Lennätin. Metsästystä. Valokuvia. Jo kaksi vuotta! Isänmaan muistoja.
Poispääsyn mahdollisuuksia. Lincolnin saaren ympäri. Taas selittämätön
seikka.
Merkillinen vain oli tuon pullosta löydetyn paperin arvoitus. Kenties
oli Ayrton sittenkin sen kirjoittanut vielä täysijärkisenä ollessaan?
Mutta kuinka paperi olisi voinut kastumatta säilyä niin kauan meren
pinnalla uiskentelevassa pullossa? Valhetta Ayrton ei olisi saattanut
puhua, sillä ei valehtele enää se, joka niin paljon rikoksia tunnustaa.
Oltiin tammikuun alussa 1867. Kiireisissä kesätöissä oli Ayrtonista
paljon apua, hän kun hoiti huolellisesti siirtokunnan nyt jo melkoista
karjaa. Insinööri ja Gideon Spilett jättivät hänen huolekseen myös
antaa heille viipymättä tietoja, jos hän huomaisi sillä puolen saarta
jotain outoa tai merkillistä. Tämä pikaisen tiedonannon tarve herätti
toisenkin ajatuksen: saattaisihan tapahtua, että Ayrton huomaisi
rannalle äkkiä ilmestyneen aluksen, haaksirikkoisen tai vaikkapa
merirosvojen laivan, tai hän saattaisi tarvita pikaista apua --
silloinhan oli sana kiireimmiten saatava Graniittilinnaan.
Tammikuun 10. päivänä Cyrus Smith otti toveriensa kanssa puheeksi,
kuinka nopea yhteys karjakartanon ja Graniittilinnan välillä olisi
tarpeen.
-- Se on ymmärrettävä asia, että sellaista tarvitaan, arveli Pencroff,
-- mutta millainen se yhteys olisi? Ihanko lennätin tänne
laitettaisiin?
-- Oikein arvattu, sellainen laitetaan, sillä välineitä meiltä ei
puutu.
-- No ei totta maar meidän insinöörille ole mikään mahdotonta, Pencroff
virkkoi. -- Kyllä täällä tosissaan vielä jonakin päivänä höyryveturikin
mennä jyrisee.
Vaikein tehtävä oli rautalangan aikaansaaminen. Mutta Cyrus Smith
rakensi langan vetämistä varten erityisen laitteen, jonka pääajatuksena
oli se, että rauta-suikaletta vedettäisiin ensin paksun teräslevyn
isompain ja sitten yhä pienempäin reikäin läpi, joten se ohenisi kerta
kerralta, kunnes se saataisiin sellaiseksi kuin kulloinkin tarvittiin.
Laitteen liikevoimana oli entinen vesivoimalla käyvä villanvanutuskone.
Patterit Cyrus Smith rakensi sen yksinkertaisen mallin mukaan, jonka
Becquerel jo v. 1820 oli keksinyt, käyttäen aineksina typpihappoa,
lipeää ja sinkkiä. Viimeksimainittua metallia saatiin yllin kyllin
siitä sinkkilevystä, joka oli ollut tavarain ympärillä siirtolaisten
löytämässä arkussa.
Lähetys- ja vastaanottopaikkoihin asetettiin yksinkertainen taulu,
johon oli piirretty kirjaimet ja jossa sähkön liikuttama osoitin
siirtyili kirjainten kohdalla.
Pylväitten pystyttäminen ja langan pingottaminen oli edellisiin töihin
verrattuna leikintekoa, ja helmikuun 12. päivänä oli lennätinjohto
valmiina karjakartanon ja Graniittilinnan välillä ja toimi sangen
hyvin.
Kaunis vuodenaika kului alituisessa työssä. Siirtokunnan
varastot, varsinkin kasvitarhan ja pellon tuottamat, lisääntyivät
lisääntymistään. Neljäs viljasato oli runsas. Laskujen mukaan piti sen
nyt olla neljäsataatuhatta miljoonaa jyvää. Pencroffin olisi tehnyt
mieli ruveta laskemaan jyviä nähdäkseen, pitivätkö laskut paikkansa,
mutta hän luopui yrityksestä saatuaan insinööriltä tietää, että jos
keskeytymättä laskisi minuutissa sataviisikymmentä jyvää eli tunnissa
yhdeksäntuhatta, niin kuluisi viisituhatta vuotta ennenkuin olisi
saanut kaikki lasketuksi.
Ajankuluksi otettiin valokuvauskonekin esille. Reportterista ja
Harbertista kehittyi ennen pitkää varsin taitavia valokuvaajia, ja
jonkin ajan kuluttua siirtolaisten muotokuvat koristivat salin seiniä.
