ymmärtää, minkätähden niin monella naisella on kasvoissaan suru kaiken
sen punahohdon alla, jonka juhlien teennäinen ilo niille heittää.
Mennään naimisiin sattuman kauppaa, ja sinun avioliittosi on juuri
tätä lajia. Ajatukset ovat myrskyten myllertäneet sielussani. Tulla
rakastetuksi joka päivä samalla ja kuitenkin eri tavalla, ja kymmenen
onnellisen vuoden jälkeen olla rakastettu vielä yhtä suuresti kuin
ensimäisenä päivänä! Sellainen rakkaus vaatii uskoa: ensin on oltava
kauan ikävöimisen esineenä, on herätettävä mielenkiintoa ja
uteliaisuutta ja tyydytettävä sitä, on voitettava myötätuntoa ja
kiintymistä ja vastattava samalla mitalla. Onko siis olemassa lakeja
sydämen luomistyössä, niinkuin on lakeja näkyväisen luonnon
toiminnassa? Onko elämänilo pysyväinen? Missä määrin on rakkaus
kokoonpantu riemusta ja kyyneleistä? Kolkon, yksitoikkoisen,
muuttumattoman luostarielämän kylmät säädökset ovat silloin tuntuneet
minusta siedettäviltä, jota vastoin rikkaus, komeus, kyyneleet,
hurmiot, juhlat, riemut, kaikki aina samanlaisen, molemmin puolisen,
luvallisen rakkauden ilot ovat tuntuneet minusta mahdottomilta. Täällä
kaupungissa ei ole mitään tilaa rakkauden onnelle, noille pyhäisille
vaelluksille pyökkien alla kuun valossa, jolloin veden pinta kimmeltää
ja sydän vienosti torjuu lemmenrukouksia. Ollen rikas, nuori ja
kaunis, mikä olisi minun rakastaessa! Rakkaus voisi olla koko elämäni,
ainoa harrastukseni, mutta niinä kolmena kuukautena, joina olen käynyt
ja katsellut ympärilleni kärsimättömällä uteliaisuudella, en ole
löytänyt mitään kaikkien noiden loistavien, ahneiden, eloisien
katseiden alta. Ei ainoakaan äänenpaino ole minua liikuttanut, ei
ainoakaan katse ole kirkastanut minulle maailmaa. Ainoastaan
säveltaide on täyttänyt sieluni, se yksin on ollut minulle samaa kuin
yhteinen ystävyytemme. Väliin olen öisin seisonut kokonaisen tunnin
ikkunani ääressä katsellen puutarhaan, rukoillen itselleni tapauksia
siltä tuntemattomalta lähteeltä, josta ne esiinkumpuavat. Väliin olen
lähtenyt ajelemaan ja noussut pois vaunuista Champs-Elysées'lla
kuvitellen, että joku, juuri hän, joka on herättävä uinuvan sieluni,
tulisi, astuisi jälessäni, seuraisi minua katseillaan, mutta noina
päivinä olen nähnyt vain ilvehtijöitä, leivosten myyjiä,
maankiertäjiä, ohikulkijoita, jotka kiirehtivät toimiinsa, tai
rakastavia, jotka pakenivat vieraita katseita, ja jotka minun teki
mieleni pysähdyttää kysyäkseni: Te, jotka olette onnellisia, sanokaa
minulle, mitä on rakkaus? Mutta tukahduttaen nämä mielettömät
ajatukseni, nousin jälleen vaunuihini ja päätin itsekseni jäädä
vanhaksipiiaksi. Rakkaus on varmasti eräänlaista ruumiillistumista ja
millaisia olosuhteita tarvitaankaan, jotta se voisi tapahtua! Emmehän
aina ole yksimielisiä edes oman itsemme kanssa, miten käy sitten, kun
on kaksi? Jumala yksin voi ratkaista tämän ongelman. Alanpa uskoa,
että vielä palaan takaisin luostariin. Jos jään näihin seurapiireihin,
teen vielä jotakin, joka lähentelee tuhmuutta, sillä minun on
mahdotonta mukautua kaikkeen siihen, mitä näen. Kaikki loukkaa minun
hienotunteisuuttani, minun sieluni sisimpiä tottumuksia tai salaisia
ajatuksiani. Ah, äitini on maailman onnellisin nainen, sillä hänen
pieni Saint-Héreeninsa jumaloi häntä. Oi, enkelini, tahtoisinpa
hirvittävän mielelläni tietää, mitä oikeastaan äitini ja tuon nuoren
miehen välillä tapahtuu. Griffith sanoo itsellään olevan omat
ajatuksensa; häntä on monesti haluttanut hypätä kaikkien niiden
naisten silmille, jotka hän on huomannut onnellisiksi; hän on
panetellut, mustannut heitä. Jos saa uskoa häntä, on hyve siinä, että
tällaiset villit mieliteot painetaan alas sydämen syvyyteen. Mitä on
sydämen syvyys? Kaiken sen huonon säilytyspaikkako, mikä meissä on?
