Tulivuori herää. Kiireisiä töitä. Sähkösanoma. "Tulkaa!" Karjamajalla.
Uusi lanka. Meren rannalla. Luola. Häikäisevä valo.
Kuultuaan insinööriltä tämän uutisen siirtolaiset keskeyttivät työnsä
ja katselivat ääneti Franklinin vuoren huippua kohti.
Oliko tulivuoren purkaus odotettavissa? Ja jos niin oli, oliko
Lincolnin saaren asukkailla mitään vaaraa peljättävissä? Eikö ollut
luultavaa, että laava pursuaisi ulos entisestä kraatterista ja samoin
siitä sivuaukosta, jota myöten insinööri ja reportteri olivat
tunkeutuneet vuoren sisään? Vai olisiko mahdollista, että maanjäristys,
jollainen useimmiten liittyy tulivuoren purkauksiin, lohkaisisi uusia
aukkoja vuoren kylkeen, tulisen laavan virratessa uusiin suuntiin?
Esimerkkejä siitä on ollut niin Euroopan kuin Amerikan tulivuorissa.
Graniittilinna oli kyllä turvassa, mutta karjatarha oli ensimmäiseksi
tuholle alttiina.
Asia oli kuitenkin auttamaton. Täytyi vain odottaa, mitä tulevaisuus
toisi mukanaan.
Ryhdyttiin jälleen töihin. Kuumeisella kiireellä joudutettiin
varsinkin uuden laivan rakentamista. Verraton apu heillä oli siitä
yksinkertaisesta vesisahasta, jonka insinööri oli rakentanut rannan
vesiputoukseen.
Syyskuun lopulla oli laivan rungon teelmä valmiina. Laiva oli
suunniteltu kuunariksi, keulasta suipoksi ja perästä leveäksi. Sen oli
määrä kestää pitkiäkin merimatkoja, jos se olisi tarpeen. Onneksi
heillä oli runsaasti valmiita, merirosvojen särkyneestä prikistä
kerättyjä aineksia.
Jonkin ajan kuluttua täytyi työ keskeyttää viikoksi: heinä oli tehtävä,
elo leikattava ja kasvitarhan tuotteet korjattava, mutta sitten käytiin
taas entistä suuremmalla innolla laivaan käsiksi. Kotona he lepäsivät
vain lyhyen yösydämen.
Kerran, lokakuun 15:ntenä, he olivat illallisen jälkeen istuneet
tavallista kauemmin koolla haastellen tulevaisuuden toiveista. Kello
oli jo yhdeksän. Huonosti salatut haukotukset soittivat jo iltakelloa,
Pencroff oli juuri vuoteelleen laskeutumassa, kun sähkökello salissa
alkoi soida.
Kaikki riensivät sinne ja kaikki olivat siinä saapuvilla: Cyrus Smith,
Gideon Spilett, Harbert, Ayrton, Pencroff, Nab. Karjamajalla ei ollut
ketään.
-- Vuorenpeikkoko se tässä yön selkään kelloja kilistelee? huudahti
Nab.
-- Olisikohan ilmassa sähköä ja se ... arveli Harbert.
-- Odotetaan hiukan. Jos se on tarkoitettu meille, niin tottapahan
toistuu.
Heti sen jälkeen kello taas soi.
Cyrus Smith sähkötti heti:
_Mitä tahdotaan_?
Muutaman silmänräpäyksen perästä alkoi osoitin liikahdella
kirjaintaululla ja vastaus kuului:
_Tulkaa heti karjamajalle_.
-- Vihdoinkin! huudahti Cyrus Smith.
Vihdoinkin tosiaan! Saaren salaisuus alkoi nyt paljastua.
Ei johtunut enää väsymys kenenkään mieleen. Muutaman silmänräpäyksen
kuluttua olivat kaikki matkalla karjamajalle. Vain Jup ja Top jätettiin
Graniittilinnaan.
Yö oli pilkkopimeä, kuuton. Paksut ukkospilvet peittivät taivaankannen.
Ei erottanut tietä jalkainsa alta. Metsässä oli hiljaista kuin
haudassa. Sähköä oli ilmassa. Mutta ei mikään pidättänyt siirtolaisia
rientämästä eteenpäin tuttua tietä: olivathan he nyt matkalla sinne,
missä vihdoinkin saisivat selityksen pulmalliseen arvoitukseen,
saisivat tietää, kuka se olento oli, joka niin tehokkaalla tavalla oli
osallistunut heidän vaiheisiinsa.
