Jälleen työhön. Franklinin vuori savuaa. Se syöksee tulta. Insinööri ja
Ayrton karjamajalla. Dakkarin hautakammiossa. Mitä kapteeni Nemo oli
sanonut Cyrus Smithille?
Aamun koittaessa siirtolaiset lähtivät paluumatkalle annettuaan
luolalle nimeksi "Dakkarin hautakammio". Soudettuaan luolan suulle he
sitoivat veneen basalttipylvääseen, vetivätpä varovaisuuden vuoksi sen
vielä kuivalle maallekin. Kello yhdeksän tienoissa he palasivat
Graniittilinnaan.
Miehissä ryhdyttiin jälleen rakentamaan laivaa: eihän tiennyt, mitä
tulevaisuus mukanaan toisi, ja sen vuoksi oli hyvä saada alus, jolla he
tarpeen tullen uskaltaisivat lähteä pitkälle matkalle. Ainakin oli
käytävä Taborin saarella ennen päiväntasausten myrskyjä. Aluksen piti
siis olla täydessä kunnossa viimeistään maaliskuun alussa. Eikä se
mahdottomalta näyttänytkään, heillä kun oli tallella särkyneen
_Speedyn_ takila.
Vuoden 1868 lopulla he alkoivat jo vuorata laivaansa. Pencroff
varsinkin oli niin kiihkeästi innostunut työhönsä, että nurisi joka
kerran, kun joku pani kirveensä pois ja lähti metsästämään. Täytyihän
muonavarastoja hankkia lisää, se oli aivan välttämätöntä, mutta vähät
Pencroff siitä. Häntä harmitti, kun työvoima hetkeksikään väheni, ja
silloin hän nureksien ja noituen teki suutuksissaan työtä kuuden miehen
edestä.
Huonoja säitä kesti koko kesän. Helle oli ankara, ilma aina sähköä
täynnä. Rajuilmoja oli yhtä mittaa, ja tuskin oli päivääkään, jolloin
ei kuulunut ainakin kaukaista ukkosen jyrinää.
Uudenvuoden päivänä 1869 puhkesi tavattoman kova ukkosilma. Salama löi
saareen monessa kohdin särkien säpäleiksi satavuotisia puita. Oliko
näillä rajuilmoilla mitään yhteyttä maanalaisiin luonnonmullistuksiin?
Cyrus Smith pelkäsi sitä.
Tammikuun 3:ntena nousi Franklinin vuoresta paksu savupatsas,
juureltaan lähes sata metriä läpimitaten. Jättiläisviuhkan tavoin se
kohosi parin kolmen sadan metrin korkeuteen taivaalle.
-- Tähän asti näkyi vain tuon pahuksen henki, nyt se oikein polttaa
tupakkaa! nauroi Pencroff.
-- Vuoren sisässä on tulta! Gideon Spilett sanoi.
-- Tulivuoriakin pitäisi nuohota kunnollisesti, arveli Nab koettaen
olla totisen näköinen.
-- Niin juuri, huudahti Pencroff. -- Ja Nab pantaisiin nokikolariksi.
-- Suuria muutoksia on tekeillä, hyvät ystävät, lausui Cyrus Smith. --
Vuoren sisässä ei enää kiehu, siellä palaa. Tulivuoren purkaus on
odotettavissa.
Ayrton oli laskeutunut pitkälleen ja painanut korvansa maata vasten.
-- On kuin kuuluisi maan alta jymyä, hän virkkoi, -- niinkuin kuorma
rautakankia liikkuisi kovalla tiellä.
Vakavana kuunteli insinööri tuota jymyä, joka hetkeksi taukosi jälleen
kohta toistuakseen. Varsinaisia jyrähdyksiä ei vielä kuulunut, ja siitä
saattoi päättää, että höyryt ja savut vielä pääsivät vapaasti ulos.
Illalla, kun päivän työt oli päätetty ja illallinen syöty, lähtivät
Cyrus Smith, Gideon Spilett ja Harbert Näkötornin ylängölle katsomaan,
näkyisikö savun seasta tulenloimujakin.
Kraatteri oli tulessa!
Franklinin vuori näytti suunnattomalta tulisoihdulta, jonka yläpäässä
leimahteli liekkejä. Savua ja tuhkaa oli kai niin paksulta, ettei
ilmiliekki päässyt kovin räikeästi lyömään näkyviin, mutta kellertävä
valo kuulsi savun läpi kajastellen lähimmissä puitten latvoissa.
Pian leimahti suuri tulikieli läpi savun ja hajosi ilmassa tuhansiksi
kipunoiksi, jotka levisivät joka taholle. Heti sen jälkeen kuului
taajaa pauketta, niinkuin olisi ammuttu pikatykeillä.
Tunnin verran katseltuaan valtavaa näkyä ystävykset palasivat
Graniittilinnaan.
-- Onko pelättävissä, että tulivuoren purkauksiin liittyy
maanjäristyksiä? kysyi Gideon Spilett matkalla insinööriltä.
-- En minä pelkää tavallisen maanjäristyksen vaaraa, ellei tuho tule
muista syistä.
-- Mistä?
-- Enpä osaa sanoa... Minun täytyisi ensin ... minun täytyisi ensin
tutkia vuorta... Muutaman päivän kuluttua saatan sanoa varmaan...
Seuraavina päivinä, tammikuun 4:nnestä 6:nteen, jatkettiin veistämöllä
entiseen tapaan. Franklinin vuoren huippu oli koko ajan paksun
savuhupun peitossa ja syöksi tuon tuostakin liekkejä ja hehkuvia kiviä,
joista osa putosi kraatteriin takaisin.
