toisensa. Mutta ottakaamme asiat oikeassa järjestyksessä. Kreivi de
Maucomben palvelijat olivat jälleen pukeutuneet vanhoihin
nauhoitettuihin virkapukuihinsa ja reunustettuihin hattuihinsa; ajaja
oli vetänyt jalkoihinsa suuret kaulussaappaat; meitä oli kokonaista
viisi henkeä vanhoissa vaunuissa ja niin saavuimme me muhkeasti
perille noin kahden aikaan syödäksemme päivällistä kello kolmelta
parooni de l'Estoraden kartanossa eli huvilassa, miksi sitä nyt
nimittäisi. Appiukollani ei nimittäin ole mitään linnaa, vaan
ainoastaan yksinkertainen maatalo, joka sijaitsee erään kukkulan
juurella, aivan sen kauniin laakson toisessa päässä jonka ylpeys on
vanha Maucomben linna. Tämä maatila on joka suhteessa oikea maatalo:
siinä on neljä kivestä tehtyä ja keltaiseksi rapattua seinää ja
kauniilla punaisilla tiilikivi-liuskoilla peitetty katto. Tämä
tiilikivipaino taivuttaa hiukan lakea. Ikkunoissa, jotka ovat
puhkaistut sinne tänne minkäänlaisia tasasuhtaisuuden vaatimuksia
silmällä pitämättä, on tavattoman suuret keltaisiksi maalatut luukut.
Puutarha, joka ympäröi tätä asuntoa, on aivan tavallinen
provencelainen puutarha; se on kauttaaltaan ympäröity pienillä,
päällekkäin ladatuista, pyöreistä piikivistä rakennetuilla muureilla;
että ne ovat taitavan muurarin kädestä lähtöisin, ilmenee etenkin
siinä tavassa, millä hän on järjestänyt kivet vuoroin lepäävään
vuoroin pystyyn asentoon. Niitä peittävä savikerrostuma on paikotellen
irtaantunut. Hiukan herrasmaisen ulkomuodon antaa tälle talolle
sisäänkäytävän kohdalla, maantietä vasten oleva ristikko-aita. Tämä
ristikko-aita on pitkien itkujen tulos ja se on niin laiha, että se
muistuttaa aivan sisar Angeliquea. Kiviportaat johtavat taloon ja oven
edustaa koristaa katos, jollaista ei ainoakaan Loiren talonpoika
huolisi valkoiseen, sinikattoiseen ja aurinkoiseen kivitaloonsa.
Puutarha ja sen ympäristö ovat hirvittävän pölyisiä, puut palaneita.
Näkee selvästi, että parooni ei pitkiin aikoihin ole ajatellut enää
muuta kuin nousta, käydä nukkumaan ja nousta jälleen seuraavana
päivänä ja koota sou'n sou'n päälle. Hän syö samaa, mitä hänen
molemmat palvelijansakin, muuan provencelainen pikentti ja hänen
vaimonsa vanha kamarineitsyt. Huoneet ovat sangen niukasti kalustetut.
Kuitenkin oli de l'Estoraden talo nyt pukeutunut juhla-asuun. Se oli
aukaissut ja tyhjentänyt kaappinsa, koonnut koko palvelijakuntansa
viimeistä myöten tätä päivällistä varten, joka tarjottiin meille
vanhoista, kuhmuisista hopeakulhoista. Maanpakolainen, sydänkäpyseni,
on niinkuin ristikkoaitakin kovin laiha! Hän on kalpea, paljon
kärsinyt, vaitelias. Hän on kolmenkymmenen seitsemän vuotias, mutta
näyttää viidenkymmenen ikäiseltä. Hänen ennen niin kaunis,
ebenholtsin-musta nuorukaistukkansa on harmaansekainen niinkuin
leivosen siipi. Hänen kauniit siniset silmänsä ovat sisäänpainuneet;
hän on vähän kuuro; joka kaikki saa aikaan sen, että hän vaikuttaa
aivan surullisen hahmon ritarilta; siitä huolimatta olen armollisesti
suostunut rupeamaan rouva de l'Estoradeksi ja ottamaan vastaan
kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, kuitenkin sillä
nimenomaisella ehdolla, että saan vapaasti oman mieleni mukaan
järjestää maatalon ja laittaa sille puutarhan. Olen myös ottanut
isältäni lupauksen siitä, että hän Maucomben vesistöstä johdattaa
jonkun pienen haaran tänne. Kuukauden kuluttua olen rouva de
l'Estorade, sillä minä miellytän häntä, rakkaani. Siperian
lumimaisemien jälkeen on mies tietenkin hyvin taipuvainen antamaan
arvoa näille minun mustille silmilleni, jotka sinun sanojesi mukaan
kypsyttävät ne hedelmät, joihin katson. Louis de l'Estorade tuntuu
olevan hyvin onnellinen päästessään naimisiin _kauniin Renée de
Maucomben_ kanssa, sillä tämä on nyt ystävättäresi uusi loistava
arvonimi. Sill'aikaa kun sinä valmistut niittämään suuren maailman
iloja, totuttelet neiti de Chaulieun osaan Parisissa, jonka olet
paneva jalkoihisi, niin on hirvi-raukkasi Renée, tuo erämaiden tytär,
pudonnut siitä seitsemännestä taivaasta, mihin me haaveissamme
kohosimme, arkipäiväiseen todellisuuteen, joka on yhtä yksinkertainen
kuin kedon kukka. Niin, olen luvannut itselleni, että tahdon
lohduttaa tuota nuorta miestä, jolla ei ole ollut nuoruutta, joka
äidin helmasta heitettiin suoraan sodan helmaan ja jo varhain
sai vaihtaa maalais-ilot Siperian jäihin ja pakkotöihin. Päivieni
yksitoikkoisuutta tulee lieventämään vaatimattomien maalaishuvitusten
vaihteleva sarja. Gemenos-laakson keitaan olen ulottava aivan talomme
ympärille, jota kauniit puut tulevat juhlallisesti varjostamaan.
