Kapteeni Nemon ensimmäiset sanat. Vapaudensankarin historia. Viha.
Merenalainen elämä. Yksin. Viimeinen valkama. Saaren salaperäinen
henki.
Nuo sanat kuultuaan mies kohottautui istualleen sohvalle, ja silloin
hänen kasvonsa näkyivät kokonaan: korkea otsa, ylpeä katse, valkoinen
parta, tuuhea niskaan valuva tukka. Katse oli tyyni, kun hän siinä
nojasi kädellään sohvan käsinojaan. Hivuttava tauti näytti jäytäneen
hänen elinvoimansa, mutta ääni oli vakaa hänen lausuessaan englanniksi:
-- Ei minulla ole nimeä, sir.
-- Minä tunnen teidät! Cyrus Smith vastasi.
Kapteeni Nemo loi häneen tulisen katseen ikäänkuin olisi tahtonut
masentaa puhujan, mutta sitten hän jälleen vaipui sohvan pieluksille ja
mutisi:
-- Vaikka mitäpä siitä! Minä kuolen kohta.
Cyrus Smith lähestyi vanhaa miestä, ja Gideon Spilett tarttui hänen
käteensä. Se oli kuuma. Muut pysyivät taempana tässä loistavassa
salissa, missä koko ilma ikäänkuin kuohui sähköä.
Kapteeni Nemo veti kätensä irti ja viittasi insinööriä ja reportteria
istumaan.
Siinä nyt oli heidän edessään "saaren henki", heidän mahtava auttajansa
ja hyväntekijänsä. Pencroff ja Nab olivat mielessään kuvitelleet häntä
yliluonnolliseksi olennoksi, ja tuossa oli vain kuolemaisillaan oleva
ihminen!
Hän katseli lähellä istuvaa insinööriä ja virkkoi sitten:
-- Tiedätte siis, mikä nimi minulla oli, sir?
-- Tiedän, niinkuin senkin, mikä on sen ihmeellisen merenalaisen
aluksen nimi...
-- _Nautilus_, niinkö? kapteeni hymähti.
-- Niin juuri.
-- Mutta tiedättekö, kuka minä olen?
-- Tiedän.
-- Kolmeenkymmeneen vuoteen en enää ole ollut yhteydessä ihmisten
asuman maan kanssa, kolmekymmentä vuotta olen elänyt merten syvyyksissä
-- ainoa paikka, missä olen löytänyt vapauden. Kuka on kavaltanut minun
salaisuuteni?
-- Muuan mies, joka ei ollut koskaan antanut teille vaitiolon lupausta
eikä niin ollen ole voinut kavaltaa teitä.
-- Se ranskalainenko, jonka sattuma kerran heitti alukseni kannelle
kuusitoista vuotta sitten?
-- Hän juuri.
-- Hän ja hänen kaksi toveriaan eivät siis hukkuneet Kurimukseen, johon
_Nautilus_ oli joutunut?
-- He pelastuivat, ja sittemmin ilmestyi teos _Sukelluslaivalla
maapallon ympäri_, joka sisältää teidän tarinanne.
-- Vain muutaman kuukauden elämästäni, kapteeni virkkoi nopeasti.
-- Niin kyllä, Cyrus Smith vastasi, -- mutta muutama kuukausikin riitti
tekemään teidät tunnetuksi...
-- Suurena pahantekijänä, lausui kapteeni Nemo ylpeästi hymähtäen, --
kapinallisena, ihmiskunnan pannaan julistajana?
-- Ei minun sovi tuomita kapteeni Nemoa, Cyrus Smith vastasi, --
kaikista vähimmän hänen entisyytensä tähden. Minä en tiedä -- eikä
tiedä maailmassa kukaan muukaan -- mikä hänet sai viettämään tuota
omituista elämää. En voi tuomita seurauksia, kun en tunne syitä. Mutta
sen tiedän, että muuan hyvä käsi on suojellut meitä hamasta siitä
hetkestä, kun Lincolnin saarelle jouduimme. Me olemme hengestämme
kiitollisuuden velassa hyvälle, ylevälle, mahtavalle olennolle, ja tämä
olento olette te, kapteeni Nemo.
