koskettimiston matalimmista äänistä korkeimpiin huilu-ääniin asti. On
tavaton etu, että ei ole yksitoikkoinen. Äitini ei ole leikillinen
eikä tyttömäinen; hän on kaikin puolin arvokas, kunnioitusta
herättävä; jos hän tästä asenteestaan luopuu, voi hän muuttua
leijonaksi; jos hän haavoittaa, ei hän kernaasti paranna iskemäänsä
haavaa; minä, minä tahdon osata sekä haavoittaa että parantaa haavoja.
Olen ainakin vielä kokonaan toisenlainen kuin äitini. Senpätähden ei
mikään kilpailu meidän välillämme voi tulla kysymykseenkään, ellemme
mahdollisesti alkaisi väitellä raajojemme suuremmasta tai vähemmästä
täydellisyydestä, sillä ne ovat tosiaan meillä hyvin samanlaiset.
Tulen isääni, joka on hieno ja älykäs. Minulla on isoäitini käytöstapa
ja hänen suloinen äänensävynsä, joka muuttuu pää-ääneksi, kun sitä
pingoitetaan, mutta joka kahdenkeskeisessä keskustelussa pysyy
sointuvana, puolimatalana rintaäänenä. Minusta tuntuu kuin olisin
vasta tänään jättänyt luostarin. En kuulu vielä suureen maailmaan.
Olen sille aivan tuntematon. Mikä ihana hetki! Kuulun vielä kokonaan
itselleni niinkuin puhkeamaisillaan oleva kukka, jota ei vielä kukaan
ole nähnyt. Niin, enkelini, kun kävelin salongissani katsellen
kuvaistani ja kun näin hyljätyn luostarihoitolaispukuni, tunsin
jotakin omituista sydämessäni: menneisyyden kaipausta, tulevaisuuden
levottomuutta, oudon maailman pelkoa, jäähyväiskyyneleitä noille
valkeille papinkauluksille, joita me lapsellisessa viattomuudessamme
poimimme ja huolettomina nypimme rikki; kaikkea tätä oli sydämessäni,
mutta lisäksi vielä jotakin muuta; niiden haavemaisten mielikuvien
karkeloa, jotka asuvat syvällä sieluni pohjassa, johon en edes uskalla
kurkistaa.
Oma Renée'ni, minulla on kapiot kuin morsiamella. Kaikki on
erinomaisessa järjestyksessä soman pukukaapin seetripuisissa
laatikoissa, joihin on lisäksi siroiteltu hajuaineita. Minulla on
nauhoja, jalkineita, hansikoita kuinka paljon tahansa. Isäni on
ystävällisyydessään lahjoittanut minulle kaikenlaisia nuorelle tytölle
sopivia koruesineitä: laukun, pukeutumispöydän tarvekaluinensa,
suitsutusastian, viuhkan, päivänvarjon, rukouskirjan, kultakäädyt,
kasmirihuivin; hän on luvannut, että saisin oppia ratsastamaan.
Nyt osaan vihdoin jo tanssiakin! Huomenna, huomen-illalla tulen
esitetyksi uudelle seurapiirille. Tulen esiintymään valkoisessa
musliinipuvussa. Tukkakoristeenani on valkoisista ruusuista punottu,
kreikkalaismallinen seppele. Otan päälleni madonnamuodon: tahdon
esiintyä yksinkertaisena ja voittaa naiset puolelleni. Äidilläni ei
ole kaukaisinta aavistusta kaikesta tästä, mitä nyt sinulle kirjoitan,
hän luulee, etten ollenkaan osaa harkita enkä ajatella. Jos hän lukisi
tämän kirjeeni tulisi hän hämmästyksestä sanattomaksi. Veljeni
kunnioittaa minua syvällä halveksinnalla ja osoittaa minua kohtaan
edelleen välinpitämättömyydestä johtuvaa hyväntahtoisuutta. Hän on
kaunis nuori mies, mutta oikullinen ja raskasmielinen. Minä tiedän
hänen salaisuutensa, jota eivät herttua eikä herttuatar ole arvanneet.