Tuskin he olivat kulkeneet kaksi kolmannesta matkasta, kun hiukan
sinervä valo leimahti yli koko tienoon. Se oli ensimmäinen salama. Sitä
seurasi pian uusia ja yhä uusia, ja kun siirtolaiset vihdoin olivat
päässeet karjatarhan portista sisään, niin jo laukesi ensimmäinen
jyrähdys.
He astuivat mökkiin. Siellä vallitsi täydellinen pimeys. Hetken perästä
saatiin käsiin lyhty ja sytytettiin se. Tuvassa ei ollut ketään. Äkkiä
Harbert huomasi pöydällä kirjelapun. Siihen oli englanniksi kirjoitettu
sanat:
_Seuratkaa uutta sähköjohtoa_.
-- Matkaan! huusi Cyrus Smith käsitettyään, ettei Graniittilinnaan
äsken saapunut sähkösanoma ollut lähtenytkään karjamajasta, vaan
tuntemattoman olennon olinpaikasta, josta liittyi lanka heidän entiseen
johtoonsa. Ja hetken kuluttua lyhdyn ja salamain valossa huomattiinkin,
että ensimmäisen pylvään päästä riippui alas uusi, täydellisesti
eristetty johto, joka kulki metsään päin, vuoren eteläisiä harjanteita
kohti, siis länteen.
Uusi johto, joka paikoin kulki pitkin maata, paikoin riippui puitten
oksilla, johti heidät karjatarhan ja Koskijoen välisen harjanteen
poikki. Insinööri luuli salaperäisen asunnon sijaitsevan laakson
pohjalla, mutta ei! Lanka vei pian hedelmättömään, basalttipaasien
täyttämään alankoon. He huomasivat sen johtavan merenrantaa kohti.
Koko taivas liekehti ilmitulessa. Jyrähdykset olivat niin ankaria, että
toisen puhetta oli mahdotonta kuulla. Salama iski väliin aivan
kraatterin sisään valaisten sen paksut höyrypatsaat. Jonkin aikaa
kuljettuaan matkamiehet saapuivat korkealle rantaylängölle. Puolensadan
askelen päässä heidän edessään pauhasi maininki kivikkorantaa vasten.
Siitä lähti johto alas kallioitten keskeen jyrkkää rinnettä myöten.
Kulku oli vaikeaa ja vaarallistakin, mutta yhä he riensivät,
pysähtelemättä, mistään välittämättä: tuntui siltä kuin jokin
yliluonnollinen voima vetäisi heitä eteenpäin, niinkuin magneetti vetää
rautaa puoleensa. Johto kääntyi äkkiä rannemmaksi. He olivat
basalttikallioitten juurella. Siitä lähti kapea penger vaakasuorana ja
meren rannan suuntaisena. Johto aleni merta kohti, ja hetken kuluttua
he olivat aivan rannassa.
Cyrus Smith tarttui kädellään lankaan. Se johti suoraan mereen.
Hämmästyneinä, sanattomina katselivat matkamiehet toisiinsa.
-- Nyt on nousuvesi ylimmillään, Cyrus Smith lausui. -- Odotetaan
pakoveden aikaa. Tie aukenee silloin.
-- Mistä te sen tiedätte? Pencroff kysyi.
-- Ei hän olisi meitä kutsunut, jos olisi mahdotonta päästä hänen
luokseen.
He istahtivat rantakallioille odottelemaan. Pian alkoi sataa, ensin
raskain, paksuin pisaroin, mutta hetken kuluttua kuin saavista kaataen.
Mitä enemmän aika kului, sitä selvemmin alkoi kallioseinässä tulla
näkyviin rotko, jonne lanka johti. Kolmessa tunnissa oli meren pinta
laskenut puoli viidettä metriä.
Cyrus Smith kyyristyi katsomaan luolan sisään. Siellä kellui veden
pinnalla jokin tumma esine. Se oli rautalevyistä niitattu vene
sidottuna johonkin sisäpuoliseen kivipylvääseen. Veneen pohjalla oli
airot.
