseen käteeni ja suudellakseen sitä, mutta hän luopui
aikomuksestaan ikäänkuin säikähtäen rohkeuttaan ja sitä erottavaa
kuilua, jonka yli hän oli astumaisillaan. Näin ja aavistin kaiken
tämän melkein tyhjästä; hymyilin, sillä mikään ei ole niin liikuttavaa
kuin nähdä, miten alistettu luonto pyrkii lentoon vaipuakseen heti
jälleen takaisin. Tarvitaan paljon rohkeutta porvarilta, joka rakastaa
aatelistyttöä! Hymyni rohkaisi häntä, miesparka etsi hattuaan
huomaamatta sitä, hän ei nimittäin tahtonut löytää sitä ja minä toin
sen hänelle aivan vakavana. Hänen silmänsä kostuivat pidätetyistä
kyynelistä. Tuohon lyhyeen hetkeen mahtui kokonainen maailma asioita
ja ajatuksia. Ymmärsimme toisemme niin hyvin, että tuossa tuokiossa
ojensin hänelle käteni suudeltavaksi. Kentiespä se oli samaa kuin
tunnustaa hänelle, että rakkaus saattoi täyttää sen kuilun, joka
meidät eroittaa. No niin, en tiedä, mikä minut siihen pakoitti:
Griffith kääntyi meihin selin; minä ojensin hänelle ylpeästi valkoisen
käpäläni ja tunsin hipiälläni hänen huuliensa tulen liekehtelyn, jonka
hehkua kuitenkin kaksi suurta kyyneltä lievensi. Ah, enkelini,
voimattomana ja ajatuksiini vaipuneena jäin nojatuoliini istumaan,
olin onnellinen ja minun on mahdotonta selittää minkätähden. Se mitä
tunsin oli runoutta. Alentuvaisuuteni, jota tällä hetkellä häpeän,
tuntui minusta silloin jalolta ja suurelta, hän oli lumonnut minut,
siinä ainoa puolustukseni.
Perjantaina.
Tuo mies on todellakin sangen ihastuttava. Hän ilmaisee ajatuksensa
hienosti ja valikoidusti ja hänen henkinen ylemmyytensä tulee joka
kohdassa näkyviin. Rakkahani, hän on voimakas ja johdonmukainen kuin
Bossuet selittäessään minulle espanjan kielen ja yleensä
ihmisajatuksen ja kaikkien kielten sisäistä rakennetta. Ranska tuntuu
olevan hänen äidinkielensä. Kun tämän johdosta lausuin hänelle
hämmästykseni, vastasi hän, että hän oli saapunut Ranskaan hyvin
nuorena Espanjan kuninkaan kanssa. Mitä lienee tapahtunut tuossa
sielussa? Hän ei ole enää entisensä kaltainen. Hän tuli tänne
yksinkertaisesti puettuna, mutta aivan niinkuin aatelismies, joka
aamulla lähtee kävelylle. Tämän oppitunnin aikana loisti hänen
neroutensa niinkuin majakka; hänen kaunopuheisuutensa oli kuvaamaton.
Hän toi äkkiä esiin tuon tähän asti niin huolellisesti salaamansa
sielun, aivan kuin uupunut ihminen, joka saa entiset voimansa
takaisin. Hän kertoi minulle tarinan eräästä lakeija-raukasta, joka
oli antanut surmata itsensä vain Espanjan kuningattaren yhden ainoan
katseen vuoksi. -- "Hän ei voinut tehdä muuta kuin kuolla," sanoin
minä. Tämä vastaus riemastutti hänen sydäntään ja hänen katseensa
peloitti minua todellakin.