Ympäröin itseni myös Provencen aina viheriöivillä nurmimatoilla,
laajennan puutarhani aina kukkulaan saakka ja sen korkeimmalle
huipulle annan rakentaa jonkun soman huvihuoneen, josta ehkä voin
nähdä kimaltelevan Välimeren. Oransipuu, sitronapuu ja kasvitieteen
ihanimmat tuotteet tulevat kaunistamaan tätä yksinäisyyttäni, jossa
minä olen oleva perheenäitinä. Luonnon häiriytymätön runous on
ympäröivä meitä. Ja kun pysyn uskollisena velvollisuuksilleni, ei
minun tarvitse pelätä mitään onnettomuutta. Appiukollani ja chevalier
de l'Estoradella on sama kristillinen mielenlaatu kuin minullakin. Oi,
kullanmuruni, elämäni viittoo edessäni samanlaisena kuin joku Ranskan
valtamaantie, yksitoikkoisena ja lempeänä, ikivanhain puiden
varjostamana. Kahta Buonapartea ei tähän vuosisataan mahdu; saan siis
pitää lapseni luonani, jos sellaisia saan, kasvattaa niitä, tehdä
niistä miehiä ja nauttia elämästä heidän kauttansa. Ellet sinä
laiminlyö kutsumustasi, sinä, joka joudut jonkun maan mahtavan
puolisoksi, tulevat Renée'si lapset saamaan sinusta voimakkaan
suojelijan. Hyvästi siis, ainakin minun kohdaltani, kaikki ne romaanit
ja omituiset tilanteet, joiden sankarittariksi kuvittelimme itseämme!
Tiedän jo edeltäpäin elämäni tarinan, elämäni suuret tapaukset tulevat
olemaan nuorempain herrojen de l'Estoradein ensimäiset hampaat, heidän
ruokkimisensa ja ne hävitystyöt, joita he tulevat aikaansaamaan
taimitarhoissani ja myös itsessäni; kirjailla heidän myssyjään ja olla
sairaloisen mies-paran rakastama ja ihailema Gemenos-laakson
liepeillä, kas siinä minun iloni! Ehkäpä maalaisrouva myös on viettävä
jonkun viikon talvesta Marseillessa; mutta silloinkin on hänen
suurmaailmansa oleva vain joku ahdas maalaisteatteri, jonka kulissit
eivät laisinkaan ole vaarallisia. Minun ei tarvitse pelätä mitään, ei
edes sitä ulkopuolista ihailua, joka voi tehdä meidät ylpeiksi.
Silkkiäismadot tulevat erikoisesti olemaan harrastuksemme esineinä ja
niitä varten tulee meillä olemaan silkkiäispuun lehtiä myytävänä.
Kaikki maalaiselämän huonot puolet ja perhemyrskyt tulevat liukumaan
ohitsemme huomaamattomasti, pahemmitta riitaisuuksitta: herra de
l'Estorade on kerta kaikkiaan ilmoittanut antautuvansa vaimonsa
johdettavaksi. Mutta kun en tule millään lailla vahvistamaan häntä
tässä viisaassa päätöksessä, on hyvin luultavaa, että hän siinä pysyy.
Sinä, rakas Louiseni, olet elämäni romantinen puoli. Siispä kerro
minulle seikkailuistasi, kuvaa minulle kaikki tanssiaiset, juhlat,
sano minulle, miten olet ollut puettuna, millaiset kukat ovat
seppelöineet kauniita vaaleita kutrejasi, ja mitä miehet ovat sanoneet
ja miten he ovat käyttäytyneet. Näin on meitä kaksi kuuntelemassa,
tanssimassa, sormenpäittesi hienoilla tuntohermoilla aistimassa.
Tahtoisinpa kernaasti huvitella Parisissa, sill'aikaa kun sinä toimit
perheenäitinä Da Crampadessa, se on maatalomme nimi. Mies-raukka, joka
luulee menevänsä naimisiin vain yhden naisen kanssa! Mahtaakohan hän
huomata, että meitä on kaksi? Alanpa jo puhua hassutuksia. Ja koska en
voi enää tehdä tuhmuuksiakaan muuta kuin edustajan kautta, lopetan.
