Pencroffin epäluulo. Gideon Spilettin retket. Topin löytö. Tiedonanto.
Äkillinen lähtö. Surkea näky.
Nuoren potilaan paraneminen edistyi edistymistään. Yksi toivo oli vielä
täyttymättä: saada hänet Graniittilinnaan. Karjamökissä oli tosin
kaikkea yllin kyllin, mutta sieltä puuttui mukavuus, mikä kivilinnan
laajoissa saleissa oli tarjona. Eikä täällä ollut niin turvallistakaan
kuin siellä.
-- Spilett ystävä, kysäisi insinööri reportterilta, -- kuinka pian
luulisitte Harbertin jaksavan kestää matkan Graniittilinnaan?
-- Sitä on vaikea sanoa, reportteri vastasi. -- Varomaton menettely
saattaisi olla seurauksiltaan varsin kohtalokas. Eiköhän kuitenkin,
ellei mitään odottamatonta väliin tule, saattaisi noin kahdeksan päivän
kuluttua ruveta ajattelemaan Harbertin siirtämistä Graniittilinnaan?
Kahdeksan päivän kuluttua! Siis vasta joulukuun alkupäivinä. Nythän
oltiin jo kesän kynnyksellä, ja tärkeät maatyöt odottivat tekijäänsä.
Mutta heidän täytyi yhä edelleen viipyä karjamajalla, niin malttia
kysyvää kuin odottaminen olikin.
Pari kertaa Gideon Spilett uskalsi tehdä retken karjatarhan ympäri
ladattu karbiini kädessä ja Top mukanaan. Ensi kerralla hän ei
huomannut mitään erikoista, ja levollisena koirakin juoksenteli hänen
lähellään. Toisella kertaa, marraskuun 27:ntenä, kuljettuaan puolen
kilometrin verran syvemmälle metsään hän äkkiä huomasi Topin rupeavan
höristelemään korviaan. Levottomasti se alkoi juoksennella edestakaisin
nuuhkien ruohoa ja pensaita. Ihmistä se ei vainunnut, sillä muutoinhan
se olisi ruvennut haukkumaan. Mikään vaara ei siis uhannut.
Juoksenneltuaan viiden minuutin verran sinne tänne Top vihdoin hyökkäsi
pensaaseen ja toi sieltä hampaissaan vaatetilkun. Se oli ilmeisesti
palanen jostain puvusta, ja Gideon Spilett riensi sen kanssa mökkiin.
Tilkku tutkittiin siellä tarkoin ja todettiin palaseksi Ayrtonin
liivejä, samaa kangasta, joka oli valmistettu Graniittilinnan omassa
tehtaassa.
Ayrton parka ei siis ollut antautunut merirosvoille vapaaehtoisesti,
vaan vasta ankarasti oteltuaan. Kenties Ayrton sittenkin oli vielä
elossa, vaikka merirosvojen vankina? Kenties he olivat tunteneet
hänessä entisen päällikkönsä Australian ajoilta, Ben Joycen, ja pitivät
häntä nyt vankinaan toivoen saavansa käyttää häntä vielä hyväkseen.
Kovin alkoi jo Harbertkin kyllästyä pitkälliseen toimettomuuteen
karjamajalla ja käsitti hyvin, kuinka tarpeellista heidän kaikkien
läsnäolonsa olisi Graniittilinnan pelloilla ja kasvitarhassa. Hän pyysi
reportterilta monta kertaa päästä muitten kanssa pois täältä, mutta
toinen ei vielä uskaltanut panna häntä pitkän kuljetuksen vaaroille
alttiiksi.
Mutta pian sattui tapaus, joka pakostakin joudutti heidän lähtöänsä.
Marraskuun 29:ntenä kello seitsemän aamulla istuivat kaikki Harbertin
luona, kun äkkiä alkoi kuulua Topin haukuntaa. Cyrus Smith, Pencroff ja
Gideon Spilett sieppasivat pyssynsä, jotka aina olivat ladattuina, ja
riensivät pihalle. Top hyppi haukkuen paaluaidan juurella, mutta sen
haukunta ei ollut tällä kertaa vihaista. Eikä aikaakaan, niin heilahti
aitauksen yli jokin olento ja hyppäsi maahan.
Se oli Jup, mestari Jup omassa persoonassaan.
-- Nab on lähettänyt sen! huudahti Gideon Spilett.
-- Silloin sillä on kirjelappu mukanaan.
Ja aivan oikein. Jupilla oli kaulassaan pieni pussi, ja siitä vedettiin
paperiliuska, jossa oli seuraavat sanat:
_Perjantaina kello kuusi aamulla.
Merirosvot Näkötornin ylängöllä.
Nab_.
Sanaakaan sanomatta ystävykset katsahtivat toisiinsa. Heidän
mielialansa on helpompi arvata kuin sanoin kuvata. Heidän astuttuaan
sisään Harbert näki jo heidän kasvoistaan, että jotain oli tapahtunut.
Huomattuaan Jupin hän ymmärsi, että vaara uhkasi Graniittilinnaa.
-- Mr Smith! hän sanoi. -- Lähdetään vain. Kyllä minä jaksan.
Gideon Spilett meni hänen luokseen, katseli häntä ja sanoi:
-- Lähdetään sitten.
Paareilla kuljettaminen olisi ollut mukavinta sairaalle, mutta silloin
olisi vain yksi ainoa mies ollut vapaana asetta käyttämään. Sen vuoksi
päätettiin Harbert viedä onagerin vetämillä rattailla. Pencroff
valjasti onagerin, Gideon Spilett ja Cyrus Smith kantoivat siihen
patjat ja laskivat sairaan niille.
Hiljalleen lähdettiin kello puoli kahdeksan aamulla liikkeelle,
insinööri ja reportteri jalkaisin kummallakin puolen rattaita. Koska
rosvot vasta aamulla olivat hyökänneet Näkötornin ylängölle, he olivat
arvatenkin yhä siellä. Alkupuoli matkaa ainakin oli siis turvallinen.
Vähitellen lähestyttiin Näkötornin rinteitä. Pari kilometriä vielä,
niin tuliisi näkyviin Glyseriinijoen silta. Cyrus Smith oli vakuuttunut
siitä, että silta olisi paikoillaan, sillä merirosvot arvatenkin
tahtoivat turvata itselleen paluutien. Metsä harveni harvenemistaan, ja
vihdoin välkähti näkyviin meri.
Äkkiä Pencroff pysäytti onagerin ja huusi kauhealla äänellä:
-- Voi konnia kuitenkin!
Ja hän viittasi kädellään: mylly, talli ja muut ulkosuojat olivat
paksun savun vallassa. Joku liikkui savupilvien keskellä.
Se oli Nab.
Ystävyksiltä pääsi huuto. Nab kuuli sen ja riensi heidän luokseen.
Puoli tuntia aikaisemmin olivat merirosvot lähteneet tiehensä
sytytettyään ulkosuojat palamaan.
-- Kuinka on master Harbertin laita? Nab kysyi.
Gideon Spilett meni rattaiden ääreen.
Harbert oli pyörtynyt.