Ayrtonin vaiheet. Tuomioitten täyttäjä. _Bonadventure_.
Etsiskelyä. Maanalaista pauhinaa. Kotiin.
Vaiheistaan Ayrton kertoi seuraavaa:
Toisena päivänä hänen karjamajalle tulemisensa jälkeen, siis marraskuun
10:ntenä, olivat merirosvot iltayöstä kiivenneet paaluaidan yli ja
hyökänneet hänen kimppuunsa. He sitoivat hänet, panivat hänelle kapulan
suuhun ja raastoivat hänet erääseen luolaan Franklinin vuoren juurelle.
Siellä heillä oli tyyssijansa.
He päättivät tappaa hänet, ja seuraavana päivänä hänen oli määrä
kuolla, mutta sitä ennen oli yksi rosvoista tuntenut hänet ja maininnut
häntä sillä nimellä, joka hänellä oli ollut Australiassa. Nuo kurjat
olisivat murhanneet Ayrtonin, mutta säästivät Ben Joycen.
Siitä saakka he olivat koettaneet saada puolelleen entistä
rikostoveriaan. Heidän aikomuksensa oli hänen avullaan päästä
Graniittilinnaan, surmata siirtolaiset ja saada saari haltuunsa. Ayrton
ei suostunut heidän tuumiinsa. Hän tahtoi mieluummin kuolla kuin pettää
ystävänsä. Siitä lähtien hän oli saanut olla luolassa sidottuna ja
kapula suussa, neljättä kuukautta yhtä mittaa.
Merirosvot kävivät tuon tuostakin karjatarhassa hankkimassa
ruokavaroja, mutta pitivät kuitenkin edelleen asuntonaan äskenmainittua
luolaa. Marraskuun 11:ntenä, siirtolaisten tullessa karjamajalle, oli
siellä ollut ainoastaan kaksi rosvoa. Luolaan palattuaan toinen heistä
kerskaili ampuneensa nuorimman siirtolaisen kuoliaaksi. Toinen
rosvoista, kuten tiedämme, ei palannutkaan enää toveriensa luokse. Mitä
epätoivoista tuskaa mahtoikaan Ayrton tuntea kuultuaan Harbertin
tulleen surmatuksi!
Yhä ankarammin he kohtelivat Ayrtonia, joka ei suostunut heidän
tuhoamisaikeisiinsa. Hän odotti vain hetkestä hetkeen, että he ottavat
hänet hengiltä. Hän heikkeni heikkenemistään niin ruumiin- kuin
sielunvoimiltaan ja vaipui vihdoin tylsyyden tilaan: hän ei enää nähnyt
eikä kuullut mitään.
Siinä tilassa olivat ystävät nyt löytäneet hänet.
-- Mutta, mr Smith, jatkoi Ayrton päätettyään kertomuksensa, -- miten
on mahdollista, että minä, joka olin vankina luolassa, olen joutunut
karjamajaan?
-- Miten, insinööri vastasi, -- miten on mahdollista, että rosvot
makaavat maassa tuolla puron rannalla, kuolleina joka mies?
-- Kuolleinako? huudahti Ayrton heikkoudestaan huolimatta kavahtaen
pystyyn.
Hän tahtoi nousta ja lähti ystäväin tukemana muitten kanssa puron
rannalle.
Siellä ne lojuivat, viisi ruumista, rantahiekalla samassa asennossa,
johon äkkikuolema oli heidät kaatanut.
Insinööri viittasi. Pencroff ja Nab riisuivat ruumiit, jotka jo olivat
kylmiä. Mitään väkivallan merkkiä ei ollut näkyvissä. Tarkoin
tutkiessaan Pencroff kuitenkin huomasi kenellä otsassa, kenellä
rinnassa, kenellä missäkin pienen punaisen täplän.
-- Siihen on sattunut! sanoi Cyrus Smith.
-- Mutta mikä on ollut aseena? huudahti reportteri.
-- Sellainen, joka lyö kuoliaaksi silmänräpäyksessä, mutta jonka
salaisuudesta meillä ei ole selkoa.
-- Ja kuka heidät on kaatanut? kysäisi Pencroff.
-- Tuomioitten täyttäjä tällä saarella, insinööri vastasi, -- sama,
joka toi teidät tänne, Ayrton, sama, jonka läsnäolo on jälleen niin
selvästi nähty, sama, joka on meille tehnyt kaiken sen, mitä itse emme
ole voineet tehdä, ja joka kaiken tämän tehtyään pysyttelee salassa
meiltä.
-- Lähtekäämme etsimään häntä! huudahti Pencroff.
-- Lähdemme kyllä, Cyrus Smith vastasi, -- vaikken minä luule, että
meidän onnistuu löytää tuota mahtavaa olentoa, ennenkuin hän itse
suvaitsee kutsua meitä.
Ja tästä päivästä alkaen oli siirtolaisten hartaimpana toiveena saada
selitys tähän kummalliseen arvoitukseen.
Siirtolaiset palasivat mökkiin, missä nyt yhteisin voimin ruvettiin
hoitamaan paljon kärsinyttä Ayrtonia. Nab ja Pencroff kantoivat
rosvojen ruumiit metsään ja hautasivat ne syvälle maahan.
Sen jälkeen kerrottiin Ayrtonille siirtolaisten vaiheet siitä saakka,
kun hän oli lähtenyt karjamajalle.
-- Ja nyt, puhui Cyrus Smith, -- nyt on meillä vielä yksi velvollisuus
täytettävänä. Toinen puoli tehtäväämme on vasta suoritettu: me olemme
tosin nyt saaren herroja, mutta ansio siitä ei ole meidän.