Siispä suutelo vain molemmille poskillesi, huuleni ovat vielä nuoren
tytön huulet (hän ei ole uskaltanut muuta kuin tarttua käteeni). Oh,
me olemme niin tuskastuttavan kunnioittavia ja sovinnaisia! Kas vain,
olinpa alottaa uudestaan. Hyvästi, rakkaani!
J. K. Olen juuri avannut kolmannen kirjeesi. Kultaseni, minulla on
noin tuhat livreä käytettäväni, osta niillä joitakin kauniita
tavaroita minulle, sellaisia, joita ei täältä saa eikä edes
Marseillesta. Kun käyt omilla ostoksillasi, niin muistele la Crampaden
erakkoa. Huomaa, että kummallakaan puolen ei appivanhemmillani ole
Parisissa ketään tuttavaa, joka omaisi hyvän maun ja joka voisi
toimittaa ostoksia. Vastaan myöhemmin tähän kirjeeseen.
VI.
DON FELIPE HENAREZ DON FERNANDILLE.
Parisissa, syyskuulla.
Tämän kirjeen aikamäärä jo ilmaisee sinulle, veljeni, ettei sukunne
päämies ole missään vaarassa. Jos verilöyly, jonka uhriksi esi-isämme
joutuivat Leijonapihalla, tekikin meistä vastoin tahtoamme
espanjalaisia ja kristittyjä, niin antoi se meille myös perinnöksi
arabialaisten varovaisen viisauden; ja ehkäpä saan kiittää
pelastuksestani abenserragien verta, joka vielä virtaa suonissani.
Pelko teki Ferdinandin niin hyväksi näyttelijäksi, että Valdez uskoi
hänen vakuutuksiaan. Ilman minua tuo amiraali-parka olisi ollut
hukassa. Vapaamieliset eivät koskaan opi ymmärtämään, mitä kuningas
on. Mutta tuon Bourbonin luonne oli minulle aikoja sitten selvillä:
mitä enemmän hänen majesteettinsa vakuutti turvaavansa meitä, sitä
enemmän herätti hän epäilystäni. Todellisen espanjalaisen ei tarvitse
toistaa kerran antamaansa lupausta. Joka puhuu liikaa, tahtoo pettää.
Valdez lähti englantilaisella laivalla. Mitä minuun tulee, niin
kirjoitin heti, kun näin rakkaan Espanjani asian menetetyksi
Andalusiassa, tilanhaltialleni Sardiniaan, että hän huolehtisi minun
turvallisuudestani. Muutamat taitavat korallinkalastajat odottivat
minua venheineen erään rantaniemekkeen kohdalla. Kun Ferdinand
kehoitti ranskalaisia ottamaan talteen minut, olin jo Macumer'n
paroonikunnassani ryövärien keskuudessa, jotka uhmaavat kaikkia lakeja
ja kostotoimenpiteitä. Granadan viimeisellä espanjalaismaurilaisella
suvulla on afrikalaiset erämaansa, yksinpä sarasenilaiset hevosensakin
omalla maatilallaan, jonka se on saanut saraseneilta. Näiden rosvojen
silmät loistivat villistä ilosta ja ylpeydestä kuullessaan, että he
saivat suojella Espanjan kuninkaan vendettaa vastaan isäntäänsä Sorian
herttuaa, oikeaa Henarezia, ensimäistä, joka yleensä on tullut heidän
luokseen, sen jälkeen kun saari joutui pois maurien käsistä; ja
kuitenkin he vielä edellisenä päivänä olivat peljänneet, että tulisin
oikeutta jakamaan. Kaksikymmentäkaksi karbiinipyssyä oli heti valmiina
uhkaamaan Bourbonin Ferdinandia, tuota muukalaisten jälkeläistä, jonka
heimo oli kokonaan tuntematonta silloin, kun voittoisat abenserragit
jo saapuivat Loiren rannoille. Luulin voivani elää näiden
suunnattomien suurien tilojen tuloilla, joita, ikävä kyllä, niin vähän
olemme tulleet ajatelleeksi; mutta oleskeluni täällä on osoittanut,
että siinä asiassa olen kokonaan erehtynyt ja että Queverdon
tiedonannot olivat oikeita. Tuolla mies-paralla oli kaksikymmentäkaksi
ihmiselämää minulle tarjottavana, mutta ei ainoatakaan todellista
työvoimaa; kaksikymmentä tynnyrinalaa laidunta, mutta ei mitään taloa;
komeita, koskemattomia metsiä, mutta ei yhtään huonekalua.