Vaikkakin hän on herttua ja lisäksi nuori, on hän kateellinen
isälleni; hän ei merkitse mitään valtiollisessa elämässä, hänellä ei
ole virkaa hovissa, hän ei saata sanoa: nyt lähden eduskuntaan. Koko
talossa olen minä ainoa, jolla on kuusitoista tuntia aikaa
miettimiseen: isäni ajan vievät valtioasiat tai huvitukset, äitini ei
myöskään ole yhtään hetkeä vapaana; kukaan talossa ei tee tiliä
itsensä kanssa, ollaan aina ulkona, aika ei tahdo riittää elämään.
Olenpa harvinaisen utelias näkemään, mikä on se voittamaton viehätys,
joka suuressa maailmassa noin kietoo ihmiset pauloihinsa joka ilta
kello yhdeksästä kello kolmeen aamulla, jonka vuoksi he tuhlaavat niin
suuret summat rahaa ja kestävät niin uuvuttavia ponnistuksia.
Toivoessani suurmaailmalliseen seurapiiriin en kuvitellut välimatkaa
niin suureksi, enkä sen huumausta niin väkeväksi; mutta totta tosiaan,
enkö unohdakin olevani nyt Parisissa. Olen tullut huomaamaan, että
täällä vallan hyvin voidaan asua yhdessä, kuulua samaan perheeseen
laisinkaan tuntematta toisiaan. Ja sitten saapuu eräs pieni
nunnankokelas, joka parissa viikossa huomaa paljon sellaista, jota ei
valtiomies näe kodissaan. Tai ehkäpä hän sentään näkee ja vain
eräänlaisesta isällisyyden tunteesta pysyttelee tahallisesti sokeana.
Tulenpa ottamaan selvän tästä hämärästä kohdasta.
IV.
SAMALTA SAMALLE.
15 p:nä joulukuuta.
Eilen kello kahden aikaan lähdin ajelemaan Champs-Elysées'lle ja
Boulogne-metsään. Oli tuollainen kaunis syyspäivä, jollaisia olemme
yhdessä ihailleet Loiren rannoilla. Olen siis vihdoinkin nähnyt
Parisin! Ludvig XV:n tori on todellakin kaunis, mutta sen kauneus on
sitä lajia, joka on ihmisten käsistä lähtöisin. Olin hyvin puettu,
surumielinen, vaikkakin mieleni teki nauraa. Kasvoni soman hatun alla
olivat tyynet, istuin käsivarret ristissä. En saanut osakseni pienintä
hymyä, en saanut ainoatakaan nuorukaisparkaa tenhollani pysähdetyksi,
ei kukaan kääntynyt minua katsomaan, ja kuitenkin vierivät vaununi
hitaasti, täysin levollisen asentoni arvoisella tavalla. Erehdynpä
sentään hiukan: muuan komea herttua, joka ratsasti ohitseni, käänsi
äkkiä hevosensa. Tämä mies, joka täten yleisön silmissä pelasti
turhamaisuuteni kunnian, oli isäni, jonka ylpeyttä minun kaunis
ilmestykseni, niin hän sanoi, oli miellyttävästi hivellyt. Kohtasin
myöskin äitini, joka sormensa päällä lähetti minulle pienen,
lentosuukon tapaisen tervehdyksen. Miss Griffith, joka ei osannut
varoa ketään, katseli oikealle ja vasemmalle. Minun mielestäni on
nuoren ihmisen aina tiedettävä, mihin hän suuntaa katseensa. Olin
raivoissani. Eräs mies tarkasteli sangen tutkivasti vaunuani
kiinnittämättä minuun mitään huomiota. Tuo ihailija oli varmaankin
joku vaunuseppä. Olen pettynyt, sentähden että arvioin ansioni liika
suuriksi: kauneus, tuo harvinainen etuoikeus, jonka Jumala yksin voi
antaa, on siis Parisissa tavallisempi kuin mitä luulin. Keikailevia
hienohelmoja tervehtivät miehet kohteliaasti. Hehkuvin kasvoin he
sanoivat itsekseen: "Kas tuossa hän on!" Äitiäni ihailtiin aivan
suunnattomasti. Tässä piilee jokin arvoitus, jonka perille tahdon
päästä. Miehet, rakkaani, näyttivät minusta täällä ylimalkaan hyvin
rumilta. Ne, jotka ovat kauniita, ovat meidän kaltaisiamme pahassa.
