Kapteeni Nemon viimeiset hetket. Kuolevan tahto. Muisto ystäville.
Kapteeni Nemon ruumisarkku. Eron hetki. Meren pohjalle.
Oli aamu. Luolaan ei päivänsäde päässyt tunkeutumaan. Sen suu oli tällä
hetkellä nousuveden sulkema. Mutta sähkövalo loisti yhtä kirkkaana kuin
ennenkin, ja veden pinta välkähteli _Nautilus_-laivan ympärillä.
Kapteeni Nemo oli uupumuksesta vaipunut syvään horrokseen. Ystävykset
haastelivat hiljaisella äänellä. Pencroff ehdotti, että hänet
kannettaisiin Graniittilinnaan tahi ainakin ulkoilmaan, jossa hän vielä
voisi virkistyä.
-- Ei! epäsi Cyrus Smith. -- Kapteeni Nemo ei suostuisi siihen
milloinkaan. _Nautilus_ on kolmekymmentä vuotta ollut hänen
kotinaan. Siinä hän tahtoo kuoliakin.
Kuoleva oli kai kuullut nuo sanat, sillä hän kohottautui hiukan ja
virkkoi heikolla, mutta selvällä äänellä:
-- Olette oikeassa, sir! Tässä minä tahdon kuolla. Ja nyt minulla olisi
muuan pyyntö.
Siirtolaiset astuivat lähemmäs ja kohensivat pieluksia, jotta hänen
olisi mukavampi istua.
Kuoleva silmäsi vielä kerran ympärilleen saliin. Katse hyväili vielä
kerran joka ainoaa esinettä: italialaisten, flaamilaisten,
ranskalaisten ja espanjalaisten mestarien maalauksia, marmoriveistoksia
ja pronssikuvia korkeilla jalustoillaan, upeita urkuja peräseinällä,
lasikaapeissa olevia meren harvinaisuuksia, kasveja, siimaeliöitä,
helminauhoja, arvaamattoman kalliita, ja vihdoin oven kamanassa tämän
museon tunnuslausetta:
_Mobilis in mobili_. [Liikkuvissa liikkuvainen.]
Syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Kapteeni Nemo eli vielä kerran
monivaiheista elämäänsä. Vihdoin hän kääntyi siirtolaisten puoleen ja
virkkoi:
-- Sanoittehan, hyvät herrat, olevanne kiitollisuuden velassa minulle?
-- Kapteeni! Me antaisimme henkemme, jos voisimme jatkaa teidän
päiviänne.
-- Hyvä on, hyvä on! Luvatkaa täyttää viimeinen tahtoni; siten
suoritatte kaiken veikanne.
-- Me lupaamme, Cyrus Smith vastasi.
-- Huomenna, sairas aloitti, -- huomenna minua ei enää ole.
_Nautilus_ olkoon ruumisarkkuni. Kaikki ystäväni lepäävät meren
pohjalla. Siellä tahdon minäkin levätä... Kuulkaa minua, hyvät herrat!
_Nautilus_ ei pääse tästä luolasta enää mihinkään, sillä aukon suu
on supistunut. Mutta ellei se pääse ulos, pääsee se vajoamaan meren
pohjaan ja viemään sinne minun maalliset jäännökseni.
Hartaina siirtolaiset kuuntelivat näitä sanoja. Hän jatkoi:
-- Huomenna minun kuoltuani lähdette te, mr Smith, tovereinenne
_Nautiluksesta_. Kaikki sen aarteet seuratkoot minua. Yksi ainoa
muisto teille jää Dakkarin prinssistä. Tuo lipas tuolla... Siinä on
usean miljoonan arvosta timantteja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin
olin puoliso ja isä ja jolloin melkein uskoin, että onnea on olemassa;
niin ikään on siinä kokoelma helmiä, joita ystävineni keräilin merten
pohjalta. Tästä aarteesta saattaa teille olla vastedes hyötyä. Väärin
te ette sitä käytä, siitä olen vakuuttunut.
Hetkisen levättyään hän jatkoi.