-- Karjamajaako me nyt pidämme asuntona?
-- Niin. Täällä on ruokavaroja riittämiin asti, ja pianhan rattailla
käväistään hakemassa Graniittilinnasta lisää.
-- Olkoon menneeksi! vastasi merimies. -- Yksi seikka vain vielä!
-- Mikä niin?
-- Se purjehdus, nähkääs, hyvän sään aikana.
-- Minne?
-- Taborin saarelle, Pencroff vastasi. -- Meidän täytyy jättää sinne
ilmoitus, missä Lincolnin saari sijaitsee, siltä varalta että
skotlantilaisen alus tulee Ayrtonia noutamaan. Kunhan vain ei tultaisi
liian myöhään!
-- Mutta Pencroff, kysyi Ayrton, -- millä aluksella se matka
tehtäisiin?
-- _Bonadventurella_ tietysti.
-- _Bonadventurella!_ Ayrton huudahti. -- Sitä ei ole enää
olemassa!
-- Minunko purttani ei olisi enää olemassa? parkaisi Pencroff kavahtaen
pystyyn.
-- Ei ole! Ayrton vastasi. -- Merirosvot löysivät sen viikko sitten,
yrittivät ulapalle, mutta...
-- Mutta!? äännähti merimies tukahtuneesti.
-- Mutta heillä ei ollut enää Bob Harveyta mukanaan, alus särkyi rannan
kareihin pirstaleiksi, ja töin tuskin miehet pelastuivat rantaan.
-- Voi konnia, voi tuhannen korvennettavia, vihoviimeisiä
maailman lopun roistoja! raivosi Pencroff parka kuohuksissaan
_Bonadventurensa_ menettämisestä.
Uuden aluksen rakentamiseen kuluisi kuusi kuukautta: Taborin matka oli
siis pakostakin jätettävä ensi vuoteen. Nyt lähdettiin heti samana
päivänä, helmikuun 19:ntenä, tiedusteluretkelle Franklinin vuoren
liepeille ja ympäristöön. Etsittiin tarkasti kaikki sen monimutkaiset
solat, luolat, käytävät ja tunnelit, joista monikin ulottui syvälle
vuoren uumeniin. Näissä olisi kyllä ollut verrattomia kätköpaikkoja
jokaiselle, joka olisi tahtonut piilossa pysyä. Mutta ei jälkeäkään
ihmisestä missään. Ayrtonin luola vain oli siinä kunnossa, johon hän
oli sen jättänyt. Vuoren eteläisillä ja läntisillä rinteillä levisi
rehevä kasvillisuus, mutta koillinen ja pohjoinen rinne oli
hedelmätöntä, tuliperäistä kalliomaata, joka vähitellen aleni
Leukaniemiä kohti.
Tällä retkellään Cyrus Smith ja reportteri joutuivat kerran syvää
tunnelia myöten toistasataa metriä vuoren sisään. Äkkiä alkoi kaukaa
sen perältä kuulua kumeaa pauhinaa, jonka kaiku vyöryi pitikin
tunnelia: maanalainen tuli siellä ilmeisesti teki mahtavaa työtään.
-- Siitä lähtien kun viimeksi vuoren kraatterilla kävimme, virkkoi
insinööri, -- on vuoren sydämessä ruvennut tapahtumaan kemiallisia
muutoksia. Ja niinhän mikä tulivuori tahansa, ajat sitten jo
sammunutkin, saattaa äkkiä ruveta uudestaan toimimaan.
Oliko luultavaa, että Franklinin vuori, vanha, jo kauan sitten sammunut
tulivuori, rupeaisi sekin jälleen elämään? Ja jos se uudestaan alkaisi
syöstä laavaa kidastaan, lähtisikö laava virtaamaan entisiä uriaan vai
tapahtuisiko samalla maanjäristyksiä, niinkuin usein tulivuorten
purkautuessa, ja puhkeaisiko silloin uusia aukkoja, joita myöten
tulikuuma, sula kivivirta pääsisi valumaan etelään, viljaville
seuduille?
Kuunneltuaan vielä tarkkaan maanalaista pauhinaa Cyrus Smith ja
reportteri tulivat siihen vakaumukseen, että syvyyksissä oli jotain
tekeillä.
He tulivat ulos ja kertoivat kuulemansa tovereilleen.
-- Pauhatkoon vuori, minkä vain tykkää, arveli Pencroff, -- ei se silti
pitkälle potki. On sitä herra herrallakin.
-- Jaa, että kuka? kysyi Nab.
-- Se saaren henki juuri, Nab. Kyllä se vuorelta kidan tukkii.
Yrittäköönpä vain avata sen!
Helmikuun 19:nnen ja 25:nnen välillä tutkittiin koko vuoren ympäristö.
Nousivatpa siirtolaiset tulivuoren huipullekin. Siellä he tarkastelivat
kraatterin yläosaa. Kumeaa pauhinaa kuului, mutta ei tuntunut
kuumuutta, ei näkynyt höyryä eikä savua.
Vuoren rinteet tarkastettiin vihdoin aina Hainlahteen saakka, mutta
etsintänsä kohdetta miehet eivät löytäneet.
Helmikuun 25:ntenä he palasivat Graniittilinnaan. Nuoli nuorineen
ammuttiin entiseen tapaan ja niin aikaansaatiin jälleen yhteys heidän
kotiinsa.
Vielä kuukausi, ja oli kulunut tasan kolme vuotta siitä, kun he olivat
saapuneet tähän saareen.