Ensimmäiset sanat. Kaksitoista vuotta Taborissa! Tunnustusko? Kadonnut.
Mylly ja ensimmäinen leipä. Uhrautuminen. Keskustelu.
Niin, poloinen oli itkenyt! Jokin muisto oli epäilemättä kirkastunut
hänen aivoissaan... Kyynelet olivat saaneet hänet jälleen ihmiseksi.
Pari päivää sen jälkeen hän ei enää täysin vältellyt yhteiselämää
muitten kanssa. Hän kuuli ja ymmärsi ilmeisesti kaikki, mitä puhuttiin.
Itse hän vain ei ottanut puhuakseen. Puhekykyä ei häneltä enää
puuttunut, sillä eräänä iltana oli Pencroff painanut korvansa hänen
huoneensa oveen ja kuullut hänen lausuvan katkonaisia sanoja:
-- Ei! Minäkö täällä? Ei koskaan!
Kuultuaan tämän Pencroffilta Cyrus Smith pudisti päätään sanoen:
-- Tässä piilee jokin raskas salaisuus.
Vieras rupesi tekemään työtä kasvitarhassa. Kesken työnsä hän usein
pysähtyi vaipuen ajatuksiinsa. Silloin eivät muut häntä häirinneet.
Sattumalta vain milloin yksi, milloin toinen kuuli hänen sellaisina
hetkinä huokaavan raskaasti, niinkuin rinta olisi ollut
pakahtumaisillaan.
Painoivatko häntä omantunnon tuskat?
Muutamia päiviä myöhemmin, marraskuun 3:ntena, Cyrus Smith tapasi hänet
kasvitarhassa. Kuokka oli kirvonnut miehen kädestä, hän seisoi
mietteissään, ja kyynelet valuivat jälleen pitkin hänen poskiaan.
Insinööri lähestyi häntä ja tarttui hiljaa hänen käsivarteensa.
-- Ystävä! hän sanoi.
Vieras vältti hänen katsettaan ja peräytyi, kun toinen oli
ottamaisillaan häntä kädestä.
-- Ystävä, Cyrus Smith virkkoi lujemmalla äänellä, -- katsokaa minuun,
teidän täytyy!
Toinen totteli ikäänkuin lumottuna. Hän aikoi paeta. Mutta äkkiä hänen
kasvojensa ilme muuttui. Hänen silmänsä välähtivät. Hän ei jaksanut
enää pidättää itseään. Pannen kätensä ristiin rinnalleen hän lausui
Cyrus Smithille kumealla äänellä:
-- Keitä te olette?
-- Haaksirikkoisia niinkuin tekin, insinööri vastasi syvästi
liikuttuneena. -- Me toimme teidät tänne kaltaistenne joukkoon.
-- Minun kaltaisteni?... En ole teidän kaltaisianne!
-- Te olette ystävien parissa.
-- Ystävien? Minullako ystäviä? huudahti vieras, kätkien pään käsiinsä.
-- Ei koskaan... Päästäkää minut, päästäkää!
Hän juoksi ylängölle siihen kohtaan, joka vietti merelle, pysähtyi ja
seisoi siellä kauan aikaa liikahtamatta. Niin hän seisoi kaksi tuntia
muistellen kai entisyyttään, murheellista entisyyttä.
Sen jälkeen hän palasi muitten luokse. Silmät olivat punaiset, mutta
enää hän ei itkenyt. Hän tuli masentuneena, arastellen, katse maahan
luotuna ja kysyi insinööriltä:
-- Sir, oletteko te ja teidän toverinne englantilaisia?
-- Emme, me olemme amerikkalaisia.
-- Vai niin? poloinen mutisi. -- Sitä parempi.
-- Ja te?
-- Englantilainen, hän vastasi ja riensi samassa rantaan, jossa alkoi
astella vesiputouksen ja joen suun väliä. Kulkiessaan Harbertin ohitse
hän äkkiä kysyi tukahtuvalla äänellä:
-- Mikä kuukausi nyt on?
-- Joulukuu.
-- Ja vuosiluku?
-- 1866.
-- Kaksitoista vuotta! Kaksitoista vuotta! huudahti mies ja asteli
edelleen.
Siirtolaiset vaipuivat syviin mietteisiin kuultuaan Harbertilta hänen
keskustelunsa vieraan kanssa. Mies raukka oli unohtanut ajanlaskunkin!
