KAHDEN NUOREN AVIOVAIMON MUISTELMAT
Kirj.
Honoré de Balzac
Ranskankielestä suomentanut L. Onerva
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.
Ensimäinen osa
I.
NEITI RENÉE DE MAUCOMBELLE.
Parisissa, syyskuulla.
Rakas hirveni, minäkin olen päässyt vapauteen! Ja ellet ole
kirjoittanut minulle Blois'han, niin olenpa myös ensimäinen kauniin
kirjevaihtomme kohtauspaikalla. Kohota siis kauniit, mustat silmäsi,
joiden katse on kiintynyt ensimäisiin sanoihini, ja säästä
huudahduksesi sen kirjeen varalle, jossa uskon sinulle ensimäisen
rakkauteni. Aina puhutaan ensimäisestä rakkaudesta; onko siis olemassa
joku toinenkin rakkaus? Vaiti, sanot sinä, kerro minulle mieluummin,
pyydät, miten olet pääsyt pois luostarista, johon sinun piti kiintyä
luostarilupauksen sitein. Oi ystäväni, olkootpa nyt karmeliittien
temput mitkä tahansa, niin on minun vapautukseni ihme ainakin mitä
luonnollisin asia maailmassa. Kauhistuneen omantunnon tuskanhuuto on
lopultakin ollut voimakkaampi taipumattoman tahdon laskelmien
vaatimuksia, siinä kaikki. Tätini ei tahtonut nähdä minun kuolevan
hivutustautiin ja sai vihdoin vakuutetuksi äitinikin, joka aina oli
pitänyt luostarin muureja ainoana suojeluskeinona tautiani vastaan. Se
synkkä raskasmielisyys, johon vaivuin heti sinun lähdettyäsi, kiirehti
vain tätä onnellista ratkaisua. Ja nyt olen Parisissa, enkelini, ja
minun on kiittäminen sinua siitä, että olen täällä. Oi, Renée
rakkahani, jos olisit voinut nähdä minut sinä päivänä, jolloin sinä et
enää ollut luonani, niin olisit melkein ollut ylpeä siitä, että niin
nuoressa sydämessä olet voinut herättää niin syviä tunteita. Olemme
haaveilleet niin paljon yhdessä, niin monesti mielikuvituksessa
koetelleet siipiemme kantavuutta ja kokeneet niin paljon yhteistä,
että luulen sielujemme kasvaneen yhteen aivan kuin noiden molempien
unkarilaisten tyttöjen, joiden kuolemasta meille kertoi tuo herra
Beauvisage [Kaunokasvo], joka ei suinkaan tee kunniaa nimelleen; eipä
olisi voinut mistään saada sopivampaa luostarilääkäriä. Etkö ollutkin
sairas samaan aikaan kuin ystävättäresi? Syvässä alakuloisuudessani
tulin vasta vähitellen ymmärtämään niitä siteitä, jotka meitä
yhdistävät; kun erosimme toisistamme, luulin niiden jo katkenneen
välimatkan vuoksi ja koko olemassaolo kävi minulle vastenmieliseksi
niinkuin hyljätylle turturikyyhkylle; minusta tuntui suloiselta kuolla
ja teinkin jo hiljalleni kuolemaa. Olla yksin, karmeliittinunnien
luona Blois'ssa ja pelätä koko ajan, että minun täytyisi tehdä
lupaukseni ilman minkäänlaista neiti de la Vallièren tapaista
edelläkäypää valmistusta ja ilman Renée'täni, tuo kaikki merkitsi
minulle todellakin sairautta, kuolettavaa sairautta. Tuon
yksitoikkoisen elämän, johon jokainen tunti tuo mukanaan jonkun
velvollisuuden, rukouksen, työn, aina saman, niin säntilleen saman,
että missä tahansa ollen voi sanoa mitä karmeliittinunna tekee kunakin
tuntina päivällä ja yöllä, tuon hirvittävän olotilan, jossa on aivan
yhdentekevää, onko ympärillä olevaa maailmaa vai ei, olimme me kaksi
osanneet tehdä mitä vaihtelevimmaksi: henkemme lennolla ei ollut
mitään rajoja, mielikuvitus avasi valtakuntansa meille, olimme
vuorotellen toisiamme elähyttäviä tarulintuja, eloisampi tempasi
mukaansa hitaamman ja sielumme aivan kilpailivat hullunkurisissa
päähänpistoissa koettaessaan valloittaa itselleen sitä maailmaa, joka
meiltä oli kielletty. Ei ollut mitään, "Pyhimysten elämäkin" siihen
luettuna, joka ei olisi muodostunut meille tien viitaksi salattujen
asioiden ymmärtämiseen. Sinä päivänä, jolloin sinun suloinen seurasi
minulta riistettiin, tuli minusta juuri sellainen, miksi
karmeliittinunnaa aina olimme kuvitelleetkin, jonkinlainen
uusikuosinen Danae, joka, sensijaan että hän koettaisi täyttää
pohjatonta tynnyriä, joka päivä vetää ylös tyhjän ämpärin, en tiedä
mistä kaivosta, aina toivoen sen olevan täynnä. Tätini ei tuntenut
meidän sisäistä elämäämme. Hän ei voinut käsittää minun
elämän-inhoani, kun hänelle itselleen luostarin kaksi tynnyrinalaa
merkitsi taivaan esikartanoa. Mutta jotta jo meidän ijällämme kokonaan
voisi pyhittää elämänsä uskonnolle, täytyisi olla erinomaisen
yksinkertainen, jota me emme ole, rakas ystävä, tai sitten palavan
altismielinen, joka ominaisuus juuri tekee tätini niin yleväksi.
Tätini uhrautui jumaloidun veljensä vuoksi; mutta kuka voi uhrautua
outojen ihmisten tai pelkkien aatteiden vuoksi?
Jo kahden viikon ajan olen sälyttänyt muistiini monenlaisia hauskoja
asioita ja kätkenyt sydämeeni kaikenlaisia mietteitä yksinomaan sinua
varten. Minulla on niin paljon huomioita sinulle kerrottavana, että
tukehtuisin, ellemme entisten armaiden keskustelujen asemesta voisi
näin kirjallisesti uskoa salaisuuksia toisillemme. Miten sydämen
liikkeet kuitenkin ovat tärkeät! Aloitan tänä aamuna päiväkirjani ja
kuvittelen, että sinäkin olet alkanut kirjoittaa omaasi ja että siis
muutaman päivän kuluttua saan mielikuvituksessani elää kanssasi
ihanassa Gemenos-laaksossa, jonka tunnen vain sinun kertomuksistasi,
samoin kuin sinä saat olla mukana Parisin elämässä, jonka tunnet vain
yhteisistä haaveiluistamme.
