Alus tekeillä. Toinen sato. Tuomisia Pencroffille. Valaanpyynti.
Pencroff ei osaa toivoa enää mitään.
Kun Pencroffin mieleen iski jokin aate, hän ei saanut rauhaa itse eikä
antanut muillekaan, ennenkuin se oli toteutettu. Nyt hän oli saanut
päähänsä, että siirtolaisten pitäisi käväistä Taborin saarella, ja
koska siihen tarvittiin purjealusta, oli purjealus rakennettava. Ja
tällaiseksi insinööri ja hän sen suunnittelivat:
Se oli oleva kymmenen ja puoli metriä pitkä ja kaksi metriä
seitsemänkymmentä senttiä leveä, matalassa uiva, kannellinen, kajuutta
kokassa, toinen perässä. Takiloitava se oli tavallisen sluupin tapaan.
Rakennusaineena oli käytettävä hopeakuusta, joka ei helposti vety.
Koska aluksen oli määrä valmistua vasta kuuden kuukauden kuluttua,
tehtiin seuraava työnjako: Cyrus Smith ja Pencroff veistämölle, Gideon
Spilett ja Harbert metsästämään, Nab sekä mestari Jup kotiaskareisiin.
Veistämö sijoitettiin hormien ja vuorenseinämän väliin, ja kahdeksan
päivän kuluttua oli siinä pohja ja köli valmiina, odottamassa runkoa
ylleen.
Pencroff, arvaahan sen, ei pitänyt lomahetkiä lainkaan, vaan kalkutteli
alinomaa lempityössään. Vain kerran hänen täytyi jättää rakas
veistämönsä: silloin kun vehnä oli leikattava. Sato oli kasvanut,
niinkuin ennakolta oli laskettu, kaksi bushelia (noin 70 litraa).
-- Nämä kylvetään uudelleen, paitsi pientä määrää, joka talletetaan, ja
kun ensi kerran korjataan...
-- Niin meillä on tuhatkuusisataa bushelia.
-- Ja sittenkö syödään oikeata leipää?
-- Syödään.
-- Entä mylly?
-- Mylly tehdään.
Isompi ala raivattiin nyt pelloksi, muokattiin huolellisesti ja kallis
siemen kylvettiin. Sitten vasta Pencroff palasi työhönsä.
Sillä välin Harbert ja Gideon Spilett metsästelivät Kaukaisen Lännen
metsissä, ja harvoin he saaliitta kotiin tulivat. Kerran näillä
retkillä oli Gideon Spilett joutunut kauas Harbertista ja osunut
metsäaukiolle, jolla omituinen haju herätti hänen huomiotaan. Se tuli
putkilomaisista, monihaaraisista kasveista, joiden kukat olivat
tertuissa, muutamat jo siementyneet. Hän nyhtäisi muutamia juurinen ja
meni Harbertin luo.
-- Mitähän nämä kasvit lienevät?
-- Mistä te löysitte ne?
-- Tuolta aukiolta, siellä niitä kasvaa hyvin tiheässä.
-- Mr Spilett, nyt saatte olla varma Pencroffin ikuisesta
kiitollisuudesta.
-- Onko tämä tupakkaa?
-- On, ellei kaikkein parastakaan laatua, niin tupakkaa kuitenkin.
He päättivät olla puhumatta Pencroffille mitään koko asiasta, ennenkuin
tupakka saataisiin käytettävään kuntoon. Se oli ensin kuivattava,
leikeltävä ja sitten määrätyllä tavalla haudottava kuumilla kivillä.
Siihen kuluisi pari kuukautta. He keräsivät lehtiä suuren kimpun ja
palasivat kotiin, puikahtivat salaa Graniittilinnaan ja karttelivat
Pencroffia kuin salakuljettajat valpasta tullivartijaa. Cyrus Smith ja
Nab otettiin liittolaisiksi, mutta Pencroffilta asia pysyi salassa.
Toukokuun alussa työt veistämöllä jälleen keskeytyivät.
Joitakin päiviä aikaisemmin oli huomattu neljän, viiden kilometrin
päässä rannasta tavattoman suuri eläin uiskentelemassa meren pinnalla.