Tunnen itseni hyvin nöyryytetyksi siitä, että en ole saanut
minkäänlaista ihailijaa. Olen naimisijässä oleva tyttö, mutta minulla
on veljiä, perhe, kireät vanhemmat. Ah, jos se mahdollisesti on syynä
miesten varovaisuuteen, niin ovatpa he kovin kehnoja. Chimènen osa
_Cidissä_ ja samoin Cidin osa viehättävät minua. Mikä ihana näytelmä!
Mutta nyt, hyvästi jää!
VIII.
SAMALTA SAMALLE.
Tammikuulla.
Meillä on opettajana muuan pakolais-raukka, jonka täytyy lymyillä,
sentähden että hän on ollut osallisena siinä vallankumouksessa, jonka
herttua d'Angoulême hiljattain tukahdutti; juuri tätä voittoa saamme
kiittää kauniista juhlistamme. Vaikkakin tämä mies on vapaamielistä
ryhmää ja todennäköisesti porvari, on hän kuitenkin herättänyt
mielenkiintoani: olen kuvitellut, että hän on kuolemaan tuomittu.
Koetan saada häntä puhumaan saadakseni tietää hänen salaisuutensa,
mutta hän on kastilialaisten tavoin vaitelias, ylpeä, kuin olisi hän
itse Cordovan Gonsalvo, ja kuitenkin samalla enkelimäisen lempeä ja
kärsivällinen; hänen ylpeytensä ei ole luonnottomasti pingoitettua
niinkuin miss Griffithin, se on kokonaan sisäistä laatua, hän ottaa
vastaan sen, mikä hänelle kuuluu, ja täyttää meitä kohtaan
velvollisuutensa, mutta vieroittaa meidät itsestään sillä
kunnioituksella, jota hän meitä kohtaan osoittaa. Isäni väittää, että
mestari Henarezissa on paljon todellista aatelismiestä, ja hän
nimittää häntä näin meidän kesken don Henareziksi. Kun minä muutama
päivä sitten kerran uskalsin nimittää häntä siksi, nosti hän
katseensa, jonka hän tavallisesti pitää maahan luotuna, ja sinkosi
minuun silmistään kaksi salamaa, jotka vallan tyrmistyttivät minut;
rakkaani, hänellä on varmasti maailman kauneimmat silmät. Kysyin
häneltä, olenko jollakin lailla pahoittanut hänen mieltään ja silloin
hän ylevällä ja juhlallisella espanjankielellään vastasi: --
"Neitiseni, tulen tänne ainoastaan opettaakseni espanjaa." Tunsin
itseni nöyryytetyksi ja punastuin; aioin juuri antaa hänelle hyvin
purevan vastauksen, kun samalla muistin, mitä meidän rakas äitimme
Jumalassa oli meille opettanut, ja sentähden vastasin minä: -- "Jos
katsotte minun jollakin tavoin antaneen aihetta nuhteeseen, olisin
siitä teille kiitollinen." Hän säpsähti, veri punasi hänen
oliivinkeltaisen ihonsa ja hän vastasi minulle lempeällä ja
mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä: -- "Uskonto lienee varmaankin
opettanut teitä, paremmin kuin mitä minä kykenisin, kunnioittamaan
suuria onnettomuuksia. Jos olisin espanjalainen don ja olisin
kadottanut kaikki Ferdinand VII:n voiton kautta, niin olisi
leikinlaskunne julmuutta; mutta kun olen vain köyhä kieliopettaja,
niin eikö se tässäkin tapauksessa ole pahaa pilaa? Kumpikaan ei sovi
nuorelle, aateliselle tytölle." Tartuin hänen käteensä sanoen: --
"Minäkin siis vetoan uskontoon pyytäessäni teitä unohtamaan pahat
sanani." Hän painoi päänsä alas, avasi _Don Quijoteni_ ja istuutui.