No niin, kaunokaiseni, eräänä aamuna siis, joka olkoon merkitty
ruusunpunaisella elämäni kirjassa, saapuivat Parisista muuan
seuranainen ja Philippe, isoäitini viimeinen kamaripalvelija, jotka
molemmat oli lähetetty minua noutamaan. Kun tätini, kutsuttuaan minut
huoneeseensa, ilmoitti minulle tämän uutisen, en pelkästä ilosta
voinut virkkaa sanaakaan, tuijotin vain häneen tylsän näköisenä. --
"Lapseni", sanoi hän kurkkuäänellään, "jätät minut kaipauksetta, näen
sen kyllä; mutta tämä jäähyväinen ei ole viimeinen, tulemme näkemään
toisemme vielä: Jumala on painanut otsaasi valittujensa leiman;
sinulla on juuri se ylpeys, joka yhtä helposti vie taivaaseen kuin
kadotukseen, mutta olet liian jalo vajotaksesi! Tunnen sinut paremmin
kuin mitä itse tunnet itseäsi: intohimo ei sinulle ole samaa kuin
tavallisille naisille." -- Hän veti minut hiljaa luokseen ja painoi
otsalleni suudelman, jossa tuntui hehkua siitä tulesta, joka häntä
itseään kuluttaa, joka on tummentanut hänen siniset silmänsä, tehnyt
hänen silmäluomensa itkusta punaisiksi, painanut kurttuun hänen
ohimonsa ja levittänyt hänen kauniille kasvoilleen keltaisenkalpean
värin. Hän sai minut värisemään. Ennenkuin vastasin, suutelin hänen
käsiään. -- "Rakas täti", sanoin minä, "jos kerran teidän ihailtava
hyvyytenne ei ole kyennyt tekemään lohduttajaanne minulle mieluisaksi,
ei terveelliseksi ruumiilleni eikä suloiseksi sielulleni, niin
täytyisi minun tänne takaisin tullakseni vuodattaa niin paljon
kyyneleitä, ettette varmastikaan voisi sillä hinnalla toivoa
palaustani. En tahdo palata tänne ennenkuin minunkin Ludvig XIV:ni on
pettänyt minut, ja jos omani taas tapaan, voi ainoastaan kuolema
riistää hänet minulta! En pelkää ensinkään mitään Montespania." -- --
"Voi sinua hupsua tyttöä", sanoi hän hymyillen, "älä vain jätä noita
turhanpäiväisiä ajatuksiasi tänne, vaan vie ne pois mukanasi; ja tiedä
myös että sinussa on enemmän Montespania kuin La Vallièrea." Syleilin
häntä. Täti-raukkani ei voinut olla saattamatta minua vielä vaunuihin,
ja hänen silmänsä viipyivät vuoroin minussa, vuoroin isieni
vaakunassa.
Saavuin Beaugencyhin yön aikaan jonkinlaisessa moraalisessa
lamaustilassa, johon tuo omituinen hyvästijättö oli minut uuvuttanut.
Mitkä kohtalot odottavatkaan minua tässä uudessa, niin kauan
kaivatussa maailmassa? Aluksi ei ollut ketään minua vastaanottamassa,
sydämelliset tunteeni vaihtuivat kuin tuhka tuuleen: äitini oli
Boulogne-metsässä, isäni valtioneuvostossa; veljeni, herttua de
Rhétoré, ei koskaan tule kotiin, sanottiin minulle, ennenkuin juuri
paraiksi ehtiäkseen pukeutua päivällisille. Miss Griffith ja Philippe
johtivat minut huoneisiini.
Näissä huoneissa on ennen asunut minun suuresti rakastettu isoäitini,
prinsessa de Vaurémont, jota minun on kiittäminen jostakin
omaisuudesta, josta tosin ei kukaan ole hiiskunut minulle sanaakaan.
Tällä kohdalla saat ottaa osaa siihen syvään kaihomieleen, joka minut
valtasi astuissani tuohon muistojen pyhäkköön. Huoneusto on samassa
kunnossa, mihin hän jätti sen. Saan levätä samassa vuoteessa, johon
hän kuoli. Istuuduin hänen leposohvansa reunalle ja itkin huomaamatta
laisinkaan, etten ollut yksin; muistin, kuinka usein olin istunut
hänen polvillaan paremmin kuullakseni hänen sanojaan. Siitä olin
useasti katsellut hänen laihoja, vanhuuden ja lähenevän kuoleman
kalvamia, punaisenruskeiden pitsien kehystämiä kasvojaan. Tässä
huoneessa tuntui leijailevan sama lämpö kuin hänen aikanaan. Kuinka
onkaan mahdollista, että neiti Armande-Louise-Marie de Chaulieun
täytyy aivan kuin jonkun talonpoikaisnaisen paneutua maata isoäitinsä
vuoteeseen melkein hänen kuolinpäivänään. Sillä minusta tuntuu siltä,
kuin olisi prinsessa, jonka elämän lanka katkesi v. 1807, kuollut
aivan eilispäivänä. Tässä huoneessa oli esineitä, joita siinä ei olisi
pitänyt olla ja jotka osoittivat kuinka valtakunnan asioita hoitelevat
ihmiset saattavat olla huolimattomia omien asioittensa suhteen ja
kuinka vähän kuoleman jälkeen on enää muistettu tätä jaloa naista,
joka kuitenkin varmasti on yksi kahdeksannentoista vuosisadan suuria
naishahmoja. Philippe ymmärsi tavallaan, mistä kyyneleeni johtuivat.
Hän ilmoitti minulle, että prinsessa testamentissaan oli määrännyt
minulle huonekalunsa. Isäni oli muuten jättänyt kaikki suuret
huoneet siihen kuntoon, mihin vallankumous oli ne saattanut.
Sitten nousin, Philippe avasi oven pikku salonkiin, josta pääsee
vastaanotto-huoneustoon, ja siellä vallitsi sama hävityksen kauhistus,
minkä jo vanhastaan tunsin: ovien kamanat, jotka ennen olivat täynnä
kallisarvoisia tauluja, ovat nyt autiot ja tyhjät, marmoripinnat on
rikottu, kuvastimet ryöstetty. Ennen aikaan pelkäsin nousta suuria
portaita ja kulkea näiden korkeiden, yksinäisten ja avarain salien
läpi, menin aina prinsessan luo eräitä pikku portaita myöten, jotka
kulkivat suurien portaiden holvin alla ja johtivat hänen pukukammionsa
salaovelle.
Huoneusto, johon kuuluu salonki, makuuhuone ja tuo soma, punaiseen ja
kultaan soinnutettu kabinetti, josta olen sinulle puhunut, on
Invalidikodin puoleisessa päässä taloa. Invalidikodin erottaa
bulevardista vain köynnöskasvien peittämä muuri ja komea lehtikuja,
jonka puiden tuuheat latvat yhtyvät bulevardin sivukäytävän
jalavoihin. Jos ei näkisi Invalidikodin kullalle ja sinelle paistavaa
kupukattoa ja sen harmaita muureja, luulisi melkein olevansa metsässä.
Näiden kolmen huoneen tyyli ja asema jo osoittavat, että huoneusto on
de Chaulieun herttuattarien entinen juhlahuoneusto; herttuoiden
huoneusto on talon toisessa siipirakennuksessa; molempien välillä on
soma päärakennus ja julkisivun paviljonki, jossa on vain suuria,
pimeitä, tyhjyyttään kaikuvia saleja. Philippe näytti ne minulle;
niissä vallitsee vieläkin ryöstön jäleltä sama sekasorto, minkä olin
nähnyt lapsena. Nähdessään hämmästyneen ilmeeni, kävi Philippe
luottavaisen ja salaviisaan näköiseksi. Armaani, kaikki ihmiset tässä
valtiomiesten talossa ovat varovaisen vaiteliaita ja salaperäisiä. Hän
sanoi minulle sitten, että odotettiin lakia, joka korvaisi
maanpakolaisille näiden menettämän omaisuuden arvon. Isäni siirtää
siis talonsa korjaamisen siksi, kunnes tämä korvaus on saatu.