Illalla olin tanssiaisissa herttuatar de Lenoncourtin luona; prinssi
Talleyrand oli myöskin siellä. Pyysin herra de Vandenessea, joka on
hyvin miellyttävä nuorukainen, kysymään häneltä, oliko v. 1809 hänen
tilallaan vieraiden joukossa ketään Henarez-nimistä. -- "Henarez on
Soria-suvun maurilainen nimi; tämän jäsenet ovat, kuten kerrotaan,
kristinoppiin kääntyneitä abenserrageja. Vanha herttua ja hänen
molemmat poikansa seurasivat kuningasta. Vanhemmalta heistä,
nykyiseltä Sorian herttualta, ryösti kuningas Ferdinand äskettäin
kaikki hänen maatilansa, kunnianimensä ja arvoasteensa kostaakseen
jonkin vanhan kaunan. Herttua teki tavattoman suuren virheen siinä,
että hän otti vastaan yhdessä Valdezin kanssa perustuslaillisen
ministeriviran. Onneksi oli hän pelastautunut pois Cadixista ennen
herttua d'Angoulêmen tuloa; paraimmalla tahdollaankaan ei herttua
nimittäin olisi voinut suojella häntä kuninkaan vihalta."
Tämä vastaus, jonka varakreivi de Vandenesse sanasta sanaan kertasi
minulle, antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. En voi kuvata
sitä levottomuutta, mikä täytti mieleni seuraavaan oppituntiin asti,
joka minulla oli tänä aamuna. Ensimäisen neljännestunnin aikana en
tehnyt muuta kuin katselin häntä koettaen arvata, oliko hän herttua
vai aateliton, voimatta ratkaista puoleen tai toiseen. Hän näytti
arvaavan ajatukseni sitä myöten kuin ne syntyivätkin ja ikäänkuin
tahallaan kujeillen eksyttävän niitä. Vihdoin en voinut hillitä
itseäni enää kauempaa, vaan heitin äkkiä pois kirjani keskeyttäen
käännöslukuni ja sanoin hänelle espanjaksi: -- "Te petätte meitä,
herra. Te ette olekaan mikään vapaamielinen porvaris-raukka, te olette
Sorian herttua?" -- "Neitiseni", vastasi hän surumielisin elein,
"onnettomuudekseni minä en ole Sorian herttua." Huomasin, millä
epätoivolla hän lausui sanan "onnettomuudekseni." Oi rakkaani, en
luule, että kukaan muu ihminen voi panna niin paljon intohimoa ja
sisältöä yhteen ainoaan sanaan. Hän painoi katseensa alas eikä
uskaltanut enää katsoa minuun. -- "Herra de Talleyrand," sanoin minä
hänelle, "jonka luona olette viettäneet maanpakovuotenne, ei jätä
Henarez-nimiselle henkilölle mitään muuta vaalin valtaa kuin joko olla
epäsuosioon joutunut Sorian herttua tai palvelija." Hän kohotti
silmänsä minuun, kaksi mustaa ja hehkuvaa kekälettä, joista sinkoava
katse oli yht'aikaa leimuava ja nöyryytetty. Mies-parka tuntui
todellakin olevan kidutuspenkillä. -- "Isäni," sanoi hän, "oli
todellakin Espanjan kuninkaan palvelija." Griffith ei voinut ymmärtää
tällaista opetustapaa. Jokaista kysymystä ja vastausta seurasi
tuskastuttava äänettömyys. -- "Lyhyesti," sanoin hänelle lopuksi,
"oletteko aatelinen vai aateliton?" -- "Tiedättehän, neiti, että
Espanjassa kaikki ihmiset, yksin kerjäläisetkin, ovat aatelisia." Tämä
pidättyväisyys harmitti minua. Olin tätä tuntia varten suunnitellut
pienen mielikuvitukseni keksimän hauskutuksen. Olin kirjeen muodossa
piirtänyt ihannekuvan siitä miehestä, jonka soisin rakastavan itseäni,
ja olin päättänyt antaa sen hänelle käännettäväksi. Tähän asti olin
kääntänyt vain espanjasta ranskaksi enkä ollenkaan ranskasta
espanjaksi; huomautin hänelle siitä ja pyysin Griffithiä tuomaan
minulle kirjeen, jonka viimeksi oli saanut eräältä ystävättäreltäni.