Pencroff varsinkin oli hyvillään katsellessaan itseään. Parhaiten
onnistui mestari Jupin valokuva.
-- Se on ihan ilmielävä, Pencroff arveli, -- luulisi, että se juuri
vetää suunsa irveen.
Koitti vihdoin maaliskuun 26. päivä. Silloin olivat siirtolaiset olleet
Lincolnin saarella tasan kaksi vuotta!
Kaksi vuotta saarella, ilman vähintäkään yhteyttä muuhun maailmaan!
Näitten kahden vuoden kuluessa ei ollut näkynyt ainoatakaan laivaa
Lincolnin saaren läheisyydessä. Oliko ajateltavissakaan sellainen
mahdollisuus, että he joskus pääsisivät takaisin kotimaahansa?
Yksi keino ainakin oli, arveli Gideon Spilett, se että rakennettaisiin
suurempi alus, jolla uskaltaisi laajemmillekin ulapoille. Tämä oli
kuitenkin kaukainen tulevaisuuden unelma, tuskin milloinkaan
toteutettavissa. Toinen, todennäköisempi mahdollisuus oli se, että
lordi Glenarvan vielä tulisi noutamaan Ayrtonia. Mutta miten kävisi,
kun laivan saapuessa Taboriin Ayrtonia ei löydettäisikään? Lincolnin
saarta ei ollut kartassa. Ei siis ollut luultavaa, että laiva osaisi
tänne!
Silloin päätettiin käydä seuraavana keväänä vielä kerran Taborissa ja
jättää sinne ilmoitus, mihin Ayrton oli joutunut. Nyt sinne oli
tarpeetonta lähteä, koska hakijat eivät suinkaan suunnittelisi
matkaansa niin, että vasta talven kynnyksellä saapuisivat näille
vesille.
Sen sijaan tehtiin _Bonadventurella_ matka saaren ympäri, jonka
läntinen ja pohjoinen ranta olivat vielä kokonaan tutkimatta.
Huhtikuun 16:ntena lähdettiin Ilmapallon valkamasta länteen päin.
Ayrton muutti siksi aikaa Graniittilinnaan kotimieheksi, seuranaan Jup.
Koskijoesta pohjoiseen saaren luonto oli aivan toisenlaista kuin siihen
asti. Metsä harveni harvenemistaan, ja koko laaja luoteiskulma oli
jylhää kivikkoa. Näytti siltä kuin sulat kiviaallot olisivat äkkiä
jähmettyneet louhikoiksi. Jäämeren suunnattomat jääröykkiöt eivät voi
olla oikullisemmin kasautuneet päällekkäin kuin nämä jättiläismäiset
kivikasat kaikessa kaameassa komeudessaan. Matkamiehiä hirvitti heidän
ajatellessaan, mikä heidät olisi perinyt, jos he olisivat
ilmapalloineen pudonneet juuri näille rannoille!
Seuraavana päivänä illan suussa laskettiin pieneen, saaren
pohjoispäässä olevaan lahteen aivan lähelle rantaa, niin syviä olivat
vedet siellä. Harbert ja Gideon Spilett läksivät pyydystämään
vesilintuja ja palasivat parin tunnin kuluttua kokonaiset kantamukset
saalista mukanaan.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa itään päin Leukanientä kohti
myötätuulella, joka pian alkoi kiihtymistään kiihtyä. Pencroff katseli
"tuulenkynsiä" taivaalla: ne tiesivät kovaa säätä. Ennen pitkää olikin
tuuli yltynyt myrskyksi. _Bonadventuren_ oli määrä laskea
Hainkitaan, mutta Pencroffia alkoi huolestuttaa, kuinka hän hämärissä
osaisi sinne.
-- Jospa edes yksikin majakkatuli olisi vilkkumassa, hän arveli, --
niin hätäkö sitten!
-- Eikä nyt, jatkoi Harbert, -- eikä nyt ole insinööriäkään polttamassa
meille merkkitulta niinkuin silloin, kun Taborista palattiin.
-- Merkkitultako? kysyi Cyrus Smith hämmästyneenä.
-- Juuri niin, reportteri vastasi. -- Emmehän silloin, lokakuun 20.
päivää vasten yöllä, olisi osanneet Laupeudenjoen suuhun, ellemme olisi
nähneet teidän roviotanne Graniittilinnan ylängöllä.
-- Niin, niin ... mutisi insinööri, -- kyllä maar...
Muutaman minuutin kuluttua Cyrus Smith oli kahden kesken reportterin
kanssa ja kuiskasi hänen korvaansa:
-- Jos mikään tässä maailmassa on varmaa, niin ainakin se, etten minä
lokakuun 20. päivää vasten yöllä sytyttänyt merkkitulta, en
Graniittilinnan kohdalle enkä muuallekaan.