Kuninkaan arkkitehti oli arvioinut menot kolmeksisadaksi tuhanneksi
livreksi. Tämä tiedonanto sai aikaan sen, että vaivuin sanattomana
salonkini sohvalle. Jo nyt jotakin! Sensijaan että isäni olisi
käyttänyt tuon rahasumman minun naittamiseeni, antoi hän minun mennä
luostariin! Tuo ajatus iski päähäni tämän talon kynnyksellä. Oi,
Renée, kuinka olisinkaan tahtonut painaa pääni olkaasi vasten ja
kuinka suurella kaipauksella palasinkaan mielikuvituksessani niihin
aikoihin, jolloin vielä isoäitini henki elävöitti näitä kahta
huonetta! Hän, joka enää elää vain minun sydämessäni, ja sinä, joka
olet kaukana Maucombessa, kahdensadan peninkulman päässä minusta, te
olette ainoat olennot, jotka rakastatte tai olette minua koskaan
rakastaneet. Oi, jospa tuo rakas vanhus niin nuorekkaine
katseineen voisi herätä eloon, kun häntä kutsun! Kuinka hyvin me
ymmärtäisimmekään toisemme! Hänen muistonsa on äkkiä muuttanut sen
tunnelman, jonka vallassa ensin olin. Se, mikä ensin tuntui minusta
pyhäinsolvaukselta onkin käynyt minulle pyhäksi. Tuntuu suloiselta
hengittää tuota epämääräistä _à la marechale_-puuterin tuoksua, joka
leijailee täällä ilmassa, tuntuu suloiselta nukkua noiden keltaisten,
valkealla kirjailtujen silkkiuutimien suojassa, joihin hänen katseensa
ja hengityksensä on varmaankin jättänyt jotakin hänen sielustaan.
Käskin Philippen kiilloittamaan kaikki esineet entiselleen ja
asettamaan huoneuston sellaiseen kuntoon, että se vaikuttaa eloisalta
ja asutulta. Määräsin itse järjestelyn ja osoitin kullekin
huonekalulle oman paikkansa. Täten otin esine esineeltä haltuuni
kaiken koettaen asettaa niin, että nämä vanhat kapineet, joita niin
suuresti rakastan, jälleen saisivat nuoruuden loistonsa. Aika on
hiukan himmentänyt huoneen valkoväriä, samoin ovat myös sen
haavemaiset koristekuviot paikotellen kuluneet punertaviksi, mutta
tämä kaikki sointuu erittäin hyvin yhteen sen _savonnerie_-maton
haalistuneiden värien kanssa, jonka Ludvig XV lahjoitti isoäidilleni
samalla kertaa kuin muotokuvansakin. Pöytäkello on Saksin marsalkan
lahja. Uuninkauluksella olevat porsliinit ovat marsalkka Richelieultä
saadut. Isoäitini muotokuva, joka on maalattu hänestä kahdenkymmenen
vuoden ikäisenä, on pitkulaisessa kehyksessä vastapäätä kuninkaan
kuvaa. Prinssistä ei ole mitään kuvaa. Minua miellyttää tämä
avomielinen, kaikesta tekopyhyydestä vapaa tapa unhoittaa, joka
ikäänkuin yhdellä vedolla antaa kuvan tästä harvinaisesta luonteesta.
Kun tätini kerran oli ankarasti sairaana, pyysi hänen rippi-isänsä
pyytämällä, että prinssi, joka odotti viereisessä salongissa, saisi
tulla sisään. -- "Lääkärin kanssa ja hänen määräyksestään", vastasi
hän. Vuoteessa on telttasuojus ja täytetyt pääpuolet; verhot ovat
kauniisti ja runsaasti poimutetut, huonekalut ovat kullatusta puusta
ja päällystetyt tuolla samalla valkokukikkaalla keltasilkillä, jota
myös valkealla läikesilkillä vuorattuna on käytetty ikkunaverhoiksi.
En tiedä, kuka on maalannut ovenkamanat, mutta niihin on kuvattu eräs
auringonnousu ja eräs kuuvalomaisema. Uuni on saanut osakseen aivan
omituisen käsittelyn. Huomaa selvästi, että viime vuosisadalla
oleiltiin paljon lieden ääressä. Siellä tapahtuikin suuria tapahtumia.
Kullatusta kuparista tehty tulipesä on jo sinään veistotaiteellinen
mestariteos ja sen reunukset mitä kallisarvoisinta ja hienointa työtä,
kihveli ja hiilihanko somasti uurrettuja ja lietsin todellinen koru.
Tulenvarjostimen korukudelma on Gobelinien käsialaa ja sen kirjailu
vertoja vailla; hupaiset olennot jotka hyppelevät ristiin rastiin sen
poikki, kapuavat sen jaloilla, tukipuilla, sivukaiteilla, ovat vallan
viehättäviä; kaikki on muovailtu viuhkan muotoon. Kukahan lie antanut
hänelle tämän soman esineen, josta hän niin paljon piti? Tahtoisinpa
tietää sen. Kuinka usein näinkään hänet istumassa nojatuolissaan jalat
tuota tukipuuta vasten, hameet polviin asti kohollaan, asento näet
sitä vaati, niin, siinä hän istui tavan takaa ottaen käteensä
nuuskarasiansa ja jälleen asettaen sen pikku pöydälle eteensä, missä
myös oli hänen pastilliaskinsa ja silkkivyyhtisensä! Mahtoiko hän olla
keikailevainen? Kuolemaansa asti hän piti huolta ulkomuodostaan aivan
kuin aina olisi ollut päivä jälkeen tuon kauniin muotokuvan
valmistamisen, aivan kuin hän yhä vielä olisi odottanut hovin kerman
tunkeilevaksi ovillaan. Tuo nojatuoli johdattaa mieleeni sen
jäljittelemättömän liikkeen, jolla hän lehautti järjestykseen hameensa
laskokset siihen vaipuessaan. Nuo entisajan naiset veivät varmasti
mukanaan hautaan eräitä salaisuuksia, jotka olivat kuvaavia heidän
aikakaudelleen. Prinsessalla oli eräänlainen ilmehikäs älykkäisyys,
eräänlainen tapa singota sanoja ja ajatuksia, aivan oma omituinen
puheenpartensa, jollaista ei äidilläni enää ollut: siinä oli yht'aikaa
hienoutta ja hyväntahtoisuutta, tarkoitusta ilman tahallisuutta. Hänen
keskustelunsa oli samalla kertaa rikasta ja ytimekästä. Hän kertoi
hyvin ja osasi esittää kuvattavansa kolmella sanalla. Ennen kaikkea
oli hänellä tuollainen ennakkoluuloton arvostelukyky ja
vapaamielisyys, joka varmasti on painanut leimansa minunkin luonteeni
kehitykseen. Sillä seitsemännestä ikävuodestani kymmenenteen asti elin
hänen helmoissaan; hänestä oli yhtä hauskaa pitää minua luonaan kuin
minusta oli mennä hänen luokseen. Tämä meidän molemminpuolinen
mieltymyksemme toisiimme aiheutti enemmän kuin yhden sananvaihdon
hänen ja äitini välillä. Mutta mikään ei niin lietso tunnetta kuin
vainon jäätävä tuuli. Millä kertomattomalla suloudella hän
virkahtikaan minulle: "siinäkös sinä taas olet, pikku veitikka!" kun
uteliaisuuden käärme oli lainannut minulle sulavat liikuntonsa
hiipiäkseni ovien lomista salaa hänen luokseen. Hän tunsi itsensä
rakastetuksi, hän rakasti minua tuon lapsellisen rakkauteni vuoksi,
joka heitti pienen auringon pilkahduksen hänen talveensa. En tiedä,
mitä hänen luonaan iltaisin tapahtui, mutta paljon vieraita hänellä
oli; ja kun aamuisin varpaisillani hiivin katsomaan, joko hän oli
herännyt, näin, että huonekalut hänen salongissaan olivat
epäjärjestyksessä, pelipöydät esillä ja tupakanporoa joka paikassa.
