Purjeet ja lippu. Villikoirain hyökkäys. Jup haavoittuu. Jup paranee.
Alus valmiina. _Bonadventure_. Ensimmäinen koematka. Odottamaton
viesti.
Illalla metsämiehet palasivat mukanaan täydet kantamukset riistaa.
Topillakin oli kokonainen kaularengas kurppia ja Jupilla vyöllinen
koppeloita kannettavana.
Nab lupasi kaikesta tästä tehdä säilykkeitä, piirakoita ja sen
semmoisia, kun vain saisi jonkun avukseen. Muilla oli itsekullakin omia
puuhia tarpeeksi, mutta Gideon Spilett otti auttaakseen Nabia ja pääsi
nyt hänen moninaisten keittiösalaisuuksiensa perille.
Seuraavana päivänä Cyrus Smith kertoi Gideon Spilettille tarkastaneensa
kuilun. Reportteri myönsi, että vaikkei Smith ollut mitään löytänyt,
piili siinä sittenkin salaisuus.
Tällä viikolla Pencroff ompeli Harbertin avustamana niin uutterasti
purjeita, että ne valmistuivat paljon aikaisemmin kuin oli
laskettukaan. Hamppuköysistä ei ollut puutetta: niiksi käytettiin
ilmapallon verkon köysiä. Väkipyörät Cyrus Smith sorvasi varta vasten
tekemässään sorvipenkissä Pencroffin antamien tarkkojen mittojen
mukaan. Lipunkin Pencroff teki, sini-puna-valko-viiruisen, värjättyään
sen erilaisista kukista saamillaan aineilla. Yhdysvaltain lipun
kolmeenkymmeneenseitsemään tähteen, jotka merkitsevät sen valtioitten
lukua, hän lisäsi vielä kolmannenkymmenennenkahdeksannen, nimittäin
"Lincolnin valtion" merkiksi.
-- Eihän se sitä vielä oikeutta myöten ole, mutta hengeltään kyllä.
Toistaiseksi tämä lippu ripustettiin liehumaan yhteen Graniittilinnan
ikkunaan ja sitä tervehdittiin kolminkertaisella eläköönhuudolla.
Talvi läheni loppuaan. Näytti jo siltä kuin tämä toinenkin talvi menisi
menojaan ilman mitään erikoista. Mutta elokuun 11. päivää vasten yöllä
sattui tapaus, joka uhkasi tuottaa tuhon koko Näkötornin ylängölle.
Kello neljän tienoissa aamulla siirtolaiset äkkiä heräsivät Topin
rajuun haukuntaan. Tällä kertaa se ei haukkunut kuilun partaalla, vaan
kynnyksellä. Jup seisoi sen rinnalla vihaisesti möristen.
Kaikki hyppäsivät vuoteeltaan, riensivät ikkunoihin ja tempaisivat ne
auki. Koko rannikko oli vastasataneen lumen peitossa. Mitään epäiltävää
ei näkynyt, mutta sen sijaan yön pimeydestä kuului kummallista
haukuntaa. Harbert kurottautui ikkunasta tarkemmin kuullakseen ja
ilmoitti muille, että ulkona varmaankin oli lauma villikoiria, joitten
haukuntaa hän ennenkin oli metsäretkillään kuullut Punapuron puolelta.
-- Mutta miten ne ovat tänne päässeet? Pencroff kysyi.
-- Eivät suinkaan muualta kuin rantasiltaa myöten, insinööri vastasi,
-- se on joltakulta jäänyt nostamatta.
Silloin Gideon Spilett muisti jättäneensä edellisenä iltana sillan
paikoilleen.
-- Sepä oli kaunista! huudahti Pencroff.
-- Tehty mikä tehty, reportteri vastasi. -- Nyt on ryhdyttävä toimiin.
Viivyttelemättä he sieppasivat käsiinsä kirveitä, luodikoita ja
revolvereita ja laskeutuivat hissillä alas.
Villikoirat ovat nälkäisinä sangen vaarallisia, mutta siitä huolimatta
siirtolaiset hyökkäsivät heti niiden kimppuun.
Ensimmäiset laukaukset, jotka salamoina leimahtelivat yön pimeydessä,
saivat lauman etummaiset rivit peräytymään. Tärkeintä oli estää pedot
pääsemästä Näkötornin ylängölle, sillä siellä olisi kanatarha joutunut
niiden saaliiksi ja viljelykset niitten jalkoihin. Sen vuoksi
siirtolaiset asettuivat joen ja vuorenseinämän väliseen solaan
katkaisten niiltä täten pääsyn ylängölle.
