Muukalaisen pyyntö. Karjanhoitajana. Muukalaisen kertomus. Taborin
erakko. Salaperäinen paperi.
Minkälainen lienee ollutkaan muukalaisen entisyys? Tekisikö hän heille
koskaan selkoa elämänsä vaiheista?
Hän palasi jälleen entiseen elämäntapaansa: teki työtä Graniittilinnan
aidatulla alueella, ei tullut aterioimaan muitten kanssa, nukkui
yönsäkin ulkona. Mutta tunnustuksen päivä läheni lähenemistään.
Joulukuun 10:ntenä hän tuli Cyrus Smithin luo ja sanoi tyynellä ja
hiljaisella äänellä:
-- Sir, minulla olisi eräs pyyntö.
-- Puhukaa, mutta ensin pari sanaa.
Muukalainen punastui ja näytti aikovan vetäytyä takaisin. Cyrus Smith
ymmärsi hänen pelkäävän, että häneltä ruvettaisiin kyselemään hänen
entisyyttään. Sen vuoksi insinööri pidätti häntä kädestä ja virkkoi:
-- Tahdon vain sanoa, ettemme ole ainoastaan teidän tovereitanne, vaan
myös ystäviänne. Ja nyt puhukaa.
-- Sir, sanoi muukalainen hetken kuluttua, -- minä pyytäisin teiltä
armonosoitusta.
-- Mitä niin?
-- Teillä on kymmenisen kilometrin päässä täältä karjatarha. Eläimet
tarvitsevat hoitajaa. Päästäkää minut sinne elämään niitten kanssa.
Cyrus Smith katsahti häneen syvästi surkutellen ja vastasi:
-- Ystävä hyvä, siellä on pelkkiä navetoita...
-- En minä sen parempaa tarvitsekaan...
-- Ystävä hyvä! Emmehän me milloinkaan tahdo vastustaa teidän
tahtoanne. Jos haluatte siirtyä sinne, niin olkoon menneeksi.
Graniittilinnaan olette kuitenkin aina tervetullut. Mutta ensin pidämme
huolta siitä, että saatte siellä mukavan asunnon.
-- Kyllä minä muutenkin tulen siellä toimeen.
-- Ystävä hyvä, Cyrus Smith vastasi tahallaan painokkaasti, -- sallikaa
meidän tehdä tässä kohden, mitä velvollisuus vaatii.
-- Kiitos! toinen virkkoi ja lähti.
Siirtolaiset ryhtyivät heti rakentamaan karjatarhan läheisyyteen pientä
mökkiä. Ei kulunut viikkoakaan, ennenkuin se oli jo valmis ja
varustettu muutamin yksinkertaisin huonekaluin ja asein. Sillä välin
oli muukalainen tehnyt työtä kasvitarhassa ja muokannut sen aivan
kylvökuntoon. Saatuaan insinööriltä kuulla, että hänen mökkinsä oli
valmis, hän lupasi jo samana iltana lähteä sinne.
Illalla olivat muut koolla Graniittilinnan suuressa salissa. He eivät
tahtoneet millään muotoa raskauttaa muukalaisen lähtöä jäähyväisillä.
Silloin kuului ovelta koputus, ja tämä astui sisään.
-- Hyvät herrat, hän alkoi välittömästi, -- ennenkuin lähden, on ehkä
hyvä, että tiedätte minun elämäni vaiheet. Minä kerron ne.
Nämä sanat tekivät siirtolaisiin syvän vaikutuksen.
-- Me emme vaadi mitään, virkkoi Cyrus Smith. -- Teillä on oikeus
puhua, jos tahdotte.
-- Minun velvollisuuteni on puhua.
-- Istukaa sitten.
-- Seison mieluummin.
Muukalainen asettui selin nurkkaan, puolivarjoon, ja alkoi puhua
matalalla äänellä.
_Muukalaisen kertomus_:
Kesäkuussa 1854 erään skotlantilaisen ylimyksen, lordi Glenarvanin,
höyryllä käyvä huvipursi _Duncan_ löysi Irlannin merestä pullon.