Salonki on samantyylinen kuin sänkykamarikin, huonekalut ovat
omituisesti sorvatut ja ontoilla korureunuksilla ja hirvenjaloilla
somistetut. Jalomuotoiset ja runsain veistoksin uurretut
kukkaköynnöskuviot kiemurtelevat kuvastimien päällitse ja riippuvat
pitkin niiden sivuja lehtikiehkuroina. Koruhyllyillä on kauniita
kiinalaisia maljakoita. Huonekalujen pohjaväri on unikon-punainen ja
valkoinen. Isoäitini oli komea ja terhakka ruskeaverikkö; hänen
ihonvärinsä saattaa arvata hänen ympäristönsä väreistä. Tässä
salongissa on vielä myös eräs kirjoituspöytä, jonka kuviot ennen
aikaan kovin askarruttivat silmiäni; se on päällystetty siselöidyillä
hopealevyillä; sen on lahjoittanut isoäidilleni muuan Lomellini
Genuasta. Pöydän kullekin sivulle on kuvattuna eri vuodenaikojen
toimitukset; henkilöhahmot ovat korkokuvia ja niitä on useampia satoja
kullakin laatalla. Täten yksitellen kooten muistojani vietin kaksi
tuntia aivan yksinäni tässä pyhäkössä, jossa on kuollut yksi
kauneudestaan ja henkevyydestään kaikkein kuuluisimpia hovinaisia
Ludvig XV:n ajalla.
Tiedäthän, miten äkkiarvaamatta minut erotettiin hänestä eräänä
kauniina päivänä v. 1816. -- "Mene sanomaan hyvästi isoäidillesi",
sanoi minulle äitini. Prinsessa ei näyttänyt olevan laisinkaan
hämmästynyt lähdöstäni, vaan mikäli päältäpäin voi päättää aivan
välinpitämätön. Hän otti minut vastaan tavalliseen tapaansa. -- "Menet
luostariin, kultamuruni", sanoi hän minulle, "saat siellä nähdä
tätisi, joka on erinomainen nainen. Tulen pitämään huolta siitä, että
sinua ei uhrata, saat säilyttää itsenäisyytesi ja lisäksi vielä mennä
naimisiinkin kenen kanssa haluat." Hän kuoli kuusi kuukautta sen
jälkeen; testamenttinsa oli hän uskonut kaikkein uskollisimmalle
ystävistään, prinssi Talleyrandille, joka käydessään neiti de
Chargeboeufin luona antoi minun tietää, että isoäitini oli kieltänyt
minua tekemästä luostarilupausta. Toivon, että ennemmin tai myöhemmin
olen tapaava prinssin ja silloin on hän varmasti kertova minulle siitä
asiasta enemmän. Täten siis, kaunis kauriini, vaikka en tavannutkaan
ketään vastaanottajaa, lohduttauduin rakkaan prinsessani varjolla ja
sain tilaisuuden täyttää yhden meidän keskinäisistä sopimuksistamme,
jonka mukaan meidän on, muista se vaan, kerrottava toisillemme elomme
ja olomme pienimpiä yksityiskohtia myöten. On niin suloista tietää,
missä ja miten elää se olento, joka on sydämelle rakas! Kuvaile
minulle siis pienimmätkin seikat, joiden kanssa joudut tekemisiin,
sanalla sanoen kaikki, yksinpä laskevan päivän helotuskin puiden
oksissa.
10 p:nä lokakuuta.
Olin saapunut tänne kello kolme jälkeen puolen päivän. Noin puoli
kuuden aikaan tuli Rose minulle ilmoittamaan, että äitini oli palannut
kotiin ja minä lähdin huoneestani alas häntä tervehtimään. Äitini asuu
saman siipirakennuksen alakerroksessa, jossa omakin huoneustoni on.
Minä asun hänen yläpuolellaan ja meillä on sama salakäytävä. Isäni
asuu vastakkaisessa siipirakennuksessa; mutta kun pihan puolella on
sen verran enemmän tilaa, minkä suuri porras ottaa meidän puoleltamme,
niin on hänen huoneustonsa paljon avarampi kuin meidän. Huolimatta
siitä edustavasta asemasta, johon Bourbonien paluu heidät jälleen
velvoittaa, asuvat isäni ja äitini edelleenkin vain alakerrassa ja
voivat siellä pitää vastaanottonsakin, niin suuri on tämä esi-isiemme
asumus. Tapasin äitini salongissaan, jossa muuten ei mitään ole
muuttunut. Hän oli seurustelupuvussaan. Askel askeleelta olin
ihmetellyt itsekseni, minkälaisen vastaanoton nyt mahtaisin saada
tämän naisen puolelta, joka oli ollut minulle niin vähän äiti ja jolta
en kahdeksaan vuoteen ollut saanut muuta kuin ne kaksi kirjettä, jotka
sinäkin tunnet. Pitäen itselleni arvottomana näytellä luonnotonta
hellyyttä olin päättänyt olla vain pelkkä uskovainen tolvana ja niinpä
astuin hänen huoneeseensa sisällisen hämmennyksen tilassa. Mutta tämä
hämmennys hälveni heti. Äitini otti minut vastaan erinomaisen
miellyttävästi; hän ei osoittanut minulle mitään väärää hellyyttä, hän
ei ollut kylmä eikä kohdellut minua vieraana, mutta ei myöskään
painanut minua syliinsä niinkuin tehdään rakkaalle tyttärelle; hän
otti minut vastaan aivan kuin hän olisi tavannut minut viimeksi eilen,
hän oli mitä lempein ja vilpittömin ystävätär; hän puhui minulle
niinkuin ainakin täysikäiselle naiselle ja suuteli minua herttaisesti
otsalle -- -- "Armas pienokaiseni", sanoi hän minulle, "jos olo
luostarissa olisi ollut teille kuolemaksi, niin on toki parempi elää
meidän keskuudessamme. Täten te tosin toimitte vastoin isänne ja minun
suunnitelmiani, mutta emmehän enää elä ajassa, jolloin vanhempia
sokeasti toteltiin. Herra de Chaulieu ja minä olemme yksimielisiä
siitä, että paraamme mukaan koetamme tehdä elämän teille mieluisaksi
ja tutustuttaa teitä suureen maailmaan. Teidän ijällänne olisin
ajatellut samoin kuin tekin; sentähden en soimaa teitä ollenkaan,
teidän oli mahdoton ymmärtää sitä, mitä me teiltä vaadimme. Tulette
kyllä näkemään, että en ole ollenkaan naurettavan ankara. Jos joskus
olette epäillyt sydäntäni, tulette piankin huomaamaan erehdyksenne.
