Laivan nimi oli siis ollut _Britannia_.
Mutta turhaan haeskeltiin haaksirikkoista. Jos hän oli kuollut, kuten
luultavaa oli, olivat pedot syöneet hänen ruumiinsa.
-- Huomenaamulla varhain me lähdemme paluumatkalle, sanoi Pencroff
heidän levähtäessään puun juurella.
-- Ja täältä me voimme hyvällä omallatunnolla viedä mukanamme
haaksirikkoisen kamppeet.
-- Vallan hyvin, merimies arveli, -- mutta meidän pitää koettaa saada
mukaan myös pari sikaa; niitähän meiltä kokonaan puuttuu.
-- Ja keittiökasveja myös, Harbert huomautti.
Ja niin päätettiin, että Harbert lähtee keräämään kasvitarhaan vietäviä
taimia, Gideon Spilett ja Pencroff taas koettavat saada kiinni pari
sikaa.
Siat eivät olleet niinkään halukkaita antautumaan kiinni, mutta puoli
tuntia niitä ajettuaan saivat Pencroff ja reportteri kuitenkin käsiinsä
kelpo parin, joka oli paennut tiheikköön. Tuskin tämä oli tapahtunut,
kun pohjoisosasta saarta muutaman sadan askeleen päästä alkoi kuulua
huutoja, joihin sekaantui omituista epäinhimillistä mörinää.
Jättäen siat omiin hoteisiinsa lähtivät Pencroff ja Gideon Spilett
rientämään huutoja kohti. Hetken kuluttua he näkivät metsänaukiolla
Harbertin makaavan maassa ja hänen päällään jonkin jättiläismäisen
olennon, arvatenkin suuren apinan, joka kuristi häntä kurkusta.
Merimiehelle ja Gideon Spilettille oli silmänräpäyksen asia heittäytyä
tuon hirviön päälle, tempaista se irti Harbertista, kaataa se taas
vuorostaan maahan ja sitoa se siihen paikkaan. Vangittu koetti kyllä
riuhtoa itseään irti, mutta toiset pitelivät sitä niin lujasti, ettei
se päässyt hievahtamaankaan.
-- Oletko haavoittunut, Harbert? kysyi Gideon Spilett.
-- En ole, en.
-- Jaa-a, jos se vain olisi iskenyt sinuun pienimmänkin haavan, tämä
paviaani...
-- Mutta eihän se ole apina! Harbert vastasi.
Pencroff ja reportteri katsahtivat silloin allansa makaavaan olentoon.
Se ei todellakaan ollut apina. Se oli ihminen! Mutta missä tilassa!
Villi sanan täydessä merkityksessä.
Tukka takussa, parta siivoamaton, polviin asti ulottuva; ruumis melkein
alasti, vain repaleita vyötäisillä; silmissä raivokas ilme; kädet
tavattoman suuret ja sormissa pitkät kynnet; iho ruskea kuin mahongin
pinta; jaloissa nahka karkea kuin sarveiskuori -- siinä tuo viheliäinen
olento, jota kuitenkin piti sanoa ihmiseksi.
-- Tämäkö nyt on se haaksirikkoinen? virkkoi Harbert.
-- Kaiketi, Gideon Spilett vastasi, -- mutta ei tuossa poloisessa enää
paljoakaan inhimillistä ole.
Reportteri oli oikeassa. Ehkä tuo olento oli joskus ollut sivistynyt
ihminen; nyt hän ainakin oli todellinen metsäläinen. Kauan hän
varmaankin jo oli ollut tuossa tilassa, koskapa ei enää pitkiin
aikoihin ollut käyttänyt työkalujaan eikä virittänyt tulta. Vikkelä hän
oli ja notkea, mutta henkiset voimat olivat surkastuneet.
Gideon Spilett puhutteli häntä, mutta hän ei näyttänyt ymmärtävän, ei
edes kuulevan ... ja sittenkin oli tuossa katseessa jäljellä vielä
hiukkanen järjen valoa.
Vanki ei enää koettanut raastaa auki siteitään. Oliko hänellä
aivoissaan vielä tallella kipene muistia jätteenä entisestä
ihmisyydestään?
-- Olkoon kuka tahansa, sanoi reportteri, -- meidän velvollisuutemme on
viedä hänet Lincolnin saareen.
-- Niin, niin, huudahti Harbert, -- kenties meidän onnistuu saada hänet
järkiinsä.
-- Sielu ei kuole, virkkoi Gideon Spilett, -- ja tuottaisipa meille
suuren mielihyvän, jos tämä, Jumalan luoma hänkin, heräisi
tylsyydestään.
He päästivät hänen jalkansa irti siteistä, mutta antoivat käsien
edelleen olla nuorissa. Hän nousi omin voimin eikä ensinkään näyttänyt
pyrkivän karkaamaan. Tympein silmin hän katseli kolmea miestä, jotka
kulkivat hänen vieressään, eikä mikään osoittanut hänen muistavan
olleensa joskus itsekin samanlainen olento. Väliin hän murisi ja
vingahteli kovin omituisesti.