Tämä pieni välikohtaus aiheutti minulle enemmän levottomuutta kuin
kaikki muut imartelut, katseet ja mielistelevät puheet koko täällä
oloni aikana. Oppitunnin aikana katselin tarkkaavaisesti tuota miestä,
jota saattoi tarkastella aivan hänen huomaamattaan, sillä hän ei
koskaan nosta katsettaan minuun. Huomasin, että opettajamme, jota me
luulimme noin neljänkymmenen ikäiseksi, onkin nuori, hän ei voi olla
enemmän kuin noin kahdenkymmenenkuuden tai kahdenkymmenenkahdeksan
vuotias. Kotiopettajattareni, jonka seuraan olin hänet jättänyt,
huomautti minulle hänen kauniista mustasta tukastaan ja kauniista
hampaistaan, jotka ovat kuin helmet. Mitä hänen silmiinsä tulee, niin
ovat ne yht'aikaa samettia ja tulta. Siinä koko hänen viehätyksensä,
muuten on hän pieni ja ruma. Meille on aina kuvattu espanjalaisia
likaisiksi; mutta hän on erinomaisen huolestettu, hänen kätensä ovat
valkoisemmat kuin hänen kasvonsa; hänen selkänsä on vähän kumarainen;
hänen päänsä on suunnaton ja omituisen muotoinen; isorokko, joka on
runnellut hänen kasvonsa, tekee hänen rumuutensa, joka muuten on
sangen henkevöitynyttä, vieläkin huomattavammaksi; hänen otsansa on
hyvin ulkoneva; hänen kulmakarvansa ovat melkein liian tuuheat ja
aivan yhdessä ja ne antavat hänelle kovan ja vieroittavan ilmeen.
Hänellä on juro ja sairaloinen ulkomuoto aivan kuin sellaisilla
lapsilla, jotka kohtalo on määrännyt kuolemaan varhain ja jotka
elämästään saavat kiittää ainoastaan erinomaista ja jokahetkistä
huolenpitoa, niinkuin sisar Martha. Hän on kasvojenpiirteiltään, kuten
isäni sanoo, aivan kuin kardinaali Ximenes pienoiskoossa. Isäni ei
pidä hänestä lainkaan, hän tuntee itsensä jollakin tavoin vaivatuksi
hänen seurassaan. Opettajamme käytöksessä on vaistomaista
arvokkaisuutta, joka tuntuu levottuuttavan tuota rakasta herttuaa; hän
ei voi sietää minkäänlaista ylemmyyttä itseensä nähden. Heti kun isäni
oppii espanjankielen, lähdemme me Madridiin. Kun Henarez kaksi päivää
tuon läksytyksen jälkeen jälleen saapui, sanoin hänelle osoittaakseni
jonkinlaista kiitollisuutta: -- "Aavistan, että olette jättänyt
Espanjan valtiollisten tapausten johdosta; jos isäni lähetetään sinne,
kuten kerrotaan, olemme valmiit tekemään teille joitakin palveluksia
ja toimimaan armahduksenne hyväksi siinä tapauksessa, että teidät on
tuomittu." -- "Ei ole kenenkään voimassa auttaa minua", vastasi hän.