Ja nyt alkoi kauhea ottelu, johon Top ja Jupkin osallistuivat,
edellinen raivokkaasti ryntäillen koirien kurkkuun ja kuristaen niitä,
jälkimmäinen raskaalla nuijalla iskien niitä kuoliaiksi. Lopulta, kun
yhä uusia petoja näytti tulevan tapettujen sijaan, täytyi siirtolaisten
käydä kirves kädessä vihollisten kimppuun. Niitä kaatui oikealle ja
vasemmalle. Aivan vammoitta eivät siirtolaisetkaan päässeet, vaikka
heidän haavansa olivat onneksi mitättömiä. Muuan koirista karkasi kuin
tiikeri Nabin niskaan, mutta Harbertin revolverin luoti pelasti hänet.
Jup huitoi nuijallaan kuin vimmattu. Kaipa sen silmät näkivät pimeässä
paremmin kuin muitten, koskapa siltä ei yksikään isku mennyt harhaan.
Viimein se joutui liian kauas keskelle vihollisten laumaa. Revolverin
lauetessa näkyi, kuinka se riehuessaan väliin vingahdellen taisteli
yhtaikaa viittä, kuutta suurta villikoiraa vastaan.
Kaksi tuntia kesti tätä tuimaa ottelua, kunnes viimeiset pedot vihdoin
pakenivat pohjoiseen, laskujoen toiselle rannalle, minkä jälkeen Nab
heti nosti sillan ylös.
Mutta missä oli Jup?
Aamun sarastaessa nähtiin tanterella vähintään puolisataa pedonraatoa
ja niitten joukossa kauempana Jup pitkällään maassa, katkennut nuija
yhä vieläkin kädessään, rinnassa syviä haavoja.
-- Hengissä on vielä! huudahti Nab kuultuaan sen hengittävän.
-- Ja henkiin se jääkin, Pencroff lausui. -- Me vaalimme ja hoidamme
sitä kuin omaa lähimmäistämme.
Jup painoi päänsä hänen olkaansa vasten ikäänkuin olisi ymmärtänyt
merimiehen sanat. Jup kannettiin nyt Graniittilinnaan ja pantiin
patjalle makaamaan, kun sen haavat oli pesty huolellisesti ja sidottu
niin hyvin kuin osattiin. Sitten sille juotettiin virvoittavaa teetä.
Apina raukka vaipui kohta uneen, ensin hyvin levottomaan, mutta
vähitellen sen hengitys alkoi kulkea yhä tasaisemmin. Top hiipi tuon
tuostakin hiljaa ystävänsä luokse ja nuoleskeli sen hervotonna
riippuvaa oikeata kättä.
Kovasta verenvuodosta oli Jup heikentynyt koko lailla, ja ruvettiin jo
pelkäämään pahinta; eläimen vahva terveys kuitenkin voitti jo alkaneen
kuumeen, ja elokuun 16. päivänä se inahti pyytäen ruokaa. Silloin Nab
paistoi sille sokeroituja ohukaisia, joita Jup pisteli poskeensa.
-- Syö syö, poikaseni, Nab puheli, -- vertasihan sinä vuodatit meidän
edestämme. Tästä saat lisää. Syö, poikani, syö!
Jup parani päivä päivältä.
Kerran -- elokuun 23:ntena -- kajahti Nabin huuto. Hän kutsui
siirtolaisia kiireimmän kaupalla tulemaan Jupin komeroon.
-- Katsokaa! Nab sanoi nauraen kohti kurkkuaan.
Mestari Jup istui tyynenä lattialla jalat allaan kuin turkkilainen ja
poltti piippua.
-- Minun piippuni! huudahti Pencroff. -- Jup on ottanut minun piippuni!
Mutta pidä omanasi vain, pidä ja polta, ystäväiseni, polta, niin että
piippu laulaa.
Cyrus Smith ei kummastellut tätä lainkaan. Hän tiesi kertoa monta
tapausta, jolloin apinat ovat tottuneet polttamaan piippua. Onpa
joistakuista tullut koviakin tupakkamiehiä.
-- Eiköhän tuo vain lienekin ihminen, Pencroff välistä puheli Nabille.