Tarvittaisiin miljoona piasteria ja isännän ainainen läsnäolo noin
puolen vuosisadan ajan, jotta nämä suuremmoiset maat rupeaisivat
tuottamaan: tahdonpa ajatella asiaa. Voitetut mietiskelevät aina
pakomatkalla sekä itseään että menetettyä asiaansa. Nähdessäni tuon
kauniin, kuolleen, munkkien kalvaman ruumiin, täyttyivät silmäni
kyynelillä: näin edessäni jälleen Espanjan surullisen tulevaisuuden.
Marseillessa sain kuulla Riegon murheellisesta lopusta. Tunsin
tuskallisesti, että minunkin elämäni oli päättyvä marttyyriuteen,
pitkään ja huomaamattomaan. Tai onko tämä mitään elämää, kun ei saa
uhrautua isänmaalleen eikä elää naiselle! Rakastaa, valloittaa, nämä
saman ajatuksen kaksi puolta ovat aina olleet uurrettuina kalpoihimme,
tämä tunnussana oli kultakirjaimilla kirjoitettu palatsiemme
holveihin, josta sen marmorialtaistaan pulppuavien suihkukaivojemme
vesisateet lakkaamatta uudelleen heijastaakseen tavoittivat. Mutta
turhaan tämä käsky sydäntäni tulistaa: kalpa on katkaistu, palatsi
tuhkana, elämän lähde kuivaa hedelmättömään hiekkaan.
Tämä on testamenttini.
Don Fernand, tulette ymmärtämään, minkätähden hillitsin intoanne ja
pyysin teitä pysymään uskollisena _rey netto'lle_. Veljenä ja ystävänä
rukoilen sinua tottelemaan; päämiehenänne vaadin sitä. Teidän tulee
mennä kuninkaan luo ja pyytää häneltä itsellenne minulle kuuluvat
arvoasteet ja omaisuus, minun virkani ja arvonimeni; hän empii ehkä,
hän tekee ehkä jonkun kuninkaallisen paheksumisen eleen; mutta sanokaa
hänelle, että Maria Heredia rakastaa teitä ja että Maria voi mennä
naimisiin ainoastaan Sorian herttuan kanssa. Silloin saatte nähdä
hänen hytkähtävän hyvästä mielestä: Herediain suunnaton omaisuus esti
häntä syöksemästä minua kokonaan perikatoon; nyt näyttää hän pääsevän
toivomaansa tulokseen, te saatte häneltä heti minun ryöstöosuuteni. Te
naitte Marian: olen tullut tietämään teidän molemmin-puolisen peitetyn
rakkautenne salaisuuden. Olen myöskin jo valmistanut vanhaa kreiviä
tähän korvaukseen. Maria ja minä tottelimme ainoastaan sovinnaisuutta
ja isiemme toivomuksia. Te olette kaunis kuin rakkauden lapsi, minä
olen ruma kuin espanjalainen ylimys; te olette rakkauden ja minä
salaisen vastenmielisyyden esine; olette pian voittava sen pienen
vastustuksen, jonka minun onnettomuuteni ehkä ensiksi herättää tuossa
jalossa espanjattaressa. Sorian herttua, teidän edeltäjänne, ei tahdo
tuottaa teille surua eikä riistää teiltä yhtään maravedia
[espanjalainen pikkuraha]. Koska Marian jalokivet hyvin täyttävät sen
tyhjän tilan, jonka äitini timantit jättävät taloonne, niin lähettäkää
minulle nämä timantit, ne riittävät täysin takaamaan huolettoman
elämän minulle ja vanhalle imettäjälleni, Urracalle, ainoalle
henkilölle, jonka tahdon pitää luonani talon väestä, hän on ainoa,
joka osaa valmistaa mieleistäni suklaata.
Lyhyen vallankumouksemme aikana olen alituisten toimieni vuoksi
supistanut elämäni kaikkein välttämättömimpään, joten ne tulot, jotka
asemani on tuottanut, ovat hyvin riittäneet. Näiden kahden viimeisen
vuoden tulot ovat intendenttinne hallussa. Se rahasumma kuuluu
minulle; mutta Sorian herttuan asemassa olevan miehen naimiskauppa
aiheuttaa suuria menoja, siispä jakakaamme. Ettehän kieltäytyne
vastaanottamasta häälahjaa rosvo-veljeltänne. Sitäpaitsi tämä on minun
tahtoni. Koska Macumer'n vapaaherrallinen tila ei ole Espanjan
kuninkaan vallan alainen, jää se minulle ja takaa minulle isänmaan ja
nimen, jos sattumalta tahtoisin tulla joksikin.
Jumalan kiitos, nyt ovat siis minun asiani järjestyksessä, Sorian suku
on pelastettu!
Juuri nyt, jolloin en enää ole mitään muuta kuin parooni de Macumer,
kuuluuttavat ranskalaisten kanuunat Angoulêmen herttuan tuloa.
Käsitätte, hyvä herra, miksi tässä katkaisen kirjeeni...
Lokakuulla.
