Kymmenes luku

Alus tekeillä. Toinen sato. Tuomisia Pencroffille. Valaanpyynti.

Pencroff ei osaa toivoa enää mitään.

Kun Pencroffin mieleen iski jokin aate, hän ei saanut rauhaa itse eikä

antanut muillekaan, ennenkuin se oli toteutettu. Nyt hän oli saanut

päähänsä, että siirtolaisten pitäisi käväistä Taborin saarella, ja

koska siihen tarvittiin purjealusta, oli purjealus rakennettava. Ja

tällaiseksi insinööri ja hän sen suunnittelivat:

Se oli oleva kymmenen ja puoli metriä pitkä ja kaksi metriä

seitsemänkymmentä senttiä leveä, matalassa uiva, kannellinen, kajuutta

kokassa, toinen perässä. Takiloitava se oli tavallisen sluupin tapaan.

Rakennusaineena oli käytettävä hopeakuusta, joka ei helposti vety.

Koska aluksen oli määrä valmistua vasta kuuden kuukauden kuluttua,

tehtiin seuraava työnjako: Cyrus Smith ja Pencroff veistämölle, Gideon

Spilett ja Harbert metsästämään, Nab sekä mestari Jup kotiaskareisiin.

Veistämö sijoitettiin hormien ja vuorenseinämän väliin, ja kahdeksan

päivän kuluttua oli siinä pohja ja köli valmiina, odottamassa runkoa

ylleen.

Pencroff, arvaahan sen, ei pitänyt lomahetkiä lainkaan, vaan kalkutteli

alinomaa lempityössään. Vain kerran hänen täytyi jättää rakas

veistämönsä: silloin kun vehnä oli leikattava. Sato oli kasvanut,

niinkuin ennakolta oli laskettu, kaksi bushelia (noin 70 litraa).

-- Nämä kylvetään uudelleen, paitsi pientä määrää, joka talletetaan, ja

kun ensi kerran korjataan...

-- Niin meillä on tuhatkuusisataa bushelia.

-- Ja sittenkö syödään oikeata leipää?

-- Syödään.

-- Entä mylly?

-- Mylly tehdään.

Isompi ala raivattiin nyt pelloksi, muokattiin huolellisesti ja kallis

siemen kylvettiin. Sitten vasta Pencroff palasi työhönsä.

Sillä välin Harbert ja Gideon Spilett metsästelivät Kaukaisen Lännen

metsissä, ja harvoin he saaliitta kotiin tulivat. Kerran näillä

retkillä oli Gideon Spilett joutunut kauas Harbertista ja osunut

metsäaukiolle, jolla omituinen haju herätti hänen huomiotaan. Se tuli

putkilomaisista, monihaaraisista kasveista, joiden kukat olivat

tertuissa, muutamat jo siementyneet. Hän nyhtäisi muutamia juurinen ja

meni Harbertin luo.

-- Mitähän nämä kasvit lienevät?

-- Mistä te löysitte ne?

-- Tuolta aukiolta, siellä niitä kasvaa hyvin tiheässä.

-- Mr Spilett, nyt saatte olla varma Pencroffin ikuisesta

kiitollisuudesta.

-- Onko tämä tupakkaa?

-- On, ellei kaikkein parastakaan laatua, niin tupakkaa kuitenkin.

He päättivät olla puhumatta Pencroffille mitään koko asiasta, ennenkuin

tupakka saataisiin käytettävään kuntoon. Se oli ensin kuivattava,

leikeltävä ja sitten määrätyllä tavalla haudottava kuumilla kivillä.

Siihen kuluisi pari kuukautta. He keräsivät lehtiä suuren kimpun ja

palasivat kotiin, puikahtivat salaa Graniittilinnaan ja karttelivat

Pencroffia kuin salakuljettajat valpasta tullivartijaa. Cyrus Smith ja

Nab otettiin liittolaisiksi, mutta Pencroffilta asia pysyi salassa.

Toukokuun alussa työt veistämöllä jälleen keskeytyivät.

Joitakin päiviä aikaisemmin oli huomattu neljän, viiden kilometrin

päässä rannasta tavattoman suuri eläin uiskentelemassa meren pinnalla.