-- "Kuinka niin, herra, siksikö, ettette tahdo ottaa vastaan mitään
suojelusta, vai siksikö, että se on mahdotonta?" -- "Molemmista
syistä", sanoi hän kumartaen ja sellaisella äänenpainolla, että se
pakoitti minut vaikenemaan. Isäni veri kuohui suonissani. Tuo kopeus
harmitti minua ja minä lopetin keskustelun jättäen mestari Henarezin
omiin oloihinsa. Kuitenkin on, rakas ystäväni, jotakin kaunista siinä,
ettei tahdo mitään toisilta. Hän ei ottaisi vastaan edes meidän
ystävyyttämme, ajattelin siinä, taivuttaessani erästä verbiä.
Keskeytin sen ja sanoin hänelle suoraan ajatukseni, mutta
espanjankielellä. Henarez vastasi minulle hyvin kohteliaasti, että
tunteissakin täytyi vallita yhdenvertaisuuden, jota tässä tapauksessa
ei ollut, ja että tämä kysymys siis oli tarpeeton. -- "Tarkoitatteko
yhdenvertaisuutta yhteiskunnalliseen asemaan vai tunteiden laatuun
nähden?" kysyin vielä koettaen jotenkin saada murretuksi tuon vakavan
juhlallisuuden, joka kiusaa minua. Silloin hän taas kohotti minuun nuo
pelottavat silmänsä ja minun täytyi luoda katseeni alas. Rakkaani, tuo
mies on selittämätön arvoitus. Tuntui siltä kuin olisi hän kysynyt
minulta, merkitsivätkö sanani salaista tunnustusta; hänen
silmäyksessään oli onnea, ylpeyttä, epävarmuuden tuskaa, joka kouristi
sydäntäni. Ymmärsin silloin, että tuollainen viaton keimailu, joka
Ranskassa jätetään omaan arvoonsa, saattoi käydä vaaralliseksi
espanjalaisen parissa, ja vähän nolona vetäydyin jälleen kuoreeni.
Oppitunnin jälkeen jätti hän minulle hyvästi katseella, joka oli
täynnä nöyrää rukousta ja näytti sanovan: "Älkää leikkikö onnettoman
kanssa." Tämä äkillinen poikkeaminen hänen muuten niin vakavasta ja
arvokkaan jäykästä tavastaan teki minuun syvän vaikutuksen. Eikö
olekin hirveätä ajatella ja puhua tällaista? Mutta minusta tuntuu,
että tuossa miehessä piilee loppumattomat rakkauden aarteet.
IX.
ROUVA DE L'ESTORADE NEITI DE CHAULIEULLE.
Joulukuulla.
Kaikki on sanottu ja tehty, rakas lapseni; nyt kirjoittaa sinulle
rouva de l'Estorade; mutta mitään ei ole muuttunut välillämme, on vain
yksi nuori tyttö vähemmän. Ole levollinen, olen harkinnut
suostumustani, en ole antanut sitä ajattelemattomasti. Elämäni rata on
nyt määrätty. Vaeltaa varmaa ja valmiiksi viitoiteltua tietä on aivan
taipumusteni ja luonteeni mukaista, suuri moraalinen voima on astunut
elämääni ja pyyhkinyt pois siitä kaiken sen, mitä me nimitämme
sattumaksi. Meillä on maa-aloja, jotka on saatava kantamaan hedelmää,
asumus, joka on koristettava ja somistettava; minulla on lisäksi
talous, joka on hoidettava, koti, johon on luotava valoa, lämpöä,
mies, jolle on korvattava elämän pettymykset. Ja epäilemättä saan
vielä perheen hoidettavakseni, lapsia kasvatettavakseni. Mitä voi
enemmän pyytää! Arkielämä ei voi olla mitään niin suurta tai
tavallisesta poikkeavaa. Tosin eivät ne korkealentoiset toiveet, jotka
avartavat sielua ja ajatusta, mahdu näihin puitteisiin, ainakaan
mikäli ulkoapäin voi päättää. Mutta kuka estää noita unelmien pursia,
jotka yhdessä lähetimme ulapalle, keinumasta äärettömyyden merellä!