Saapuessani tänne ei minulla ollut edes kymmentä kvadruplea
[espanjalainen kultaraha]. Eikö olekin valtiomies kovin pieni silloin,
jos hän keskellä onnettomuuksia, joita hän ei ole kyennyt torjumaan,
tekee itsekkäitä laskelmia. Voitetuille maureille riittää
lohdutukseksi hevonen ja erämaa; toiveissaan pettyneille kristityille
luostari ja muutamia kultakolikoita. Minun taittumiseni on
toistaiseksi vielä vain pelkkää väsymystä. En ole lainkaan niin
lähellä luostaria, että olisin päättänyt luopua elämästä. Ozalga on
joka tapauksessa antanut minulle suosituskirjeitä, joiden joukossa on
yksi eräälle kirjakauppiaalle osotettu, joka meidän maanmiehiimme
nähden on jotakuinkin samassa asemassa kuin Galignani englantilaisiin
nähden. Tuo henkilö hankkii minulle kahdeksan oppilasta, jotka
maksavat kolme frangia tunnilta, käyn joka toinen päivä oppilaitteni
luona, minulla on siis neljä luentoa päivittäin ja ansaitsen
kaksitoista frangia. Kun Urraca saapuu, teen jonkun lainsuojattoman
espanjalaisen onnelliseksi luovuttamalla hänelle oppilaani. Asun
Hillerin-Bertin kadun varrella erään köyhän lesken luona, joka pitää
täyshoitolaisia. Huoneeni on etelään päin ja siitä on näköala pieneen
puutarhaan. Minkäänlainen melu ei yllä tänne, näen edessäni vihreyttä
ja kulutan kaikkiaan vain yhden piasterin päivässä; olen kuin Dionysos
Korintossa ja olen aivan hämmästyksissäni siitä puhtaasta ja
hiljaisesta ilosta, joka täyttää mieleni näissä elämäntavoissa.
Auringonnoususta kello kymmeneen asti minä polttelen, juon suklaata
istuen ikkunani ääressä ja katsellen kahta espanjalaista kasvia:
silmieni edessä on nimittäin kinsteri, joka kohoaa keskeltä
jasmiinipensastoa, kultaa ja valkoista; noiden värien näkeminen saa
aina maurien jälkeläisen sielun värähtämään. Kello kymmenen lähden
tunneilleni, jolla matkalla viivyn aina kello neljään. Silloin palaan
päivällistä syömään, sitten taas polttelen ja luen siihen asti, kunnes
käyn levolle. Voin jatkaa kauankin tällaista elämää, jossa on
vuorotellen työtä ja mietiskelyä, yksinäisyyttä ja seuraa. Tule siis
onnelliseksi, Fernand, minun luovutukseni on tapahtunut ilman
minkäänlaisia taka-ajatuksia; minua ei kalva kaipaus, niinkuin Kaarle
viidettä, eikä liioin halu lähteä leikkiin uudestaan, niinkuin
Napoleonia. Viisi päivää ja viisi yötä on tuo testamenttini
ajatuksiani askarruttanut ja tämä aika on ollut kuin viisi vuosisataa.
Olen nyt korkean asemani, arvonimieni ja omaisuuteni suhteen yhtä
välinpitämätön kuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan. Nyt kun tuo
kunnioituksesta johtuva muuri, joka oli välillämme, on kaatunut, voin,
rakas lapsi, avata sydämeni sinulle. Tämä sydän, jonka luonteeni
vakavuus sulkee läpitunkemattomaan haarniskaan, on täynnä hellyyttä ja
rakkautta vailla esinettä ja päämäärää; mutta ei kukaan nainen ole
aavistanut sitä, ei edes hän, joka jo kehdosta asti oli minulle
määrätty. Siinä kiihkeän valtiollisen toimintani salaisuus.
Rakastajattaren puutteessa olen ihannoinut Espanjaa. Mutta Espanjakin
karkkosi minulta! Nyt kun en enää ole mitään, voin rauhassa
tarkastella hävitettyä _minääni_; kysyn itseltäni, minkätähden olen
saanut elämän ja milloin se otetaan minulta pois; kysyn, minkätähden
tuo esioikeudellisesti ritarillinen rotu on antanut viimeiselle
jälkeläiselleen parhaat ominaisuutensa, afrikalaisen rakkautensa,
kuuman runollisen hehkunsa, jos tuon kaiken on jäätävä vain rosoiseksi
siemeneksi puhkaisematta vartta, saamatta uhota itämaista tuoksuaan
loistoisan kukan kuvusta? Minkälaisen rikoksen olen siis tehnyt jo
ennen syntymääni, koska en voi herättää kenessäkään rakkautta? Olinko
siis jo syntymästäni asti vanha haaska, hedelmättömän hietikon saalis?
Tunnen sielussani kantavani noita esi-isieni erämaita, joille hehkuva
ja polttava aurinko ei päästä pienintä tainta nousemaan. Merkitsen
perikatoon tuomitun rodun viimeistä ylpeää ylijäämää, hyödytöntä
voimaa, hedelmätöntä rakkautta, ikäloppua nuoruutta, ja täällä
silloin, mieluummin kuin missään muualla, odotan viimeistä
armon-iskua, kuolemaa. Voi! Tämän sumuisen taivaan alla ei mikään
kipinä voi virittää tuhkaan riutunutta tulta uuteen liekkiin. Voisinpa
sanoa minäkin kuollessani niinkuin Jesus-Kristus: "Jumalani, miksi
minut ylenannoit!" Hirvittävät sanat, joiden syvyyteen ei vielä kukaan
ole tohtinut tunkeutua.
