Arveluja. Bonadventure matkalla. Taborin saari. Etsintä rannalla.
Etsintä metsässä. Autio mökki.
-- Haaksirikkoinen! huudahti Pencroff. -- Ypöyksinään muutaman sadan
meripenikulman päässä meistä! Mr Smith! Te olette tähän saakka hiukan
vastustanut minun ehdotustani, että käväistäisiin Taborin saaressa.
Panetteko vielä nytkin vastaan?
-- En, Pencroff, insinööri vastasi. -- Lähdetään kiireimmiten.
-- Vaikka huomenna?
-- Vaikkapa huomenna.
Cyrus Smith tarkasteli pullosta ottamaansa paperia kauan ja virkkoi:
-- Tästä me voimme päättää ensiksikin, että Taborin saarella oleva
haaksirikkoinen on ammatiltaan merimies, koskapa on osannut tarkoin
määritellä saaren aseman, ja toiseksi, että hän lapun kielestä päättäen
on joko englantilainen tai amerikkalainen.
-- Olipa onnellinen ajatus rakentaa alus, virkkoi reportteri.
-- Ja onnellinen sattuma, että _Bonadventure_ osui kulkemaan juuri
pullon ohi.
-- Eikö juuri se seikka näytä teistä kummalliselta, Pencroff? kysäisi
Cyrus Smith.
-- Onnen potkaus vain, mr Smith! Johonkinhan pullon piti joutua, ja
mikä ihme se on, että se joutui tänne?
-- Ehkäpä niinkin, Pencroff, insinööri vastasi, -- mutta kuitenkin...
-- Minusta näyttää, sanoi reportteri, -- että tuo lappu on kirjoitettu
vasta vähän aikaa sitten. Vai mitä, mr Smith?
-- Sitä on vielä vaikea päättää.
_Bonadventure_ kulki nyt täysi purjein kotiin päin ja laski kello
neljän tienoissa ankkurin Laupeudenjoen suulle.
Illalla suunniteltiin huomista matkaa. Jos pursi lähtisi seuraavana
päivänä, lokakuun 11:ntenä, se voisi tuulen pysyessä ennallaan päästä
perille kahdessa päivässä, sillä sen pitempää aikaa se ei tarvitsisi
tuolla kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin matkalla. Päivä perillä,
kolme, neljä paluumatkalla -- siis saattaisi _Bonadventure_ tulla
takaisin lokakuun 17:ntenä. Ensin päätettiin, että matkalle lähtevät
vain Pencroff ja Harbert; mutta Gideon Spilett, yhä uskollisena _New
York Heraldin_ kirjeenvaihtajana, pani jyrkän vastalauseensa sanoen
lähtevänsä vaikkapa uimalla perässä. Hänet määrättiin siis myös
lähtemään.
Vielä samana iltana kannettiin alukseen makuuvaatteita, keittoastioita,
aseita, ampumavaroja, kompassi sekä eväitä noin kahdeksaksi päiväksi.
Seuraavana aamuna kello viisi sanottiin jäähyväiset, ja
_Bonadventure_ lipui merelle. Kuljettuaan neljännespenikulman
matkustajat näkivät kahden miehen seisovan Graniittilinnan harjalla ja
heiluttavan heille jäähyväisiä.
Alus kulki hyvää vauhtia. Puolenpäivän jälkeen oli Lincolnin saari
kadonnut sen näkyvistä.
Kapteeni Pencroff oli tyytyväinen niin purteensa kuin laivamiehiinsä,
jotka vuorotellen auttoivat häntä peränpidossa. Hän lupasi vanhaan
totuttuun tapaan "korttelin viinaa miestä kohti".
Yö tuli pimeä, mutta tähtikirkas. Pencroff ja Harbert olivat
vuorotellen peräsimessä ja valvoivat tarkasti, ettei alus pääsisi
hiukkaakaan poikkeamaan kompassilla määrätystä suunnasta. Yö kului,
samoin koko seuraava päivä. Illan suussa he laskivat kulkeneensa noin
parisataa kilometriä. Tuuli alkoi hiljetä, mutta he toivoivat saavansa
aamulla saaren näkyviinsä, ellei suunnasta ollut poikettu.
Lokakuun 13. päivää vasten yöllä ei kukaan saanut unta silmiinsä, siksi
jännittävää oli odotus. Olisiko haaksirikkoinen vielä siellä? Mikä hän
lienee miehiänsä? Suostuisiko hän tulemaan heidän kanssaan Lincolnin
saareen?
Kello kuuden maissa aamulla kuului äkkiä Pencroffin huuto:
-- Maa näkyy!
Taborin saari ei ollutkaan enää kuin noin kolmenkymmenen kilometrin
päässä. _Bonadventure_ oli poikennut vähän etelämmäksi, mutta
käännettiin nyt suoraan saarta kohti.