Näenpä kyllä, ajattelin, minkälaista verta hänellä on suonissaan,
siitä vaikutuksesta, minkä ohjelmani häneen tekee. Otin paperin
Griffithin kädestä ja sanoin: -- "Olen kai jäljentänyt sen
virheettömästi?" sillä kirje oli kirjoitettu minun käsialallani.
Ojensin hänelle paperin ja pidin häntä tarkasti silmällä koko ajan,
kun hän luki seuraavaa:
"Sen miehen, joka minua miellyttää, rakkaani, tulee olla kova ja ylpeä
miehiä kohtaan, mutta lempeä naisille. Hänen kotkankatseensa painaa
heti alas kaiken, mikä vain vivahtaakin naurettavalle. Hän kuittaa
säälin hymyllä ne, jotka yrittävät laskea leikkiä pyhistä asioista,
etenkin sellaisista, jotka kuuluvat sydämen runouteen ja joita ilman
elämä ei olisi muuta kuin surullinen todellisuus. Halveksin syvästi
kaikkia niitä, jotka tahtovat ryöstää meiltä pois noiden niin suuresti
lohdullisten uskonnollisten tunteiden rikkaan lähteen. Hänen uskonsa
on yksinkertainen kuin lapsen, mutta samalla tulee sen yhtyä
ajattelevan, uskonsa syitä tutkistelleen ihmisen järkkymättömään
vakaumukseen. Hänen henkensä on uusi ja omaperäinen, ei
teennäinen eikä kerskaileva; hän ei voi sanoa mitään, joka olisi
asiaankuulumatonta tai poissa paikaltaan; hänelle olisi yhtä
mahdotonta ikävystyttää toisia kuin ikävystyä itse, sillä hänen
sielussaan on loppumattomat rikkaudet. Kaikkien hänen ajatustensa
tulee olla jaloja, ylväitä, ritarillisia ja itsekkäisyydestä vapaita.
Ei missään hänen teossaan saa näkyä laskevaisuutta tai omien etujen
valvontaa. Hänen vikansakin johtuvat juuri hänen ajatusmaailmansa
rikkaudesta ja laajuudesta, joka on hänen oman aikansa yläpuolella.
Kaikessa on hänen oltava aikansa edellä. Siitä hienotunteisesta
huomaavaisuudesta, jota aina tulee osoittaa heikkoja olentoja kohtaan,
on hän oleva hyvä naisia kohtaan, mutta ei helposti ihastuva:
rakkautta on hän pitävä liian vakavana asiana leikkiäkseen sen kanssa.
Voisi siis sattua niinkin, että hän eläisi koko elämänsä ilman
rakkautta ja kuitenkin siitä huolimatta omistaisi kaikki ne
ominaisuudet, jotka ovat omiaan herättämään syvän ja voimakkaan
intohimon. Mutta jos hän kerran löytää nais-ihanteensa, tuon unikuvan,
jonka voi nähdä avoimin silmin; jos hän kohtaa olennon, joka ymmärtää
hänet, joka kokonaan valtaa hänen sielunsa ja heittää koko hänen
elämänsä yli äärettömän onnen kajastuksen, joka tuikkaa hänelle kuin
tähti tämän niin pimeän, kylmän ja jäisen maailman pilvien lomitse,
joka antaa hänen olemassa-ololleen uuden arvon ja viehätyksen ja saa
siihen asti mykät kielet hänen rinnassaan väräjämään, niin on
sanomattakin selvää, että hän silloin tajuaa onnensa ja osaa antaa
sille oikean arvon. Sentähden hän onkin tekevä lemmittynsä täysin
onnelliseksi. Ei milloinkaan ole hän sanalla tai katseella haavoittava
tuota rakastavaa sydäntä, joka on antautunut hänelle äitinsä sylissä
uinuvan lapsen sokealla rakkaudella, sillä jos tämä lemmitty joskus
heräisi ihanasta unestaan, olisi hänen sielunsa ja sydämensä ijäksi
runneltu: sillä tuolle valtamerelle ei hän mitenkään uskaltaisi lähteä
panematta samalla alttiiksi koko tulevaisuuttaan."