-- Huomenna otettuanne lippaan ja lähdettyänne tästä salista te
suljette oven, nousette sitten kannelle ja lukitsette ulkopuolisen
luukun tiiviisti pulteilla. Astutte sitten veneeseen, jolla tänne
tulittekin, ja soudatte _Nautiluksen_ peräpuolelle. Siellä on
vesilinjassa kaksi isoa hanaa. Aukaiskaa ne. Vesi tunkeutuu sisään, ja
_Nautilus_ vajoaa hitaasti meren syvyyteen.
Ääneti kuuntelivat muut hänen puhettaan.
-- Lupaattehan, hyvät herrat?
-- Lupaamme, insinööri vastasi.
Kapteeni pyysi heitä sitten jättämään hänet joksikin aikaa yksikseen.
Gideon Spilett ehdotti, että joku heistä kuitenkin kaiken varalta jäisi
hänen luokseen, mutta kapteeni kielsi.
-- Minä elän huomiseen, sir! hän virkkoi.
Kaikki lähtivät salista ja kulkivat kirjaston ja ruokasalin kautta
keulapuolelle konehuoneeseen, jossa insinööri ihastuneena katseli monia
nerokkaita laitteita.
Vähitellen he siirtyivät kannelle.
-- Merkillinen mies! puheli Pencroff. -- Ja niinkö hän todellakin on
asustanut veden alla? Lieneekö hän oikein täyttä rauhaa sielläkään
löytänyt?
-- _Nautiluksella_, virkkoi Ayrton, -- olisimme voineet päästä
pois tältä saarelta.
-- Ettäkö meren alitse mentäisiin! huudahti Pencroff. -- Ehei! Kulkea
meren pintaa, se passaa, mutta meren alitse ... ei maar!
-- Tarpeetonta on keskustella siitä, keskeytti insinööri. --
_Nautilus_ ei ole meidän, ja mahdotontahan sen on päästä merelle.
Sitäpaitsi kapteeni Nemon tahto on, että se menee hautaan hänen
kanssaan. Meidän on noudatettava kuolevan viimeistä tahtoa.
He aterioivat ja palasivat saliin. Kapteeni Nemo oli toipunut
väsymyksestään. Katse oli taas kirkas. Jotain hymyn tapaista karehti
huulilla.
-- Hyvät herrat! hän puhui. -- Te olette tarmokasta, rehellistä,
hyväsydämistä väkeä. Te olette empimättä omistautuneet yhteisen hyvän
palvelukseen. Minä olen rakastanut teitä ja rakastan vieläkin. Aiotteko
lähteä pois Lincolnin saaresta?
-- Ja tulla taas takaisin, kapteeni! vastasi Pencroff innokkaasti.
-- Takaisinko? No niin, Pencroff, kapteeni sanoi naurahtaen, --
tiedänhän, kuinka rakkaaksi tämä saari on teille käynyt.
-- Tarkoitus on, puuttui Cyrus Smith puheeseen, -- lahjoittaa tämä
saari Yhdysvalloille ja perustaa tänne sotalaivaston tukikohta.
-- Te ajattelette maatanne, kapteeni vastasi. -- Te työskentelette sen
hyväksi, tahdotte kohottaa sen kunniaa ja mainetta. Te olette oikeassa.
Isänmaa!... Sinne on palattava! Siellä on käytävä haudan lepoon!...
Mutta minä, minä kuolen kaukana kaikesta siitä, mikä minulle kerran oli
kallista.
-- Olisiko teillä vielä viimeistä toivomusta saatettavana perille,
kysyi insinööri innokkaasti, -- jotain muistoa ystävillenne Intian
vuoristoihin?
-- Ei, mr Smith, kuoleva vastasi. -- Minulla ei ole ystäviä. Olen
viimeinen heimoani ... olen jo aikaa sitten kuollut kaikilta, jotka
joskus tunsin. Mutta palatkaamme teihin. Yksinäisyys, eristettynä olo
on kovin surullista, se on ihmiselle ylivoimaista... Teidän täytyy
pyrkiä pois Lincolnin saaresta ja palata synnyinmaahanne. Minä tiedän,
että rosvot särkivät teidän veneenne.