Se oli -- kuten kiikarilla tarkastettaessa todettiin -- Etelämeren

valas, niin sanottuja mustapäisiä valaita. Pencroffin, vanhan

valaanpyytäjän, into nousi ylimmilleen, mutta eihän ilman venettä ja

harppuuneja ollut ajattelemistakaan lähteä tuota meren jättiläistä

takaa ajamaan. Harmillista! Paitsi että se oli harvinaista, jos kohta

vaarallistakin huvia, olisi siitä ollut hyötyäkin, sillä Pencroff

tiesi, kuinka suunnattomat määrät rasvaa, ihraa ja hetuloita valaasta

saa.

Nyreissään hän käänsi selkänsä koko otukselle ja ryhtyi jälleen

työhönsä. Mutta -- merkillistä -- valas ei ottanut poistuakseen

Lincolnin saaren läheisyydestä. Se läheni lähenemistään Liittolahtea

ja liikuskeli alinomaa Leukain ja Kynsiniemen välillä usein

parinkinkymmenen kilometrin tuntinopeudella. Siirtolaisten mieltä

askarrutti yhä enemmän tuo outo otus. Pencroff parka houraili jo usein

unissaankin valaasta. Näkyvistä sitä ei päästetty hetkeksikään: kuka

kulloinkin tähysteli sitä kaukoputkella. Lopulta se tuli niin lähelle

rantaa, että sen näki paljain silminkin. Ja toukokuun 3:ntena julisti

Nab Graniittilinnan ikkunasta, että valas oli äkkiä viskautunut

matalikolle lähelle Löytönientä.

Keihäillä ja kangilla aseistettuina siirtolaiset kiiruhtivat miehissä

Laupeudenjoen sillan yli ja meren rantaan. Siellä lojui tuo suunnaton

imettäväinen rantahiekalla hengettömänä, kyljessään harppuunikeihäs ja

ympärillään taajat lintuparvet.

-- Voi tuota hirviötä! huudahti Nab.

Ja syytä hänellä olikin huudahdukseensa, sillä valas oli

neljäkolmatta metriä pitkä. Sen painon täytyi olla vähintään

seitsemänkymmentäviisituhatta kiloa!

-- Näillä vesillä on siis ollut valaanpyytäjiä, Gideon Spilett arveli,

-- koskapa sillä on vielä keihäs kyljessään.

-- Eikö mitä! Pencroff vastasi. -- Valaat vaeltavat keihästettyinä

välistä tuhansiakin kilometrejä. Ei ole yhtään mahdotonta, että

tähänkin on isketty keihäs pohjoisosissa Atlantin valtamerta, minkä

jälkeen se on tullut tänne kauas vetämään viimeisiä hengenvetojaan.

-- Se on kyllä mahdollista, Cyrus Smith sanoi. -- Mutta tarkastetaanpa

keihästä; eiköhän siinä ole laivan nimeä, niinkuin tuollaisissa

keihäissä tavallisesti on.

Pencroff nykäisi harppuunin irti, ja aivan oikein, sen varressa luki:

_Maria Stella. Vineyard_. [Satama New Yorkin valtiossa.]

-- Laiva Vineyardista! Minun kotipuoleltani! huudahti Pencroff. --

Kyllä tunnen _Maria Stellan_. Se on vanha valaanpyytäjä, mainio

alus!

Innoissaan hän heilutti keihästä yhä uudestaan hokien kotiseutunsa

rakasta nimeä.

Pencroff oli aikoinaan käynyt valaita pyytämässä hänkin ja osasi sen

vuoksi johtaa rasvan irrottamista.

Kolme päivää kesti tätä kaikkea muuta kuin hauskaa työtä. Kaikki

ottivat siihen osaa, yksin Gideon Spilettkin, josta Pencroff antoi sen

arvostelun, että hän oli "varsin mukiinmenevä haaksirikkoinen".

Rasva paloiteltiin seitsemänkymmenenviiden sentin paksuisiin, noin

viidensadan kilon painoisiin lohkareisiin ja sulatettiin suurissa

saviastioissa rannalla. Siinä se menetti kolmannen osan painoansa.