-- Mitäs sanoisit, jos se jonakin päivänä alkaisi puhua?
-- Sitähän minä tässä olen kummastellut, miksei se oikeastaan puhu.
Eihän siltä puutu muuta kuin sanoja.
-- Olisi se sentään lystiä, jos Jup joskus sanoa päläyttäisi: "Eikös
vaihdeta piippuja, Pencroff?"
-- Olisipa niinkin, Nab myönsi. -- Miksihän se syntyikään mykkänä?
Aluksen rakentaminen edistyi nopein askelin. Laidat olivat paikoillaan;
entisten valekaarien sijaan pantiin nyt vesihöyryssä taivutetut oikeat
kaaret. Vedenpitävyyden aikaansaamiseksi vuorattiin alus sisältäkin.
Vuoraus ja kansi saatiin valmiiksi syyskuun 15:ntenä. Saumat tilkittiin
kuivatulla meriruoholla ja voideltiin kiehuvalla piellä.
Sisustus tehtiin niin yksinkertainen kuin suinkin. Kokka- ja
peräkajuutassa oli seinävierillä lavitsat, jotka samalla toimivat
arkkuina. Masto pystytettiin kajuuttain väliin. Sen korkeat mutta
lujatekoiset vahvikerenkaat oli taottu hormien pajassa.
Alus valmistui lokakuun ensimmäisellä viikolla ja heti päätettiin tehdä
saaren ympäri koekierros, jotta nähtäisiin, minkä verran se kesti
merellä.
Sillä välin ei laiminlyöty kotiaskareitakaan, vaan pidettiin hyvä huoli
sekä eläimistä että puutarhasta ja hankittiin runsaasti metsänriistaa.
Lokakuun 10:ntenä alus vihdoin laskettiin vesille. Pencroff ihan loisti
mielihyvästä, ja kun nousuvesi kohotti aluksen pinnalle, hän päästeli
eläköönhuutojansa kovemmin kuin koskaan ennen.
Yhteisestä päätöksestä julistettiin Pencroff purren kapteeniksi, ja
hänen ristimänimensä mukaan pantiin sen nimeksi _Bonadventure_.
Aamiaisen jälkeen kaikki astuivat alukseen, Top ja Jup muiden mukana.
Ankkuri nostettiin, purje vedettiin ylös, Lincolnin lippu nostettiin
mastoon, ja _Bonadventure_ irtosi rannasta. Liittolahdesta
ulapalle kuljettiin myötätuulessa, ja silloin alus osoittautui varsin
nopeakulkuiseksi.
Kierrettyään Löytöniemen ja Kynsiniemen alus kohtasi vastatuulen, mutta
suoriutui siinäkin erittäin hyvin. Siirtolaiset olivat ihastuksissaan.
Kynsiniemestä Pencroff lasketteli suoraan ulapalle seitsemän, kahdeksan
kilometriä pysytellen kuitenkin yhä Ilmapallon valkaman kohdalla.
Sieltä käsin he saivat ihailla Käärmeniemen ja Kynsiniemen välistä
näkyvää kaunista saartaan. Silmän kantamattomiin peitti viheriöivä
metsä saaren pintaa, ja kaukana pohjoisessa kohosi uljas Franklinin
vuori.
Ulapalta käännyttiin takaisin Ilmapallon valkamaa kohti, siinähän oli
oleva _Bonadventuren_ satama. Sen vuoksi oli väylä tarkoin
tutkittava. Kulku luovimalla oli hidasta. Ja yhä hitaammaksi se kävi,
kun tuuli alkoi laimeta. Vähäinen viri pyyhkäisi vain silloin tällöin
meren pintaa.
Alus oli enää vajaan kilometrin päässä rannasta, kun Harbert, joka oli
seisonut tähystäjänä kokassa, äkkiä huusi:
-- Ylähankaan, Pencroff, ylähankaan!
-- Mikä siellä on? Kariko vai?
-- En tiedä varmaan, puheli Harbert, -- en erota oikein ... nosta
vielä ... nyt lähemmäs!
Hän kumartui laidan yli, kurotti kätensä veteen ja nosti jotakin ylös.
Se oli pullo!
Hän ojensi sen Cyrus Smithille. Sanaakaan sanomatta tämä kiskaisi
korkin auki ja veti pullosta kostean paperin. Siinä luki:
_Haaksirikkoinen... Taborin saari... Pituus 153° 0',
leveys 37° 11'_.