Tehokas lääke. Selittämätön salaisuus. Harbert paranee. Lähtö
tutkimusretkelle. Rosvojen jälkiä.
Gideon Spilett otti rasian ja avasi sen. Siinä oli noin kaksitoista
grammaa valkoista jauhetta. Hän pani sitä muutamia hiukkasia
kielelleen. Kitkerä maku ilmaisi heti, mitä ainetta se oli:
rikkihappoista kiniiniä.
Harbertin piti viipymättä saada tätä verratonta kuumelääkettä.
-- Kahvia! käski reportteri. Tuokion kuluttua Nab toi kupillisen
haaleaa nestettä. Gideon Spilett pani siihen gramman verran kiniiniä,
ja heti annettiin lääke Harbertille. Hyvään aikaan se tulikin,
ennenkuin kolmas kohtaus oli alkanut.
Salaperäisellä tavalla oli niin ollen taas saatu apua ja juuri silloin,
kun sitä kipeimmin kaivattiin.
Lääke vaikutti. Harbert nukkui rauhallisesti monta tuntia yhtä mittaa.
Sillä välin muut keskustelivat äskeisestä merkillisestä tapauksesta.
Tuntemattoman ystävän väliintulo oli nyt ilmeisempi kuin koskaan ennen.
Mutta kuinka hän oli päässyt yön aikana Graniittilinnaan? "Saaren
hengen" menettelytavat olivat todellakin kummallisempia kuin saaren
henki itse.
Sinä päivänä sairas sai lääkettä aina kolmen tunnin väliajoin, ja
seuraavana päivänä hänen tilansa oli jo huomattavasti parempi. Suloinen
toivo täytti kaikkien sydämen. Eikä tämä toivo pettänytkään. Kymmenessä
päivässä, joulukuun 20:ntena, oli kaikki vaara ohi. Heikko hän tosin
oli voimiltaan, mutta alistui mielellään noudattamaan ankaraa
ruokavaliota: mielellään hän itsekin tahtoi tulla terveeksi.
Pencroff oli kuin mies, joka äkkiä on vedetty syvästä kuilusta. Hän oli
väliin ihan suunniltaan pelkästä ilosta, ja kun pelättyä kolmatta
kohtausta ei tullutkaan, oli hän vähällä tukahduttaa reportterin
syleilyynsä. Siitä lähtien hän ei reportteria muuksi sanonutkaan kuin
tohtori Spilettiksi.
Oikea lääkäri oli vain saatava ilmi.
-- Ja saadaan kanssa! vakuutteli merimies.
Ja tämä salaperäinen lääkäri, olipa hän kuka tahansa, sai olla varma
Pencroffin jokseenkin tuntuvasta syleilystä.
Joulukuu kului loppuun ja sen mukana vuosi 1867, kovain koettelemusten
vuosi. Uuden vuoden alkaessa oli mitä kaunein sää; kuumuus oli
troopillinen, mutta sitä vilvoittivat meren lauhkeat tuulahdukset.
Harbertin vuode oli siirretty ikkunan ääreen, ja siinä hän hengitti
meren terveellistä, raikasta, suolaista ilmaa. Ruokahalu lisääntyi
lisääntymistään, ja voi kuinka sulavia ja meheviä ja maukkaita
aterioita uskollinen Nab hänelle laittoikaan!
-- Ihan tässä tekee mieli ruveta sairaaksi, kun noin hyvänä pidetään!
puheli Pencroff.
Tammikuussa tehtiin Näkötornin ylängöllä ahkerasti työtä, vaikka työ
rajoittuikin sen kokoamiseen, mikä rosvojen hävitykseltä oli säilynyt
niin pellolla kuin kasvitarhoissakin. Sen verran ainakin tuli kokoon,
että saatiin siemen vuoden jälkimmäiselle kasvukaudelle. Ulkosuojia
Cyrus Smith ei katsonut viisaaksi ruveta uudelleen rakentamaan, koskapa
ne minä hetkenä tahansa saattoivat jälleen joutua rosvojen
hävittämiksi.
Kuukauden keskivaiheilla Harbert nousi vuoteeltaan ja liikkui huoneessa
ensin lyhyen sitten pitemmän aikaa, ja kuukauden lopulla hän jo
kuljeskeli Näkötornin ylängöllä ja meren rannalla, väliin käyden
Pencroffin ja Nabin kanssa uimassa.
