Vaara uhkaa. Työtä joudutetaan. Vielä kerran karjamajalla. Elementtien
taistelu. Saari alastomana. Laiva päätetään lykätä vesille. Maaliskuun
9. päivän vastainen yö.
Seuraavana päivänä, tammikuun 8:ntena, Cyrus Smith ja Ayrton palasivat
Graniittilinnaan. Heti sen jälkeen insinööri kokosi ystävät ympärilleen
ja ilmoitti heille, mikä vaara Lincolnin saarta uhkasi.
-- Hyvät ystävät, hän puhui, ja hänen äänessään ilmeni syvä liikutus,
-- Lincolnin saari ei ole niitä, joitten on määrä olla olemassa niin
kauan kuin maapallokin. Se on joutuva ennen pitkää tuhon omaksi,
auttamattomasti.
Siirtolaiset katsahtivat toisiinsa ja katsahtivat insinööriin.
-- Mutta selittäkää! lausui reportteri.
-- Selitän kyllä tai paremmin sanoen ilmoitan teille, mitä kapteeni
Nemo salaisessa keskustelussa minulle uskoi.
-- Kapteeni Nemoko? huudahtivat muut.
-- Niin, se oli hänen viimeinen palveluksensa meille ennen kuolemaa.
Tietäkää siis, ystävät: Lincolnin saarella ei ole samoja edellytyksiä
kuin muilla Tyynen meren saarilla. Se on ennemmin tai myöhemmin
järkkyvä perustuksiaan myöten. Näin vakuutti kapteeni Nemo, ja samaan
vakaumukseen tulin minäkin tarkastaessani eilen Dakkarin hautakammiot.
Tuo sokkelo ulottuu saaren alitse tulivuoreen saakka, jonka
keskiahjosta sitä erottaa vain ohuehko seinä. Ja tämä seinä on nyt
täynnä halkeamia, joista komeroon virtaa rikki-kaasuja.
-- Entä sitten? kysyi Pencroff rypistäen kulmiaan.
-- Sitten, insinööri puhui edelleen, -- sitten huomasin, että raot
laajenevat laajenemistaan sisäpuolisen paineen vaikutuksesta ja että
seinä ennen pitkää antaa perään ja päästää meren vedet tulivuoren
sisimpään.
-- Sittenhän se pätsi sammuu kerrassaan! koetti Pencroff vieläkin
laskea leikkiä. -- Sammuu, ja siinä sen asian loppu.
-- Niin, siinä on loppu! Cyrus Smith lausui. -- Sinä päivänä, jona
meren vedet syöksyvät vuoren sisään, missä kivilajit sulina kiehuvat,
sinä päivänä Lincolnin saari lentää ilmaan niinkuin lentäisi Sisilia,
jos Välimeri syöksyisi Etnan sisään.
Tukala, sietämätön oli siirtolaisten asema, murheellinen heidän
mielensä. Ainoa keino, mihin heidän nyt kannatti ryhtyä, oli jouduttaa
uusi laiva valmiiksi niin pian kuin mahdollista. Siinä heidän viimeinen
turvansa.
Sikseen jäi nyt metsästys, elonkorjuu ja heinänteko -- miksi koota enää
riistaa tulevaisuuden varalle? Vanhoja säästöjä riitti vielä
viikkomääriksi, vieläpä eväiksi laivallekin. Laiva, laiva oli ennen
kaikkea saatava valmiiksi.
Tammikuun 23:ntena oli laiva jo puoleksi laudoitettu. Tulivuoren
toiminnassa ei ollut huomattu siihen saakka mitään merkillisempää.
Mutta 24. päivää vasten yöllä kuului hirmuinen pamaus: tuntui kuin
olisi koko saari räjähtänyt.
Kello oli kahden tienoissa aamulla.
Siirtolaiset kiirehtivät ulos Graniittilinnasta.
Taivas oli ilmitulessa. Laava oli noussut aukoille asti, ja vuoren ylin
huippu -- 300 metrin korkuinen, suunnattoman painava kivijärkäle -- oli
irtaantunut ja syössyt maahan, joka yhä vieläkin tärisi. Kaikeksi
onneksi se oli pudonnut pohjoiseen päin, vuoren ja meren välisille
särkille. Samaan aikaan laavavirrat, nyt uusista aukoista valloilleen
päästen, virtasivat tuhansina tulikäärmeinä joka taholle.