-- Olen kyllä, toinen vastasi luontevasti.
Insinööri ja reportteri olivat nousseet seisomaan, muut toverit
astuivat lähemmäksi, ja kiitollisuus, jota heidän sydämensä tunsi,
puhkesi nyt sanoiksi ja eleiksi.
Kapteeni Nemo torjui heidät ojentamalla kätensä ja lausui
liikuttuneempana kuin itse varmaan olisi suonutkaan:
-- Kunhan ensin olette kuulleet kertomukseni loppuun.
Hänen tarinansa oli lyhyt, mutta hänen täytyi sitä kertoessaan panna
liikkeelle koko tarmonsa päästäkseen päähän. Hän taisteli ilmeisesti
kovaa uupumusta vastaan. Cyrus Smith pyysi väliin häntä levähtämään,
mutta hän pudisti päätänsä kuten ainakin mies, joka tietää, ettei hän
enää huomista päivää näe.
Kapteeni Nemo oli intialainen, Dakkarin prinssi, Intian sankarin Tippu
Sahibin veljenpoika. Hänen isällään oli itsenäinen ruhtinaskunta
Bundelkundissa. Isä lähetti poikansa jo kymmenvuotiaana Eurooppaan
kasvatettavaksi siinä salaisessa tarkoituksessa, että poika vastedes
pystyisi tasaväkisin asein taistelemaan niitä vastaan, joita isä piti
maansa sortajina, nimittäin englantilaisia.
Kymmenvuotiaasta kolmenkymmenen vanhaksi tuo erittäin lahjakas,
terävä-älyinen, yleväsydäminen Dakkarin prinssi oleskeli Euroopassa
edistyen nopeasti tieteissä sekä taiteissa. Hän matkusteli kaikkialla
Euroopassa. Oppineisuutensa, korkean syntyperänsä ja rikkautensa tähden
hän oli kaikkialla tervetullut vieras, mutta maailma ei milloinkaan
vienyt häntä pyörteisiinsä.
Oli yksi maa, johon hän ei milloinkaan jalkaansa astunut ja jota hän
vihasi sydämensä pohjasta. Se oli Englanti. Kaikki se viha, mikä
milloinkaan saattaa kyteä voitetussa voittajaa, sorretussa sortajaa
kohtaan, se kyti hänessä, tuossa Tippu Sahibin heimon prinssissä.
Pienestä pitäen hän jo oli veriinsä imenyt kostontuumat ihanan
synnyinmaansa raatelijoita kohtaan.
Hänestä tuli tiedemies, taiteilija, valtiomies, mutta intialaisena hän
pysyi kiireestä kantapäähän, intialaisena hän himoitsi kostoa,
intialaisena hän toivoi joskus voivansa vapauttaa maansa orjuuden
kahleista.
Hän palasi Bundelkundiin v. 1849, meni naimisiin jalosukuisen
intialaisnaisen kanssa, jonka sydän myös itki synnyinmaan
onnettomuutta. Kaksi lasta hänelle syntyi, ja palavasti hän heitä
rakasti, mutta Intian kohtaloa ei perheonnikaan saanut hänen mielestään
unohtumaan. Hän odotti vain tilaisuutta. Se tulikin.
Liian raskaana alkoi englantilaisten ies painaa Intian kansoja. Silloin
oli Dakkarin prinssin aika ryhtyä toimeen. Hän purki tyytymättömäin
kuuluviin koko leppymättömän muukalaisvihansa, hän vaelsi sekä vapaissa
että orjuutetuissa maakunnissa mieliä innostaen ja kohottaen. Hän
muistutti Tippu Sahibin maineikkaista päivistä, Seringpatamin
taistelusta, jossa tuo jalo mies oli kuollut sankarikuoleman isänmaansa
puolesta.
Vuonna 1857 syttyi suuri intialaisen sotaväen kapina. Dakkarin prinssi
käytti varojaan, tietojaan ja sotataitoaan kapinallisten hyväksi. Hän
taisteli kansalaistensa eturiveissä; kahdessakymmenessä taistelussa hän
oli mukana, haavoittui kymmenen kertaa, mutta hänen henkensä säilyi.