Mikähän pahansuopa haltia onkaan keksinyt heidän pukunsa: se on
hämmästyttävän kömpelö, jos vertaa sitä edellisten vuosisatojen
pukuihin; siinä ei ole loistoa, väriä eikä runoutta; se ei miellytä
aisteja, sielua eikä silmää, ja se kuuluu olevan epämukavakin, se on
ahdas, ja typistetty. Etenkin kiinnitti huomiotani hattu, joka on kuin
katkaistu pylvään kappale eikä laisinkaan mukaudu pään muodon mukaan;
mutta on helpompi, niin on minulle sanottu, saada aikaan vallankumous
kuin hatut kauniimmiksi. Ranskalainen uljuus kavahtaa pyöreää
huopahattua, ja niinpä käydään koko ikä hullunkurisessa päähineessä
mieluummin kuin voitetaan tämä pelko edes päiväksi. Ja sitten sanotaan
ranskalaisia kevytmielisiksi! Miehet ovat sitäpaitsi muutenkin vallan
kauhistuttavia, oli heidän päähineensä sitten millainen tahansa. En
ole nähnyt kuin väsyneitä ja kovia kasvoja, joissa ei ole tyyneyttä
eikä rauhaa; piirteet ovat kulmikkaat ja rypyt ilmaisevat pettynyttä
kunnianhimoa, tyydyttämätöntä turhamaisuutta. Kaunis otsa on
harvinaisuus. -- "Oh, tuollaisiako parisilaiset siis ovatkin", sanoin
miss Griffithille. -- "He ovat erittäin miellyttäviä ja henkeviä",
vastasi hän minulle. Vaikenin. Kolmenkymmenen kuuden vuotiaan tytön
sydämessä on tietenkin jo paljon suvaitsevaisuutta.
Illalla olin tanssiaisissa ja pysyttelin äitini vierellä, joka tarjosi
minulle käsivartensa tullen tästä ystävällisyydestään erittäin hyvin
palkituksi. Hän niitti kaiken kunnian, minä olin ainoastaan noiden
miellyttävien imartelujen tekosyynä. Hänellä oli erikoinen taito antaa
minut tanssitettavaksi pelkille pölkkypäille, jotka kaikki puhuivat
minulle kuumuudesta, aivan kuin olisin ollut jäässä, ja tämän
tanssitilaisuuden kauneudesta, aivan kuin olisin ollut sokea. Eikä
kukaan laiminlyönyt ilmaista ihastustaan sen omituisen,
ennenkuulumattoman, harvinaisen, oudon, erikoisen tapauksen johdosta,
että minut nähtiin täällä ensi kerran. Pukuani, joka yksin
teiskaillessani omassa, valkean- ja kullanvärisessä salongissani minua
niin miellytti, tuskin huomasi täällä kaikkien noiden ihmeellisten
koristusten keskellä, joita useimmilla naisilla oli. Jokaisella oli
omat uskottunsa, jotka heitä salassa ihailivat ja pitivät silmällä;
monet loistivat kauas voitokkaassa kauneudessaan, näihin
viimeksimainittuihin kuului äitini. Tanssiaisissa ei nuori henkilö
merkitse mitään, hän on vain jonkinlainen tanssikone. Miehet, harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta, eivät täällä ole sen parempia kuin
Champs-Elysées'lläkään. He ovat kuluneita, heidän piirteensä ovat
luonteettomia tai oikeammin, heillä on kaikilla sama luonne. Noita
ylpeitä ja voimakkaita ilmeitä, jotka ovat ominaisia esi-isiemme
muotokuville ja jotka todistavat ruumiillista ja henkistä voimaa, ei
näe enää missään. Kuitenkin oli tuossa seurassa yksi erittäin lahjakas
mies, joka kauniiden kasvojensa puolesta erosi kaikista muista, mutta
hän ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin hänen olisi pitänyt. En
tunne hänen teoksiaan, eikä hän myöskään ole aatelismies. Olkoon
porvarin tai aateloidun ansiot ja nerollisuus kuinka suuret tahansa,
ei minun veressäni ole pisaraakaan myötätuntoa häntä kohtaan.
Sitäpaitsi näytti hän olevan niin huvitettu itsestään ja niin vähän
huvitettu muista, että tulin siihen käsitykseen, että me mahdamme olla
vain olioita eikä mitään olentoja noille suurille ajatusten
metsästäjille. Kun nerokkaat ihmiset rakastavat, ei heidän pitäisi
kirjoittaa mitään, tai muuten he eivät enää rakasta. Heidän aivoissaan
on jotakin, joka on heille tärkeämpää kuin heidän rakastajattarensa.