Varmaankaan -- niin he keskenään arvelivat -- mies ei ollut
haaksirikkoinen, vaan oli jostain rikoksesta tuomittu elämään yksinään
kaukaisella meren saarella jonkin määrätyn ajan, jonka kuluttua hänet
tultaisiin noutamaan pois. Mutta jos hänellä oli ollut tällainen toivo,
miksi hän sitten oli heittänyt pulloviestin mereen? Toisaalta taas
hänen metsittynyt tilansa oli varmaankin kestänyt jo useita vuosia,
mutta lappu oli nähtävästi kirjoitettu vasta vähän aikaa sitten. Monia
vuosia pullo ei olisi säilynyt vedessä imemättä itseensä kosteutta.
Sitäpaitsi ei tavallinen merimies olisi pystynyt niin tarkoin
määrittelemään Taborin saaren asemaa.
-- Tässä on jälleen jotain selittämätöntä, virkkoi insinööri. --
Älkäämme kuitenkaan pakottako vierasta puhumaan. Aikanaan saamme
häneltä kuulla enemmän.
Seuraavina päivinä vieras ei poistunut ylängön aitauksen ulkopuolelle.
Hän teki lakkaamatta työtä kasvitarhassa. Aterialle ei häntä saanut
millään muotoa tulemaan. Hän söi pelkkiä raakoja kasviksia. Yöksikään
hän ei saapunut huoneeseensa, vaan nukkui puun juurella tai
kallionkolossa. Hän eli niin ollen jälleen samanlaista elämää kuin
Taborissakin. Toiset odottivat odottamistaan, ja viimein tuli hetki,
jolloin hän omantunnon tuskissa oli tunnustamaisillaan jotakin
kauheata.
Marraskuun 10:ntenä, illan hämärtyessä, kun siirtolaiset olivat
kokoontuneet lehtimajaan, ilmestyi vieras äkkiä heidän luokseen
pelottavan kiihtyneessä tilassa. Hampaat kalisivat hänen suussaan kuin
hän olisi ollut horkassa. Oliko hän kyllästynyt oloonsa muitten
ihmisten parissa? Ikävöikö hän takaisin metsistyneeseen tilaansa?
Melkein näytti siltä, kun kuuli hänen katkonaisia lauseitaan:
-- Mitä varten minä olen täällä? Millä oikeudella te toitte minut pois
saareltani? Onko teidän ja minun välilläni mitään yhteistä? Tiedättekö,
kuka minä olen ... mikä minä olen ollut ... mitä varten minä olin
tuolla saarella yksinäni? Kuka teille on sanonut, ettei minua panemalla
pantu sinne ... etten ollut tuomittu kuolemaan sinne?... Tiedättekö
te minun menneisyyttäni?... Mistä tiedätte, vaikka olisin varas,
murhamies ... kurja, kirottu mies ... sopiva elämään metsänpetojen
tavoin ... kaukana muusta maailmasta ... sanokaa, tiedättekö?
Ääneti muut kuuntelivat näitä välittömästi esiin ryöppyäviä
tunnustukseen vihjailevia sanoja. Cyrus Smith yritti rauhoittaa häntä.
-- Ei! Ei! huudahti vieras. -- Sana vain ... Olenko minä vapaa?
-- Olette, insinööri vastasi.
-- Hyvästi sitten! hän huudahti ja pakeni kuin mieletön.
Nab, Pencroff ja Harbert juoksivat hänen jälkeensä, mutta tulivat pian
takaisin ilman häntä.
-- Hän ei palaa enää koskaan, sanoi Pencroff.
-- Palaa, vastasi Cyrus Smith. -- Hurja luonto nousi viimeistä kertaa
raivoon. Omantunnon vaivat saivat sen kuohahtamaan; uusi yksinäisyys on
masentava sen.
Työt Lincolnin saarella sujuivat sillä välin tasaista kulkuaan.
Kaalimaa laajeni laajenemistaan. Marraskuun 15:ntenä oli kolmas
sadonkorjuu. Tuo kahdeksantoista kuukautta sitten kylvetty jyvä tuotti
nyt puolikuudettasataa hehtoa. Nyt heillä ei enää ollut jyvistä
puutetta. Nyt riitti kylvää puolitoista hehtoa, ja ravintoa oli
kylliksi sekä ihmisille että karjatarhan asukeille.