Siinä oli kirjelappu, johon englannin-, saksan- ja ranskankielellä oli
kirjoitettu tiedonanto, että kapteeni Grantin laiva _Britannia_
oli tehnyt täydellisen haaksirikon. Kapteeni ja kaksi miestä olivat
pelastuneet maihin ja oleskelivat eräässä paikassa, jonka asema oli
37° 11' eteläistä leveyttä. Pituusasteesta ei löytynyt mitään
ilmoitusta, sillä sen kohdan paperia oli pulloon päässyt kosteus
liottanut näkymättömiin. Kapteeni Grant miehineen oli siis
löydettävissä 37:nneltä leveysasteelta, joko mantereelta tai saarelta.
Koska Englannin amiraliteetti vitkasteli laivan lähettämisessä etsimään
kapteeni Grantia, päätti lordi Glenarvan lähteä omalla huvipurrellaan
matkalle. Hän otti mukaansa oman perheensä sekä kapteeni Grantin lapset
Maryn ja Robertin. Vielä tuli alukseen muuan Englannin armeijan majuri
ja eräs ranskalainen maantieteilijä. Näin lähti _Duncan_,
päällikkönä kapteeni John Mangles ja laivaväkenä viisitoista miestä,
Atlantin valtamerelle, kävi Tristan da Cunhan ja Amsterdamin saarilla
löytämättä jälkeäkään kapteeni Grantista, jatkoi sitten matkaansa
suoraan itään ja laski joulukuun 20. päivänä samana vuonna ankkurinsa
Bernoullin niemen kohdalla Australian länsirannalla.
Sieltä käsin oli lordi Glenarvanin aikomus kulkea Australian manteren
poikki. Hän nousi sen vuoksi maihin. Muutaman peninkulman päässä
rannasta oli eräällä irlantilaisella farmi, jossa lordi Glenarvan
seuralaisineen otettiin hyvin vieraanvaraisesti vastaan. Hän kertoi
ystävälliselle isännälleen, millä matkalla hän oli, ja tiedusteli,
oliko siellä päin kuultu puhuttavan _Britannian_ haaksirikosta.
Isäntä ei tiennyt asiasta sanoa mitään, mutta eräs hänen
palvelijoistaan kuultuaan heidän keskustelunsa huudahti äkkiä:
-- Kiittäkää Jumalaa, mylord! Jos kapteeni Grant vielä on elävien
kirjoissa, niin hän on Australian manterella.
Tämä mies, kuten hänen papereistaan ilmeni, oli skotlantilainen ja
nimeltään Ayrton, _Britannian_ perämies. Hän kertoi olleensa
_Britannialla_ silloin, kun laiva teki haaksirikon, mutta
pelastuneensa rantaan. Kapteeni Grantin hän luuli silloin hukkuneen,
mutta iloitsi kuullessaan, että tämä oli pelastunut.
-- Mutta, hän lisäsi, -- _Britannia_ ei joutunut haaksirikkoon
Australian läntisellä rannalla, vaan itäisellä. Sieltä häntä on
etsittävä; siellä hän varmaankin on alkuasukkaitten vankina.
Miehen sanoja ei käynyt epäileminen, siksi vilpitöntä oli hänen
esiintymisensä, eikä isäntäkään tiennyt sanoa hänestä muuta kuin hyvää.
Ayrtonin neuvosta päätettiin, että lordi Glenarvan, hänen vaimonsa,
Grantin lapset, majuri, ranskalainen oppinut, kapteeni Mangles ja
muutamat laivamiehet lähtisivät Ayrtonin johdolla vaeltamaan halki
Australian mantereen itää kohti pysytellen 37:nnellä leveysasteella.
_Duncan_ purjehtisi perämiehensä Tom Austinin johtamana
Melbourneen ja odottaisi siellä tarkempia määräyksiä.
Retkikunta lähti liikkeelle joulukuun 23:ntena 1854.
Mutta tämä Ayrton oli petturi. Hän oli tosin ollut perämiehenä
_Britannialla_, mutta joutunut riitaan kapteeni Grantin kanssa ja
koettanut yllyttää laivaväkeä kapinaan anastaakseen laivan. Kapteeni
oli vanginnut hänet ja rangaistukseksi jättänyt hänet maihin Australian
länsirannalla huhtikuussa 1852.
Tuo kurja mies ei ollut niin ollen kuullutkaan _Britannian_
haaksirikosta ennenkuin nyt vasta! Maihin jäätyään hän oli ottanut
nimekseen Ben Joyce ja perustanut rosvojoukon, jonka päällikkönä hän
yhä edelleen oli. Uskoteltuaan lordille, että haaksirikko oli
tapahtunut itärannalla, ja saatuaan hänet lähtemään itäänpäin oli
tuolla konnalla tarkoituksena saada lordi erotetuksi laivastaan, jonka
hän sitten aikoi ottaa haltuunsa ja lähteä rosvoilemaan Tyynelle
merelle.
