Gideon Spilett lääkärinä. Pencroff sairaanhoitajana. Toivoa. Uskollinen
sanansaattaja. Nabin vastaus. Harbert toipuu. Pencroffin puheliaisuus.
Huudon kuultuaan Pencroff viskasi aseensa maahan ja riensi nuorukaisen
luokse.
-- Hänet on murhattu! hän huusi. -- Poikani murhattu!
Cyrus Smith ja Gideon Spilett olivat hekin samassa paikalla. Reportteri
kumartui kuuntelemaan Harbertin sydämen sykintää.
-- Hän on hengissä, mutta hänet pitää viedä...
-- Graniittilinnaanko? Se on mahdotonta! vastasi insinööri.
-- Karjamajaan sitten! Pencroff sanoi.
-- Odottakaa silmänräpäys! virkkoi Cyrus Smith.
Sen sanottuaan hän kääntyi vasemmalle kiertääkseen aitauksen ympäri,
mutta näki samassa edessään yhden merirosvoista, joka tähtäsi häneen ja
laukaisi. Luoti lävisti insinöörin hatun. Mutta ennenkuin konna oli
ennättänyt uudelleen panostaa pyssynsä, oli insinööri iskenyt tikarin
hänen sydämeensä.
Sillä välin Gideon Spilett ja Harbert kiipesivät aidan yli pihan
puolelle, työnsivät portin edestä sisäpuoliset salvat ja riensivät
mökkiin. Hetken kuluttua Harbert makasi Ayrtonin vuoteella. Samassa oli
insinöörikin heidän luonaan.
Pencroffin tuskaa ei voi sanoin kuvata. Hän huusi, hän itki, hän oli
vähällä murskata päänsä seinään.
Nuorukainen makasi kalpeana ja tajuttomana; valtimo löi aivan heikosti
ja pysähtyi väliin kokonaan. Ystävykset koettivat parhaansa mukaan
virvotella häntä. Gideon Spilett oli monivaiheisen elämänsä aikana
saanut useinkin olla mukana ensiapua antamassa. Hän riisui paljaaksi
sairaan rinnan. Kun veri oli pesty pois, näkyi pieni soikea reikä
kolmannen ja neljännen kylkiluun välissä. Sairas käännettiin
kyljelleen, ja siiloin tuli selän puolella näkyviin toinen samanlainen
soikea reikä.
-- Jumalan kiitos! virkkoi reportteri. -- Luoti ei ole jäänyt
ruumiiseen.
-- Entäs sydän? kysyi Cyrus Smith.
-- Sydämeen se ei ole sattunut, Gideon Spilett vastasi, -- muutoin
Harbert olisi jo kuollut.
-- _Kuollutko_? parkaisi Pencroff, joka oli kuullut vain viimeisen
sanan.
-- Ei, Pencroff, ei! Hän ei ole kuollut. Valtimo tykyttää vielä. Mutta
koettakaa poikanne tähden pysyä rauhallisena.
Gideon Spilett turvautui nyt siihen verrattomaan lääkkeeseen, jota
luonnossa on tarjona kaikkialla ja joka on niin tehokasta tulehduksissa
-- kylmään veteen. Sairas käännettiin kyljelleen yhä tiedottomana, ja
kummallekin haavalle pantiin kylmiä vesikääreitä, joita vähän väliä
vaihdettiin. Kuume nousi kuitenkin nousemistaan, ja yöllä sairaan tila
kävi kovin huonoiksi.
Seuraavana päivänä, marraskuun 12:ntena, uskalsivat uskolliset hoitajat
ruveta hiukan toivomaan. Sairas avasi silmänsä, tunsi ystävänsä, jopa
puhuikin pari sanaa. Mutta mitä oli tapahtunut, sitä hän ei ensinkään
muistanut. Gideon Spilett kertoi parilla sanalla eilisen tapauksen
pyytäen häntä olemaan aivan rauhallinen. Sairaalla ei ollut mitään
tuskia; kuumekaan ei enää noussut. Pencroff istui hänen luonaan hellänä
kuin äiti lapsensa sairasvuoteen ääressä. Poika nukahti uudestaan.