Mutta jyvät oli saatava jauhoiksi ja sitä varten tarvittiin mylly. Heti
ryhdyttiinkin miehissä rakentamaan tuulimyllyä Näkötornin ylängölle
lähelle järveä, jonka pohjoispäässä oli runsaasti hiekkakiviä. Niistä
saatiin vähällä vaivaa hyvät myllynkivet. Työtä joudutettiin niin, että
mylly oli valmiina joulukuun 1. päivänä. Ja niinpä oli siirtolaisilla
ilo nähdä aamiaispöydässään ensimmäinen leipä. Hiukan tahmeaa tämä
esikoisleipä oli, mutta vähät siitä; jokainen iski siihen kiinni
halukkaasti.
Taborin saaren muukalaista ei vain kuulunut. Muita tämä pitkällinen
poissaolo jo alkoi arveluttaa. Cyrus Smith yksin oli vakuuttunut hänen
paluustaan. Insinöörillä oli siitä asiasta omituinen aavistus. Eikä hän
pettynytkään.
Joulukuun 3:ntena oli Harbert yksinään kalastamassa järven
etelärannalla. Ampuma-aseita hänellä ei ollut mukanaan nyt enempää kuin
ennenkään onkimatkalla, koska petoeläimiä ei ollut näillä tienoin
saarta milloinkaan nähty.
Pencroff ja Nab työskentelivät kanatarhassa, Cyrus Smith ja reportteri
valmistivat soodaa, koska saippua alkoi jo olla lopussa.
Äkkiä kuului huuto:
-- Auttakaa! Auttakaa!
Cyrus Smith ja Gideon Spilett olivat liian kaukana voidakseen kuulla
hätähuutoa. Pencroff ja Nab riensivät heti sitä kohti.
Mutta ennenkuin he ennättivät paikalle, oli Taborin asukas rientänyt
kanavan toiselle rannalle.
Siellä seisoi suuri jaguaari Harbertin edessä, joka tämän
odottamattoman vaaran säikyttämänä oli asettunut selin puuhun. Peto oli
hyökkäämäisillään turvattoman pojan kimppuun... Mutta muukalainen
syöksyi pelkkä puukko kädessä sitä kohti. Samassa peto kääntyi häntä
vastaan.
Taistelu ei kestänyt kauan. Vieras oli tavattoman voimakas ja vikkelä.
Toisella kädellään hän tarttui petoa lujasti kurkusta huolimatta siitä,
että se iski kyntensä häneen, ja toisella työnsi puukon sen sydämeen.
Jaguaari kaatui kuolleena maahan. Vieras potkaisi sen jalallaan
kauemmaksi ja aikoi paeta, mutta huomasi samassa muittenkin
siirtolaisten saapuneen paikalle. Harbert tarttui häneen kiinni
huutaen:
-- Ei, ei! Te ette saa mennä pois!
Samassa astui Cyrus Smith vieraan luokse. Tämä rypisti kulmiaan
nähdessään insinöörin. Veri juoksi virtanaan hänen rikkirevityn
paitansa alta, mutta siitä hän ei välittänyt.
-- Hyvä ystävä! insinööri lausui. -- Me olemme teille suuressa
kiitollisuuden velassa. Te olette pelastanut pojan oman henkenne
uhalla.
-- Henkeni! vieras mutisi. -- Arvoton kalu.
-- Te olette saanut haavoja.
-- Joutavia.
-- Tahdotteko ojentaa minulle kätenne?
Ja Harbertin tavoitellessa tuota kättä, joka vastikään oli pelastanut
hänen henkensä, pani muukalainen kädet ristiin rinnalleen ja katseli
ympärilleen harhailevin silmin, ikäänkuin aikoen paeta. Hän hillitsi
itsensä kuitenkin ja kysyi tylyllä äänellä:
-- Keitä te olette ja mitä te minusta tahdotte?
Ensi kertaa hän halusi saada tietoa siirtolaisten vaiheista. Kenties
hän ne kuultuaan kertoisi omatkin vaiheensa.
Muutamin sanoin Cyrus Smith kuvasi, mitä he olivat kokeneet siitä
hetkestä saakka, kun olivat lähteneet Richmondista.
Muukalainen kuunteli tarkkaavaisena.
Insinööri ilmoitti sitten, keitä he kukin olivat, sanoen heidän
iloisimman hetkensä olleen sen, jolloin he saivat uuden toverin lisää.
Vieras meni hämilleen nuo sanat kuultuaan.
-- Ja nyt, kun tunnette meidät, nyt ojennatte meille kätenne.
-- En! vastasi puhuteltu kumealla äänellä. -- Te olette kunnon ihmisiä,
mutta minä!...