Rajuilma. Hissi. Lasia. Leipäpuu. Saaren asema. Pencroffin ehdotus.
Maaliskuussa raivosi saarella usein ankara rajuilma. Maaliskuun toisena
nousi kova ukkonen, joka toi mukanaan ankaran raesateen. Pencroff
pelkäsi pienen viljavainionsa tuhoutuvan ja riensi peittämään sitä
pallon päällyskappaleella. Kyyhkysenmunan kokoiset rakeet pieksivät
häntä kyllä armottomasti selkään, mutta vähät siitä, kunhan sai
viljavainionsa suojatuksi.
Rajuilman pauhatessa ulkona siirtolaiset istuivat Graniittilinnassa
askarrellen ja tarinoiden.
Mestari Jupista oli tullut aivan mallikelpoinen tarjoilija.
-- Verraton palvelija tuo Jup, Pencroff puheli, -- ei tiuski eikä
mahtaile milloinkaan. Kuules, Nab, sellaisia palvelijoita on harvassa.
-- Se on minun oppipoikani ja kohoaa pian mestarinsa tasalle, Nab
kerskui.
-- On se sinua paljon ylempänäkin, Pencroff irvisteli, -- sillä katsos,
sinä puhut, Nab, mutta Jup on vaiti kuin myyrä.
Rajuilmat lakkasivat maaliskuun 19:ntenä, mutta taivas oli edelleenkin
pilvessä. Sataa tihuutteli vieläkin harva se päivä.
Tallissa oli onagerien luku lisääntynyt tammavarsalla. Karja oli niin
ikään lisääntynyt karitsoilla ja kileillä. Onnistuipa siirtolaisten
saada kesytetyiksi pekareitakin, ja niille laitettiin karsina erikseen.
Maaliskuun 17:ntenä oli Cyrus Smithin kekseliäisyys lahjoittanut
siirtokunnalle jälleen jotain uutta. Se oli vesivoimalla käyvä hissi.
Kuten lukija muistaa, insinööri oli johtanut vettä Grantin järvestä
pientä uraa myöten Graniittilinnan sisään kohtisuoraan kuilun
partaalle. Laajennettuaan tämän uoman niskaa hän sai veden juoksun
runsaammaksi. Syntyipä kuilun laidalle jonkinlainen putouskin, ja
siihen kohtaan insinööri asetti turbiinin, joka taas yhdistettiin
seinän ulkopuolella olevaan kelaan. Tämän ympärille kiertyi paksu
köysi, jonka toisessa päässä oli nostokori. Alhaalta ylös kulkevalla
nuoralla saattoi panna turbiinin käyntiin ja sillä tavoin nousta
vaivattomasti ovelle asti.
Hissi oli ensi kertaa käytössä maaliskuun 17:ntenä ja saavutti heti
yleisen suosion. Top oli aivan ihastuksissaan.
Pian sen jälkeen Cyrus Smith ryhtyi varsin vaikeaan tehtävään: lasin
valmistukseen.
Lasin aineksia, hiekkaa, liitua, hiili- tai rikkihappoista natriumia,
oli kyllä helposti saatavissa. Rikkihappoa oli totuttu tekemään, ja
kivihiiltä uuneja varten oli niin ikään runsaasti.
Vaikeinta oli tehdä rautaputki, jollaisella sulaa lasia puhalletaan.
Monen turhan yrityksen jälkeen se onnistui siten, että rautalevystä
leikattua rautalankaa kierrettiin torvelle niinkuin pyssynpiippujakin
tehtäessä.
Entinen saviastiain polttoon käytetty uuni lämmitettiin tulikuumaksi ja
siihen työnnettiin tulenkestävissä sulatuskaukaloissa 100 osaa hiekkaa,
35 osaa liitua, 40 osaa natriumsulfaattia sekä 2-3 osaa tomuksi
survottua hiiltä. Kun ainekset uunia yhä kuumennettaessa olivat
sulaneet veteläksi velliksi, kastettiin putken toinen pää tähän
velliin, kunnes sitä oli kerääntynyt joltinenkin määrä putken pään
ympärille. Sen jälkeen puhallettiin putken toisesta päästä putkea yhtä
mittaa pyöritellen, kunnes ilma oli paisuttanut lasiaineen ensin
muodottomaksi, ontoksi kappaleeksi. Tämän ympärille otettiin yhä uutta
sulaa lasivelliä ja siten saatiin vihdoin pallo, noin kolmekymmentä
senttiä läpimitaten. Sen jälkeen heiluteltiin tätä vielä
pehmeäseinäistä palloa putken päässä edestakaisin, kunnes se oli
muodostunut pitkulaiseksi sylinteriksi, puolipyöreäksi molemmista
päistään. Nämä päät katkaistiin kylmään veteen kastetulla rautalangalla
ja sylinteri halkaistiin pitkin pituuttaan. Näin saatu lasikäärö
kuumennettiin uudestaan ja silitettiin sitten tasaista pintaa vasten
puisella telalla suoraksi levyksi.