Cyrus Smith ja Gideon Spilett jättivät heidät mökkiin ja lähtivät ulos
tarkastelemaan tilannetta. Karjatarhassa oli kaikki entisellään.
Navetat olivat lukossa ja eläimet niissä tallella. Vain ampumavarat,
joita Ayrtonilla oli ollut, olivat poissa.
Mutta missä oli Ayrton? Olivatko hänen entiset rikostoverinsa äkkiä
hyökänneet hänen päälleen? Oliko Ayrton taistelussa ylivoimaa vastaan
kaatunut? Tämä arvelu oli varsin todennäköinen. Aidan yli kiivetessään
Gideon Spilett oli nähnyt erään noista konnista pakenevan pihan
toisesta päästä Franklinin vuorelle päin, Top perässä.
-- Meidän täytyy tarkasti tutkia metsä, Cyrus Smith sanoi, -- ja
puhdistaa saari näistä konnista. Pencroff oli oikeassa ehdottaessaan,
että pantaisiin toimeen suoranainen ajojahti. Olisimme siten säästyneet
monelta tapaturmalta.
-- Niin kyllä, vastasi reportteri. -- Nyt ei meillä olekaan syytä
sääliväisyyteen, ei vähääkään.
-- Toistaiseksi meidän täytyy olla täällä karjamajalla, kunnes Harbert
paranee sen verran, että saatamme viedä hänet Graniittilinnaan.
-- Entä Nab?
-- Tosiaankin Nab! Entä jos hän mistään tietämättä lähtee kulkemaan
karjakartanoon? Hukka hänet silloin perii. Insinööri ajatteli lähteä
Graniittilinnaan viemään hänelle sanaa -- lennätinjohto kun oli poikki.
-- mutta Gideon Spilett pidätti häntä: henkensähän hänkin panisi
alttiiksi. Mutta eikö ollut mitään keinoa päästä yhteyteen Nabin
kanssa?
Insinööri sattui samalla vilkaisemaan koiraansa, joka käveli
edestakaisin hänen edessään ikäänkuin sanoen: Mitä varten minä sitten
olen!
Top sanan viejäksi!
Gideon Spilett repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti siihen:
_Harbert haavoittunut. Olemme karjamajalla. Ole varuillasi.
Älä lähde Graniittilinnasta. Onko merirosvoja näkynyt
lähettyvillä? Lähetä vastaus Topin mukana_.
Lappu sidottiin Topin kaulapantaan niin, että se oli helposti
näkyvissä.
-- Top! sanoi insinööri hyväillen koiraansa. -- Top: Nab! Nab! Lähde
menemään!
Top hyppi mielissään. Se oli ymmärtänyt isäntänsä käskyn. Cyrus Smith
riensi uskollisen eläimensä kanssa pihalle, avasi portin ja päästi
menemään.
-- Muista, Top: Nab! Nab! insinööri puheli viitaten kädellään
Graniittilinnaa kohti.
Top katosi metsään.
Mökissä Harbert nukkui edelleen, ja Pencroff vaihteli kääreitä
yhtämittaa. Gideon Spilett rupesi valmistamaan hiukan syötävää ja piti
samalla yhä silmällä pihan perää, josta rosvojen hyökkäys oli
odotettavissa.
Vähän ennen kello yhtätoista lähtivät insinööri ja reportteri karbiinit
kädessä pihalle odottamaan Topin paluuta, valmiina aukaisemaan portin
heti, kun kuulisivat sen haukahtavan.
Kymmenisen minuuttia he olivat seisoneet siinä, kun äkkiä paukahti
pyssy ja samassa haukahti Topkin. Insinööri avasi portin ja nähdessään
vielä ruudin savua sadan askelen päässä metsässä laukaisi karbiininsa
sitä kohti.