Retkikunta lähti liikkeelle. Sen matka oli tietysti kovin onneton,
koska sitä johti Ayrton, joka ajoissa oli antanut yrityksestään tiedon
rosvojoukolleen.
_Duncan_ oli sillä välin lähetetty Melbourneen korjauttamaan
vaurioitaan. Nyt piti saada lordi Glenarvan taivutetuksi lähettämään
_Duncanin_ päällikölle käsky, että laiva mahdollisimman nopeasti
tulisi Australian itärannalle muka retkikuntaa noutamaan, koska oltiin
jo lähenemässä merenrantaa. Ayrtonin todellinen tarkoitus oli, että hän
siellä helposti saisi _Duncanin_ valtaansa. Lordi noudattikin
hänen neuvoaan ja lähetti hänet viemään kirjettä _Duncaniin_,
jonka siinä käskettiin viipymättä rientää Twofoldin lahteen. Sinne
Ayrton oli määrännyt joukkonsa kokoontumaan.
Silloin tuli hänen petoksensa ilmi, ja hänen täytyi paeta. Mutta
kirjeen hän päätti saattaa perille, maksoi mitä maksoi, ja siinä hän
onnistuikin. Mutta Jumala ei sallinut hänen pahain aikeittensa
toteutua.
Saatuaan Ayrtonin tuoman kirjeen Tom Austin nostatti heti ankkurin ja
lähti ulapalle, Ayrton mukana. Mutta kuinka suuri olikaan Ayrtonin
hämmästys, kun hän huomasi laivan pitävän kurssia, ei Australian
itärantaa, vaan Uutta Seelantia kohti! Hän huomautti siitä päällikölle,
mutta tämä näytti hänelle kirjeen. Ja todellakin! Siinä käskettiin
_Duncanin_ suunnata kulkunsa Uuden Seelannin itärannikolle.
Ranskalainen tiedemies, kirjeen kirjoittaja, oli erehdyksessä merkinnyt
määräpaikan väärin.
Nyt Ayrtonin aikeet olivat rauenneet tyhjiin. Hän yritti nostattaa
laivaväkeä kapinaan, mutta hänet pantiin rautoihin ja kytkettiin
laivanruumaan.
_Duncan_ risteili Uuden Seelannin itärannikolla aina maaliskuun
3:nteen. Silloin Ayrton kuuli ruumaan _Duncanin_ tykkien pauketta:
lordi Glenarvan oli saapunut laivalleen.
Asiain kulku oli ollut seuraava.
Tuhansia vaaroja ja kärsimyksiä kestettyään oli lordi seuralaisineen
vihdoin saapunut Twofoldin lahteen. _Duncania_ ei ollut siellä.
Hän sähkötti Melbourneen. Sieltä vastattiin: _Duncan_ lähtenyt
18:ntena, määräpaikka tuntematon.
Silloin lordi, tarmokas ja hellittämätön mies, astui seuralaisineen
erääseen kauppalaivaan, purjehti Uuden Seelannin länsirannalle ja
vaelsi sen halki 37:ttä leveysastetta pitkin löytämättä kuitenkaan
kapteeni Grantista mitään jälkeä. Itärannalle saavuttuaan hän suureksi
ilokseen näki siellä oman laivansa, joka oli odotellut häntä jo viisi
viikkoa!
Maaliskuun 3:ntena 1855 lordi oli siis _Duncanilla_. Ayrtonkin oli
siellä. Lordi tahtoi konnalta saada kuulla kaikki, mitä hän tiesi
kapteeni Grantista. Ayrton kieltäytyi puhumasta. Silloin lordi uhkasi
jättää hänet ensi satamassa englantilaisten viranomaisten käsiin.
_Duncan_ lähti jatkamaan matkaansa itään. Ayrton oli yhä vaiti,
kunnes lordin puoliso sai hänet taivutetuksi puhumaan sillä ehdolla,
ettei lordi antaisi häntä englantilaisten käsiin, vaan jättäisi hänet
johonkin Tyynen meren saareen. Lordi suostui, ja silloin Ayrton kertoi
koko elämänsä vaiheet. Kapteeni Grantista hän ei ollut kuullut mitään
sen hetken jälkeen, kun Grant oli jättänyt hänet Australian rantaan.