Hänen nimensä tuli kuuluisaksi. Hänen päästään määrättiin palkinto, ja
hänen isänsä, äitinsä, vaimonsa ja lapsensa sortuivat sodan jalkoihin.
Ja vielä kerran voima masensi oikeuden. Kapinalliset kukistettiin,
vanhain rajahien, ruhtinaitten, alueet joutuivat entistä enemmän
Englannin vallan alaisiksi.
Kuolema oli karttamalla kartellut Dakkarin prinssiä, ja hän palasi
takaisin Bundelkundin vuoristoihin. Hän oli nyt yksin, ja sanomaton
inho täytti hänet kaikkea sitä kohtaan, mikä ihmisen nimeä kantaa, hän
vihasi ja kammosi sivistynyttä maailmaa. Muutettuaan rahaksi
omaisuutensa jäännökset hän keräsi ympärilleen parikymmentä uskollista
toveriansa, ja äkkiä he katosivat.
Minne lähti Dakkarin prinssi hakemaan sitä vapautta, jota hän ei ollut
löytänyt ihmisten ilmoilta? Veden alle hän lähti, merten syvyyksiin:
sinne ei kukaan päässyt häntä seuraamaan.
Kauas Tyynen meren autiolle saarelle hän pystytti veistämönsä ja
rakennutti siellä vedenalaisen laivan. Sähköä hän osasi käyttää
tavalla, joka on kerran vielä tuleva tunnetuksi. Sähköllä hän alustaan
sekä käytti että lämmitti ja valaisi. Valtameren sylistä hän saisi yltä
kyllin kaikkea sitä, mitä tovereineen tarvitsi: meren lukemattomat
kalaparvet, moninaiset ruohot ja levät, suunnattomat imettäväiset,
eivätkä yksin luonnonantimet, vaan kaikki, mitä ihmisiltä oli aikain
kuluessa meren pohjaan vajonnut -- kaikki oli oleva hänen
käytettävänään. Hän pani aluksensa nimeksi _Nautilus_, otti omaksi
nimekseen kapteeni Nemo ja katosi merten syvyyksiin.
Monta pitkää vuotta hän asui siellä ja kulki kaikki valtameret ristiin
rastiin maan navalta toiselle. Asutun maailman hylkäämänä hän keräsi
tuntemattomissa maailmoissa äärettömiä aarteita. Niissä miljoonissa,
jotka v. 1702 olivat espanjalaisten hopealaivain mukana uponneet Vigon
lahteen, hänellä oli tyhjentymätön aarreaitta, ja nimettömästi hän
näillä aarteilla avusti kansoja, jotka taistelivat vapautensa puolesta.
Vuosikausia hän oli viettänyt ilman vähintäkään yhteyttä muihin
ihmisiin, kunnes marraskuun 6:ntena 1866 kolme miestä ajautui hänen
laivansa kannelle: ranskalainen professori, tämän palvelija ja
kanadalainen kalastaja. Nämä olivat pudonneet mereen silloin, kun
_Nautilus_ oli törmännyt yhteen yhdysvaltalaisen fregatin
_Abraham Lincolnin_ kanssa, joka ajoi _Nautilusta_ takaa.
Professorilta kapteeni Nemo sai tietää, että _Nautilusta_ pidettiin
välistä jättiläismäisenä, valaantapaisena imettäväisenä, välistä
vedenalaisena merirosvojen aluksena, jonka vuoksi sitä vainottiin
kaikkialla.
Kapteeni Nemo olisi voinut heittää mereen nämä kolme miestä, jotka
sattuma oli viskannut keskelle hänen salaperäistä elämäänsä. Mutta hän
ei tehnyt sitä. Hän piti heitä vankeinaan, ja niinpä he saivat
seitsemän kuukautta olla mukana merkillisellä matkalla: 20 tuhatta
peninkulmaa veden alla.