Älä kuitenkaan luule, että nämäkään vaatimattomat toimet, joihin minä
antaudun, ovat kokonaan rakkauden säteilyn ulkopuolella. Saada tuo
mies-raukka, joka kauan on ollut kohtalon myrskyjen leikkipallona,
uskomaan onneen on jo sinään kaunis tehtävä ja riittää lievittämään
elämäni yksitoikkoisuutta. Olen huomannut, ettei minulla ole syytä
antaa surulle valtaa ja että voin tehdä jotakin hyvää. Näin meidän
kesken sanottuna en rakasta Louis de l'Estoradea laisinkaan
senkaltaisella rakkaudella, joka saa sydämen sykähtämään askeleen
kaiusta ja tunteet läikehtimään pienimmästä äänenpainosta tai
tulisesta silmäyksestä; mutta hän ei myöskään ole minulle
epämieluinen. Mutta mihin joutuvat nyt, voinet kysyä, kaikki nuo
yleviin päämääriin viittovat vaistoni ja nuo voimakkaat ajatukset,
jotka meitä yhdistävät ja ovat meille ominaisia? Niin, tuo kysymys on
itseänikin askarruttanut, mutta eikö sitten ole suurta kätkeä ne
muiden silmiltä ja käyttää ne kenenkään tietämättä perheensä onneksi,
tehdä niistä salainen onnen väline niille henkilöille, jotka ovat
haltuumme uskotut ja joihin velvollisuutemme meidät sitoo? Se aika,
jolloin nämä ominaisuudet loistavat kauas, on sangen lyhyt naisen
elämässä ja haihtuu pian, ja joskaan ei elämäni koskaan tule olemaan
suurmerkityksellinen, on se sensijaan oleva tyyni, ehjä ja paheita
vailla. Me synnymme niin onnelliseen asemaan, että voimme valita
rakkauden ja äitiyden välillä. No niin, minä olen tehnyt vaalini:
lapset tulevat olemaan minun jumalani ja tämä syrjäinen maankolkka
minun Eldoradoni. Siinä kaikki, mitä nyt voin sanoa sinulle.
Kiitän sinua kaikista niistä tavaroista, joita olet minulle
lähettänyt. Silmäilehän jälleen tilaus-luetteloani, joka seuraa mukana
tässä samassa kirjeessä. Tahdon elää loiston ja komeuden keskellä ja
ottaa maalaisoloista vain parhaan, minkä se voi tarjota.
Yksinäisyydessä ollen ei naisesta koskaan tule oikeaa maalaista, hän
pysyy omana itsenään. Luotan paljon sinun ystävyyteesi seuratakseni
aikaani muotiasioissa. Innostuksissaan ei appi-ukkoni kiellä minulta
mitään, vaan kääntää nurin talonsa minun vuokseni. Tuotamme työmiehet
Parisista asti ja laitamme kaikki uuteen uskoon.
X.
NEITI DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.
Tammikuulla.