Se oli -- kuten kiikarilla tarkastettaessa todettiin -- Etelämeren
valas, niin sanottuja mustapäisiä valaita. Pencroffin, vanhan
valaanpyytäjän, into nousi ylimmilleen, mutta eihän ilman venettä ja
harppuuneja ollut ajattelemistakaan lähteä tuota meren jättiläistä
takaa ajamaan. Harmillista! Paitsi että se oli harvinaista, jos kohta
vaarallistakin huvia, olisi siitä ollut hyötyäkin, sillä Pencroff
tiesi, kuinka suunnattomat määrät rasvaa, ihraa ja hetuloita valaasta
saa.
Nyreissään hän käänsi selkänsä koko otukselle ja ryhtyi jälleen
työhönsä. Mutta -- merkillistä -- valas ei ottanut poistuakseen
Lincolnin saaren läheisyydestä. Se läheni lähenemistään Liittolahtea
ja liikuskeli alinomaa Leukain ja Kynsiniemen välillä usein
parinkinkymmenen kilometrin tuntinopeudella. Siirtolaisten mieltä
askarrutti yhä enemmän tuo outo otus. Pencroff parka houraili jo usein
unissaankin valaasta. Näkyvistä sitä ei päästetty hetkeksikään: kuka
kulloinkin tähysteli sitä kaukoputkella. Lopulta se tuli niin lähelle
rantaa, että sen näki paljain silminkin. Ja toukokuun 3:ntena julisti
Nab Graniittilinnan ikkunasta, että valas oli äkkiä viskautunut
matalikolle lähelle Löytönientä.
Keihäillä ja kangilla aseistettuina siirtolaiset kiiruhtivat miehissä
Laupeudenjoen sillan yli ja meren rantaan. Siellä lojui tuo suunnaton
imettäväinen rantahiekalla hengettömänä, kyljessään harppuunikeihäs ja
ympärillään taajat lintuparvet.
-- Voi tuota hirviötä! huudahti Nab.
Ja syytä hänellä olikin huudahdukseensa, sillä valas oli
neljäkolmatta metriä pitkä. Sen painon täytyi olla vähintään
seitsemänkymmentäviisituhatta kiloa!
-- Näillä vesillä on siis ollut valaanpyytäjiä, Gideon Spilett arveli,
-- koskapa sillä on vielä keihäs kyljessään.
-- Eikö mitä! Pencroff vastasi. -- Valaat vaeltavat keihästettyinä
välistä tuhansiakin kilometrejä. Ei ole yhtään mahdotonta, että
tähänkin on isketty keihäs pohjoisosissa Atlantin valtamerta, minkä
jälkeen se on tullut tänne kauas vetämään viimeisiä hengenvetojaan.
-- Se on kyllä mahdollista, Cyrus Smith sanoi. -- Mutta tarkastetaanpa
keihästä; eiköhän siinä ole laivan nimeä, niinkuin tuollaisissa
keihäissä tavallisesti on.
Pencroff nykäisi harppuunin irti, ja aivan oikein, sen varressa luki:
_Maria Stella. Vineyard_. [Satama New Yorkin valtiossa.]
-- Laiva Vineyardista! Minun kotipuoleltani! huudahti Pencroff. --
Kyllä tunnen _Maria Stellan_. Se on vanha valaanpyytäjä, mainio
alus!
Innoissaan hän heilutti keihästä yhä uudestaan hokien kotiseutunsa
rakasta nimeä.
Pencroff oli aikoinaan käynyt valaita pyytämässä hänkin ja osasi sen
vuoksi johtaa rasvan irrottamista.
Kolme päivää kesti tätä kaikkea muuta kuin hauskaa työtä. Kaikki
ottivat siihen osaa, yksin Gideon Spilettkin, josta Pencroff antoi sen
arvostelun, että hän oli "varsin mukiinmenevä haaksirikkoinen".
Rasva paloiteltiin seitsemänkymmenenviiden sentin paksuisiin, noin
viidensadan kilon painoisiin lohkareisiin ja sulatettiin suurissa
saviastioissa rannalla. Siinä se menetti kolmannen osan painoansa.