Kello yhdentoista aikaan Pencroff vähensi purjeita kulkeakseen
hiljaista vauhtia näitä tuntemattomia väyliä. Saari näkyi jo kokonaan.
Suurin osa sen pintaa oli metsän peittämä, mutta -- omituista kyllä --
missään ei näkynyt savua, joka olisi merkinnyt ihmisasuntoa. Varovasti
liukui _Bonadventure_ kallioitten ja särkkäin välisiä kapeita
väyliä myöten, kunnes sen keula kohta puolenpäivän jälkeen kolahti
rantakivikkoon. Ankkuri laskettiin, purjeet koottiin, laivaväki astui
maihin ja sitoi aluksensa lujilla köysillä rantaan. Aseistettuina he
lähtivät kiipeämään noin sata metriä korkean mäen harjalle, josta he
näkisivät yli koko tuon pienen saaren. Kyyhkysiä ja meripääskysiä
pyrähteli tuon tuostakin lentoon.
Mäelle näkyi koko saari. Se ei ollut kuin kymmenen kilometriä ympäri
mitaten. Kaikilla tahoilla meri, niin kauas kuin silmä kantoi. Poikki
saaren juoksi puro halki niityn, laskien länsirannalla mereen.
Matkamiehet palasivat _Bonadventureen_ päätettyään kiertää
jalkaisin rantoja myöten koko saaren ja sitten vasta samota sen poikki,
niin ettei mikään kohta jäisi tutkimatta.
Tunnin kuluttua he saapuivat saaren eteläniemeen ja lähtivät siitä
kiertämään pohjoiseen saaren länsirantaa, joka sekin oli kauttaaltaan
hietikkoa. Neljä tuntia kesti kierros, mutta ihmisjälkiä ei havaittu
missään. Tämä oli kovin kummallista, ja alettiin jo melkein luulla,
että tuo paperilappu olikin kirjoitettu monta kuukautta, kenties monta
vuottakin sitten; siinä tapauksessa oli haaksirikkoinen joko päässyt
pois tai kuollut kurjuuteen.
Aterioituaan aluksessa pikimmiten matkamiehet lähtivät tutkimaan
metsää. Joukoittain eläimiä juoksi pakoon heidän lähestyessään. Ne
olivat parhaasta päästä, jopa yksinomaan vuohia ja sikoja, ilmeisesti
eurooppalaista rotua. Nähtävästi oli joku valaanpyytäjä jättänyt niitä
muutaman tähän saareen, jossa ne sitten olivat aikojen kuluessa
lisääntyneet.
Ihmisiä oli siis joskus ollut tällä saarella. Sitä todisti vielä
selvemmin se seikka, että metsässä näkyi raivattuja polkuja ja
kirveellä kaadettuja puita: ihmiskätten jälkiä kaikkialla. Mutta puut
oli nähtävästi kaadettu jo vuosikausia sitten, sillä ne olivat
lahoamassa; kirveen jälki oli vetäytynyt homeeseen, ja polkuja tuskin
erotti enää pitkän ruohon alta.
Polkua myöten he lähestyivät puroa, joka juoksi saaren keskitse. Yhä
useampia todistuksia he saivat entisestä asutuksesta. Monin paikoin oli
peltotilkkuja, jotka vieläkin kasvoivat perunaa, sikuria, porkkanaa,
lanttua. Harbert riemuitsi ajatellessaan, kuinka hän ottaisi niitä
mukaansa Lincolnin saareen ja istuttaisi sinne.
-- Ellei täältä haaksirikkoista löydetäkään, virkkoi Pencroff, -- niin
ei maar täältä kuitenkaan tyhjin käsin palata.
-- Ei noita kasvimaita enää näy hoidetun vuosikausiin, arveli Gideon
Spilett.
-- Haaksirikkoinen on varmaankin lähtenyt täältä tiehensä...
-- Paperilappu on siis kirjoitettu jo vuosia sitten?
-- Epäilemättä.
-- Ja pulloko olisi niin pitkän ajan kuluttua ajautunut Lincolnin
rantaan?
-- Kummako se? Pencroff vastasi. -- Mutta ilta pimenee. Parasta on
lähteä yöksi laivaan; huomenna jatketaan.
He olivat jo kääntymäisillään takaisin, kun Harbert äkkiä huomattuaan
jotakin tummaa puitten välissä huudahti:
-- Mökki!
Kaikki kolme riensivät sitä kohti. Hämärissä erotti vielä, että se oli
rakennettu lankuista ja verhottu paksulla tervatulla kankaalla.
Ovi oli raollaan. Pencroff sysäsi sen jalallaan auki.
Mökki oli tyhjä.