"Tuon miehen kasvonilmeistä, ryhdistä, käytöksestä, täytyy välttämättä
näkyä, että hän pystyy niin suureen kuin pieneenkin, hänen tulee olla
tavoissaan yksinkertainen ja luonnollinen, kuten kaikki henkisen
ylemmyyden omaavat henkilöt. Hän saa olla rumakin, mutta hänellä
täytyy olla kauniit kädet; hänen ylähuulensa on keveästi vetäytynyt
ivalliseen ja halveksivaan hymyyn, joka on välinpitämättömiä varten
varattu; ainoastaan niille, joita hän rakastaa, säästää hän sielukkaan
katseensa loistavan ja taivaallisen säteilyn."
"Neiti," sanoi hän espanjaksi syvästi liikutetulla äänellä,
"sallitteko minun säilyttää tämän kirjeen muistona teiltä? Tämä on
viimeinen oppitunti, joka minulla on kunnia antaa teille, ja se
opetus, jonka tässä kirjeessä saan, voi tulla käyttäytymiseni
ikuiseksi ohjeeksi. Jätin Espanjan pakolaisena ja rahatta, mutta nyt
olen saanut perheeltäni rahasumman, joka hyvin riittää tarpeisiini.
Minulla on oleva kunnia lähettää teille joku köyhä espanjalainen
sijaisekseni." Hän tuntui tällä ikäänkuin huomauttavan minulle: --
"Riittää jo tätä leikkiä." Hän nousi uskomattomalla arvokkaisuudella
ja jätti minut. Olin aivan typertynyt tästä hänen säätyisilleen
ihmisille harvinaisesta herkkätunteisuudesta. Hän meni alas ja pyysi
saada puhua isäni kanssa. Päivällispöydässä sanoi isäni minulle
hymyillen: -- "Louise, olette saanut tunteja espanjankielessä Espanjan
kuninkaan entiseltä ministeriltä ja kuolemaantuomitulta pakolaiselta."
-- "Sorian herttualta", virkahdin. -- "Herttualta," vastasi isäni,
"ei, sitä hän ei enää ole, hän käyttää nykyään arvonimenään parooni de
Macumer erään läänityksen mukaan, joka hänellä vielä on jälellä
Sardiniassa. Hän tuntuu olevan sangen omituinen." -- "Älkää
nöyryyttäkö tuolla sanalla, joka teidän suussanne aina kuulostaa vähän
pilkalliselta ja halveksivalta, miestä, joka on teidän vertaisenne,"
sanoin hänelle, "ja jolla minun luullakseni on kaunis sielu."
--"Paroonitar de Macumer?" huudahti isäni katsellen minua ivallisesti.
Painoin katseeni maahan ylpein elein. -- "Mutta," sanoi äitini,
"Henarez kohtasi varmaankin portaissa Espanjan lähettilään?" --
"Kohtasi kylläkin," vastasi isäni: "lähettiläs kysyi minulta,
puuhasinko salaliittoa hänen herraansa ja kuningastaan vastaan; mutta
hän tervehti kuitenkin tuota entistä espanjalaista ylimystä erittäin
kunnioittavasti tarjoten hänelle alamaista palvelustaan."
Tämä kaikki, rakas rouva de l'Estorade, tapahtui jo kaksi viikkoa
sitten ja kahteen viikkoon en ole nyt nähnyt tuota miestä, joka
rakastaa minua, sillä tuo mies rakastaa minua. Mitä hän mahtaa tehdä?