Ymmärrät nyt, Fernand, kuinka minä olen onnellinen saadessani
ikäänkuin elää uudestaan sinussa ja Mariassa! Tästälähin olen
katseleva teitä niinkuin luoja, joka on ylpeä teoistaan. Rakastakaa
toisianne syvällä ja ikuisella rakkaudella, älkääkä tuottako minulle
mitään surua: eripuraisuuden myrsky teidän välillänne koskisi minuun
enemmän kuin teihin itseenne.
Äidillämme oli aina aavistus siitä, että kerran kaikki kävisi hänen
toiveittensa mukaisesti. Ehkäpä äidin toivomus on jonkunlainen sopimus
hänen ja Jumalan välillä. Eikö hän sitäpaitsi kuulunut noihin
salaperäisiin olentoihin, jotka ovat suoranaisessa yhteydessä taivaan
kanssa ja saavat sieltä tulevaisuuden kaukonäyt! Kuinka usein luinkaan
hänen otsansa uurteista sen salaisen toivomuksen, että Fernand saisi
Felipen arvo-asemat ja omaisuuden! Sanoinkin sen hänelle ja hän
vastasi minulle kyynelillä vedoten haavoitettuun sydämeensä, jonka
piti kuulua kokonaan kummallekin, mutta joka voittamattoman rakkauden
pakoituksesta antautui yksin sinulle. Niinpä leijailee siis hänen
onnellinen varjonsa teidän yllänne, kun te polvistutte alttarin eteen.
Ja tulkaa hyväilemään minua, Felipeänne, donna Clara, näettehän: hän
luovuttaa lemmikillenne kaiken, yksinpä sen nuoren tytönkin, jonka te
vastoin hänen tahtoaan työnsitte hänen syliinsä.
Mitä nyt olen tehnyt, miellyttää naisia, vainajia, kuningasta; itse
Jumala on tahtonut niin, älä sentähden koeta muuttaa toisenlaiseksi
mitään, Fernand; tottele ja vaikene.
J. K. Koeta saada Urracan päähän, että hän ei nimitä minua muuksi kuin
herra Henareziksi. Älä mainitse minusta mitään Marialle. Sinun tulee
olla ainoa elävä olento, joka tietää viimeisen kristityn maurin
salaisuudet. Hänen suoniinsa on tuon suuren erämaan heimon veri
sammuva ja hän on päättävä päivänsä yksinäisyydessä. Hyvästi.
VII.
LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE MAUCOMBELLE.
Tammikuulla 1824.
Mitä ihmettä, pian naimisissa! Noinko sitä vain mennään? Kuukauden
kuluttua teet ikiliiton miehen kanssa, jota et tunne, josta et tiedä
mitään. Hän voi olla kuuro, sitä voi olla monella tavalla. Hän voi
olla sairaloinen, ikävä, sietämätön. Etkö näe, Renée, mitä sinulla
aiotaan tehdä! Sinua tarvitaan de l'Estoraden kunniakkaan suvun
jatkajaksi, siinä kaikki. Sinusta tulee maalainen. Siten sinä nyt
pidät meidän molemminpuolisia lupauksiamme! Teidän sijassanne,
neitiseni, matkaisin mieluummin purressa Hyères'in saarille,
ajelehtisin vesillä siksi kunnes joku algerialainen merirosvo
kaappaisi minut ja möisi minut suurturkille; minusta tulisi
sulttaanitar ja sitten jonakin kauniina päivänä vielä hallitsijan
äiti; ja minä panisin koko haaremin ylös alaisin sekä nuorena
ollessani että vanhana. Sinä jätät luostarin sulkeutuaksesi toiseen!
Minä tunnen sinut, sinä olet aika pelkuri, sinä otat uuden talouden
niskoillesi karitsan alistuvaisuudella. Minäpä annan sinulle hyvän
neuvon: tule Parisiin, teemme täällä miehet hulluiksi ja kuljemme
tietämme kuin ruhtinattaret. Miehesi voi, kaunis hirveni, kolmen
vuoden kuluttua antaa valita itsensä edustajaksi. Nyt tiedän jo, mitä
on edustajakin, selitän sen sitten sinulle; opit helposti käyttämään
tätä koneistoa; jäät Parisiin ja sinusta tulee, kuten äitini sanoisi,
seuraelämän sankaritar. Oi, enpä varmastikaan jätä sinua maataloosi
homehtumaan!
Maanantaina.
Nyt olen ollut jo kaksi viikkoa suuressa maailmassa. Yhtenä iltana
Italialaisessa oopperassa, toisena iltana Suuressa oopperassa ja
lopuksi aina tanssiaisissa. Ah! Maailma on yhtä ainoaa lumonäytelmää.
