Yksinäinen luoto valtameressä. Siirtolaisten viimeinen pakopaikka.
Kuolema uhkaa. Odottamaton apu. Mistä ja miten tullut? Viimeinen
hyvätyö. Saari manterella. Kapteeni Nemon hautakumpu.
Yksinäinen luoto, kymmenen metriä pitkä, viisi leveä, oli ainoa kohta,
joka pisti parin kolmen metrin verran esiin valtameren pinnasta. Siinä
oli vielä viimeiset jäännökset Graniittilinnaa, ja siinä nyt olivat
siirtolaiset koiransa Topin kanssa.
Kaikki eläimet olivat joko palaneet, murskaantuneet kivien alle tai
hukkuneet. Uskollinen Jup oli sekin jäänyt kaatuvain kallioitten alle.
Miten Cyrus Smith, Gideon Spilett, Harbert, Pencroff, Ayrton ja Nab
olivat pelastuneet? Saaren särkyessä kappaleiksi he olivat seisoneet
rannalla ja siitä heittäytyneet mereen. Pintaan noustuaan he näkivät
puolen kaapelinmatkan päässä tämän yksinäisen luodon ja uivat sille.
Ja tällä luodolla he olivat nyt olleet jo yhdeksän päivää. Mullistuksen
varalta he olivat hyvissä ajoin varustaneet mukaansa jonkin verran
säilykkeitä. Luodolla oli kivenkoloon kerääntynyttä sadevettä
juotavaksi. Heidän viimeinen toivonsa, laiva, oli särkynyt
pirstaleiksi. Luodolta ei pääsisi pois millään keinoin. Ei ollut tulta
heillä, ei mitä polttaakaan. Hukka perisi poloiset!
Tänään, maaliskuun 18:ntena, ei enää ollut evästä kuin pariksi
päiväksi, vaikka olikin eletty säästäen. Ei auttanut nyt heitä heidän
tietonsa eikä taitonsa. He olivat kokonaan Jumalan kädessä.
Seuraavain viiden päivän kuluessa he nauttivat ruokaa juuri sen verran
kuin hengen pitimiksi oli välttämätöntä. Luonnollista on, että he
heikkenivät hetki hetkeltä. Nabissa ja Harbertissa alkoi jo ilmetä
mielisairauden oireita.
Oliko heillä toivon kipinääkään? Ei! Ainoa pelastumisen mahdollisuus
oli se, että jokin laiva sattuisi kulkemaan luodon ohitse. Mutta, sen
he tiesivät kokemuksestaan, laivoja ei käynyt koskaan näillä tienoin
Tyyntä merta! Olisiko mahdollista, että sallimus nyt juuri tällä
hetkellä olisi lähettänyt skotlantilaisen aluksen Taborin saarelle
Ayrtonia noutamaan? Mutta vaikka niinkin olisi, he eivät olleet
ennättäneet viedä sanaa Taborille olinpaikastaan. Skotlantilaisen
laivan päällikkö palaisi kotiinsa tutkittuaan Taborin saaren tarkoin.
Ei! Ei vähintäkään toivoa. Heitä odotti kauhea loppu: he kuolisivat
janoon ja nälkään.
Ja siinä he lojuivat luodollansa tietämättä enää, mitä heidän
ympärillään tapahtui. Ayrton yksin vielä voimiansa ponnistellen jaksoi
kohottaa päätään ja silmäillä äärettömille ulapoille.
Mutta kas!... Aamulla maaliskuun 24:ntenä hänen kätensä kurottautuivat
kohti kaukaisuutta, hän kohosi polvilleen, nousi sitten pystyyn... Hän
näkyi viittovan...
Höyrylaiva oli näkyvissä. Ei se siellä sattumalta liikkunut. Se kulki
luotoa kohti täyttä höyryä. Poloiset olisivat jo aikaa sitten
huomanneet sen piipusta tupruavan paksun savun, jos olisivat jaksaneet
tähystellä taivaanrantaa.
-- _Duncan!_ parahti Ayrton ja kaatui tiedottomana maahan.
* * * * *
Cyrus Smith ja hänen seuralaisensa olivat heränneet tainnoksista ja
huomasivat olevansa höyrylaivan kajuutassa. He eivät kyenneet
käsittämään, millä tavoin he olivat välttäneet ilmeisen kuoleman.
Yksi ainoa Ayrtonin sana riitti selitykseksi.
-- _Duncan!_ hän virkkoi.
-- _Duncan!_ toisti Cyrus Smith.
Ja kohottaen kätensä taivasta kohti hän huudahti:
-- Kaikkivaltias Jumala! Sinä siis tahdoit pelastaa meidät!
Laiva oli todellakin _Duncan_, lordi Glenarvanin höyryalus,
päällikkönä nyt Robert Grant, kapteeni Grantin poika. Hänet oli
lähetetty Taborin saarelle noutamaan Ayrtonia kotiin.
Siirtolaiset olivat nyt siis kotimatkalla.
-- Kapteeni Grant, kysyi Cyrus Smith, -- mikä saattoi teidät, vaikka
ette löytäneet Ayrtonia Taborista, poikkeamaan parisataa kilometriä
koilliseen?