Tahtoisin olla kärpänen, hiiri, varpunen. Tahtoisin nähdä hänet yksin,
kotonaan, ilman että hän huomaisi minua. Kas siinä vihdoin mies, jolle
voin sanoa: Kuolkaa minun tähteni!... Ja hänellä on luonnetta tehdä
se, niin uskon ainakin. Sanalla sanoen, Parisissa on nyt mies, jota
ajattelen ja jonka katse täyttää sieluni tulvehtivalla valolla. Oh,
hänhän on vihollinen, joka minun pitäisi survoa jalkoihini. Onko siis
mahdollista, että on olemassa mies, jota ilman en voi elää ja joka on
minulle välttämätön! Sinä menet naimisiin ja minä rakastan! Näin ovat
jo neljän kuukauden kuluttua nuo molemmat kyyhkyset, jotka kevein
siivin kimposivat niin korkealle, pudonneet taivaaltaan todellisuuden
alhoon.
Sunnuntaina.
Eilen italialaisessa oopperassa tunsin äkkiä, että minua katseltiin,
ja katseeni kääntyivät kuin tenhovoimasta kahden tulisen silmän
puoleen, jotka loistivat niinkuin kiiltokivet eräästä pimeästä
permannon kulmauksesta. Henarez ei hellittänyt silmiään minusta. Tuo
hirviö oli valinnut juuri sen ainoan paikan, josta hän saattoi nähdä
minut; siinä hän istui. En tiedä, millainen hän mahtaa olla
valtiomiehenä, mutta rakkauden alalla on hän suorastaan nero.
"_Näin pitkälle, Renée, siis oomme tulleet_", sanoo suuri Corneille.
XIII.
ROUVA DE L'ESTORADELTA NEITI DE CHAULIEULLE.
La Crampadessa, helmikuulla.
Rakas Louiseni, näin kauan on minun täytynyt odottaa, ennenkuin olen
voinut sinulle kirjoittaa; mutta nyt tiedänkin paljon asioita tai
paremmin sanoen olen oppinut paljon ja tahdon kertoa sinulle kaikki,
jotta sinullakin olisi siitä jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Ero
nuoren tytön ja naidun naisen välillä on niin suuri, että nuori tyttö
voi ymmärtää sitä yhtä vähän kuin naitu nainen enää voi tulla nuoreksi
tytöksi. Menin mieluummin naimisiin Louis de l'Estoraden kanssa kuin
luostariin takaisin. Se on selvää se! Koska arvasin, että jos en
menisi naimisiin Louis de l'Estoraden kanssa, saisin palata takaisin
luostariin, täytyi minun alistua kohtalooni. Kun olin tehnyt
lopullisen päätökseni, aloin tarkastella asemaani lähemmin nähdäkseni,
mitä etuja se mahdollisesti voisi minulle tarjota.
Ensin noiden velvoituksien vakavuus, joihin olin sitoutunut, täytti
minut kauhunsekaisella pelolla. Avioliitto on koko elämää varten, jota
vastoin rakkaus ei tarkoita muuta kuin huvitusta; avioliitto jää
pysyväksi senkin jälkeen, kun ilot jo ovat haihtuneet, ja silloin
astuvat voimaan paljon kallisarvoisemmat harrastukset kuin miehen ja
naisen oma keskinäinen suhde. Ehkäpä onnelliseen avioliittoon
sentähden tarvitaankin juuri sellaista ystävyyttä, joka
lempeällä hyväntahtoisuudella voi sivuuttaa monet inhimilliset
epätäydellisyydet. Ei mikään estänyt minua tuntemasta ystävyyttä Louis
de l'Estoradea kohtaan. Kun olin vakavasti päättänyt, etten
avioliitolta odottaisi niitä rakkauden iloja, joista me usein niin
vaarallisen kiihkoisasti haaveilimme, tunsin mitä suloisimman rauhan
laskeutuvan sydämeeni. Vaikka en rakastakaan, niin mikä estää minua
silti etsimästä onnea? sanoin itselleni. Sitäpaitsi rakastetaan minua
ja minä tahdon antaa rakastaa itseäni. Avioliittoni ei tule olemaan
orjuutta, vaan ainaista hallitsemista. Mitä haittaa voisi tällaisesta
asiaintilasta olla naiselle, joka kerran tahtoo pysyä omana herranaan?