Italialaisten musiikki tenhoaa minut, ja sill'aikaa kun sieluni ui
taivaallisessa hurmauksessa, kiikaroidaan ja ihaillaan minua koko
ajan, mutta yhdellä ainoalla katseellani saan rohkeimmankin nuoren
miehen luomaan silmänsä alas. No niin, olen nähnyt siellä erittäin
viehättäviä nuoria miehiä, mutta ei ainoakaan miellytä minua; ei
kukaan ole saanut aikaan sielussani sellaista mielenliikutusta, jota
esimerkiksi tunnen kuullessani Garcian laulavan mahtavaa duettoaan
Pellegrinin kanssa _Othellossa_. Jumalani, miten tuo Rossini mahtaa
olla mustasukkainen, kun hän niin hyvin on osannut ilmituoda
mustasukkaisuutta! Mikä järkyttävä tuskanhuuto: _Il mio cor si
divide_. Puhun sinulle pelkkää hepreaa, sillä ethän ole kuullut
Garziaa, mutta tiedät, miten mustasukkainen olen! Mikä murheellinen
näytelmän tekijä tuo Shakespeare on! Othello rakastaa kunniaa,
saavuttaa voittoja, käskee, komeilee, käy omia teitään jättäen
Desdemonan nurkkaansa, ja Desdemona, vaikka hän näkee, että Othello
pitää typerästä julkisesta elämästä enemmän kuin hänestä, ei tuosta
pane pahakseen! Sellainen lammas ansaitsee todellakin kuoleman! Se,
jota minä kerran suvaitsen rakastaa, koettakoonpahan vain tehdä muuta
kuin rakastaa minua! Minä olen vanhan ritari-ajan pitkien koetuksien
puolella. Ja minusta se nuori ritari, joka myrtyi siitä, että hänen
valtiattarensa lähetti hänet hakemaan hansikkaansa jalopeurojen
keskeltä, oli sangen hävytön ja typerän talonpoikainen nulikka: hän
oli epäilemättä varannut ihailijalleen jonkun kauniin rakkaudenkukan,
jonka tuo tahditon raukka täten menetti ensin ansaittuaan sen. Mutta
lavertelenpa tässä turhia, ikäänkuin ei minulla olisi suuria uutisia
sinulle kerrottavana. Isäni tulee todennäköisesti edustamaan
kuningasta, meidän herraamme Madridissa: sanon meidän herraamme, sillä
tulen kuulumaan myös lähetystöön. Äitini tahtoo jäädä tänne, isäni
ottaa minut mukaansa, jotta hänellä olisi joku nainen seuranaan.
Rakas ystävä, sinusta tämä kaikki on varmaan aivan yksinkertaista ja
kuitenkin on tähän kätkettynä hirvittäviä asioita, kahdessa viikossa
olen saanut selville perheemme salaisuuden. Äitini seuraisi kyllä
isääni Madridiin, jos tämä suostuisi ottamaan mukaansa sihteeriksi
herra de Saint-Héreenin; mutta lähetystön sihteerin määrää kuningas,
eikä herttua uskalla vastustaa kuningasta, joka on hyvin
lujatahtoinen, eikä myöskään suututtaa äitiäni; nyt tuo suuri
politikoitsija luulee ratkaisevansa tämän pulman parhaiten sillä, että
hän jättää herttuattaren tänne. Herra de Saint-Héreen on juuri se
nuori mies, joka seurustelee äitini kanssa ja joka kaikesta päättäen
tutkii yhdessä hänen kanssaan valtiotaitoa joka päivä kolmesta
viiteen. Valtiotaito on varmaan jotakin kovin hauskaa, sillä hän on
täsmällinen kuin pörssipelaaja. Herttua de Rhétorén, vanhemman
veljeni, joka on juhlallinen, kylmä, ja omituinen, isäni kokonaan
löisi laudalta Madridissa, joten siis hänkin jää Parisiin. Miss
Griffith tietää sitäpaitsi, että Alphonse rakastaa erästä Oopperan
tanssijatarta. Kuinka voi rakastaa jalkoja ja ruumiin pyörähdyksiä?