Kaikkea tätä olin huomaavinani tuon miehen käytöksessä ja olemuksessa,
joka on, niin kerrotaan, opettaja, puhuja, kirjailija ja josta
kunnianhimo tekee kaikkien suuruuksien palvelijan. Määräsin heti
kantani: minusta oli arvotonta kiukutella seuralle vähäisestä
menestyksestäni ja niinpä rupesin tanssimaan sen enempää siitä asiasta
välittämättä. Minusta oli sitäpaitsi hauska tanssia. Kuulin
tuntemattomista henkilöistä kaikenlaisia juoruja, joilla ei ollut
mitään kärkeä; mutta ehkäpä on välttämätöntä voidakseen ymmärtää niitä
tietää paljon asioita, joita minä en tiedä, sillä näin, että moni
nuori herra ja nainen oli kovin huvitettu saadessaan kertoa tai
kuunnella joitakin vihjauksia. Maailma on aivan täynnä arvoituksia,
joita on vaikea selittää. Monenlaisia juonia on ilmassa. Minulla on
terävät silmät ja hieno korva; mitä taas käsityskykyyni tulee, niin
tehän tunnette sen, neiti de Maucombe.
Tulin kotiin hyvin väsyneenä ja onnellisena siitä, että olin väsynyt.
Kerroin aivan vilpittömästi äidilleni, jonka seurassa olin,
sieluntilani, ja hän antoi minulle sen neuvon, etten uskoisi sellaisia
asioita kenellekään muulle kuin hänelle. -- "Rakas pienokaiseni",
lisäsi hän, "sopiva käytöstapa riippuu yhtä paljon siitä, että tietää,
mistä asioista on vaiettava, kuin siitä, että tietää, mitä on
puhuttava." Tämä neuvo sai minut ymmärtämään millaiset tunteet meidän
on peitettävä maailmalta, niin, ehkäpä omalta äidiltämmekin. Siinä
silmänräpäyksessä tajusin myös, kuinka laaja naisellisten
salaisuuksien ala on. Voin vakuuttaa sinulle, rakas hirveni, että me
molemmat viattomassa avomielisyydessämme olisimme kaksi erittäin
valpasta juorusisarta. Kuinka paljon asioita onkaan sormessa, joka
painetaan huulille, yhdessä sanassa, katseessa! Aivan äkkiä vallan
kauhistuin. Ajattelehan, ettei edes saisi antaa ilmaisua niille ilon
vaistoille, jotka tanssin liikkeet tuovat mukanaan! Mutta, huokasin
itsekseni, miten käy sitten meidän tunteittemme! Kävin surullisena
levolle. Minulla on vielä sielussani tuskallinen tunne tästä
avomielisen ja iloisen luonteen ja suuren maailman ankaroiden lakien
ensimäisestä yhteentörmäyksestä. Olen ikäänkuin jo kadottanut osan
valkoisesta villastani tien okaisiin pensaisiin. Hyvästi enkelini!
V.
RENÉE DE MAUCOMBE LOUISE DE CHAULIEULE.
Kuinka kirjeesi järkytti minua! Se järkytti minua etenkin siksi, että
tulin verranneeksi meidän erilaisia kohtaloitamme. Millaisessa
loistavassa seurapiirissä sinä tuletkaan liikkumaan! Ja miten
rauhallisessa kolkassa ja miten huomaamattomana onkaan minun elämäni
kuluva! Maucomben linnasta olen puhunut sinulle jo niin usein, etten
enää sano siitä sen enempää; huoneeni oli jotakuinkin samassa kunnossa
kuin mihin sen lähtiessäni jätin ja nyt vasta saatoin oikein ymmärtää,
mikä ihana näköala siitä aukeaa Gemenos-laaksoon, jota lapsena
katselin näkemättä siinä mitään erikoista. Pari viikkoa sen jälkeen
kun olin saapunut kotiini, veivät isäni ja äitini minut sekä kaksi
veljeäni päivälliselle erään naapurimme, vanhan herra de l'Estoraden
luo. Hän on aatelismies, joka rikastumistaan on rikastunut, niinkuin
maalla voi rikastua kitsaalla taloudenpidolla. Tämä vanhus ei voinut
estää ainoata poikaansa joutumasta Buonaparten saaliiksi;
pelastettuaan hänet sotaväen otosta täytyi hänen kuitenkin lähettää
hänet kunniakaartiin v. 1813; Leipzigistä lähtein ei vanha parooni de
l'Estorade saanut minkäänlaisia tietoja hänestä. Herra de Montriveau,
jota herra de l'Estorade kävi tervehtimässä v. 1814, vakuutti
nähneensä hänen poikansa venäläisten vankina. Rouva de l'Estorade
kuoli surusta useamman kerran turhaan tiedusteltuaan häntä Venäjältä.