Vaikkakin aion antaa teille täydellisen vapauden, luulen kuitenkin,
että alussa teette viisaasti, jos otatte neuvoa äidiltänne, joka on
kohteleva teitä sisaren tavoin." Herttuatar puhui lempeällä äänellä
asetellen paikoilleen hoitolaiskaulustani. Hän voitti sydämeni
kerrassaan. Kolmenkymmenen kahdeksan vuotiaana hän on vielä kaunis
kuin enkeli; hänellä on hyvin tummansiniset silmät, silkkiset ripset,
uurteeton otsa, niin valkoinen ja ruusuinen hipiä, että luulisi hänen
maalaavan itseään, ihailtavat olkapäät ja rinta, solakka ja notkea
vartalo, aivan kuin sinulla, ja harvinaisen sirot, maidonvalkeat
kädet. Hänen kyntensä heijastavat valoa, niin hyvin kiilloitetut ne
ovat, pikkusormi on hieman erillään muista sormista, peukalo kuin
norsunluusta sorvailtu. Kaiken lopuksi kilpailevat hänen jalkansa
käsien kanssa somuudessa, hänellä on neiti de Vandenessen
espanjalainen jalka. Jos hän on tällainen neljänkymmenen vuotiaana, on
hän oleva kaunis vielä kuudenkymmenen ikäisenäkin.
Vastasin hänelle niinkuin ainakin tottelevaisen tyttären tulee. Olin
hänelle samanlainen kuin hän oli ollut minulle ja jos mahdollista
vielä parempi: hänen kauneutensa voitti minut, annoin hänelle anteeksi
hänen laiminlyöntinsä minua kohtaan, ymmärsin, että sellaisella
naisella oli ollut tarpeeksi tekemistä kuningatar-asemansa
hoitelemisessa. Sanoinkin sen hänelle aivan koristelematta, aivan kuin
olisin puhunut sinun kanssasi. Ehk'eipä hän odottanut mitään
rakastavaisia sanoja tyttärensä huulilta. Minun ihailuni vilpitön sävy
liikutti häntä äärettömästi; hänen tapansa muuttui ja hän kävi
vieläkin ystävällisemmäksi, hän jätti pois teitittelyn. -- "Sinä olet
hyvä tyttö ja toivon, että meistä tulee ystävät." Nämä sanat tuntuivat
minusta suloisen lapsekkailta. En tahtonut näyttää hänelle, miten minä
ne käsitin, sillä ymmärsin heti, että minun tuli jättää hänet siihen
luuloon, että hän oli paljon hienompi ja henkevämpi kuin hänen
tyttärensä. Olin siis olevinani aivan viattoman yksinkertainen ja hän
oli ihastunut minuun. Suutelin hänen käsiään useat kerrat selittäen
hänelle, kuinka onnellinen olin siitä, että hän täten minua kohteli,
kuinka tunsin itseni turvalliseksi, ja kerroinpa hänelle lisäksi
pelkonikin. Hän hymyili, otti minua kiinni kaulasta vetääkseen minut
luokseen ja suuteli minua otsalle erittäin hellästi. -- "Rakas lapsi",
sanoi hän, "meillä on tänään vieraita päivällisillä, mutta luultavasti
ajattelet niinkuin minäkin, että on parempi odottaa siksi, kunnes
ompelija on kunnollisesti pukenut sinut, ennenkuin esiinnyt
seuraelämässä; siispä on sinun senjälkeen kun olet tervehtinyt isääsi
ja veljeäsi, heti palattava omalle puolellesi". Johon kaikkeen
myönnyin erittäin mielelläni. Äitini ihastuttava puku oli ensimäinen
ilmestys tuosta maailmasta, jonka me olemme nähneet unelmissamme
häämöittävän; mutta en tuntenut pienintä kateutta. Isäni astui sisälle
-- "Herrani, kas tässä on tyttärenne", sanoi hänelle herttuatar.
Isäni osoitti heti minua kohtaan mitä lämpimintä huomaavaisuutta; hän
näytteli niin hyvin isä-osaansa, että luulin sen tosiaan lähtevän
sydämestä. -- "Siinä te siis olette, kapinoiva tyttäreni", sanoi hän,
tarttuen molempiin käsiini ja suudellen niitä enemmän kohteliaasti
kuin isällisesti. Sitten hän veti minut luokseen, otti minua kiinni
vyötäisiltä ja suuteli minua poskille ja otsalle. -- "Te olette
varmasti korvaava sen surun, jonka elämänuranne vaihdos aiheutti
meille, sillä ilolla, jonka menestyksenne seuraelämässä meille on
tuottava." -- "Tiedättekö, rouvaseni, että hänestä tulee vielä
erittäin soma ja että saatte olla hänestä vielä ylpeä eräänä päivänä?"
--"Tuossa tulee veljenne Rhétoré."-- "Alphonse", sanoi hän eräälle
kauniille nuorukaiselle, joka juuri astui sisään, "tämä on sisarenne,
nunna, joka tahtoo heittää pois nunnakaavun." Liikoja kiirehtimättä
tuli veljeni luokseni, tarttui käteeni ja puristi sitä. --"Syleilkää
toki häntä", sanoi hänelle herttua. Ja hän suuteli minua molemmille
poskille. -- "Olen erittäin ihastunut saadessani nähdä teidät,
sisareni", sanoi hän minulle, "ja pidän teidän puoltanne isääni
vastaan." Kiitin häntä; mutta mielestäni olisi hän varsin hyvin voinut
käydä minua tervehtimässä Blois'ssa, samalla kun hän matkusti
Orléansiin tapaamaan veljeään markiisia, joka oli siellä garnisonissa!
Vetäydyin pian omalle puolelleni peljäten, että vieraita voisi saapua.
Huoneessani asettelin kuntoon yhtä ja toista, tuon kauniin pöydän
tummanpunaiselle samettipäälliselle panin esiin kaikki, mitä tarvitsin
kirjoittaakseni sinulle, ajatellen samalla koko ajan uutta asemaani.
Nyt olen kertonut sinulle, kaunis, valkea hirveni, mitään lisäämättä
tai unohtamatta, kaikki, mitä on tapahtunut erään kahdeksantoista
vuotiaan tytön palatessa yhdeksän vuoden poissa-olon jälkeen erään
valtakunnan kuuluisimman perheen keskuuteen. Matka oli väsyttänyt
minua, samoin ne mielenliikutukset, jotka tämä perheen helmaan palaus
minulle tuotti. Kävin sentähden maata illallista syötyäni kello
kahdeksalta aivan kuin luostarissakin. Täällä näkyy vielä olevan
tallella muuan pieni saksilaista porsliinia oleva pöytäkalustokin,
jota tuo rakas prinsessa aina silloin käytti, kun häntä halutti syödä
yksin huoneessaan.
II.
SAMALTA SAMALLE.
25 p:nä marraskuuta.