Samassa Top livahti pihaan, ja portti suljettiin.
-- Top, Top! huusi insinööri ottaen koiran pään syliinsä.
Koiran kaulassa oli lappu. Cyrus Smith irrotti sen. Siihen oli Nabin
kankeilla koukeroilla kirjoitettu:
_Rosvoja ei ole näkynyt. En lähde mihinkään. Master Harbert
parkaa!_
Merirosvot piileskelivät siis täällä, karjatarhan läheisissä metsissä,
Väijyen siirtolaisia, valmiina surmaamaan heidät jokaisen. Näin ollen
täytyi siirtolaisten pitää heitä metsänpetoina. Mutta tällä kertaa oli
merirosvoilla kaikki edut puolellaan: he voivat pitää toisia silmällä
itse pysyen näkymättöminä, he voivat tehdä hyökkäyksen pelkäämättä itse
mitään yllätystä.
Gideon Spilettin arvelun mukaan oli asiain kulku ollut seuraava:
Merirosvot, jotka olivat pelastuneet maihin, olivat samoilleet
Kynsiniemen pohjois- ja etelärantaa pitkin saaren eteläosaan.
Uskaltautumatta Kaukaisen Lännen aarniometsiin he olivat sieltä
kulkeneet rantoja pitkin Koskijoen suuhun ja nousseet vasenta rantaa
Franklinin vuoren eteläisimmille rinteille. Sieltä heidän oli helppoa
päästä karjamajalle, jossa siihen aikaan ei asunut ketään. Sinne he
olivat asettuneet ja sieltä käsin aikoneet panna julmat aikeensa
täytäntöön. Ayrtonin saapuminen sinne oli ollut heille yllätys, mutta
helpostihan he olivat saaneet tuon poloisen valtaansa ja -- loput oli
helppo arvata.
Nyt he -- tosin luvultaan vain viisi -- samoilivat metsissä.
Takaa-ajoon lähteminen merkitsisi antautumista ilmeiseen vaaraan,
vaaraan, jota ei osannut väistää eikä voinut torjua.
Ja missä oli siirtolaisten salaperäinen suojelija?
-- Täytyy tunnustaa, virkkoi Gideon Spilett insinöörille, -- että tällä
kertaa hän jätti meidät avutta hetkellä, jolloin sitä juuri kipeimmin
olisimme tarvinneet.
-- Kukapa tietää! insinööri vastasi.
-- Mitä tarkoitatte?
-- Sitä, ettemme kenties vielä ole kaikkein pahimmassa pulassa.
Saattaahan olla mahdollista, että hänelle vielä sattuu tilaisuus
rientää avuksemme. Mutta se ei ole nyt meille pääasia. Harbertin
paraneminen on meille tärkeintä.
Kymmenen päivän kuluttua, marraskuun 22:ntena, Harbertin tila oli
silminnähtävästi parempi. Hän voi jo nauttia hieman ruokaakin. Veri
alkoi palata kalmankalpeihin poskiin, ja lempeät silmät myhäilivät
ystävällisille hoitajille. Hän olisi mielellään puhellutkin, mutta
Pencroff ehkäisi sen kokonaan puhumalla itse lakkaamatta ja kertomalla
jos mitä päätöntä ja perätöntä.
-- Eikö merirosvoja ole sen koommin nähty? sai Harbert kysäistyksi.
-- Ei ole, poikaseni, ei ole, mutta kunhan sinä paranet, niin sitten
saadaan nähdä, uskaltavatko nuo salakytät katsoa meitä silmästä
silmään.
-- Kovin minä olen vielä heikko, Pencroff parka!
-- Hui hai! Voimat palaavat vähitellen. Ja onpa tämä nyt sitten vamma:
luoti rinnan läpi! Joutavia! On minulle semmoista jo toisenkin kerran
sattunut, mutta tässäpä sitä vain kekkaloidaan!