Yö merellä. Hainkidassa. Tulo kotiin. Neuvottelu. Pilkku
valokuvalevyssä. Uusi suuri tapahtuma.
Myrsky yltyi yltymistään. Kello kuuden aikaan oli alkanut
pakovesi, eikä nyt ollut ajattelemistakaan päästä Hainkitaan.
_Bonadventuren_ täytyi luovia koko yö pysytellen niin paljon kuin
mahdollista korkeitten rantain suojassa. Aluksen kaatumisesta ei ollut
pelkoa. Ainoa vaara, joka uhkasi, oli se, että suunnattomat aallot
löisivät sen vettä täyteen.
Aamun sarastaessa tuuli hiukan laimeni, ja kello seitsemältä
_Bonadventure_ laski Hainkitaan, joka huomattiin aivan
verrattomaksi, kaikilta tuulilta suojatuksi satamaksi. Siihen mahtuisi,
Pencroff arveli, vaikka koko Yhdysvaltain sotalaivasto. Tavattoman
syväkin se oli, koska viidenkymmenen sylen pituinen luotinuora ei
ulottunut pohjaan. Molemmat Leuat olivat ilmeisesti syntyneet kahdesta
peräkkäisestä tulivuoren purkauksesta. Koska missään ei ollut
maihinnousuun sopivaa paikkaa, käänsi Pencroff aluksensa pian takaisin,
ja niin lähdettiin kotia kohti. Kello neljän tienoissa iltapäivällä
kuljettiin Pelastuksenluodon itäpuolitse ja tuntia myöhemmin laskettiin
ankkuri Laupeudenjoen suussa. Ayrton oli heitä vastassa rannalla, ja
Jup hyppi ja keikkui mielissään murahdellen.
Nyt oli koko saari tutkittu. Mitään epäiltävää ei ollut huomattu
missään. Tarkastamatta olivat enää Käärmeniemen tuuheat metsät.
Neuvoteltuaan Gideon Spilettin kanssa Cyrus Smith päätti vihdoinkin
ottaa kaikkien toverien kesken puheeksi saarella tapahtuneet
kummalliset seikat, joihin hänen tähän mennessä ei ollut onnistunut
saada selvyyttä.
Niinpä huhtikuun 25. päivänä illallisen jälkeen, kun kaikki olivat
koolla Graniittilinnan salissa, Cyrus Smith lausui:
-- Hyvät ystävät! Minä pidän velvollisuutenani kiinnittää teidän
huomiotanne moneen asiaan, joita täällä on tapahtunut, ja kuulla teidän
mielipiteenne.
-- Antaapa tulla! virkkoi Pencroff.
-- Ensinnäkin, insinööri alkoi, -- ymmärrättekö, millä tavoin minä
pudottuani mereen jouduin tietämättäni pitkän matkan päähän rannasta?
-- Ehkäpä te tajuttomana vain...
-- Se ei ole luultavaa... Mutta edelleen: ymmärrättekö, kuinka Top
löysi teidät kymmenen kilometrin päässä siitä, mihin minä olin
joutunut?
-- Koira vainuaa ... yritti merimies.
-- Merkillinen vainu! huomautti reportteri. -- Sateessa ja myrskyssä se
tuli hormeihin kuivana ja puhtaana.
-- Edelleen: ymmärrättekö, miten koira sinkoutui ilmaan järvestä, jonne
dugonki oli sen tempaissut?
-- Minä en ainakaan enkä sitäkään, mistä se dugonki oli saanut haavan
leukansa alle.
-- Edelleen, Cyrus Smith jatkoi, -- ymmärrättekö, mistä hauli oli
joutunut pekariin? miten arkku oli niin hyvin säilynyt? miten pullo
ilmaantui juuri parahiksi eteemme? miten meidän pirogimme katkaistuaan
köytensä tuli alas virtaa juuri siiloin, kun olimme sen tarpeessa?
miten silloin, kun apinat olivat tunkeutuneet Graniittilinnaan, tikkaat
äkkiä heilahtivat seinänvierustalle? Ja vihdoin, mistä on kotoisin tuo
paperilappu, jonka Ayrton kieltää kirjoittaneensa?
Nämä tapahtumat, nyt yhtaikaa esitettyinä, saivat Harbertin, Pencroffin
ja Nabin todella hämmästymään.
-- Onpas siinä vain merkillisiä asioita enemmän kuin yhdellä kertaa
sietäisikään, arveli Pencroff.
-- Ja vielä, insinööri puhui, -- Taborista tullessanne te, mr Spilett,
Pencroff ja Harbert väitätte nähneenne merkkitulen. Oletteko varmat
siitä?
-- Sen minä näin yhtä hyvin kuin nyt teidät siinä, vakuutti Pencroff.
-- Se oli kuin hyvin kirkas tähti, sanoi Harbert.
-- Entä jos se olikin tähti?
-- Ei ollut, Pencroff vastasi, -- sillä taivas oli kauttaaltaan
pilvessä. Ja näkihän sen silloin mr Spilettkin.
-- Näin, reportteri sanoi. -- Se oli kirkas kuin sähkövalo.
-- No niin, hyvät ystävät. Sinä yönä en minä eikä Nab sytyttänyt mitään
tulta.
-- Ettekö? huudahti Pencroff hämmästyneenä.
-- Me olimme koko illan Graniittilinnassa. Jos tuli näkyi, niin se oli
jonkun toisen sytyttämä eikä meidän.
Jotain salaperäistä tällä saarella oli, se täytyi kaikkien myöntää.
Joku salaperäinen olento piileskeli sen saavuttamattomissa kätköissä.
Ja se oli saatava ilmi, maksoi mitä maksoi.
Cyrus Smith kertoi lopuksi tutkineensa kerran yksin ollessaan
kuilunkin, jonka partaalla Top ja Jup niin usein olivat olleet
rauhattomia.
Kevään tultua, niin sovittiin, tarkastettaisiin saari kokonaisuudessaan
uudestaan.
Talvi teki tuloaan, mutta rohkein mielin siirtolaiset sitä odottelivat.
Ayrton siirtyi kylmän tultua Graniittilinnaan hänkin. Tavallisia töitä
suoriteltiin, enimmäkseen kotosalla, ja niin kului talvi ilman
sanottavia tapauksia; ei edes Top eikä Jup osoittanut tänä talvena
mitään levottomuutta kuilun partaalla.
Mutta sitten sattui tapaus, joka oli käänteentekevä siirtolaisten
vaiheissa.
Lokakuun 17:ntenä Harbert oli ottanut Graniittilinnan ikkunasta
valokuvan Liittolahden rannoista ja avarasta ulapasta. Tutkiessaan
sitten kehittämäänsä levyä hän huomasi pienen pilkun taivaanrannassa.
Hän huuhteli kuvaansa uudestaan, mutta pilkku ei lähtenyt. Vihdoin hän
kiersi kaksoiskiikarista irti yhden kuperan linssin ja tarkasteli sitä.
Levy oli pudota hänen kädestään, ja häneltä pääsi kova huuto.
Hän riensi Cyrus Smithin huoneeseen ja näytti tälle tuota kummallista
pilkkua.
Cyrus Smith tutkisteli sitä tarkasti, otti sitten kiikarin ja suuntasi
sen merelle päin.
Kiikari pysähtyi viimein yhteen kohtaan. Hetken kuluttua insinööri
laski sen alas ja lausui yhden ainoan sanan: -- Laiva!
Laiva oli todellakin Lincolnin saaren näköpiirissä!