Seuraavana päivänä oli vanha Philippe jo järjestänyt huoneustoni ja
asettanut kukkia maljakoihin. Minut on siis koteutettu nyt
tänne. Kuitenkaan ei kukaan ollut tullut ajatelleeksi, että
karmeliitti-nunnien hoidokkaalla on nälkä jo anivarhain, ja Rosella
oli jos jonkinlaisia vaikeuksia, ennenkuin hän sai minulle hankituksi
aamiaisen. -- "Neiti meni nukkumaan juuri silloin, kun tarjottiin
päivällistä ja nyt hän nousee jo silloin, kun armollisen herran on
tapana tulla kotiin", sanoi hän minulle. Rupesin kirjoittamaan. Tunnin
kuluttua isäni kolkutti pikku salonkini ovelle ja kysyi, voisinko
ottaa hänet vastaan; avasin hänelle oven ja hän tapasi minut juuri
kirjoituspuuhissa. -- "Rakas lapsi", sanoi hän, "hankkikaa itsellenne
pukuja ja kaikkea mitä toivotte; tässä kukkarossa on teille
kaksitoista tuhatta frangia. Annan yhden vuoden tulot teidän
tarpeihinne. Saatte äitinne kanssa neuvotella sopivasta seuranaisesta,
jollei ehkä miss Griffith teitä miellyttäisi, sillä rouva de
Chaulieullä ei tule olemaan aikaa olla seurananne aamuisin. Vaunut ja
palvelijan saatte myös käytettäväksenne." -- "Sallikaa minun saada
Philippe", sanoin hänelle. -- "Kernaasti", vastasi hän. "Mutta muuten
olkaa vallan huoleton: teidän omaisuutenne on siksi suuri, ettette ole
miksikään kuormaksi äidillenne ettekä minulle." -- "Olisiko
sopimatonta kysyä, kuinka suuri omaisuuteni on?" -- "Ei mitenkään,
lapseni", sanoi hän; "isoäitinne jätti teille viisisataa tuhatta
frangia, jotka olivat hänen säästöjään, sillä milloinkaan hän ei
tahtonut päästää sukunsa käsistä yhtään maapalaa. Tämä summa on ollut
sijoitettuna valtion obligatsioneihin. Korot siitä tekevät nykyään
yhteensä noin neljäkymmentä tuhatta frangia. Olisin tahtonut käyttää
tämän summan teidän toisen veljenne omaisuuden kartuttamiseen;
senpätähden olettekin kovasti sotkenut suunnitelmiani; mutta jonkun
ajan kuluttua ehkä jälleen voitte toimia niiden hyväksikin, kaikki
riippuu teistä itsestänne. Näytätte olevan järkevämpi kuin mitä
luulinkaan. Minun ei tarvinne sanoa teille, kuinka jonkun neiti de
Chaulieun on käyttäydyttävä; se ylpeys, joka puhuu piirteistänne, on
varmana takeena siitä. Meidän suvussamme olisivat sellaiset
varokeinot, joihin pikkueläjät ryhtyvät tyttäriensä suhteen,
loukkaavia. Joku teitä vastaan tähdätty panettelu voisi maksaa sen
henkilön hengen, joka rohkenisi sellaisen sanoa, tai jommankumman
veljenne hengen, jos taivas olisi epäoikeudenmukainen. En sano tästä
asiasta sen enempää. Hyvästi, rakas pienokaiseni." Hän suuteli
minua otsalle ja meni. Pitää yhdeksän vuotta tiukasti kiinni
suunnitelmastaan ja nyt luopua siitä! En käsitä sellaista. Isäni
ilmaisi ajatuksensa muuten ihailtavan selvästi. Hänen sanojaan ei
voinut väärin ymmärtää. Minun omaisuuteni on tuleva hänen pojalleen
markiisille. Kellä on ollut otsaa? Äidillänikö, isällänikö vai kenties
veljelläni?
Jäin istumaan isoäitini sohvaan katsellen kukkaroa, jonka isäni oli
jättänyt uunin reunukselle. Olin samalla kertaa sekä tyytyväinen että
tyytymätön tähän huomionosoitukseen, joka täten kiinnitti ajatukseni
rahaan. Totta on, että minun ei enää tarvitse ajatella sitä: kaikki
epäilykseni ovat hälvenneet ja onpa arvokastakin säästää ylpeydeltään
kaikki tämän laatuiset huolet. Philippe on juossut koko päivän
erilaisten kauppiaiden ja käsityöläisten luona, jotka ovat saaneet
tehtäväkseen huolehtia minun muodonmuutoksestani.
Eräs kuuluisa ompelijatar, muuan Victorine, on juuri saapunut, samoin
liinaompelijatar ja suutari. Kuin lapsi palan kärsimättömyydestä saada
tietää, minkälainen tulen olemaan silloin, kun olen heittänyt yltäni
sen säkin, johon luostaritapa meidät sitoi; mutta kaikki nämä
työntekijät vaativat paljon aikaa: korsetintekijä tahtoo kokonaisen
viikon; ellen muka halua pilata vartaloani. Tämähän on juhlallista,
minulla on siis vartalokin! Janssen, oopperan suutari on vakuuttanut
minulle, että minulla on aivan äitini jalka. Koko aamupäivä kului
näissä vakavissa puuhissa. Hansikanneulojakin on käynyt täällä
ottamassa mittaa kädestäni. Liinaompelijatar on saanut tilaukseni.
Päivällisaikanani, joka tuntui olevan muun talon aamiaisaika, sanoi
äitini minulle, että yhdessä menisimme muotikauppiaitten luo
katselemaan hattuja, jotta makuni kehittyisi ja siten oppisin itse
valikoimaan ostokseni. Olen aivan puolipyörryksissä kaikesta tästä
minulle niin oudosta itsenäisyydestä, aivan kuin sokea, joka äkkiä saa
näkönsä takaisin. Nyt voin aavistaa, miltä karmeliittinunna mahtaa
näyttää suurmaailmalliseen elämään tottuneen tytön silmissä. Erotus on
niin suuri, ettemme koskaan olisi voineet sitä kuvitellakaan.
Aamiaisen aikana oli isäni hajamielinen ja me annoimme hänen olla
omissa ajatuksissaan; hän on hyvin perillä kaikissa kuninkaan
salaisuuksissa. Minä olin kokonaan unohdettu; hän muistaa minua vain
silloin, kun olen hänelle jollakin tavoin tarpeellinen, sen olen
huomannut. Isäni on viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta hyvin
viehättävä: hänen ryhtinsä on nuorekas, hän on kaunistekoinen, vaalea
ja käytökseltään erinomaisen kohtelias ja miellyttävä; hänen
valtiomies-kasvonsa ovat samalla kertaa ilmeikkäät ja vaiteliaat;
hänen nenänsä on kapea ja pitkä, hänen silmänsä ruskeat. Mikä kaunis
pari! Kuinka monet kummalliset ajatukset täyttivätkään mieleni
huomatessani selvästi, että nämä molemmat olennot, yhtä
ylhäissukuisia, rikkaita, eteviä kumpikin, eivät elä yhdessä, että
heillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin nimi ja että he ainoastaan
maailman silmissä kuuluvat yhteen.