Oi, Renée, olet riistänyt minulta ilon moneksi päiväksi. Tuo ihana
ruumis, nuo kauniit ja ylpeät kasvot, nuo synnynnäisen hienot tavat,
tuo kallisarvoisia lahjoja kätkevä sielu, nuo silmät, nuo elävät
rakkauden lähteet, luodut sammuttamaan sielun janoa, tuo arka,
herkkyyttä ja tunteellisuutta tulviva sydän, kaikki nuo harvinaiset
taipumukset, nuo luonnon ja meidän keskinäisen kasvatuksemme yhteiset
ponnistukset, nuo aarrelippaat, joista rakkaus ja lemmenkaiho olisi
voinut ammentaa ennenkuulumattomia rikkauksia, runoelmia, hetkiä
vuosien veroisia, iloja ja suloja, jotka olisivat kahlehtineet miehen
yhdellä ainoalla sirolla liikkeellä, kaikki tuo hukkuu siis nyt
arkipäiväisen ja tavallisen avioliiton huoliin, hupenee ikävällä
kyllästetyn elämän tyhjyyteen! Vihaan jo edeltäpäin niitä lapsia,
jotka tulet saamaan; ne tulevat varmasti olemaan epämuotoisia. Kaikki
on elämässäsi ennakolta määrättyä: sinulla ei ole mitään toivottavaa,
ei mitään pelättävää, ei mitään kärsittävää. Ja ajattelehan, jos
sitten jonakin kauniina päivänä kohtaat sen, joka herättää sinut
tuosta unesta, johon nyt aiot vaipua! Oi, kylmät väreet karmivat
selkääni sitä ajatellessa! Joka tapauksessa on sinulla ystävätär.
Sinusta tulee epäilemättä tuon laakson sielu, sinä syvennyt sen
kauneuteen, elät yhteiselämää luonnon kanssa, tunget olevaisuuden
suuruuden salaisuuteen, toteat, miten hitaasti luonnon elämä kehittyy
ja miten nopeasti ajatus lentää; ja katsellessasi hymyileviä kukkiasi,
muistat entistä itseäsi. Ja sitten kun käyskentelet perheesi kanssa,
vaitelias ja kylläinen mies edelläsi ja kirkuvat, riitelevät ja
leikkivät lapset jälessäsi, niin arvaanpa kyllä, mitä silloin olet
kirjoittava minulle. Tuo sinun tukahduttava laaksosi kukkuloineen,
joista toiset ovat kuivia ja hedelmättömiä, toiset kauniiden puiden
peittämiä, nuo sinun Provencellesi niin ominaiset nurmimatot, nuo
kanavoiksi haaroitetut kirkkaat vesisuonet, nuo auringon erilaiset
valaistukset, koko tuo sinua ympäröivä luonnon äärettömyys, jonka
Jumala on tehnyt niin vaihtelevaksi, on muistuttava sinua oman
sydämesi loppumattomasta yksitoikkoisuudesta. Mutta minä olen joka
tapauksessa asuva siellä; sinulla on ystävätär, armas Renée'ni, ja
hänellä sydän, jossa ei koskaan mikään yhteiskunnallinen pikkumaisuus
ole saava jalansijaa, sydän, joka kuuluu kokonaan sinulle.
Maanantaina.
Rakas ystävä, espanjalaiseni on ihailtavan surumielinen; hänessä on
jotakin tyyntä, karun-vakavaa, arvokasta ja syvää, joka mitä
suurimmassa määrin kiinnittää mieltäni. Tuossa ainaisessa
juhlallisuudessa ja vaiteliaisuudessa, johon hän verhoaa olemuksensa,
on jotakin sielullisesti kiihoittavaa. Hän on mykkä ja ylpeä kuin
vallasta syösty kuningas. Griffith ja minä tutkimme häntä kuin
arvoitusta. Miten omituista! Muuan kielenopettaja anastaa sellaisen
sijan ajatuksissani, jollaista ei vielä kukaan mies ennen häntä ole
siellä saanut, ja kuitenkin olen jo nähnyt kaikki perhepojat, kaikki
lähetystöön kuuluvat henkilöt ja lähettiläät, kenraalit ja
aliluutnantit, Ranskan päärit, heidän poikansa ja veljenpoikansa, koko
hovin ja kaupungin. Tuon miehen kylmyys on suorastaan ärsyttävä. Mitä
suurin ylpeys täyttää sen erämaan, jota hän koettaa rakentaa ja on
rakentanut välillemme; lyhyesti sanoen hän verhoutuu täydellisen
pimeän peittoon. Hän meistä kahdesta on keimaileva ja minä rohkea.