Ilmeinen tuho uhkasi karjatarhaa. Onagerit valjastettiin heti ja
lähdettiin karjamajalle. Sinne tullessaan siirtolaiset kuulivat
eläinten surkeita hätähuutoja. Laavavirta syöksyi jo niitylle ja pyrki
polttamaan senpuoleista aitaa. Portti tempaistiin auki, ja eläimet
syöksyivät suinpäin ulos.
Tunnin kuluttua hulvahti kiehuva laava karjatarhaan, kuivasi sen pienen
puron, sytytti mökin palamaan, tuhosi aitauksen. Karjakartanosta ei
enää ollut jälkeäkään!
Koitti tammikuun 24. päivä. Koska maa vähitellen aleni itää kohti, niin
oli pelättävissä, että laava Jakamarin metsästä välittämättä saapuisi
Näkötornin ylängölle saakka.
-- Järvi suojelee meitä, virkkoi Gideon Spilett.
-- Toivottavasti, insinööri lyhyesti vastasi.
Tulivuoresta, jonka huippu oli nyt litteä kuin pöydän kansi, laava
virtasi hohtavana itään ja länteen. Savu ja tuhka sekaantuivat taivaan
paksuihin pilviin vuoren kohdalla. Ukkosen jyrähdykset säestivät
maanalaista jyminää. Hehkuvia kiviä sinkoili ylös kolmensadan metrin
korkeuteen. Siellä ne halkeilivat ja rapisivat rankkana raesateena
maahan.
Siirtolaiset olivat turvautuneet puitten suojaan Jakamarin metsän
rinteelle, mutta kello seitsemän tienoissa täytyi heidän siirtyä sieltä
pois, sillä kivisade alkoi käydä sietämättömäksi ja laavavirta läheni
lähenemistään Punapuron laaksoa myöten. He pysähtyivät jonkin matkan
päähän Punapuron suusta. Pian ratkaistaisiin siinä kysymys elämästä ja
kuolemasta.
-- Joko järvi pysähdyttää laavavirran, ja silloin säilyy ainakin osa
saarta, tahi syöksee laava Kaukaisen Lännen metsiin, ja silloin ei jää
yhtään puuta, ei yhtään kortta ehjäksi. Ja näillä alastomilla
kallioilla meidät kuolema sittenkin saavuttaa silloin, kun saari
räjähtää ilmaan.
Sillä välin laava oli puhkaissut itselleen tien metsän kautta ja läheni
Grantin järveä. Rannempana oli matalahko ylänne. Jos se olisi ollut
vähän korkeampi, olisi se kenties pystynyt pidättämään laavavirtaa
tulemasta etelämmäksi.
-- Toimeen! huusi Cyrus Smith.
Kaikki ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Laava oli saatava ainakin
muuttamaan suuntaansa järveen päin. Siirtolaiset riensivät veistämölle
ja toivat sieltä lapioita, kirveitä, kankia, ja muutamassa tunnissa
heidän onnistui saada mullasta ja kaatuneista puista metrin korkuinen
ja satakunta askelta pitkä valli.
Jo olikin aika. Tulinen laavavirta läheni jo vallin juurta. Se pysähtyi
silmänräpäykseksi, paisui ja kohosi uhaten murtaa tämän ainoan esteen,
joka pidätteli sitä syöksähtämästä Kaukaisen Lännen metsiin. Se epäröi
minuutin verran -- kauhean minuutin -- ja syöksyi sitten Grantin
järveen kuuden metrin korkeudesta.
Sanattomina hämmästyksestä, liikahtamatta, siirtolaiset katselivat tätä
kahden elementin välistä mahtavaa taistelua. Vesi kuohui ja kiehui, ja
pauhaten hulvahtelivat höyryt suunnattoman korkealle, niinkuin
mahdottoman suuren höyrykattilan venttiilit olisi äkkiä kierretty auki.
Mutta niin paljon kuin järvessä olikin vettä, täytyi sen ennen pitkää
loppua, se kun ei mistään enää saanut lisää, jota vastoin uusia
laavavirtoja vyöryi lakkaamatta tyhjentymättömästä lähteestä. Siinä,
missä ennen vedenpinta tyynenä kimalteli, siinä oli nyt lukemattomat
joukot kallioita ja paasia, ikäänkuin ne olisivat äkkiä järven pohjasta
kohonneet.