Mutta tarpeeksi sitä tuli kuitenkin: pelkästä kielestä saatiin kaksi ja

puoli tuhatta, alahuulesta kaksituhatta kiloa. Paitsi rasvaa, jota nyt

oli runsaasti steariinin ja glyseriinin raaka-aineeksi, saatiin

hetuloita, jotka nekin vielä tulivat hyvään tarpeeseen, vaikkei niistä

tarvinnutkaan tehdä sateenvarjoja eikä kureliivejä. Näitä lujia ja

kimmoisia, sarveisaineesta muodostuneita hetuloita on valaan kidan

yläosassa noin kahdeksansataa tiheänä ristikkona, jonka tarkoituksena

on pidättää kidassa ne tuhannet pikkukalat ja nilviäiset, joita valas

käyttää ravinnokseen.

Nämä työt päätettyään he palasivat taas kukin entisiin toimiinsa. Sitä

ennen insinööri kuitenkin teki muutamia esineitä, jotka suuresti

herättivät toisten uteliaisuutta.

Hän otti parikymmentä valaan hetulaa, katkaisi ne kolmenkymmenen sentin

pituisiin palasiin ja teroitti päät.

-- Mitä noilla tehdään? Harbert kysyi.

-- Niillä pyydetään kettuja ja susia ja vaikkapa jaguaarejakin.

-- Milloin?

-- Talvella.

-- Ja miten?

-- Tämä ei ole minun keksintöäni, selitti Cyrus Smith, -- tätä tapaa

käytetään paljon Aleutien saarilla. Pakkasella minä taivutan ne

kiemuralle, tällä tavalla, ja valelen vedellä, kunnes niiden ympärille

muodostuu jääkuori, joka pitää niitä kiinni. Sen jälkeen panen niitten

ympärille paksun rasvakerroksen ja sirottelen niitä pitkin hankea. Kun

nyt nälkäinen peto nielaisee tällaisen syötin, niin mitä tapahtuu?

Vatsan lämpimässä jääkuori sulaa, hetula laukeaa ja repäisee sisukset

rikki.

-- Sepä näppärä vekotin! huudahti Pencroff.

-- Joka pannaan käytäntöön, kunhan talvi tulee.

Aluksen rakennus edistyi suurin askelin, niin että se kuun lopulla oli

jo puoliksi laudoitettu. Kuukauden viimeiseksi päiväksi ystävät olivat

valmistaneet Pencroffille mieluisan yllätyksen.

Päivällisen jälkeen Pencroff oli juuri lähtemäisillään työhönsä, kun

Gideon Spilett pyysi häntä jäämään jälkiruoalle.

-- Tattis vaan! merimies sanoi, -- minulla on kiire työhön.

-- Mutta kupillisen kahvia kai sentään ehditte...

-- Ei ole aikaa.

-- Entä piipullisen tupakkaa?

Pencroff nousi ja kalpeni nähdessään reportterin tarjoavan hänelle

valmiiksi täytetyn piipun ja Harbertin tuovan hehkuvaa hiiltä. Merimies

yritti sanoa jotain, mutta ei kyennyt. Hän sieppasi piipun, pisti sen

suuhunsa ja veti viisi, kuusi savua yhteen menoon.

-- Tupakkaa! Oikeata tupakkaa! hän änkytti.

-- Ja kunnollista! Cyrus Smith virkkoi.

-- Voi suloinen sallimus, erinomainen kaitselmus! Voi kaikkein hyväin

kappalten Luoja! Nyt ei tältä saarelta puutu enää kerrassaan mitään!

Ja Pencroff poltti ja poltti uudestaan ja taas poltti.

-- Harbert! Tekö löysitte tupakkaa?

-- Ei, vaan mr Spilett.

Silloin Pencroff sulki reportterin syliinsä ja puristi häntä rintaansa

vasten niin voimakkaasti, että oli vähällä salvata häneltä hengen.

-- Huh! huokasi Gideon Spilett päästyään irti. -- Minä tuon kasvin

satuin löytämään, mutta Harbert tiesi sanoa mikä se on, mr Smith on sen

valmistanut, ja Nab on uskollisesti säilyttänyt yhteisen salaisuuden.

-- Ystävät! merimies änkytti. -- Tätä ei Pencroff jätä palkitsematta,

takuulla ei jätä.

Salaperäinen saari: Seikkailukertomus · 第 36 / 67 题