-- Meillä on tekeillä uusi laiva, virkkoi Gideon Spilett, -- kyllin
suuri purjehtimaan asutuille seuduille. Mutta tapahtuipa lähtö ennemmin
tai myöhemmin, joka tapauksessa me palaamme Lincolnin saareen, siksi
monet muistot kiinnittävät meitä tänne.
-- Täällähän tulimme tuntemaan kapteeni Nemon, lausui Cyrus Smith.
-- Ja ainoastaan täällä on muisto teistä eheä! lisäsi Harbert.
-- Ja täällä minä olen nukkuva ikuista unta, jos ... kapteeni sanoi.
Hän pysähtyi ja virkkoi sitten vain:
-- Mr Smith, tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken.
Muut siirtyivät toiseen huoneeseen.
Cyrus Smith oli muutamia minuutteja sairaan kanssa kahden. Sitten hän
kutsui ystävänsä jälleen saliin ilmoittamatta heille kuitenkaan, mitä
salaisuuksia kapteeni oli hänelle uskonut.
Gideon Spilett tarkasti sairasta erityisen huolekkaasti.
Silminnähtävästi hän nyt enää tahdonvoimallaan pysyi virkeänä, mutta se
ei kauankaan jaksaisi vastustaa ruumiin heikkoutta.
Päivä kului loppuun, tuli yö. Ystävykset eivät poistuneet salista
hetkeksikään.
Kapteenilla ei ollut tuskia, mutta hän raukeni hiljalleen. Hänen jalot,
kalmankalpeat kasvonsa olivat rauhalliset. Hänen huuliltaan pääsi
silloin tällöin joku sana, joka koski milloin mitäkin tapausta hänen
omituisessa elämässään. Henki häipyi häipymistään, jäsenet olivat jo
kylmät.
Pari kertaa hän vielä virkkoi jonkun sanan läsnäoleville, huulillaan se
hymy, joka kestää kuolinhetkeen saakka.
Vähän jälkeen puolenyön hän liikahti voimakkaasti ja pani kädet ristiin
rinnalleen, ikäänkuin aikoen kuolla tähän asentoon.
Kello yhden tienoissa oli elämä paennut kokonaan hänen silmistään.
Viimeinen elonkipinä kiilsi vielä luomen alla, josta ennen muinoin oli
leimahdellut niin monta säihkyvää katsetta. Vihdoin hän kuului
kuiskaavan:
-- Jumala ja isänmaa!
Hiljaa hän veti viimeisen henkäyksensä.
Cyrus Smith kumartui ja sulki hänen silmänsä. Ne olivat ennen olleet
Dakkarin prinssin, nyt ne eivät olleet enää kapteeni Nemonkaan.
Harbert ja Pencroff itkivät. Ayrton pyyhkäisi pois poskelle
vierähtäneen vesikarpalon. Gideon Spilett seisoi järkähtämättä kuin
kivipatsas. Nab oli polvillaan hänen vieressään.
Cyrus Smith kohotti kätensä vainajan pään ylle, lausuen:
-- Jumala olkoon hänelle armollinen!
Ja ystäviinsä kääntyen hän sanoi:
-- Rukoilkaamme hänen puolestaan, jonka olemme menettäneet.
Muutamaa hetkeä myöhemmin siirtolaiset täyttivät vainajan viimeisen
tahdon. He lähtivät laivasta mukanaan heille määrätty kallis lipas.
Valoisa sali lukittiin huolellisesti. Luukku suljettiin rautapulteilla
niin tiiviisti, ettei vesipisaraakaan päässyt huoneisiin. Sitten he
astuivat veneeseen, soutivat _Nautiluksen_ peräpuolelle ja
avasivat siellä kaksi suurta hanaa, jotka olivat yhteydessä aluksen
sisustan kanssa. Tämä täyttyi vedellä, ja vähän ajan kuluttua
_Nautilus_ oli vajonnut vedenpinnan alle.
Mutta vieläkin kuulsi sen kirkas valo veden alta. Luola itse oli pimeä.
Vihdoin sammuivat valonsäteet vedessäkin, ja nyt oli _Nautilus_.
enää ruumisarkku, jossa kapteeni Nemo lepäsi meren pohjalla.