Vanha parooni, joka on hyvin kristillismielinen, viljeli edelleen
tuota teologista hyvettä, jota mekin harjoitimme Blois'ssa: toivoa.
Hän sai nähdä poikansa unessa ja hän kartutti ja säästi omaisuuttaan
tälle pojalle; hän korjasi talteen poikansa osuuden siitä perinnöstä,
joka tuli hänelle rouva de l'Estoraden suvulta. Ei kellään ollut
sydäntä laskea leikkiä ukosta. Arvaan, että juuri tämän pojan
odottamatonta paluuta saan kiittää siitä, että pääsin kotiin. Kukapa
olisi voinut aavistaa, että sill'aikaa kuin me ajatuksissamme
seikkailimme kautta maailman, minun tuleva mieheni paraillaan
hitaasti, jalkaisin vaelsi Venäjän, Puolan ja Saksan mantereita! Hänen
julma kohtalonsa lientyi vasta Berlinissä, jossa Ranskan lähettiläs
teki kaikkensa helpoittaakseen hänen palaustaan Ranskaan. Herra de
l'Estorade vanhemmalla, joka on pientä maalaisaatelia ja omistaa
kymmenentuhatta livreä vuotuista korkoa tuottavan omaisuuden, ei ole
sellaista europalaista nimeä, joka voisi vallanpitäjissä herättää
mielenkiintoa _chevalier_ de l'Estoraden kohtaloon. Hänen nimeensäkin
oli tarttunut jonkinlaista maankiertäjän hajua.
Kaksitoista tuhatta livreä, joka on rouva de l'Estoraden omaisuuden
vuotuinen korko, yhdessä isäukon säästöjen kanssa, tekevät tuosta
köyhästä kunniakaartilaisesta maalaisoloihin nähden erittäin varakkaan
henkilön; hänen omaisuutensa on noin kaksisataa tuhatta livreä paitsi
kiinteimistöä. Ukko de l'Estorade oli ostanut _chevalier'n_ palauksen
edellisenä päivänä erään kauniin, mutta huonosti hoidetun maatilan,
johon hän aikoo istuttaa kymmenen tuhatta silkkiäispuuta, jotka hän on
kasvattanut varsin tätä tarkoitusta varten taimitarhassaan, sillä tämä
osto oli hänen mielessään jo ennen suunniteltu. Saatuaan poikansa
takaisin on paroonilla enää vain yksi ajatus: naittaa hänet ja naittaa
hänet jollekin nuorelle aatelisneidille. Isäni ja äitini ovat
täydellisesti samaa mieltä naapurinsa kanssa, etenkin senjälkeen kun
vanhus ilmaisi tarkoituksensa olevan ottaa Renée de Maucombe
miniäkseen ilman myötäjäisiä ja avioliittosopimuksessa kuitata koko se
summa saaduksi, joka heidän perinnöstään oli lankeava mainitun Renée'n
osalle. Heti täysikäiseksi tultuaan minun nuorempi veljeni Jean de
Maucombe antoi tunnusteen siitä, että hän oli saanut vanhemmiltaan
etukäteen kolmannen osan siitä perinnöstä, jonka hän oli
rintaperillisenä saapa. Täten Provencen aateliset perheet kiertävät
herra Buonaparten inhoittavaa siviililakia, joka lähettää ainakin yhtä
paljon aatelistyttöjä luostariin kuin mitä hän on heitä naittanut.
Ranskan aatelisto on, päättäen siitä vähästä mitä olen tästä asiasta
kuullut puhuttavan, hyvin erimielinen näistä tärkeistä seikoista.