Talvi. Villan vanutus. Hetulat. Albatrossi. Myrskyjä. Cyrus Smith yksin
kotona. Kuilun tarkastus.
Kesäkuu toi tullessaan talven -- sitähän pohjoismaissa vastaa joulukuu
-- ja Graniittilinnan asukkaat ryhtyivät valmistamaan itselleen
lämpimiä vaatteita ja jalkineita. Karjatarhassa lampaat kerittiin, ja
sitten oli villat saatava kankaaksi.
Koneitten puutteessa täytyi tyytyä niin yksinkertaiseen valmistustapaan
kuin mahdollista. Villa pantiin ensin suuriin altaisiin, joissa sitä
kuumennettiin seitsenkymmenasteisessa vedessä. Sen jälkeen se pestiin
kylmässä, soodansekaisessa vedessä, jolloin viimeinenkin rasva-aines,
niin sanottu lampaanhiki siitä erottui. Villan vanutusta varten Cyrus
Smith rakensi rannalla olevaan vesiputoukseen varsin yksinkertaisen
laitteen: puisen telan, jonka kurikat vuorotellen nousivat ja
kohtisuoraan pieksivät alapuolelle asetetuissa altaissa olevaa villaa
lujan kiinnityssiteen pitäessä konetta koossa -- siinä koko
vanutuslaitos.
Yritys onnistui erinomaisesti, ja jonkin ajan kuluttua oli
siirtolaisilla lujaa, huopamaista kangasta riittämiin. Eihän se ollut
merinoa eikä kasimiria, ei ripsiä ei alpakkaa eikä verkaa, mutta se oli
"Lincolnin huopaa", jonka turvin he huoletta vastaanottivat talven
1866-67.
Pakkaset alkoivat jo kesäkuun 20. päivästä, ja silloin täytyi
Pencroffin jättää työnsä veistämöllä kevääseen. Ensilumi satoi kesäkuun
lopulla.
Satimia ja ansoja viriteltiin jälleen metsän otuksille, pantiinpa Cyrus
Smithin hetulapyydyksiäkin eläinten poluille. Eikä tämä ainutlaatuinen
pyyntitapa tehoton ollutkaan: kymmenkunta kettua ja villisikaa, jopa
yksi jaguaari kellistyi tanterelle.
Näihin aikoihin siirtolaiset myös koettivat päästä yhteyteen muun
maailman kanssa.
Gideon Spilett oli monesti aikonut kirjoittaa lyhyen tiedonannon heidän
oloistaan ja heittää sen suljetussa pullossa mereen, jossa merivirrat
sen ehkä kuljettaisivat asutuille seuduille, tai uskoa sen kyyhkysen
haltuun. Mutta oliko luultavaa, että pullo tai kyyhkynen voisi kulkea
tuon kolmatta tuhatta kilometriä pitkän taipaleen?
Kesäkuun 30. päivänä joutui Harbertin saaliiksi lievästi haavoittunut
albatrossi. Se oli noita suuria merilintuja, joitten siiven kärkien
väli on kolme metriä ja jotka pystyvät lentämään Tyynen meren yli.
Harbert olisi mielellään pitänyt linnun omanaan, sen vähäpätöinen haava
kun näytti paranevan nopeasti ja hän toivoi saavansa sen kesyyntymään.
Mutta Gideon Spilett sai hänet vakuutetuksi siitä, kuinka tärkeää oli
käyttää hyväkseen tilaisuutta ja lähettää albatrossin avulla tietoja
heistä muuhun maailmaan. Jos lintu oli tullut asutuilta seuduilta, niin
se varmaankin palaisi entisille asuinsijoilleen.
Ehkä Gideon Spilettissä oli yhä vielä niin paljon sanomalehden
kirjeenvaihtajaa, että hän ajatteli, mikä verraton vaikutus olisi
tuollaisella autiolta saarelta lähteneellä viestillä _New York
Heraldissa_ ja kuinka suunnattoman menekin se numero saisi!