Hovin ja valtiomiesten paras kerma oli eilen täällä. Muutaman päivän
kuluttua menen tanssiaisiin herttuatar de Maufrigneusen luo ja silloin
tulen esitetyksi tuolle uudelle maailmalle, johon niin kernaasti
haluan tutustua. Joka aamu tulee tanssinopettaja käymään luonani,
minun on kuukauden kuluessa opittava tanssimaan sillä uhalla, että
muuten saan jäädä pois tanssiaisista. Ennen päivällistä kävi äitini
neuvottelemassa kanssani seuranaisesta. Pidän edelleen miss
Griffithin, jonka äitini on saanut Englannin lähettiläältä. Tämä miss
on papin tytär ja hän on saanut erinomaisen kasvatuksen; hänen äitinsä
oli aatelinen, hän on kolmenkymmenen kuuden vuotias ja hän tulee
opettamaan minulle englantia. Minun Griffithini on kyllin kaunis
löytääkseen vielä joskus onnensa; hän on köyhä ja ylpeä, hän on
skotlannitar, hänestä tulee kaitsijattareni ja hän saa nukkua Rosen
huoneessa. Rose tulee palvelemaan miss Griffithiä. Näin heti, että
minulla tulee olemaan täydellinen yliote tämän kotiopettajattareni
suhteen. Niinä kuutena päivänä, mitkä olemme nyt olleet yhdessä,
on hän varsin hyvin käsittänyt, että ainoa, joka täällä voi
harrastaa hänen parastaan, olen minä; minä puolestani olen hänen
veistokuvamaisesta asenteestaan huolimatta huomannut, että hän on ja
tulee olemaan minulle hyvin myötämielinen. Minusta hän näyttää olevan
kiltti, vaitelias olento. En ole saanut tietää, mitä hän ja äitini
puhuivat keskenään.
Vielä eräs uutinen, joka kyllä minun mielestäni on verrattain
vähäpätöinen.
Tänä aamuna on isäni kieltäytynyt ottamasta vastaan sitä
ministerivirkaa, joka hänelle oli tarjottu. Siitä hänen eilinen
hajamielisyytensä. Hän valitsee mieluummin lähetystön, niin on hän
sanonut, kuin nuo ikävät poliittiset väittelyt. Espanja houkuttelee
häntä. Nämä uutiset sain kuulla aamiaisella, ainoa hetki muuten
päivästä, jolloin isäni, äitini ja veljeni edes jonkin verran
tuttavallisemmin kohtaavat toisensa. Palvelijattaretkin tulevat
silloin sisään vain käskettäissä. Muun osan vuorokaudesta on isäni
poissa, veljeni samoin. Äitini pukeutuu eikä näyttäydy milloinkaan
kahden ja neljän välillä: neljän aikaan hän lähtee tunniksi
kävelemään; kuudesta seitsemään on hänellä vastaanotto, silloin kun
hän ei ole kaupungilla päivällisillä; sitten loppuilta kuluu
huvituksissa, teattereissa, tanssiaisissa, konserteissa ja
vierailuilla. Sanalla sanoen, hän on joka hetki niin kiinni, etten
luule hänelle jäävän neljännestuntiakaan itseänsä varten. Häneltä
menee varmaankin hyvä aika pukeutumiseensa aamuisin, sillä hän on
aivan jumalallisen soma aamiaisella, joka syödään yhdentoista ja
kahdentoista välissä. Alanpa myös ymmärtää, mistä hänen luotaan
kuuluva melu johtuu: hän ottaa ensin melkein kylmän kylvyn ja juo
kupin kylmää kahvia kerman kanssa, sitten hän pukeutuu; hän ei koskaan
nouse ennen yhdeksää paitsi poikkeustapauksessa; kesäisin tekee hän
aamuisin ratsastusretken. Kello kaksi käy hänen luonaan eräs nuori
mies, jota en vielä ole saanut nähdä. Tällaista on meidän
perhe-elämämme. Me tapaamme toisemme aamiais- ja päivällispöydässä;
mutta usein syön nämä ateriat kahden äitini kanssa. Ja arvaan, että
vielä useammin saan syödä päivälliseni yksin huoneessani neiti
Griffithin kanssa, kuten isoäitinikin teki. Äitini syö usein
päivällistä kaupungilla. En enää laisinkaan ihmettele, että perheeni
on minua kohtaan niin välinpitämätön. Näetkös, rakkaani, Parisissa
vaaditaan suorastaan sankarillisuutta rakastaakseen ihmisiä, jotka
ovat meitä lähinnä, sillä me olemme niin harvoin yksissä. Kuinka
poissaolevat pian unohtuvat tässä kaupungissa! Ja kuitenkaan en ole
ollenkaan liikkunut ulkona; en tiedä mitään; tahtoisinpa päästä
varmuuteen siitä, tuleeko asuni ja ulkomuotoni olemaan sopusoinnussa
tämän seuramaailman kanssa, jonka elämä hämmästyttää minua, vaikkakin
vasta kaukaa kuulen sen humun. En ole vielä ollut puutarhaa etäämpänä.
Muutaman päivän kuluttua alkavat italialaiset laulaa. Äidilläni on oma
aitionsa. Odotan kuin mieletön sitä aikaa, jolloin saan kuulla
italialaista musiikkia ja nähdä ranskalaista oopperaa. Alan jo luopua
luostaritavoista vaihtaakseni ne suurmaailman muotoihin. Kirjoitan
sinulle tänä iltana siksi, kunnes käyn nukkumaan, joka tapaus jo on
siirtynyt kello kymmeneksi, jolloin äitini lähtee ulos tai teatteriin.
Parisissa on kaksitoista teatteria. Olen hävettävän tietämätön ja luen
paljon, mutta umpimähkään. Yksi kirja johtaa minut toiseen. Näen
useamman teoksen nimet sen kirjan kansilehdellä, jota parast'aikaa
luen; mutta kun kukaan ei ohjaa minua, satun useinkin saamaan käsiini
hyvin ikäviä. Kaikki nykyaikainen kirjallisuus, minkä tunnen,
koskettelee rakkautta, tuota aihetta, joka mieltämme niin luostarissa
askarrutti, sentähden että koko meidän elämämme riippuu miehestä ja on
miestä varten; mutta kuinka kaikki nuo kirjailijat ovatkaan mitättömiä
verrattuina kahteen pikku tyttöön, Renée'hen ja Louiseen,
liikanimiltään valkea hirvi ja kullanmuru! Oi armas enkelini, kuinka
heidän tapauksensa ovat joutavia, täynnä kummallisuuksia ja kuinka
köyhän ja huonon ilmaisumuodon he antavat tuolle tunteelle! Kaksi
kirjaa on kuitenkin erikoisemmin minua miellyttänyt; toinen on
_Corinne_ ja toinen _Adolphe_. Mitä edelliseen tulee, niin kysäisin
isältäni, voisinko saada nähdä rouva de Staëlia. Äitini, isäni ja
Alphonse rupesivat nauramaan. Alphonse sanoi: -- "Mutta mistä
Hölmölästä hän tuleekaan?" Isäni vastasi: -- "Suotta sitä
ihmettelemme, tiedämmehän, että hän tulee karmeliittiluostarista." --
"Tyttäreni, rouva de Staël on kuollut", sanoi herttuatar minulle
lempeästi.
"Kuinka naista voidaan pettää?" kysyin miss Griffithiltä lopettaessani
_Adolphen_. -- "Kun nainen rakastaa", sanoi minulle miss Griffith.