Nuo kolme vierasta, jotka eivät tienneet mitään kapteeni Nemon
menneisyydestä, pääsivät vihdoin kesäkuun 22:ntena 1867 pakenemaan
anastettuaan _Nautiluksesta_ veneen. Koska _Nautilus_ silloin
oli Norjan rannikolla, lähellä Kurimuksen pyörteitä, kapteeni Nemo
otaksui pakolaisten auttamattomasti joutuneen tuhon omiksi. Hän ei
tiennyt, että he pelastuivat melkein kuin ihmeen kautta rannalle, josta
Lofotein kalastajat heidät löysivät. Eikä tiennyt kapteeni sitäkään,
että professori Ranskaan palattuaan julkaisi teoksen, joka kertoi tästä
kummallisesta ja seikkailurikkaasta matkasta _Nautilus_-laivalla.
Kauan vielä kapteeni Nemo eleli entistä elämäänsä meriä kyntäen. Mutta
vähitellen hänen toverinsa kuolivat pois toinen toisensa jälkeen ja
saivat hautansa koralliriutoissa Tyynen meren pohjalla. Yhä tyhjemmäksi
kävi _Nautilus_, ja vihdoin oli kapteeni Nemo yksin aluksessaan.
Hän oli silloin kuusikymmentä vuotta vanha.
Hän päätti nyt ohjata laivansa johonkin niistä merenalaisista
satamista, joissa hän ennenkin oli levännyt. Yksi tällainen valkama oli
Lincolnin saaren alla, ja sen oli _Nautilus_ tällä kertaa ottanut
tyyssijakseen.
Kuusi vuotta hän oli viettänyt siellä lähtemättä enää aluksellaan
mihinkään, kuolemaansa vain odotellen, toivoen hetkeä, jolloin pääsisi
yhtymään tovereihinsa. Silloin saattoi sattuma hänet auttamaan
hädänalaisia, jotka olivat ilmapallolla paenneet Richmondista. Hän oli
sukelluspuvussaan parhaillaan kävelemässä meren pohjalla jonkin
kaapelinmatkan päässä rannasta, kun insinööri vajosi mereen. Sääli
valtasi hänet, ja hän pelasti Cyrus Smithin.
Aluksi hän tahtoi paeta näitä viittä haaksirikkoista, mutta
merenalaiset, tuliperäiset mullistukset olivat luoneet basalttiseinän
hänen valkamansa suulle: _Nautilus_ ei päässyt enää ulos. Pieni
vene mahtui vielä aukosta kulkemaan, mutta syvässä uiva _Nautilus_
ei enää siitä sopinut.
Hän alkoi seurata haaksirikkoisten toimia, ja mitä enemmän hän huomasi
heidän olevan rehellisiä ihmisiä, sitä enemmän hän kiintyi heihin. Hän
pääsi heidän elämänsä ja ajatustensa perille, koska hänen oli varsin
helppoa sukelluspuvussaan kulkea Graniittilinnan kuilun pohjalle ja
nousta ulospistäviä kallionkielekkeitä myöten aina kuilun yläreunaan.
Siinä hän sai kuulla heidän aikeistaan ja toiveistaan, sai kuulla,
kuinka Amerikka taisteli omaa itseään vastaan häätääkseen orjuuden pois
maastaan. Nuo miehet sovittivat kapteeni Nemon jälleen sen ihmiskunnan
kanssa, jota he tällä saarella niin kauniilla tavalla edustivat.
Kapteeni Nemo oli pelastanut Cyrus Smithin. Hän se oli tuonut koiran
hormeihin, heittänyt Topin ylös järvestä, asettanut Löytöniemelle
hyödyllisiä esineitä täynnä olevan arkun, laskenut pirogin tulemaan
alas virtaa, viskannut nuoratikkaat ulos Graniittilinnan ovesta apinain
hyökkäyksen aikana. Hän se oli pulloon pistetyllä paperilapulla antanut
tiedon Ayrtonin olemassaolosta Taborin saarella, torpedolla lennättänyt
ilmaan merirosvojen prikin, tuonut kiniiniä kuolemaisillaan olevalle
Harbertille; hän se vihdoin oli ottanut merirosvot hengiltä
sähköluodeilla, joitten salaisuuden hän yksin tunsi ja joita hänellä
oli ollut tapana käyttää pyytäessään saalista veden alla.