-- Niinhän se viskelee tulisia kiviä kuin silmänkääntäjä palloja
markkinoilla, arveli Pencroff.
Yhä hän otti nuo luonnonilmiöt vain leikin kannalta ja suuttui vain
silloin, kun työvoima veistämöltä väheni. Tammikuun 7:ntenä täytyi
Ayrtonin välttämättä lähteä karjatarhaan eläimiä katsomaan.
-- Minä lähden mukaan, Cyrus Smith sanoi.
-- Vai niin, soo! huudahti Pencroff. -- Vai te myös? Mutta silloinhan
me olemme neljää kättä lyhyemmät.
-- Me palaamme ylihuomenna, insinööri vastasi. -- Minun täytyy saada
selville, mistä päin purkaus uhkaa.
-- Purkaus ja purkaus! Pencroff jupisi. -- Mikä sen lie tänne
lennättänytkään kesken kaiken kiireen.
Aamulla varhain Cyrus Smith ja Ayrton lähtivät ajamaan karjamajalle,
kaksi onageria valjaissa.
Paksut pilvet peittivät taivaan. Ne eivät olleet pelkkää savua, vaan
täynnä hienoa, palaneesta kivestä muodostunutta tomua ja tuhkaa. Ja
tuskin olivat insinööri ja Ayrton saapuneet mökille, niin jo alkoi
sataa hienoa tuhkaa, jota laskeutui puihin ja kedoille parin tuuman
paksulta.
Ayrton jäi karjatarhalle toimittamaan töitään. Cyrus Smith sanoi
menevänsä Punapuron lähteille ja palaavansa pian takaisin.
Insinööri kiersi Punapuron lähteet ja saapui siihen kohtaan, missä he
ensimmäisellä retkellään olivat kohdanneet rikkilähteen. Nyt oli siellä
samanlaisia lähteitä toistakymmentä, joista nousi savua tavattomalla
voimalla. Laavaa ei näkynyt tällä puolen vuoren eikä pohjoisellakaan,
vaikka siellä vuoren sivuaukosta kyllä tuprusi tulta ja hehkuvia kiviä.
Vuoren sisässä kiehuva sula aine ei ollut vielä noussut aukoille asti.
Kello yhdeksän tienoissa hän palasi karjamajalle.
-- Eläimet on hoidettu, Ayrton virkkoi.
-- Hyvä on.
-- Ne näyttävät levottomilta.
-- Vaisto niissä puhuu, Cyrus Smith vastasi, -- vaisto ei petä. Ottakaa
lyhty, Ayrton ja tulukset. Nyt lähdemme.
He suuntasivat kulkunsa länteen, meren rantaa kohti. Maanpinta oli
tomun ja tuhkan peitossa. Eläimiä ei näkynyt missään, linnutkin olivat
paenneet. Väliin tuli tuulenpuuska nostattaen maasta tomua niin
sakeaksi pölyksi että kulkijain oli vaikeata nähdä toisiaan. Heidän
täytyi peittää silmänsä ja suunsa nenäliinalla: silmiä kirveli, ja oli
vaikeata hengittää.
Ennestään tuttuja teitä he saapuivat meren rantaan ja laskeutuivat alas
Dakkarin hautakammion aukolle. Vene oli paikoillaan. He astuivat
siihen. Ayrton sytytti lyhdyn ja tarttui airoihin. Nopeasti vene kiiti
luolan sisustaan. Siellä ei ollut enää kirkasta sähkövaloa. Syvällä
meren pohjassa sitä vielä kukaties voimakkaasta lähteestä levisi, mutta
ei se kuultanut läpi mustien vesien. Ulkopuolisissa syvennyksissä
vallitsi haudanhiljaisuus, mutta peremmälle tultua alkoi kuulua jyrinää
vuoren sisustasta. Ja pian alkoi tuntua kitkerää, pistävää hajua, joka
vaikeutti hengitystä.
-- Tätä juuri kapteeni Nemo pelkäsi, virkkoi Cyrus Smith itsekseen. --
Täytyy päästä käytävän perälle.
Ayrton ryhtyi soutamaan entistä lujemmin. Parinkymmenen minuutin
perästä vene pysähtyi peräseinän kohdalle. Insinööri nousi teljolle
seisomaan ja valaisi seinänvierustaa. Kuinka paksu lieneekään seinä
ollut juureltaan, kymmeniäkö metrejä vai paljon vähemmän? Sitä oli
mahdotonta sanoa, mutta maanalaisesta jymystä päättäen se ei voinut
olla kovinkaan paksu. Tutkittuaan seinää vaakasuorassa suunnassa Cyrus
Smith sitoi lyhdyn airon päähän ja valaisi seinää ylempää.
Siellä oli rakoja ja hienoja halkeamia, joista kitkerää hajua tunkeutui
luolaan. Muutamat halkeamat ulottuivat mutkittelevina juovina alas
asti, aivan lähelle vedenpintaa.
Cyrus Smith vaipui vakaviin mietteisiin. Hetken kuluttua hän jälleen
mutisi:
-- Oikeassa oli kapteeni! Siinä on vaara ja hirvittävä onkin.
Ayrton ei puhunut mitään. Insinöörin viittauksesta hän tarttui
airoihin, ja puolessa tunnissa he olivat ehtineet ulos Dakkarin
hautakammiosta.