Oli miten oli, hän sepitti lyhyen uutisen, kääri sen pihkatun
purjekankaan sisään ja kirjoitti käärön päälle pyynnön, että kuka sen
käsiinsä saisi, lähettäisi sen arvoisalle John Bennettille, _New York
Heraldin_ päätoimittajalle. Käärö sidottiin albatrossin kaulaan eikä
jalkaan, koska näillä linnuilla on tapana laskeutua merenpinnalle
levähtämään. Ja niin päästettiin lintu irralleen. Liikuttuneina ja
kiinnostuneina siirtolaiset katselivat, kuinka se kohosi korkeuksiin ja
katosi länteen Uutta Seelantia kohti.
-- Onnea matkalle! huusi Pencroff, joka ei kovinkaan suuresti luottanut
tällaiseen postiin.
Heinäkuussa pakkaset yltyivät yhä kireämmiksi. Mutta Graniittilinnassa
oli lämmintä ja mukavaa. Siellä ei säästetty halkoja eikä kivihiiltä.
Cyrus Smith oli muurannut toisenkin uunin suureen saliin. Ja niin he
monet pitkät illat istuivat siellä hauskasti haastellen, päivän työt
päätettyään päivällisen jälkeen yhdessä höyryävän kahvikupin ääressä ja
piippua poltellen, ja kuuntelivat, kuinka talvinen myrsky ulkona
pauhasi. Heidän oli kaikin puolin hyvä olla, mikäli hyväolo saattaa
olla täydellinen kaukana muista ihmisistä ja ilman vähintäkään yhteyttä
näihin.
Kerran heidän taas sillä tavoin istuessaan Top alkoi jälleen haukkua
kuilun partaalla.
-- Mitähän tuo tuossa taas haukkua louskuttelee? Pencroff virkkoi.
-- Ja Jup murisee sekin, Harbert lisäsi.
Niin koira kuin apinakin näyttivät ärtyneiltä.
Cyrus Smith istui sanaakaan sanomatta, otsa rypyssä.
Tämän talven pakkaset eivät olleet niin ankaria kuin edellisen, mutta
sen sijaan oli lumimyrskyjä useammin. Meressä kävi niin kova aallokko,
että vesi ulottui usein hormeihinkin.
Kaamean suurenmoinen näky aukeni siirtolaisille Graniittilinnan
ikkunoista. Vaahtopäiset aallot räiskyivät kivilinnan seiniä vasten
peittäen kuohuihinsa koko merenrannikon. Tyrskyt nousivat väliin
kolmekymmentäkin metriä korkealle.
Elokuun alussa myrskyt laantuivat, mutta ilman lämpö laski niin, että
lämpömittari joskus näytti -20°. Elokuun 3. päivänä siirtolaiset
päättivät lähteä Kynsiniemen soille, joilla oli huomattu runsaasti
kaikenlaisia vesilintuja. Kaikki lähtivät sinne, Top ja Jupkin; Cyrus
Smith yksin jäi kotiin.
Hän tahtoi päästä selville siitä, miksi Top niin usein oli levoton
Graniittilinnan sisällä olevan kuilun partaalla. Yksin ollessaan hän
päätti tutkia tätä seikkaa. Hän laski entiset köysitikkaat kuiluun ja
laskeutui alas lyhty kädessä, revolveri ja puukko vyöllä. Joka puolella
oli luja kiviseinä, vähän väliä pisti ulkonevia kallionkieliä sisään
päin. Ketterän olennon olisi niitä myöten kyllä ollut mahdollista
kiivetä ylös kuilun suulle saakka. Tuon seikan insinööri painoi
mieleensä. Mutta mitään vuorenseinään aukenevaa rakoa tai halkeamaa hän
ei havainnut. Pohjalla oli tyyni vedenpinta, mutta ei sielläkään ollut
näkyvissä mitään sivuille kulkevaa käytävää. Kuinka korkealla se oli
merenpinnasta, oli mahdotonta sanoa.
-- En nähnyt mitään, Cyrus Smith ylös palattuaan virkkoi, -- mutta
sittenkin tässä on jotain merkillistä.