Olemme huomanneet, että veljeni aina silloin on oopperassa, kun siellä
esiintyy muuan Tullia; hän taputtaa tuon olennon joka askeleelle ja
sitten poistuu katsomosta. Luulen, että kaksi tyttöä voi perheessä
tehdä hävittävämpää jälkeä kuin rutto. Mitä toiseen veljeeni tulee,
niin on hän rykmentissään enkä ole vielä nähnyt häntä. Täten on jäänyt
minun tehtäväkseni näytellä Antigonen osaa erään hänen majesteettinsa
lähettilään hovissa. Ehkäpä menen naimisiin Espanjassa ja ehkäpä isäni
tarkoitus onkin naittaa minut siellä ilman myötäjäisiä aivan kuin
sinut naitetaan tuolle kunniakaartilaisen tähteelle. Isäni on
ehdottanut, että tulisin hänen mukaansa ja on tarjonnut minulle omaa
espanjankielen opettajaansa. -- "Te tahdotte", sanoin minä, "naittaa
minut Espanjassa." Vastauksen asemesta kunnioitti hän minua pienellä
salakavalalla silmäyksellä. Häntä jo huvittaa kiusoitella minua
aamiaispöydässä, hän tutkii minua, enkä minä ole tietääksenikään; minä
olenkin julmasti vetänyt häntä nenästä _in petto_, sekä isänä että
lähettiläänä. Miksi hän pitikin minua tyhmyrinä. Hän kysyi minulta,
mikä ajatukseni oli eräästä nuoresta miehestä ja muutamista neideistä,
jotka olin tavannut useassa perheessä. Vastasin hänelle puhelemalla
puita heiniä tukan väristä, erilaisista vartaloista ja yleensä noiden
nuorten ihmisten ulkomuodosta. Isäni näytti pettyneeltä huomatessaan
minut niin hölmöksi ja hän katui sitä, että oli ollenkaan mitään
kysynyt minulta. -- "Ottakaa kuitenkin huomioon, isäni," lisäsin,
"että en sano sitä, mitä todella ajattelen; äitini on hiljattain
pelottanut minua sillä, että saatan käyttäytyä sopimattomasti
rehellisesti kuvatessani vaikutelmiani."-"Perheen keskuudessa voitte
vapaasti ilmaista ajatuksenne", vastasi äitini. -- "No hyvä," jatkoin,
"nuoret miehet ovat minusta tähän asti näyttäneet olevan enemmän
huvitettuja kuin huvittavia, harrastavan enemmän itseään kuin meitä,
mutta itse asiassa osaavat he sangen huonosti teeskennellä: he
pudottavat heti pois sen naamion, jonka he hetkeksi ottavat
kasvoilleen, ja luulevat varmaankin, ettemme me osaa käyttää
silmiämme. Mies, joka puhuu kanssamme, on rakastaja, mies, joka ei
enää puhu kanssamme, on aviomies. Mitä nuoriin tyttöihin tulee, niin
ovat he niin valheellisia, että on mahdotonta päästä selville heidän
luonteestaan muuten kuin tanssin perusteella; heidän vartalonsa ja
liikkeensä ovat ainoat, jotka eivät valehtele. Etenkin on minua
kauhistanut se raakuus, mikä tässä loistavassa maailmassa
vallitsee. Jos esimerkiksi on kysymys illallisista, saattaa
tapahtua kaikenlaista, joka tavallaan muistuttaa suoranaista
kansankapinaa. Kohteliaisuus voi vain hyvin epätäydellisesti
peittää yleistä itsekkäisyyttä. Kuvittelin suurta maailmaa aivan
toisenlaiseksi. Naiset eivät siinä merkitse suuriakaan, ehkäpä se on
Buonaparten oppien vaikutusta." -- "Armande tekee hämmästyttäviä
edistysaskeleita", sanoi äitini. -- "Luuletteko siis, äitini, että
minä aina tulisin kysymään onko rouva de Staël kuollut?" Isäni hymyili
ja nousi pöydästä.
Lauantaina.
Rakkaani, en ole vielä sanonut kaikkea. Tämän olen vielä varannut
sinulle. Rakkaudesta, jonka me kuvittelimme niin syväksi ja salatuksi,
en ole nähnyt missään jälkeäkään. Tosin olen salongeissa yllättänyt
joitakin nopeasti vaihdettuja silmäyksiä, mutta miten kalpeaa on
tuollainen! Meidän rakkauttamme, tuota ihmeiden, kauniiden unelmien,
ihanan todellisuuden, suloisten ilojen ja surujen maailmaa, noita
hymyjä, jotka kirkastavat koko luonnon, noita sanoja, jotka hurmaavat
mielen, tuota aina antavaa ja vastaanottavaa onnea, tuota rakastetun
olennon poissa- ja läsnäolon tuottamaa tulvivaa kaipausta ja riemua...
kaikkea tätä ei ole missään. Missä ylennevätkään nämä sielun loistavat
kukkaset? Kuka valehtelee? Mekö vai maailma? Olen jo nähnyt nuoria
miehiä sadottain, eikä ainoakaan ole vähimmällä tavalla sykähdyttänyt
sydäntäni; vaikka he olisivat kuinka suitsuttaneet minulle rakkauttaan
ja ihailuaan, vaikka he olisivat antautuneet kaksintaisteluun
vuokseni, olisin katsellut tuota kaikkea aivan välinpitämättömästi.
Rakkaus, ystäväiseni, on syvimmältään niin harvinainen ilmiö, että voi
elää koko elämänsä kohtaamatta sitä olentoa, jolle luonto on antanut
vallan tehdä meidät onnellisiksi. Tämä ajatus värisyttää, sillä jos
tuo olento tulee tiellemme liian myöhään, niin mitä sitten?