Tämä omituinen suhde huvittaa minua sitäkin enemmän, kun ei sillä ole
mitään merkitystä. Mitä minä välittäisin jostakin miehestä, jostakin
espanjalaisesta kielenopettajasta! Enkä pane sen suurempaa arvoa
keneenkään, olkoonpa kyseessä oleva henkilö arvoltaan vaikka kuningas!
Mielestäni me painamme vaa'assa paljon enemmän kuin kaikki miehet,
parhaat ja kuuluisimmatkin lukuunotettuina. Ah! Kuinka olisinkaan
vallinnut Napoleonia! Ja kuinka olisinkaan antanut hänen tuntea, jos
hän nimittäin olisi rakastanut minua, että hän oli minun vallassani!
Eilen sinkosin suustani erään epigrammin, joka varmastikin
syvästi loukkasi mestari Henarezia; hän ei vastannut mitään;
hän oli lopettanut tuntinsa, hän otti hattunsa ja liitti
jäähyväistervehdykseensä katseen, joka saa minut uskomaan, ettei hän
enää palaa. Se on minulle erittäin mieluista, olisi hyvin ikävää käydä
jälleen käsiksi Jean-Jacques'in _Nouvelle Héloïseen_, jonka juuri olen
lukenut ja joka on melkein saanut minut vihaamaan rakkautta.
Tuollainen väittelevä ja lauserikas rakkaus on minusta sietämätöntä.
Clarisse on myöskin aivan liian tyytyväinen kirjoitettuaan pitkän
pikku kirjeensä; mutta Richardsonin teos on muuten sangen kuvaava
englantilaisille, on isäni sanonut. Rousseaun teos vaikuttaa minuun
aivan kuin filosofinen saarna kirjemuodossa.
Rakkaus on minun käsittääkseni aivan henkilökohtainen runoelma. Kaikki
se, mitä kirjailijat meille siitä kirjoittavat, on samalla kertaa sekä
totta että valhetta. Loppujen lopuksi, ihanaiseni, koska sinä et enää
voi puhua mistään muusta kuin aviollisesta rakkaudesta, luulen meidän
kaksoiselämämme kannalta olevan välttämätöntä, että minä pysyn
naimattomana ja hankin itselleni jonkun kauniin ja kiihkeän
rakkaustarinan, jotta oppisimme tuntemaan elämää eri puolilta. Kerro
minulle hyvin tarkkaan kaikki, mitä sinulle tapahtuu etenkin ensi
aikoina tuon elukan kanssa, jonka nimiä on aviopuoliso. Minä lupaan
yhtä tunnollisesti tehdä selvää kaikesta, jos minä joskus joudun
rakkauden esineeksi. Hyvästi jää, sinä rakas nielaistu karitsaiseni!
XI.
ROUVA DE L'ESTORADE NEITI DE CHAULIEULLE.
La Crampadessa.
Sinä ja sinun espanjalaisesi saatte minut värisemään, armas
sydänkäpyseni. Kirjoitan nämä muutamat rivit vain pyytääkseni sinua
vieroittamaan hänet lähettyviltäsi. Kaikki, mitä kerrot hänestä,
viittaa siihen, että hänellä on mitä vaarallisin luonne ja että hän
kuuluu niihin ihmisiin, joilla ei ole mitään kadotettavaa ja jotka
sentähden uskaltavat mitä tahansa. Tuo mies ei saa tulla
rakastajaksesi eikä hän myöskään voi olla miehesi. Kirjoitan sinulle
yksityiskohtaisemmin avioliittoni salaisista tapahtumista, mutta vasta
sitten, kun olen päässyt siitä levottomuudesta, johon viimeinen
kirjeesi minut jätti.
XII.
NEITI DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.
Helmikuulla.