Hänet vietiin mökkiin: ehkäpä tuttujen esineitten näkeminen vaikuttaisi
häneen virkistävästi. Turhaan. Hän ei näyttänyt tuntevan mitään.
Oliko tuo raukka ammoiset ajat sitten joutunut järjellisenä olentona
tälle saarelle ja täällä yksinäisyydessään kokonaan tylsistynyt?
Gideon Spilett sytytti takkavalkean. Valo näytti hetkeksi herättävän
onnettoman huomiota, mutta vain lyhyen tuokion.
Mies vietiin vihdoin _Bonadventureen_ ja jätettiin sinne
Pencroffin vartioimana. Gideon Spilett ja Harbert palasivat saarelle,
josta he parin tunnin kuluttua tulivat takaisin mukanaan astioita ja
pyssyt, kasvintaimia, jonkin verran juuri ammuttua metsänriistaa ja
kaksi elävää sikaa. _Bonadventure_ oli valmiina nostamaan
ankkurinsa ja lähtemään kotia kohti heti aamun nousuveden tultua.
Vanki pantiin etukajuuttaan, ja siellä hän pysyi aivan paikoillaan.
Pencroff tarjosi hänelle keitettyä lihaa, mutta hän ei huolinut. Vasta
sitten, kun merimies ojensi hänelle ammutun sorsan, hän hyökkäsi
petomaisen ahneesti sen kimppuun ja ahmaisi sen lyhyessä ajassa.
-- Kuinkahan vanha mies lienee? kysyi Harbert.
-- Vaikea on erottaa hänen kasvojensa piirteitä tuuhean parran alta.
Luulisin hänen olevan vähintään viisikymmentä vuotta vanha.
Seuraavana aamuna, lokakuun 15:ntenä, oli tuuli kääntynyt. Se puhalsi
nyt luoteesta, ja oli niin ollen sopiva _Bonadventurelle_, mutta
samalla se näytti yltyvän yhä kiivaammaksi. Se hidastuttaisi aluksen
matkaa.
Kello viisi aamulla lähdettiin liikkeelle. Pencroff reivasi purjeen ja
otti kurssin ENE, siis itäkoillisen.
Ensimmäinen päivä kului muitta mutkitta. Vankikin oli aivan hiljaa
komerossaan. Lokakuun 16:ntena tuuli kiihtyi entistä kovemmaksi ja
kääntyi vielä enemmän pohjoiseen. _Bonadventure_ keikkui aalloilla
hidastaen kulkuaan. Pencroffin täytyi muuttaa suuntaa jonkin verran, ja
häntä alkoi jo huolestuttaa, että kotimatkalla viivyttäisiin kauemmin
kuin Taborille mentäessä.
Lokakuun 17:ntenä oli oltu jo neljäkymmentäkahdeksan tuntia matkalla,
eikä mistään osannut vielä päättää, että oltiin voiton puolella. Kului
neljäkolmatta tuntia, mutta ei vieläkään ollut maata näkyvissä. Tuuli
oli yltynyt rajuksi. Purjeisiin otettiin lisää reiviä ja luovittiin
lyhyin ottein. Aallot löivät alinomaa kannen yli, ja elleivät
matkamiehet varmuuden vuoksi olisi sitoneet itseään laitoihin kiinni,
olisi vesi huuhtonut heidät mereen.
Silloin tuli heille odottamaton apu. Vanki karahti äkkiä komerostaan
kannelle, sieppasi ison kangen ja särki useista kohdin aluksen laitaa,
niin että kannelle kerääntynyt vesi pääsi valumaan pois. Sen tehtyään
hän palasi rauhallisesti kajuuttaansa.
Hämmästyneinä katselivat muut hänen tekoaan.
Myrsky kävi hetki hetkeltä yhä ankarammaksi, ja Pencroff pelkäsi heidän
joutuvan harhaan oikeasta suunnasta.
Lokakuun 19. päivän vastainen yö oli synkkä ja kolea. Kello yhdentoista
tienoissa tuuli laimeni, aallokko ei ollut enää niin ankara, ja
_Bonadventuren_ vauhti lisääntyi. Ei yksikään nukkunut sinä yönä.
Kaikki tähystelivät eteenpäin. Aamun koittaessa saari varmaan tulisi
näkyviin, elleivät merivirrat olleet vieneet alusta pois oikeasta
suunnasta.
Kello oli kaksi aamuyöstä, kun Pencroff äkkiä huusi:
-- Näkyy tulta!
Ja todellakin: kirkas tuli välkkyi koillisessa. Siellä oli Lincolnin
saari, ja Cyrus Smith oli varmaankin sytyttänyt tulen merkkivaloksi
heille.
Pencroff oli ottanut kurssin liiaksi pohjoiseen. Hän muutti suuntaa ja
laski tulta kohti, joka kirkkaana tähtenä loisti taivaanrannassa.