Kotona. Uusi tulokas. Cyrus Smithin huolenpito. Yritys. Kyyneleitä.
Seuraavana päivänä, lokakuun 20:ntenä, kello seitsemän aamulla
_Bonadventure_ lipui hiljalleen valkamaansa Laupeudenjoen suulle.
Levottomina poissaolijain kohtalosta kotimiehet olivat jo aamun
sarastaessa nousseet Näkötornin ylängölle ja sieltä suureksi ilokseen
huomanneet kauan odottamansa aluksen. Heti he olivat rientäneet rantaan
sitä vastaan.
Insinöörin tarkka silmä oli jo matkan päästä havainnut, ettei kannella
ollut kuin kolme henkeä: haaksirikkoista ei siis ollut löydetty.
-- Teidän matkanne, hän virkkoi ensimmäisten tervehdysten jälkeen, --
oli siis turha; teitä on yhtä monta kuin lähtiessännekin.
-- Neljä meitä on, jos suvaitsette, vastasi Pencroff.
-- Haaksirikkoinenko mukana?
-- Niin juuri.
-- Missä hän on? Kuka hän on?
-- Ihminen hän ainakin on ollut, mr Smith, vastasi Gideon Spilett, --
siinä kaikki, mitä hänestä tiedämme.
Muutamin sanoin he kertoivat insinöörille, miten ja millaisena he
olivat löytäneet haaksirikkoisen.
Vieras tuotiin _Bonadventuren_ kajuutasta maihin. Säälien katseli
häntä Cyrus Smith; Nab joutui aivan hämmennyksiin. Haaksirikkoinen oli
tuskin astunut jalallaan maihin, kun jo yritti karkuun. Mutta Cyrus
Smith laski vakavana kätensä hänen olkapäälleen ja loi häneen katseen,
joka oli täynnä sanatonta hellyyttä. Silloin onneton, ikäänkuin
äkillisen voiman valtaamana, vähitellen rauhoittui, painoi päänsä alas
eikä enää vastustellut.
-- Mies parka! insinööri mutisi.
Hänet vietiin sitten Graniittilinnaan ja pantiin erääseen huoneeseen,
josta hänen oli mahdotonta paeta.
Päivällispöydässä, jonka Nab oli häthätää kattanut -- matkamiehillä kun
oli ankara nälkä -- insinööri sai kuulla tarkemmin Taborin tapauksista.
-- Mutta, Harbert, sanoi Gideon Spilett, -- ethän sinä ole vielä
ennättänyt kertoa kohtauksestasi tämän miehen kanssa.
-- Siitä en totta tosiaankaan paljon osaa kertoa, Harbert vastasi. --
Olin muistaakseni kumartunut maahan taimia keräämään, kun äkkiä
läheisestä puusta kuului humaus, niinkuin olisi lumivyöry putoamassa
sieltä. Tuskin ennätin käännähtää ympäri, kun jo tuo onneton, joka oli
ollut puun latvassa, oli hyökännyt päälleni, ja elleivät mr Spilett ja
Pencroff...
-- Poika parka! virkkoi Cyrus Smith. -- Sinua uhkasi kauhea vaara,
mutta ilman sitä meillä tuskin nyt olisi yhtä toveria enemmän.
-- Te toivotte siis hänen paranevan?
-- Toivon.
Päivällisen jälkeen tuotiin tavarat aluksesta maihin. Astioissa ja
aseissa ei huomattu pienintäkään merkkiä, josta olisi voinut aavistaa
haaksirikkoisen kotimaan. -- Sioille tehtiin erikseen karsina, jossa
niitten toivottiin pian kesyyntyvän. Ruuti, haulit ja nallit olivat
erittäin tervetullutta tavaraa nekin. Päätettiin rakentaa oikea
ruutikellari joko ulkopuolelle Graniittilinnan tai johonkin komeroon
sen yläosaan, jossa ei ollut räjähdysvaaraa. Joka tapauksessa
päätettiin yhä edelleenkin säästää ruutia ja käyttää metsäretkillä
pumpuliruutia.
_Bonadventure_ siirrettiin turvallisempaan paikkaan Laupeudenjoen
suusta, missä se laskuveden ajaksi joutui rantahietikolle. Pencroff
ehdotti Ilmapallon valkamaa, joka oli sekä syvä että tuulensuojassa.