Kauan suunnitteilla ollut tiedustelumatka kävi nyt yhä
mahdollisemmaksi, ja vihdoin Cyrus Smith saattoi määrätä lähtöpäivän.
Se oli helmikuun 15:s. Valmisteluihin ryhdyttiin heti, sillä heidän oli
määrä viipyä matkalla niin kauan, että he pääsisivät kumpaisenkin
tarkoituksensa perille: ensinnäkin he hävittäisivät saarelta
merirosvot, joita ei ollut koko tänä aikana näkynyt Graniittilinnan
läheisyydessä, ja löytäisivät Ayrtonin, jos hän vielä oli elossa, ja
toiseksi saisivat selville "saaren hengen", joka niin tehokkaasti oli
ollut osallisena heidän vaiheissaan.
Matka päätettiin suunnata metsäin halki Käärmeniemeen. Rattaille
pantiin leiritarpeet, kamiina ja erilaisia astioita, samoin aseita ja
ampumatarpeita. Niin ikään päätettiin jättää Graniittilinna aivan
autioksi. Top ja Jup otettiin mukaan nekin. Saavuttamaton kivilinna
suojelisi kyllä itse itseänsä.
Helmikuun 14:s, lähtöpäivän aatto, oli sunnuntai. Se vietettiin hiljaa,
rukoillen ja kiittäen kaiken hyvän Antajaa.
Seuraavan päivän koittaessa Cyrus Smith ryhtyi toimenpiteisiin
saadakseen Graniittilinnan kokonaan turvatuksi hyökkäyksiltä. Tikkaat
kätkettiin hormeihin hiekan sisään. Pencroff jäi viimeiseksi ylös
purkamaan hissiä. Hän laskeutui vihdoin kaksinkertaista, ulkonevan
kallionkielekkeen ympäri heitettyä köyttä myöten maahan. Ja kun tämäkin
köysi vedettiin alas, oli aivan mahdotonta kenenkään vieraan päästä
Graniittilinnaan.
Harbert pakotettiin ainakin alkumatkalla istumaan rattailla. Nab ohjasi
onagereita. Cyrus Smith, Gideon Spilett ja Pencroff kulkivat edellä.
Top juoksenteli riemuissaan edestakaisin. Jupin oli Harbert kutsunut
rinnalleen rattaille, ja kursailematta Jup oli siihen suostunutkin.
Neljän, viiden ensimmäisen kilometrin matka sujui verraten helposti,
metsä kun ei vielä ollut varsin tiheää. Sekä lintuja että nelijalkaisia
vilisi metsässä yhtä runsaasti kuin ennenkin, mutta ne näyttivät paljon
aremmilta. Rosvot olivat nähtävästi liikkuneet näillä seuduin. Ja
jonkin ajan kuluttua nähtiin heistä selviä jälkiä: milloin karsittuja
puita, milloin sammunut nuotio, milloin jalanjälkiä maassa.
Vähitellen alkoi metsä tihetä ja kulku kävi hankalammaksi: täytyi
kaataa puita ja siten raivata tietä rattaille. Ensimmäinen leiri
rakennettiin noin viidentoista kilometrin päässä Graniittilinnasta
pienen joen varrelle, joka nähtävästi laski Laupeudenjokeen. Syötiin
runsas illallinen, sillä ruokahalu oli matkalla ennättänyt tulla
tuntuvaksi. Yöksi ei tehty nuotiotulia, jottei olisi herätetty
huomiota, mutta sen sijaan päätettiin, että aina olisi kaksi miestä
vuorollaan vartiossa, kaksi tuntia kerrallaan.
Seuraavana päivänä ei päästy kuin hiukan toistakymmentä kilometriä
eteenpäin, niin vaivalloista oli kulku. Muutamin paikoin havaittiin
jälleen merkkejä merirosvojen liikkeistä. Äsken sammuneen nuotion
ääressä näkyi selviä ihmisen jälkiä. Niitä tarkoin mittaamalla ja
toisiinsa vertaamalla huomattiin kulkijoita olleen viisi henkeä.
-- Ayrton ei siis ole ollut mukana, virkkoi Harbert.
-- Ei ole, vastasi Pencroff, -- ja se merkitsee, että nuo roistot ovat
hänet surmanneet. Eipäs vain pidä löytyä niitten luolaa, johon ne saisi
ammutuksi kuin metsänpedot!
Päivää myöhemmin päästiin Käärmeniemen kärkeen. Rosvoja ei ollut nähty
missään.