Mutta sanohan toki, Renée, voisiko mies pettää meitä?... Miss Griffith
on vähitellen tullut huomaamaan, että en olekaan niin tuhma kuin miltä
näytän, että olen saanut eräänlaisen salaisen kasvatuksen, sen, minkä
saimme toinen toisiltamme keskustellessamme vapaasti kaiken maailman
asioista. Hän on ymmärtänyt, että tietämättömyyteni sijoittuu
ainoastaan ulkonaisiin asioihin. Tuo ihmisparka avasi sydämensä
minulle. Hänen lyhyt vastauksensa, kaikkien mahdollisien
onnettomuuksien siihen keskittäminen värisytti minua. Griffith
varoitti minua vielä toistamiseen, etten antaisi minkään elämässä
lumota itseäni, että aina epäilisin kaikkea ja etenkin sitä, mikä
minua eniten miellyttää. Hän ei osaa eikä voi sanoa minulle mitään
muuta. Ja sellainen puhe on liian yksitoikkoista. Tässä suhteessa
muistuttaa hän lintua, joka osaa ääntää ainoastaan yhdellä lailla.
III.
SAMALTA SAMALLE.
Joulukuulla.
Rakkaani, nyt olen valmis astumaan suuren maailman piiriin; olenpa
sentähden koettanutkin vielä parhaani mukaan hullutella, ennenkuin
lopullisesti mukaudun uusiin seuratapoihin. Tänä aamuna olin vihdoin
monien koetusten jälkeen asianmukaisesti nyörätty, kengitetty,
vyötäisiltä puristettu, kammattu, puetettu ja koristeltu. Tein samoin
kuin kaksintaistelijat ennen taistelua: harjoittelin suljettujen ovien
sisällä. Tahdoin nähdä itseni asestettuna ja ilokseni keksinpä kuin
keksinkin itsessäni pienen voittaja- ja valloittaja-ilmeen, jonka
edessä täytyy antautua. Olen tutkinut ja arvostellut itseäni. Annoin
kaikkein ominaisuuksieni rientää sarjana silmieni ohi täten toteuttaen
itsessäni tuota muinaisajan kaunista ohjesääntöä: Tunne itsesi!
Minusta oli äärettömän hauskaa tutustua itseeni. Griffith oli ainoa,
joka tiesi tämän nukketeatteri-salaisuuteni. Olin yht'aikaa sekä nukke
että lapsi. Sinä luulet tuntevasi minut? Et tunne laisinkaan!
Kas tässä, Renée, on valokuva sisarestasi, joka ennen kävi
karmeliittinunnaksi naamioituna ja joka nyt äkkiä on muuttunut
turhamieliseksi ja maailmalliseksi hienohelmaksi. Jos Provencea ei
oteta lukuun, olen yksi Ranskan kauneimpia tyttöjä. Tämä on mielestäni
lyhyesti tämän hupaisen luvun sisällys. Minulla on vikoja; mutta jos
olisin mies, rakastaisin niitä. Nämä viat johtuvat niistä toiveista,
joita herätän. Kun on kokonaista kaksi viikkoa ihaillut äitinsä
käsivarsien hienoa pyöreyttä ja kun tämä äiti on herttuatar de
Chaulieu, armaani, niin tuntuu totta tosiaan surulliselta katsella
omia laihoja käsivarsiaan; mutta on kuitenkin lohduttavaa, kun huomaa
omaavansa hienon ranteen, ja näkee eräänlaisen pehmeän joustavuuden
kaikkien noiden kuoppien viivoissa, jotka vielä joskus silkkisen
pehmeä, pyöristyvä ihopeite täyttää ja muotoilee. Käsivarren hieman
kuiva piirros toistuu hartioissa. Mutta jos totta puhun, niin ei
minulla ole ollenkaan mitään hartioita, vaan ainoastaan kaksi terävää
lapaluuta, jotka muodostavat kaksi kulmikasta tasoa. Vartalonikin on
vailla kaikkea pehmeyttä ja lantiot ovat jäykät ja suorat. Uh, nyt
olen sanonut kaikki. Mutta ääriviivat ovat hienot ja kiinteät, terveys
elävöittää puhtaalla liekillään niiden hermostuneita piirteitä, elämä
ja sininen veri aaltoavat läpikuultavan ihon alla. Ja vaaleinkin Evan
tytär on neekeri minuun verrattuna. Ja minulla on gasellin jalka! Ja
kaikki muotoni ovat somat ja minulla on säännölliset piirteet niinkuin
kreikkalaisella kuvalla. Ihon väri ei tosin ole tasainen, se on totta,
neitiseni, mutta se on sensijaan eloisa: olen siis hyvin sievä
viheriäinen raakula, ja minulla on juuri tuollaisen epäkypsän hedelmän
kaunis elinvoimaisuus. Muistutan aivan erästä sinipunervan liljan
kuvusta kohoavaa hahmoa tätini vanhassa rukouskirjassa. Minun siniset
silmäni eivät ole tuhmat, ne katsovat ylväästi ja ylpeästi herkkien
lihassyiden elähyttämistä helmiäiskehyksistään, joiden reunoista
pitkät, tuuheat silmäripset riippuvat niinkuin silkkihetaleet. Otsani
säteilee, tukkani kaarto on kaunis, se soljuu kelmeän-kultaisina pikku
aaltoina ja on keskellä päätä hiukan tummempi kiertyen itsepäisiin
kiehkuroihin, jotka hyvin selvästi todistavat, että minä en ole mikään
helposti pyörtyväinen ja nöyrämielinen vaaleaverikkö, vaan
etelämaalaisesti väkeväverinen vaalea kaunotar, jonka kanssa ei ole
leikittävä. Tukankampaaja tahtoi kammata hiukseni sileästi kahteen
palmikkoon ja kiinnittää otsalleni helmellä koristetun kultarivan,
sanoen, että olisin silloin aivan keskiaikaisen näköinen. -- "Tietäkää
toki, etten laisinkaan ole vielä niin vanha, että sopisin keskiaikaan
tai käyttäisin koruja, jotka nuorentavat." Nenäni on pieni, sieraimet
sirotekoiset ja soman ruusuisen väliseinän erottamat, nenässäni on
jotakin käskevää, pilkallista ja sen kärki on liian hermostunut
tullakseen koskaan turpeaksi tai punaiseksi. Rakas hirveni, jos ei
kaikella tällä ihanuudella saa tyttöä naitetuksi ilman myötäjäisiäkin,
niin sitten en ymmärrä siitä asiasta mitään. Korvani muodostavat
keimailevan pyörylän, helmi kummassakin nipukassa vaikuttaisi niihin
verrattuna keltaiselta. Kaulani on pitkä, käärmemäisesti soljuva,
ruhtinaallinen. Pimeässä sen valkeus parhaiten tulee esiin. Oi, ehkä
on suuni liian suuri, mutta se on niin ilmeikäs, huulet ovat niin
kaunisväriset, hampaat hymyilevät niin suloisesti. Ja sitten,
armahaiseni, on kaikki keskenään sopusoinnussa. Minulla on hyvä ryhti
ja miellyttävä ääni! Tulee muistaneeksi isoäidin puvun vaistomaista
liikehtimistä hänen siihen milloinkaan koskemattaan. No niin, olen
siis kaunis ja siro. Osaan mielin määrin sekä nauraa että olla
kunnioitusta herättävä: onpa jotakin arvokasta noissa pienissä
kuopissa, joita leikin henki keveillä sormillaan silloin tällöin
painaa valkoisiin poskiini. Voin myös katsoa alas jäisin sydämin ja
lumivalkein otsin. Voin myös esittää surumielisen joutsenkaulaista
madonnaa, ja maalarien kuvaamat neitseet ovat silloin sata kertaa
minua alempana; olen varmasti taivaallisempi kuin he. Ja silloin
miehen täytyy puhutellessaan minua muuttaa äänensä musiikiksi.