Ensimmäinen levy oli niin ollen valmis, ja yhteen menoon tehtiin
sellaisia puolisataa kappaletta. Ja näin Graniittilinna sai ensimmäiset
lasi-ikkunansa. Eiväthän ruudut kovin kirkasta lasia olleet, mutta
tehtävänsä ne täyttivät.
Lasiastiain puhaltaminen oli tästä lähtien pelkkää leikintekoa, vaikka
ne tulivatkin sellaisia kuin tulivat. Pencroff tahtoi hänkin saada
tekaistuksi jonkun astian, mutta hän puhalsi keuhkojensa koko voimalla,
ja hänen astiastaan tuli niin kummallinen, että häntä itseäänkin
nauratti.
Kaukaisen Lännen metsissä samoillessaan onnistui Harbertin kerran
löytää muuan erittäin arvokas ja hyödyllinen puu, käpypalmu, Cycas
revoluta, jonka ytimessä oli hyvänmakuista ja jauhomaista ainetta,
saagoa. Tuoreeltaan se kyllä sisälsi kitkerää mehua, mutta sen sai
siitä helposti pois puristamalla. Nab paistoi sitten näistä jauhoista
piirakoita ja vanukkaita, ja tuskin saattoi mausta erottaa niitä
vehnäjauhoista.
Hyvä oli siirtolaisten olla Lincolnin saaressa, mutta sittenkin --
isänmaanrakkaus on niin syvälle juurtunut ihmisen sydämeen, että jos he
äkkiä olisivat nähneet saarensa läheisyydessä laivan, he olisivat
antaneet sille merkkejä, olisivat kutsuneet sen luokseen ja lähteneet
sillä pois.
Oli huhtikuun 1. päivä, pääsiäissunnuntai, jonka siirtolaiset olivat
viettäneet levossa ja rukouksissa. Päivällisen jälkeen he istuivat
lehtimajassa juoden seljan siemenistä keitettyä kahvia. Tuli muun
muassa puheeksi Lincolnin saaren asema, jonka Cyrus Smith kerran oli
vaillinaisilla kojeilla mitannut. Nythän heillä oli sekstantti, jolla
saattoi määrätä aseman hyvin tarkasti. Alituiset kiireet olivat
estäneet insinööriä tekemästä näitä mittauksia, mutta seuraavana
päivänä hän päätti suorittaa ne.
Ja niinpä hän sekstantilla tekemäinsä tarkkojen mittausten avulla sai
selville Lincolnin saaren aseman. Se oli:
150° 30' itäistä pituutta
34° 57' eteläistä leveyttä
Entisissä laskuissaan hän niin ollen ei ollut erehtynyt täyttä viittä
astettakaan.
Harbert haki heti kartaston. Otettiin Tyynen meren lehti esille, ja
Cyrus Smith rupesi harpilla tekemään siinä mittauksia. Äkkiä hänen
harppinsa pysähtyi:
-- Mutta tähän osaan Tyyntä merta on merkitty saari!
-- Meidänkö? huudahti Pencroff.
-- Ei, tämä on kaksi ja puoli astetta lännempänä ja kaksi astetta
etelämpänä.
-- Minkäniminen? Harbert kysyi.
-- Taborin saari.
-- Varsin pieni, aivan yksinäinen. Sillä tuskin lienee vielä kukaan
käynyt.
-- Käydään me, Pencroff virkkoi.
-- Mekö?
-- Me juuri, mr Smith. Me rakennamme laivan ja minusta tulee kapteeni.
Miten kaukana se lienee?
-- Noin 280 kilometrin päässä lounaaseen.
-- Tuo nyt ei ole matka eikä mikään, Pencroff sanoi. -- Hyvällä
tuulella sen tekee 48 tunnissa.
-- Mutta mitä hyötyä siitä on? Gideon Spilett kysyi.
-- Perästä kuuluu.
Yhteiseksi päätökseksi tuli, että heti ruvettaisiin rakentamaan
merikelpoista alusta, jonka oli määrä olla valmiina seuraavassa
lokakuussa, kevään tultua.