Tällä kertaa oli määrä tulen päästä voitolle.
Onnellista sentään, että laavavirrat suuntautuivat järveen: nyt oli
siirtolaisilla vielä muutama päivä käytettävänään laivansa
rakentamiseen. He saisivat siinä ajassa siihen laidat kiinni, saisivat
sen tilkityksi ja lykkäisivät sen vesille. Siellä, ulkopuolella saaren
vaaroja, he vasta takiloisivat sen purjehduskelpoiseksi.
Ja niinpä he seuraavina kuutena päivänä, tammikuun 25. ja 30. välillä,
tekivät työtä kahdenkymmenen miehen edestä, tuskin hetkeäkään
levähtäen, yölläkin työskennellen loimujen valossa.
Mutta ellei vaara niin heti uhannutkaan idän puolelta, oli lännen
puolella laita aivan toinen. Siellä oli laavan toinen haara lähtenyt
virtaamaan Koskijoen laaksoa pitkin, siten päästen polttamaan Kaukaisen
Lännen metsiä. Ahnaasti tuli tarttui pitkäin poutain kuivaamiin puihin
ja nousi runkoja pitkin tuuheisiin latvoihin. Ja silloin tapahtui, että
metsäneläimet hurjina säikähdyksestä, pedot niinkuin muutkin, riensivät
Laupeudenjoen varsille, Kynsiniemen soille ja Ilmapallon Valkamaa
kohti.
Toivoton näky! Koko saaren metsäinen seutu oli hävitetty. Käärmeniemen
kärjessä vielä seisoi puuryhmiä. Siellä täällä pisti esiin joku kuiva,
kärventynyt puunhaara. Koskijoki ja Laupeuden joki olivat kuivuneet, ja
ellei Grantin järvessä olisi vielä ollut jonkin verran vettä, ei
siirtolaisilla olisi ollut, millä janoaan sammuttaa. Toivoton näky!
-- Sydänhän tässä murtuu! sanoi eräänä päivänä Gideon Spilett.
-- Murtuu, vastasi Cyrus Smith. -- Suokoon Jumala että vain saamme
laivamme valmiiksi.
Laava virtasi edelleen, mutta näytti pysyvän entisissä rajoissaan.
Toivo elpyi siirtolaisten rinnassa, ja entistä innokkaammin he
rakensivat laivaansa. Näin kului toivon ja pelon välillä koko helmikuu.
Maaliskuun ensimmäisellä viikolla alkoi Franklinin vuori jälleen käydä
uhkaavaksi. Kraatteri täyttyi jälleen uusilla laavamassoilla, joita
alkoi virrata tulivuoren kaikkia kupeita myöten. Ne suuntasivat nyt
kulkunsa Grantin järven lounaista päätä kohti, kulkivat Glyseriinijoen
poikki ja syöksyivät Näkötornin ylängölle. Tämä viimeinen isku oli
kauhea. Mylly, kanatarha, navettarakennukset, -- kaikki joutui tuhon
omaksi. Siipikarja hajaantui ympäri saaren. Top ja Jup olivat
levottomia, ne vainusivat lähenevää mullistusta. Ja pian alkoi laava
vuodattaa tulista virtaansa rannallekin. Laivan ylimpiä saumoja ei
ollut vielä ennätetty tilkitä, mutta siitä huolimatta päätettiin alus
lykätä vesille. Se oli tapahtuva seuraavana päivänä, maaliskuun
9:ntenä.
Mutta sanottua päivää vasten yöllä syöksähti suunnattoman paksu
höyrypilvi kraatterista lähes tuhat metriä korkealle kauhealla
pauhulla. Dakkarin luolan seinä oli nähtävästi antanut perään, merivesi
oli hulvahtanut tulivuoren sisään ja muuttunut höyryksi. Mutta
kraatterissa ei ollut tarpeeksi tilaa sille. Tapahtui räjähdys, jonka
varmaankin olisi kuullut satojen kilometrien päähän. Se tärisytti koko
ilmaa. Vuoren lohkareet sinkosivat Tyyneen mereen ja -- muutaman
minuutin perästä lainehti meren ulappa sillä kohdalla, missä ennen oli
ollut Lincolnin saari!