Näin tämä ihmisvihaaja oli tuntenut halua tehdä hyvää. Nyt hänellä oli
vielä joku hyvä neuvo annettavana suojateilleen, ja tuntien jo
kuolemansa lähestyvän hän oli kutsunut heidät luokseen... Olisikohan
hän kuitenkaan heitä kutsunut, jos olisi tiennyt, että Cyrus Smith
tunsi hänen historiansa?
Kapteeni oli päättänyt kertomuksensa. Cyrus Smith lausui silloin heidän
kaikkien kiitollisuuden tuolle ylevämieliselle miehelle, jolle he
olivat velkaa kaikesta, mitä he olivat ja mitä heillä oli.
Mutta kapteeni Nemon tarkoituksena ei ollut houkutella esiin näitä
uudistuneita kiitollisuuden osoituksia. Toinen ajatus valtasi hänen
mielensä. Hän ei vielä puristanut insinöörin ojentamaa kättä, vaan
lausui:
-- Ennen muuta, sir! Tehän tunnette elämäni vaiheet. Tuomitkaa.
Tällä kapteeni Nemo tarkoitti kai surullista tapausta, jonka nuo edellä
mainitut kolme vierasta _Nautilus_-laivalla, olivat omin silmin
nähneet ja jonka ranskalainen professori teoksessaan oli varmaankin
kertonut lukijainsa suureksi kauhuksi.
Näin oli asia: Muutamia päiviä ennen professorin ja hänen
seuralaistensa pakoa muuan fregatti oli Atlantin pohjoisosissa ajanut
_Nautilusta_ takaa. Silloin oli _Nautilus_ puhkaissut reiän
sen kylkeen ja upottanut sen.
Cyrus Smith ymmärsi, mitä kapteeni sanoillaan tarkoitti, ja viivytti
vastaustaan.
-- Se oli englantilainen fregatti, sir! huudahti kapteeni Nemo, ja nyt
hän oli jälleen Dakkarin prinssi. -- Se oli englantilainen fregatti,
kuulettehan! Se oli ahdistanut minut kapeaan ja matalaan lahteen...
Minun piti päästä pakoon, ja ... minä pääsin!
Sitten hän levollisemmalla äänellä lisäsi:
-- Minun tekoni oli lain ja oikeuden mukainen. Olen tehnyt hyvää
kaikkialla, missä olen voinut, ja pahaakin, missä se on ollut
velvollisuuteni. Ei anteeksi anto aina ole oikeamielisyyttä.
Kaikki olivat hetken aikaa ääneti. Kapteeni uudisti jälleen
kysymyksensä:
-- Mitä ajattelette minusta, hyvät herrat?
Cyrus Smith ojensi kapteenille kätensä ja vastasi:
-- Kapteeni. Te olette erehtynyt luullessanne, että sen, mikä on
mennyttä, saattaa jälleen herättää henkiin. Te olette taistellut
välttämätöntä edistystä vastaan. Se on niitä erehdyksiä, joita toiset
ihailevat, toiset pilkkaavat. Jumala yksin ne tuomitsee; ihmisen järki
saattaa ne syyllisyyden ulkopuolelle. Kuka hyvänsä erehtyy
tarkoittaessaan hyvää, häntä saattaa vastustaa, mutta häntä ei saata
olla pitämättä arvossa. Teidän erehdyksenne on niitä, jotka vaativat
kunnioitusta. Teidän nimenne ei tarvitse pelätä historian tuomiota.
Historia rakastaa sankarillista huimapäisyyttä, vaikka tuomitseekin sen
seuraukset. Kapteeni Nemo! Nämä rehelliset miehet, joille te olette
niin runsaassa määrin osoittanut hyvyyttä, eivät ikinä teitä unohda!
Harbert oli lähestynyt kapteenia, laskeutui sohvan viereen polvilleen,
tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
Kyynel vierähti kuolevan silmistä.
-- Jumala siunatkoon sinua, poikani! hän lausui.