-- Läksin hakemaan, mr Smith, en ainoastaan Ayrtonia, vaan teitä ja
teidän tovereitanne.
-- Meitäkö?
-- Niin, Lincolnin saaresta.
-- Lincolnin saaresta? huudahtivat hämmästyksissään muut yhdestä
suusta.
-- Miten te tunnette Lincolnin saaren? insinööri kysyi. -- Sitähän ei
ole missään kartoissa!
-- Teidän omasta tiedonannostanne, jonka olitte jättäneet Taborin
saareen.
-- Meidänkö? huudahti reportteri.
-- Aivan niin. tässä se on, kapteeni Grant vastasi ojentaen heille
lapun, johon oli merkitty Lincolnin saaren maantieteellinen asema sekä
sanat: "Ayrtonin ja viiden amerikkalaisen siirtolaisen nykyinen
olinpaikka."
-- Kapteeni Nemo! lausui Cyrus Smith tarkastettuaan paperia ja
huomattuaan käsialan siinä samaksi kuin aikaisemmin karjamajasta
löydetyssä lapussa.
-- Hän se siis uskalsi, sanoi Pencroff, -- yksinään lähteä
_Bonadventurella_ Taborin saareen!
-- Viemään tätä tiedonantoa, lisäsi Harbert.
-- Oikeassa minä siis olin väittäessäni, että se mies meille vielä
kuoltuaankin hyvää tekee! Pencroff virkkoi.
-- Ystävät! lausui Cyrus Smith liikuttuneena. -- Laupeuden Jumala
suokoon meidän pelastajallemme kapteeni Nemolle iankaikkisen rauhan!
Hartaina muut paljastivat päänsä ja lausuivat hiljaa kapteeni Nemon
nimen.
Sitten astui Ayrton insinöörin luo kysyen:
-- Minne tämä lipas pannaan?
Ayrton oli oman henkensä uhalla pelastanut lippaan viimeisenä tuhon
hetkenä. Tunnollisesti hän nyt ojensi sen insinöörille.
-- Ayrton! Ayrton! Cyrus Smith syvästi liikuttuneena virkkoi. Sen
jälkeen hän kääntyi kapteeni Grantiin ja lausui:
-- Te olitte jättänyt, sir, yksinäiselle saarelle syvästi syyllisen
miehen, ja nyt te löydätte kunniallisen miehen, joka on rikoksensa
sovittanut ja jonka kättä minä ylpeänä puristan.
Kapteeni Grantille kerrottiin nyt kapteeni Nemon merkillinen tarina ja
siirtolaisten vaiheet Lincolnin saaressa. Kapteeni Grant otti tarkat
mitat luodosta vastedes karttoihin merkittäviksi ja käski panna koneet
käyntiin.
Viisitoista päivää sen jälkeen siirtolaiset astuivat maihin Amerikan
mantereella. Heidän isänmaassaan vallitsi nyt rauha. Julma sota oli
päättynyt ja oikeus voittanut.
Kapteeni Nemon lahjoittamista aarteista saaduilla varoilla he ostivat
suuren maatilan Iowan valtiosta. Suurin ja kaunein timantti lähetettiin
muistoksi lady Glenarvanille _Duncanilla_ kotiin palanneitten
nimessä.
Maatilalle he kutsuivat työhön, toisin sanoen menestyksen ja onnen
päiville, kaikki ne, joita he aikoinaan olivat haaveilleet voivansa
kutsua siirtolaisiksi Lincolnin saareen. Sinne he nyt perustivat laajan
siirtolan ja antoivat sille sen saaren nimen, joka oli vajonnut
valtameren syliin. Heillä oli sielläkin Laupeudenjoki, oli Franklinin
vuori, oli pieni Grantin järvi, oli Kaukaisen Lännen metsiä. Se oli
kuin saari manterella.
Kaikki siellä menestyi insinöörin ja hänen toveriensa tarmokkaissa
käsissä. Ei puuttunut ystäväpiiristä yhtään: he olivat tehneet lujan
liiton elää aina yhdessä. Nab tahtoi olla siellä, missä hänen
isäntänsäkin. Pencroff oli innostuneempi maanviljelykseen kuin koskaan
ennen merimiehen elämän viehätykseen. Harbert jatkoi opintojaan Cyrus
Smithin johdolla. Gideon Spilett perusti oman sanomalehden, _New
Lincoln Heraldin_, josta tuli maailman parhaiten toimitettu lehti.
Siirtolassa kävivät useita kertoja vieraisilla heidän luonaan lordi ja
lady Glenarvan, kapteeni John Mangles vaimonsa, Robert Grantin sisaren
kanssa, kapteeni Robert Grant, majuri MacNabbs -- sanalla sanoen
kaikki, jotka olivat liittyneet kapteeni Grantin ja kapteeni Nemon
kaksoistarinaan.
Ja onnellisia he siellä yhdessä olivat nyt kuten menneinäkin päivinä.
Mutta he eivät koskaan unohtaneet saarta, jolle olivat joutuneet
viheliäisinä, paljain käsin, jolla sitten olivat viettäneet neljä
onnellista vuotta ja josta nyt enää oli jäljellä vain valtameren
huuhtelema graniittilohkare, kapteeni Nemon hautakumpu!