Lordi piti sanansa. _Duncan_ jatkoi matkaa ja saapui Taborin
saareen. Sinne hänen oli määrä jättää petturi ja -- todellinen ihme! --
sieltä hän vihdoin löysi kapteeni Grantin ja tämän kaksi laivamiestä.
Kapteeni Grant miehineen otettiin nyt laivaan ja heidän sijaansa
jätettiin Ayrton Taboriin.
-- Tänne sinä nyt jäät, Ayrton, puhui silloin hänelle lordi Glenarvan,
-- täällä olet kaukana kaikesta muusta maailmasta. Ei kannata
ajatellakaan pakoa. Yksin saat olla, ja Jumala yksin näkee sinut
täällä, hän, joka tuntee ihmisen sydämen. Sinä et kuitenkaan ole oleva
kateissa etkä tietymättömissä niinkuin kapteeni Grant. Ihmiset pitävät
sinut muistissaan. Minä tiedän missä olet ja tulen sinua hakemaan.
Ja _Duncan_ nosti ankkurinsa ja katosi näkyvistä. Ayrton oli nyt
yksin, mutta puutteeseen hän ei jäänyt. Aseita hänellä oli, samoin
astioita, siemeniä ja työkaluja. Hänen käytettävänään oli kapteeni
Grantin rakentama mökki. Taborin saaressa hänen oli määrä elää ja
sovittaa kauheaa rikostaan. Hän häpesi, hyvät herrat, pahoja tekojaan,
hän katui niitä, hän oli hyvin onneton! Jos, hän sanoi itsekseen,
ihmiset vielä tulevat häntä hakemaan, niin toisenlaisena hän heidän
joukkoonsa palaa! Kuinka paljon hän kärsikään, tuo kurja! Kuinka hän
koettikaan parantaa itseänsä ankaralla työllä! Kuinka hän rukoilikaan,
että hänestä tulisi uusi ihminen!
Näin kului pari, kolme vuotta. Alinomaa hän tähysteli taivaanrantoja:
eikö missään näy purjeita? Alinomaa hän kyseli itseltään, milloin
hänen koettelemuksensa päivät loppuvat. Voi kuinka kauheaa oli
yksinäisyydessä sielun, jota omantunnon tuskat kalvoivat!
Mutta taivas ei pitänyt hänen rangaistustaan vielä kyllin suurena. Hän
tunsi metsistyvänsä päivä päivältä, alenevansa yhä enemmän eläimen
tasolle. Ja vihdoin hänestä tuli sellainen raukka, jonka kaltaisena te
löysitte hänet.
Minun ei tarvitse sanoa teille, hyvät herrat, että Ayrton eli Ben Joyce
ja minä olemme sama henkilö.
* * * * *
Vaikeaa on kuvata siirtolaisten liikutusta. Noin paljon kurjuutta,
epätoivoa heidän silmäinsä edessä!
-- Ayrton! lausui Cyrus Smith. -- Te olette paljon rikkonut, mutta
Jumala katsoo epäilemättä teidän jo tarpeeksi kärsineen. Merkiksi siitä
hän on saattanut teidät lähimmäistenne joukkoon. Ayrton, teille on
annettu anteeksi. Tahdotteko nyt olla meidän toverimme?
Ayrton oli peräytynyt taemmaksi.
-- Tuossa käteni! insinööri virkkoi.
Ayrton tarttui siihen, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä.
-- Mr Smith, Ayrton vastasi, -- sallikaa minun vielä jonkin aikaa elää
karjatarhalla.
-- Kuten tahdotte.
Ayrton oli lähtemäisillään pois, kun insinööri vielä kerran kääntyi
häneen:
-- Koska te olitte päättänyt elää aivan erillänne muusta maailmasta,
miksi sitten viskasitte mereen tuon paperin, joka saattoi meidät teidän
jäljillenne?
-- Minkä paperin? Ayrton hämmästyneenä kysyi.
-- Pulloon pistetyn paperin, johon oli tarkkaan merkitty Taborin saaren
asema.
Ayrton pyyhkäisi otsaansa kädellään.
-- En ole milloinkaan heittänyt mitään paperia mereen, hän sitten
vastasi.
-- Ettekö?
-- En.
Ayrton kumarsi ja lähti.