Viipymättä he astuivat veneeseen. Insinööri kävi kokkaan lyhty kädessä,
Nab ja Ayrton airoihin, Gideon Spilett etu- ja Harbert keskituhdolle,
Pencroff perämieheksi.
Luola, jonka uumeniin he lähtivät tunkeutumaan, oli aluksi matala,
mutta avartui kohta korkeaksi holviksi. Täydellinen pimeys ja
hiljaisuus vallitsi. Ulkoa ei tänne päässyt salama eikä jyrinä
löytämään tietään.
Johto riippui kiviseinistä ulospistävissä kielekkeissä, ja siitä
seuraten vene kulki yhä syvemmälle luolaan.
Lienee soudettu jo kilometrin verran, kun insinööri kokasta komensi:
-- Seis!
Räikeä valo paljasti silloin heidän silmäinsä eteen suunnattoman holvin
vuoren sisustassa. Kolmekymmentä metriä korkeaa kupukattoa kannattivat
komeat basalttipylväät, jotka näyttivät kaikki samaan muottiin
valetuilta. Pohjasta kohosi pienempiä, kahdentoista -- viidentoista
metrin korkuisia pylväitä säännöllisinä riveinä. Veden pinta oli tyyni
ja vesi löi vain hiljalleen pylväitten tyviä vasten. Kirkkaassa valossa
erottui joka ainoa kohoama, joka ainoa uurre, joka ainoa kivensärmä
kimaltaen ja välkähdellen.
Ei ollut epäilystäkään: valo oli sähkövaloa. Itse sen lähteeseen ei
ollut enää kuin puoli kaapelinpituutta.
Vene lähti jälleen liikkeelle, ja tuhansina timantteina säihkyivät
airojen viskomat vesipisarat ihanassa valossa. Siltä kohtaa oli tämä
vuorensisäinen järvi lähes sata metriä leveä. Perällä kohosi suunnaton
basalttiseinä, luja, yhtenäinen, ilman pienintäkään aukkoa, solaa tai
muuta pääsytietä.
Keskeltä järven pintaa näkyi jokin pitkä, sukkulamainen esine, äänetön,
liikkumaton. Sen kummaltakin kupeelta lähti kaksi häikäisevää
valokimppua kuin kahdesta ahjosta, joissa rauta valkoisena hehkuu. Tuo
esine, muodoltaan kuin suunnaton valas, oli noin seitsemänkymmentä
viisi metriä pitkä ja kolme, neljä metriä vedenpinnan yläpuolella.
Cyrus Smith oli noussut kokassa seisoalleen ja katseli kovin
jännittyneenä tuota jättiläistä. Vihdoin hän tarttui reportterin
käsivarteen.
-- Mutta hänhän se on! Ei se saata olla kukaan muu! hän huudahti.
Hän istahti jälleen ja lausui hiljaa nimen, jota ei kuullut kukaan muu
kuin Gideon Spilett. Tämäkin näkyi tuntevan sen; hän hätkähti ja
virkkoi matalalla äänellä:
-- Hänkö! Maailmasta luopunut mies, niinkö?
-- Hän!
Insinöörin käskystä vene laski esineen vasempaan kylkeen, josta kirkas
valo tulvi paksun ikkunaruudun läpi.
Cyrus Smith astui tovereineen kannelle. Siinä oli avonainen, alaspäin
johtava luukku. Kaikki kiiruhtivat portaita alas ja tulivat käytävään,
joka niin ikään oli sähköllä valaistu ja jonka perällä oli ovi.
Siitä he astuivat huoneeseen, jossa oli runsaasti kauniita esineitä, ja
kulkivat kiireesti sen poikki kirkkaasti valaistuun kirjastoon. Sen
perällä oli taas ovi. Insinööri avasi senkin.
Heidän edessään oli avara sali, jonkinlainen museo, täynnä arvokkaita
kiviä, taideteoksia, teollisuuden tuotteita. Tuntui siltä kuin olisi
äkkiä siirrytty ihmeelliseen satumaailmaan.
Upealla leposohvalla loikoi mies, joka ei näyttänyt huomaavankaan
heitä.
Silloin Cyrus Smith korotti äänensä ja lausui toveriensa suureksi
hämmästykseksi:
-- Kapteeni Nemo! Te olette kutsunut meitä. Tässä olemme.