Mutta tarpeeksi sitä tuli kuitenkin: pelkästä kielestä saatiin kaksi ja
puoli tuhatta, alahuulesta kaksituhatta kiloa. Paitsi rasvaa, jota nyt
oli runsaasti steariinin ja glyseriinin raaka-aineeksi, saatiin
hetuloita, jotka nekin vielä tulivat hyvään tarpeeseen, vaikkei niistä
tarvinnutkaan tehdä sateenvarjoja eikä kureliivejä. Näitä lujia ja
kimmoisia, sarveisaineesta muodostuneita hetuloita on valaan kidan
yläosassa noin kahdeksansataa tiheänä ristikkona, jonka tarkoituksena
on pidättää kidassa ne tuhannet pikkukalat ja nilviäiset, joita valas
käyttää ravinnokseen.
Nämä työt päätettyään he palasivat taas kukin entisiin toimiinsa. Sitä
ennen insinööri kuitenkin teki muutamia esineitä, jotka suuresti
herättivät toisten uteliaisuutta.
Hän otti parikymmentä valaan hetulaa, katkaisi ne kolmenkymmenen sentin
pituisiin palasiin ja teroitti päät.
-- Mitä noilla tehdään? Harbert kysyi.
-- Niillä pyydetään kettuja ja susia ja vaikkapa jaguaarejakin.
-- Milloin?
-- Talvella.
-- Ja miten?
-- Tämä ei ole minun keksintöäni, selitti Cyrus Smith, -- tätä tapaa
käytetään paljon Aleutien saarilla. Pakkasella minä taivutan ne
kiemuralle, tällä tavalla, ja valelen vedellä, kunnes niiden ympärille
muodostuu jääkuori, joka pitää niitä kiinni. Sen jälkeen panen niitten
ympärille paksun rasvakerroksen ja sirottelen niitä pitkin hankea. Kun
nyt nälkäinen peto nielaisee tällaisen syötin, niin mitä tapahtuu?
Vatsan lämpimässä jääkuori sulaa, hetula laukeaa ja repäisee sisukset
rikki.
-- Sepä näppärä vekotin! huudahti Pencroff.
-- Joka pannaan käytäntöön, kunhan talvi tulee.
Aluksen rakennus edistyi suurin askelin, niin että se kuun lopulla oli
jo puoliksi laudoitettu. Kuukauden viimeiseksi päiväksi ystävät olivat
valmistaneet Pencroffille mieluisan yllätyksen.
Päivällisen jälkeen Pencroff oli juuri lähtemäisillään työhönsä, kun
Gideon Spilett pyysi häntä jäämään jälkiruoalle.
-- Tattis vaan! merimies sanoi, -- minulla on kiire työhön.
-- Mutta kupillisen kahvia kai sentään ehditte...
-- Ei ole aikaa.
-- Entä piipullisen tupakkaa?
Pencroff nousi ja kalpeni nähdessään reportterin tarjoavan hänelle
valmiiksi täytetyn piipun ja Harbertin tuovan hehkuvaa hiiltä. Merimies
yritti sanoa jotain, mutta ei kyennyt. Hän sieppasi piipun, pisti sen
suuhunsa ja veti viisi, kuusi savua yhteen menoon.
-- Tupakkaa! Oikeata tupakkaa! hän änkytti.
-- Ja kunnollista! Cyrus Smith virkkoi.
-- Voi suloinen sallimus, erinomainen kaitselmus! Voi kaikkein hyväin
kappalten Luoja! Nyt ei tältä saarelta puutu enää kerrassaan mitään!
Ja Pencroff poltti ja poltti uudestaan ja taas poltti.
-- Harbert! Tekö löysitte tupakkaa?
-- Ei, vaan mr Spilett.
Silloin Pencroff sulki reportterin syliinsä ja puristi häntä rintaansa
vasten niin voimakkaasti, että oli vähällä salvata häneltä hengen.
-- Huh! huokasi Gideon Spilett päästyään irti. -- Minä tuon kasvin
satuin löytämään, mutta Harbert tiesi sanoa mikä se on, mr Smith on sen
valmistanut, ja Nab on uskollisesti säilyttänyt yhteisen salaisuuden.
-- Ystävät! merimies änkytti. -- Tätä ei Pencroff jätä palkitsematta,
takuulla ei jätä.