Ensimmäisenä päivänä vieras oli hiukan levoton. Vapaaksi päästyään hän
osoitti joskus raivostumisen oireita, niin että muut paitsi insinööri
jo pelkäsivät hänen syöksyvän ikkunasta ulos. Vähitellen hän kuitenkin
rauhoittui.
Ennen pitkää hän tottui syömään keitettyäkin lihaa, ja kerran hänen
sikeästi nukkuessaan Cyrus Smith leikkasi häneltä parran ja hiukset
lyhyemmiksi, joten hänen ulkonäkönsä ei ollut enää niin outo. Entiset
repaleet otettiin häneltä pois ja sijaan annettiin sopiva puku. Täten
koko hänen asunsa muuttui ihmismäisemmäksi, ja näyttipä siltä kuin
hänen katseensakaan ei enää olisi ollut niin vauhko.
Cyrus Smith vietti joka päivä jonkun tunnin hänen seurassaan
työskennellen ja koettaen herättää hänen huomiotaan. Olihan matkallakin
ollut hetki, jolloin entiset muistot olivat tuokion ajaksi kirkastaneet
miehen pimenneen järjen. Usein liittyivät muutkin Cyrus Smithin
seuraan, ja silloin he kovalla äänellä keskustelivat enimmäkseen
merielämästä. Välistä näytti siltä kuin vieras hiukan olisi kuunnellut
heidän puheitaan ja ymmärtänyt heitä, ja joskus vavahtivat hänen
kasvonsa kuin sisäisestä tuskasta. Mutta hän ei puhunut.
Jonkin ajan kuluttua Cyrus Smith, johon vieras näytti jossakin määrin
kiintyneen, päätti asettaa hänet aivan erilaiseen ympäristöön: viedä
hänet valtameren rantaan, sillä valtamertahan hänen silmänsä olivat
tottuneet katselemaan, ja sitten metsän rinteelle, sen helmassahan hän
oli viettänyt niin suuren osan elämäänsä. Pencroffin mielestä yritys
oli uhkarohkea: mies karkaisi heiltä. Mutta insinööri päätti koettaa.
Lokakuun 30:ntena vieras oli ollut yhdeksän päivää vankina
Graniittilinnassa. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi herttaisesti.
Cyrus Smith ja Pencroff menivät hänen huoneeseensa, jossa hän
parhaillaan istui ikkunassa katsellen taivaalle.
-- Tulkaa, ystävä hyvä! sanoi insinööri hänelle.
Mies katsahti Cyrus Smithiin, nousi ja lähti hänen mukaansa. Pencroff
kulki takana epäillen yrityksen onnistumista.
He laskeutuivat hissillä maahan, missä Harbert, Gideon Spilett ja Nab
olivat heitä jo odottamassa. Yhdessä käveltiin sitten meren rantaan.
Muut vetäytyivät syrjään jättäen vieraan ihan yksikseen. Hän astui
rannemmaksi, hänen katseensa elpyi, mutta hänessä ei huomannut
pienintäkään halua karata. Hän katseli laineita, jotka särkyivät luodon
kiviin ja kuolivat rannan keltaiseen hiekkaan.
-- Meri estää häntä karkaamasta, kuiskasi Gideon Spilett.
-- Me viemme hänet ylängölle metsän rinteeseen, virkkoi Cyrus Smith,
joka ei hetkeksikään päästänyt sairasta näkyvistään, sillä sairaana hän
todellakin vierasta piti.
Mies vietiin sitten Laupeudenjoen suulle ja sieltä joen vasenta rantaa
pitkin Näkötornin ylängölle. Hän pysähtyi ensimmäisten pitkäin puitten
alle, joitten latvoja hiljainen tuuli huojutteli. Siinä hän nauttien
imi itseensä metsän raitista, pihkaista tuoksua ja siinä pääsi syvä
huokaus hänen rinnastaan.
Siirtolaiset pysyttelivät hänen lähellään valmiina pidättämään häntä,
jos hän yrittäisi äkkiä lähteä karkuun.
Ja näyttikin jo siltä kuin hän olisi ollut valmis heittäytymään
kanavaan, joka oli metsän ja hänen välillään. Jalka jo kohosi... Mutta
samassa hän ikäänkuin heräsi unesta, lyykähti maahan ... ja suuret
kyynelkarpalot hulvahtivat hänen silmistään.
-- Kas! huudahti Cyrus Smith. -- Sinusta tulee sittenkin ihminen, sillä
sinä osaat jo itkeä.