Kaunis hirveni, tänä aamuna kello yhdeksän ilmoittautui isäni luokseni
aamutervehdykselle, olin jo noussut ja pukeutunut; tapasin hänet
salongistani, jossa hän istui lieden ääressä vakavana ja tavallista
mietteliäämpänä. Hän osoitti minulle paikan nojatuolissa vastapäätä
itseään, ymmärsin hänen tarkoituksensa ja asettauduin hyvin vakavana
mukavaan asentoon, matkien häntä itseään niin onnistuneesti, että
hänen täytyi hymyillä, huolekkaan surumielisyyden silti väistymättä
hänen kasvoiltaan. -- "Olette vähintään yhtä henkevä kuin teidän
isoäitinne", virkahti hän minulle. -- "Turhia, isäni, älkää viitsikö
näytellä hovimiestä täällä", vastasin hänelle, "teillä on jotakin
minulta pyydettävää!" Hän nousi seisomaan hyvin kiihkeänä ja
levottomana ja puhui minulle puolisen tuntia. Tämä keskustelu,
rakkaani, on tosiaan muistamisen arvoinen. Heti kun hän oli mennyt,
istuuduin kirjoituspöytäni ääreen pannakseni hänen sanansa parhaani
mukaan paperille. Tämä on ensimäinen kerta, jolloin näin isäni
ilmaisevan kaikki, mitä hänellä oli mielessään. Hän alotti puheensa
imartelemalla minua eikä hän siinä laisinkaan epäonnistunut; tunsin
itseni kiitolliseksi hänelle siitä, että hän niin hyvin oli jo osannut
arvostaa ja ymmärtää minua.
-- "Armande", sanoi hän minulle, "te olette osannut ihmeellisesti
pettää minua ja samalla olette valmistanut minulle miellyttävän
yllätyksen. Kun tulitte luostarista, pidin teitä nuorena tyttönä, joka
olisi samanlainen kuin kaikki muutkin, merkityksetön, tietämätön,
jonka saattaisi lahjoa jollakin pienellä korulla, turhanpäiväisellä
helyllä ja joka ei juuri suuria ajattelisi." -- "Kiitoksia, isäni,
nuorison puolesta." -- "Oh, ei ole enää mitään nuorisoa", sanoi hän
vanhan valtioviisaan tavoin. "Teillä on uskomattoman laaja
käsityskyky, arvostelette kutakin asiaa oikealla tavalla, teidän
terävänäköisyytenne on harvinainen, olette sitäpaitsi hyvin
kujeellinen, luulee, ettette ole nähnyt mitään, silloin kun jo olette
katseellanne tunkenut niiden seurausten syihin asti, joita muut
paraillaan vasta tutkistelevat. Olette oikea ministeri hameissa,
täällä ei ole ketään muuta kuin te, joka voisi ymmärtää minua; te itse
olette siis ainoa, jonka apuun voi turvata, jos on aikomus toimia
teitä vastaan ja saada teidät suostumaan johonkin uhraukseen.
Senpätähden tahdonkin puhua kanssanne suoraan ja avoimesti niistä
suunnitelmista, joita olen päässäni hautonut ja joista vieläkin pidän
kiinni. Voittaakseni teidät niiden puolelle, tahdon todistaa teille,
että ne johtuvat ylevistä tunteista. Minä olen senvuoksi pakotettu
johtamaan keskustelumme valtiollisiin asioihin, jotka ovat
valtakunnalle erittäin tärkeitä ja jotka varmasti ikävystyttäisivät
jokaista muuta nuorta ihmistä paitsi teitä. Saatuanne kuulla sen, mitä
minulla on sanottavaa, harkitkaa kauan; annan teille puoli vuotta
miettimisaikaa, jos niin tarvitaan. Olette täydelleen oma herranne; ja
jos kieltäydytte suostumasta niihin uhrauksiin, joita teiltä pyydän,
mukaannun tahtoonne enkä ole enää sen enempää vaivaava teitä."